Ylipalkkaus

The Economist tavalliseen liberaaliin tapaansa otti esiin fundamentaalisen aiheen, jota olisi vaikea edes huomata jollei tukena olisi laajamittaista taloudellista analyysia. Mitä täsmälleen "ylipalkattu"  taas tarkoittaakaan? Mikä on oikeudenmukainen palkka, miksi, ja miten tiedämme että joku saa sen enemmän?

Mokailin ensimmäisen kommenttini Taloustieteilijän ryhmän vastauksiin, mutta seuraava mielestäni on kohtuullisen hyvä kuvaus sille puhtaasti markkinalähtöiselle ja moraalisen oikeutuksensa vain abstraktista kokonaistuottavuudesta saavalle, uusklassisen taloustieteen selitykselle jota itse valtapuolisesti kannatan:

I think the best purely economic description I can come up with for "overpaid" is "inframarginal". Anybody who actually earns more than the price setting, marginal employee in a given market, thus deriving a, possibly sustained in the medium term, economic profit, above his long term equilibrium factor cost/reservation price.

Pointtina siis on, että ylipalkattu on sellainen, joka saa enemmän palkkaa kuin varaushintansa verran. Hän tekisi samaa työtä vähemmälläkin hinnalla. Näin käy aina määritelmän mukaan, jos kyseisellä toimijalla on monopsoniavaltaa työmarkkinoilla. Pop-tähdet esimerkiksi ovat oikeastaan aina ylipalkattuja, ainakin jolleivat ole Madonna. Toisaalta sitten, niin ovat myös yritysjohtajat: ylimmän tason johtajien työmarkkinat tai firmojen sisäiset rakenteet eivät ole niin täydellisiä, etteikö pysyvää taloustieteellistäkin voittoa voitaisi saada. Aivan päin vastoin ne ovat niin epätäydellisiä ja epäsymmetrisiä, että johtajan työn hinnanmääräytyminen tuppaa uskoakseni menemään enemmän sen mukaan kuinka paljon johtaja pystyy lyhyellä aikavälillä rajalla aiheuttamaan vahinkoa yritykselle kuin sillä kuinka paljon pitkällä aikavälillä ja tasapainossa hänen henkilökohtaiset kykynsä voisivat vaikuttaa yrityksen tuottavuuteen.

Ainakaan tämän parempaa syytä en ole löytänyt vielä niihin massiivisiin palkkaeroihin joita lattiatason ja ylimmän johtoportaan välillä on, kun tuo faktorituottavuuteen rajalla nojaava tulonjakoteoria otetaan oletetuksi. Pakkohan siellä on olla välissä hyvin epätäydelliset markkinat monessakin suhteessa, ja monia niiden vahvistamia tulonjakaumavaikutuksia, kun kuitenkin paljon vähemmän tienaava startup-pomo, joka silti osaa hommansa ja tekee varmasti pidempää päivää, tienaa pari kertaluokkaa vähemmän kuin Nokia-pomo. Jopa ammattijohtajana.

Samalla tästä päättelystä lähtien selittyy toinenkin ilmiö: monet jotka saavat samaa palkkaa ovat hyvin eri tasoisesti tyytyväisiä työpaikkaansa. Jotkut pärjäävät kuin uni, toiset kitkuttelevat tilassa, jossa vituttaa koko työnteko ja työpaikka koko ajan. Ensimmäiset ovat niitä inframarginaalisia, eli ylipalkattuja. (Ja siis taloustieteellisestihän "palkkaan" toki luetaan kaikki korvaukset jotka vetoavat yksilöön. Rock-tähden kohdalla vaikkapa imagoprestiisi.) Kun marginaalinen työntekijä aina kullakin hyvinkilpaillulla alalla asettaa markkinahinnan työlle, marginaalin alle jää lyhyellä aikavälillä usein suuri joukko inframarginaalisia työntekijöitä, joiden olot ovat paljon paremmat kuin rajalla kitkuttelevalle. Tuo lienee heterogeenisilla, lyhyen aikavälin markkinoilla ihan vain perustotuus.

Samasta syystä ylipalkkaus on tässä mielessä sitten annettu tosiasia jota ei voida paeta. Useimmat markkinoilla ovat ylipalkattuja. Eivät kitkuttele, vaan saavat paljon enemmän palkkaa ja muita etuja kuin vaatisivat minimissään jotta suostuisivat tuottamaan mitä tuottavat. Tämä lienee myös välttämätön osa innovatiivista, kasvavan talouden, intertemporaalisesti aina epätasapainoista todellisuutta, kun eipä moisia windfall-voittoja kuitenkaan pystytä verottamaan pois pyyhkimättä samalla vapaan talouden itsekorjaavuutta, optimointikykyä, kehityskannustimia, tai itse asiassa edes sitä lupausta että marginaalista voitaisiin paeta keskiluokkaisenpulleaan, voitolliseen hyvinvointiin. Vapaassa taloudessa yrittäjävoitto ei ole yrittäjän yksinoikeus, vaan juttu joka koskee suurinta osaa työvoimasta; hyvin harva tosiaan lopulta kitkuttaa siinä täysin voitottoman marginaalin pinnassa.

Oikeastaan ainoa tapa paeta ylipalkkausta täysin olisi tasaisesti pyörivää taloutta lähestyvä keskussuunnittelu, jossa kaikki ovat samaan aikaan marginaalissa tai lähestyvät sitä tiukasti—ja kaikkia vituttaa yhtaikaa ettei siitä sallita päästä yli millään keinolla. Joten, itse asiassa ylipalkkaus ei tuottavuusnäkökulmasta ole lainkaan paha asia, ainakaan kun sitä verrataan sen seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon.