Tehokasta tekijänoikeutta?

Tekijöiden etujärjestöt usein rummuttavat luovan työn tärkeyttä kansantaloudelle, yhtenä syynä ylläpitää tai tiukentaa tekijänoikeusjärjestelmää. Piraatin näkökulmasta tässä on yksi erityisen olennainen ongelma: hyödyllisyys tekijälle on eri asia kuin hyödyllisyys koko kansantaloudelle, johon kuuluvat myös kuluttajat. Ja kun aiheesta sitten joskus harvoin yritetään puhua kokonaisvaltaisemmin, hyvin nopeasti päädytään viittaamaan tilastoihin. Myyntilukujen muutoksiin, työllisyyskehitykseen luovilla aloilla, ja vastaavaan.

On jo tarpeeksi pahaa että kuluttajapuolen tilastoihin, kuten kulutetun musiikin kokonaismäärään, viitataan vain harvoin tai ei ollenkaan. Vaan vielä pahempaa on, että se kaikkein olennaisin askel missä vain talouspäättelyssä jää täysin huomiotta.

Taloudesta nimittäin tiedetään, että rahalliset ja monet muutkin suureet heijastavat jopa tiukimmassa rajapäättelyssä kokonaishyvinvointia vain jos mittarin kohteena olevat markkinat todella toimivat tehokkaasti, eli lähestyvät täydellisten markkinoiden moninaisia reunaehtoja. Silloin luvut ovat myös pitkälti epäolennaisia poliittisen päätöksenteon kannalta: tehokkuus jo sinänsä takaa hyvin pitkälti sen mitä poliittisesti haluamme, ja oikeastaan vain tulonjakokysymykset jäävät ratkaisematta. Niinpä tuo hukkunut askel on itse asiassa tekijänoikeudesta puhuttaessa se kaikkein olennaisin; tekijänoikeuden yhteiskunnallinen toivottavuus pitkälti riippuu siitä, johtaako se tehokkaisiin immateriaalihyödykkeiden markkinoihin.

Itse väittäisin, että ei, ja vieläpä että väitteen tueksi löytyy hyvin yksinkertaisia merkkejä. Ensimmäinen tuollainen on laillisesti saatavilla olevan musiikin ja elokuvien hinnoittelu.

Kuka tahansa joka on koskaan käynyt lähikaupassa tietää, että appelsiineista ja omenoista maksetaan kilo-, ei kappalehintaa, ja että kilohinnat eroavat tuotantokustannusten mukaan. Tehokkaan talouden lainalaisuudet pakottaisivat nuo hinnat samoiksi vain jos omenat ja appelsiinit olisivat täydellisiä korvikkeita toisilleen. Eli siis kauppaan mentäisiin hakemaan "hedelmiä", ja mikä vain hedelmä ajaisi asian. Kun näin ei ole, tuotteiden hinnat lähes aina eroavat toisistaan.

Jostain syystä sama ei kuitenkaan päde musiikkiin tai elokuviin. Kaupassa näitä myydään pituudesta, laadusta, tuotantokustannuksista ja osittain jopa iästä riippumatta vakiokappalehintaan. Kun kukaan nyt sitten tuskin väittää että Metallica ja Madonna ovat täydellisiä korvikkeita toisilleen, on hyviä syitä epäillä, että hinnoittelu etenee jollain aivan muulla periaatteella kuin vapaiden markkinoiden tehokkaalla hinnanmuodostuksella. Muut periaatteet harvoin ovat ainakaan näin laajalla tasolla läheskään tehokkaita, eli nähtävästi markkinoiden lailliset reunaehdot eivät ole kunnossa. Piraatti tietysti epäilee, että ongelma on nimenomaan laajan tekijänoikeuden synnyttämä monopolivoima.

Tätä kuvaa vahvistaa se, että tehokkailla markkinoilla tuotteen hinnan pitäisi vähitellen tippua vastaamaan tuotannon rajakustannuksia, sen jälkeen kun kiinteät kustannukset on keinolla tai toisella saatu katettua. Nuo rajakustannukset ovat nykyään nettikopiointimahdollisuuden takia hyvin lähellä nollaa, eli markkinoilta pitäisi löytyä nettilatauspalveluita joista saisi vähintäänkin vanhempia levyjä laillisesti muutamilla senteillä per lataus. Näin ei kuitenkaan ole, joten on syytä väittää, että nykyinen markkinarakenne ei käytä tehokkaasti hyödykseen helpon kopioinnin teknologisia mahdollisuuksia. Piraatti sanoisi tässä, että mahdollisuus monopolivoiton keräämiseen saa markkinatoimijat jättämään yhden suurimmista teknologisista innovaatioista hyödyntämättä, ja siten heikentämään merkittävästi yhteiskunnallista hyvinvointia verrattuna siihen mitä voisi olla.

Teosten saatavuus on kolmas mielenkiintoinen tekijä. Vaikka digitaaliteknologia selvästikin tekisi hyvin helpoksi ja halvaksi pitää kaikki tuotettu kulttuuri jatkuvasti saatavilla, niin vain loppuunmenneet painokset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Disneyn kaltaisilla tekijänoikeuksien massahaltijoilla on jopa julkilausuttuja sääntöjä siitä, että tuote viedään säännöllisesti pois yleisön saatavilta. Tällainen on lähes varma merkki siitä että joku on saanut monopolivaltaa, ja käyttää sitä nyt pelatakseen markkinoita. Jos moisia tuotteen hinnan manipuloimiseen tarkoitettuja temppuja tehtäisiin vaikkapa osakemarkkinoilla, seurauksena olisi välittömästi varsin karvas talousrikossyyte. Aiemmat pari tekijää taas kävisivät oikein hyvin todisteeksi kilpailuoikeudellisia seuraamuksia määritettäessä, millä tahansa muulla alalla.

Jo nuo kolme merkkiä ovat nähdäkseni aika selvä "savuava ase". Mutta mainitsenpa silti vielä epämääräisemmän, neljännen. Nimittäin, ylivoimaisesti suurin osa kaikesta taloudellisesta tehottomuudesta on jonkinlaisen sääntelyvirheen tai eturyhmäpolitiikan seurausta. Tämä heijastuu voimakkaasti eri alojen ympärillä käytävään poliittiseen keskusteluun. Tyypillisesti hyvin toimivilla markkinoilla puhutaan reilusta kilpailusta, kaupanrajoitteista ja muusta vastaavasta. K-kaupan omistaja ei yritä ensi sijassa lobata sen puolesta että naapuriin ei saisi rakentaa Siwaa, vaan sen puolesta että saisi pitää kauppansa auki järkeväksi katsomaansa aikaan. Siltarumpupolitiikka taas keskittyy ei-taloudellisiin arvokeskusteluihin, kun se ei määritelmän mukaan ole perusteltavissa kokonaishyödyn näkökulmasta. Niinpä maataloustuki viedään huoltovarmuuden kautta kansallisylpeyteen, vierastyövoiman liikkuvuus kateuteen tai turvallisuudenkaipuuseen, ja ay-liike katsoo huomattavan pahalla sitä että joku saisi kilpailla "epäreilun alhaisella palkalla".

Joten kehottaisin lukijaa arvioimaan tekijänoikeuksiin liittyvää keskustelua vaikkapa autoteollisuutta ympäröivään vastaavaan nähden. Kumpi näyttää enemmän siltä että puolustetaan toimivan talouden perusedellytyksiä tai sen vaatimia minimioikeuksia, ja kumpi siltä että yritetään lypsää julkiselta taholta arvoperustein erityisetuja? Kummassa puhutaan siitä, että "minä itse haluaisin tehdä enemmän" ja kummassa siitä että "muiden ei tule saada tehdä juttuja, kun minä en tykkää siitä"?

Ainakin piraatille vastaus on täysin selvä: tekijänoikeus ei ole niinkään yhteiskunnallisesti tarpeellinen ja hyödyllinen perusoikeus, kuin yleishaitallinen erityisoikeus. Sitä tukee ohut arvoretoriikka, kokonaistaloudellisen hyödyn asemesta. Tuloksena on kehno markkinarakenne, kuten vähintään nuo kolme ensimmäistä merkkiä heti näyttävät. Siitä seuraa yhteiskunta, jossa helpostikopioitavan informaation mittavat mahdollisuudet jäävät hyväksikäyttämättä, ja jossa itse asiassa moni sellainen hyöty joka ennen immateriaalioikeuden laajentumista ja vakiintumista jo kertaalleen toteutui, on nyt otettu meiltä uudelleen pois.

Tämä sitten on se keskeinen järkiperuste, joka tekee meistä piraateista aidosti tarpeellisia.