Yksi vanha ja mielestäni aika osuva kuvaus libertaareista on, että olemme oikeistohippejä. Talouspoliittisesti siis vähäisen säätelyn ja alhaisen verotuksen kannalla. Mutta toisaalta taas myös haluamme huumeemme puhtaina lähikaupasta, seksimme napaisuudesta stressaamatta, ja tietomme sekä kulttuurimme juuri semmoisena moniarvoisena sekamelskana kuin se on luonnostaan tullakseen. Jotenkin itsestäni ainakin myös tuntuu, että tuotahan sen kaupunkien keskiluokkaisen elämäntavan juuri pitäisikin nykyään olla; porvarillista eikä sen osana edes ihan vähän paheellista.
On tietysti paljon tutkimusta siitä mikä tekee ihmisestä minkin aatteen kannattajan, mutta omasta näkökulmastani on silti hieman omituista mikseivät kaikki muutkin kaverini ole libejä. Kysymys ei voi olla tyhmyydestä, koska niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin kaverini ovat varsin järkeviä. Moni demarikaverini väittää asiantuntevasti vastaan tulonjaosta, ja toisaalta kokkarikaverini vaikkapa homojen avioliitto-oikeudesta. Väärässähän he tietysti ovat, mutta kunnioitettavasti niin.
Silloin tulee ensimmäisenä mieleen, että tässä on pakko olla kyse jostakin elämäntapa- tai kulttuurierosta. Mutta kun ei se oikein niinkään mene. Samoissa bileissä nuo vastaväittäjäni liikkuvat, ja jakavat jopa hyvin samankaltaisen porvarillisen elämäntavan. Kaikenlaiset eturyhmäintressit ovat vielä kolmikymppisessäkin joukossa melko pienessä osassa, mitä perustulokeskustelusta vaikkapa piraattien sisällä olen ymmärtänyt, köyhempikin tajuaa että työmarkkinoiden pitäisi toimia nykyistä paremmin ja että tuo on pitkälti kiinni turhasta byrokratiasta, eivätkä useimmat pienen järkikeskustelun jälkeen osaa sanoa liberaalin ajatuksille vastaan juuri muuta kuin että ne eivät jotenkin tunnu omilta.
Niinpä olen jatkuvasti enemmän sitä mieltä, että syynä tähän poliittiseen eriytymiseen täytyy olla jonkinlainen puhdas kulttuurisen pelin tasapaino, jossa mielipiteet seuraavat pelin rakenteesta, tai kenties sisäsyntyinen taipumus tietynlaiseen tunteelliseen hahmotustapaan maailmasta. Perityt näkökulmatkin. Tämä kuulostaa ehkä kamalan triviaalilta, koska paljonhan näilläkin on aihetta jo selitetty.
Vaan ehkäpä se ei sittenkään ole aivan niin yksioikoista. Minusta suurin osa porvarillista, tavallista, suomalaista elämäntapaa sekä toisaalta abstraktimpia järkiperusteita puhuvat aika selvästi yleisvapaamielisen elämäntavan puolesta. Myös siinä talousaiheessa, jossa suomalaiset ovat vähemmän yhtenäisiä kuin ei-taloudellisessa yksilönvapaudessa. Silloin ei ole sanottua, että nykyinen poliittinen tasapainomme olisi jotenkin annettu tai muuttamaton. Päin vastoin kuvittelisin, että siihen kohdistuu jo merkittäviä, luontaisia paineita talousoikeistolaisen pullamössön suuntaan. Vaikka vain sen perustulon muodossa. Ja eritoten kun niin sanottu "luova luokka" joka jatkuvasti tulee tärkeämmäksi tarvitsee vapautta, sen molemmilla poliittisilla pääakseleilla.
En nyt ehkä menisi kanavoimaan Fukuyamaa tai Marxia, siinä että peli on jo voitettu, tai toisaalta välttämättä menossa tiettyyn suuntaan. Popperin sanoin, sellainen historisismi ei kuulu vapaan yhteiskunnan luonteeseen. Mutta jos tässä nyt aiotaan porukalla olla niinkin keskiluokkaista pullamössöä kuin nykyään kautta laidan ollaan ja pysyä edes vähän maailman mukana, ainakin minun on hieman vaikea nähdä miten se tapahtuisi menemättä pidemmälle oman aatteeni suuntaan. Noin niinkuin ihan luonnostaan.
Niinpä tekee mieli pitkästä aikaa herättää se vanha, optimistinen, valistusajan idea "kehityksestä". Minusta hieman tuntuu, että kaikesta sosiaalivaltiotouhuilusta ja kylmän sodan aatteellisesta ristiriidasta huolimatta, ehkäpä yhteiskunnallinen hyvinvointi ja taloudelliset realiteetit sittenkin vähitellen painavat meitä kaikkia kohti parempaa poliittistakin mallia. Ehkäpä se mikä tekee oikeistohipin lopulta tosiaan on se, että on vaikea olla kamalan eri mieltä siitä mikä todella johtaa hyvään ja toimivaan yhteiskuntaan.
On tietysti paljon tutkimusta siitä mikä tekee ihmisestä minkin aatteen kannattajan, mutta omasta näkökulmastani on silti hieman omituista mikseivät kaikki muutkin kaverini ole libejä. Kysymys ei voi olla tyhmyydestä, koska niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin kaverini ovat varsin järkeviä. Moni demarikaverini väittää asiantuntevasti vastaan tulonjaosta, ja toisaalta kokkarikaverini vaikkapa homojen avioliitto-oikeudesta. Väärässähän he tietysti ovat, mutta kunnioitettavasti niin.
Silloin tulee ensimmäisenä mieleen, että tässä on pakko olla kyse jostakin elämäntapa- tai kulttuurierosta. Mutta kun ei se oikein niinkään mene. Samoissa bileissä nuo vastaväittäjäni liikkuvat, ja jakavat jopa hyvin samankaltaisen porvarillisen elämäntavan. Kaikenlaiset eturyhmäintressit ovat vielä kolmikymppisessäkin joukossa melko pienessä osassa, mitä perustulokeskustelusta vaikkapa piraattien sisällä olen ymmärtänyt, köyhempikin tajuaa että työmarkkinoiden pitäisi toimia nykyistä paremmin ja että tuo on pitkälti kiinni turhasta byrokratiasta, eivätkä useimmat pienen järkikeskustelun jälkeen osaa sanoa liberaalin ajatuksille vastaan juuri muuta kuin että ne eivät jotenkin tunnu omilta.
Niinpä olen jatkuvasti enemmän sitä mieltä, että syynä tähän poliittiseen eriytymiseen täytyy olla jonkinlainen puhdas kulttuurisen pelin tasapaino, jossa mielipiteet seuraavat pelin rakenteesta, tai kenties sisäsyntyinen taipumus tietynlaiseen tunteelliseen hahmotustapaan maailmasta. Perityt näkökulmatkin. Tämä kuulostaa ehkä kamalan triviaalilta, koska paljonhan näilläkin on aihetta jo selitetty.
Vaan ehkäpä se ei sittenkään ole aivan niin yksioikoista. Minusta suurin osa porvarillista, tavallista, suomalaista elämäntapaa sekä toisaalta abstraktimpia järkiperusteita puhuvat aika selvästi yleisvapaamielisen elämäntavan puolesta. Myös siinä talousaiheessa, jossa suomalaiset ovat vähemmän yhtenäisiä kuin ei-taloudellisessa yksilönvapaudessa. Silloin ei ole sanottua, että nykyinen poliittinen tasapainomme olisi jotenkin annettu tai muuttamaton. Päin vastoin kuvittelisin, että siihen kohdistuu jo merkittäviä, luontaisia paineita talousoikeistolaisen pullamössön suuntaan. Vaikka vain sen perustulon muodossa. Ja eritoten kun niin sanottu "luova luokka" joka jatkuvasti tulee tärkeämmäksi tarvitsee vapautta, sen molemmilla poliittisilla pääakseleilla.
En nyt ehkä menisi kanavoimaan Fukuyamaa tai Marxia, siinä että peli on jo voitettu, tai toisaalta välttämättä menossa tiettyyn suuntaan. Popperin sanoin, sellainen historisismi ei kuulu vapaan yhteiskunnan luonteeseen. Mutta jos tässä nyt aiotaan porukalla olla niinkin keskiluokkaista pullamössöä kuin nykyään kautta laidan ollaan ja pysyä edes vähän maailman mukana, ainakin minun on hieman vaikea nähdä miten se tapahtuisi menemättä pidemmälle oman aatteeni suuntaan. Noin niinkuin ihan luonnostaan.
Niinpä tekee mieli pitkästä aikaa herättää se vanha, optimistinen, valistusajan idea "kehityksestä". Minusta hieman tuntuu, että kaikesta sosiaalivaltiotouhuilusta ja kylmän sodan aatteellisesta ristiriidasta huolimatta, ehkäpä yhteiskunnallinen hyvinvointi ja taloudelliset realiteetit sittenkin vähitellen painavat meitä kaikkia kohti parempaa poliittistakin mallia. Ehkäpä se mikä tekee oikeistohipin lopulta tosiaan on se, että on vaikea olla kamalan eri mieltä siitä mikä todella johtaa hyvään ja toimivaan yhteiskuntaan.
No comments:
Post a Comment