Jostakin syystä monille tuntuu olevan vaikea ymmärtää, millainen velanotto on järkevää. Olen joskus vaahdonnut tästä aiemminkin, luottokorttien ja kulutusluottojen suuntaan, mutta ajattelin että ehkäpä tällä kertaa voisi vääntää hieman rautalankaa valtion velanotosta. Se nimittäin on vielä hankalampi aihe, vaikka siinä päästään uskoakseni aika vähin argumentein siihen yllättävään päätelmään että valtion ei pääsääntöisesti tulisi koskaan ottaa lainaa.
Velkasuhteilla on taloudessa kolme päätehtävää. Ensimmäinen on kertainvestointien muuttaminen pidempikestoisiksi menovirroiksi. Tämä on tarpeellista, koska yksi sun toinen taloudellinen toimija tarvitsee mahdollisuuden tehdä suurempia kertainvestointeja kuin käsillä oleva likvidi omaisuus sallii. Esimerkiksi asunto voi olla hyödyllistä ostaa vaikka tilillä ei olisikaan koko asunnon hintaa. Kun ihmisten ja yritysten tulot yleensä ovat jatkuvia virtoja, konversio niistä suurempiin kertasummiin ja takaisin on hyödyllistä paitsi niin päin että ensin säästetään, myös niin että ensin ostetaan ja sitten maksetaan velkaa.
Yksittäisen ihmisen elämässä tuo on erityisen merkittävää juuri asunnon kaltaisten elinikäisten investointien kohdalla. Tästä seuraa varsinkin pienten ja lyhytaikaisesti olemassaolevien taloudellisten toimijoiden kuten yksilöiden ja pienyritysten toinen velantarve: asunnon tai vaikkapa isomman koneen maksuun käytettävä tulovirta ja niistä toisaalta saatava palveluvirta halutaan ajallisesti siirtää päällekkäin, sillä mitäpä hyötyä ihmiselle olisi asunnosta jos se on saatu säästettyä kasaan vasta siinä vaiheessa kun aika jo jättää? Tai vaikkapa yritystoiminta. Yrityksen pitää pystyä tarjoamaan palvelua alusta asti, eli jo kauan ennen kuin se on tuottanut sellaisia summia että se pystyisi rahoittamaan oman tuotantopääomansa. Tuo ajallinen klappi katetaan sitten lainalla.
Kolmanneksi, ongelmallisimmin, ihmiset eivät pysty toimimaan tehokkaasti tai voimaan hyvin kovin vaihtelevaisilla ja arvaamattomilla kulutustasoilla. Silloin odotettavissa olevia tuloja on mielekästä siirtää velan kautta ajassa taaksepäin, niin että kokonaistulovirta tasoittuu. Tästä on kyse vaikkapa järkevässä kulutusluotossa—mutta petollisesti myös velkakierteissä, sikäli kuin tulevat tulot ja/tai velan aiheuttama lisätaakka arvioitiin alakanttiin. Tämä on pohjimmiltaan sama juttu kuin ensimmäinen kohta, mutta sovellettuna kertainvestointien sijaan jatkuviin tulovirtoihin.
Laajemmin, mikrotaloudellisesti puhuen, velan toisella puolella tietenkin aina pitää olla joku joka sen velan antaa, eli siis luotottaja. Hänellä pitää olla se likvidi omaisuus käsillä jolla velallisen tämänhetkinen kulutus rahoitetaan, ja riittävästi kärsivällisyyttä että hän jaksaa odottaa velanmaksua. Ts. hänen pohjimmiltaan pitää pystyä siihen säästämiseen johon velallinen ei pystynyt. Koska säästäminen on ikävää hommaa, siihen pitää kannustaa, ja tuloksena on että velallinen joutuu pääoman lisäksi maksamaan korkoa. Luotottajan näkökulmasta tuo on sitten sijoituksen tuotto.
Kokonaistaloudellisesti tuloksena ovat luottomarkkinat, joilla velalliset ja luotottajat kilpailuttavat toisiaan molemminpuolisesti, ja heidän kysynnöistään ja tarjonnoistaan syntyy yleinen, jaettu korkotaso. Se on yksi hinta muiden muassa. Usein sanotaan että reaalikorko on "rahan hinta", mutta tuo itse asiassa on harhaanjohtavaa: se mitä tässä oikeasti vaihdetaan ja hinnoitellaan on säästöhalu, eli siis (luotottajan) halu siirtää omaa kulutusta tältä päivältä huomiselle, niin että joku muu (velallinen) voi kuluttaa tänään ja takaisinmaksaessaan sitten huomenna pidättäytyä kulutuksesta.
Kun asiaa katsotaan tuolta kantilta, huomataan että tasapainossa niin tämän päivän kuin huomisenkin reaalisten kokonaistuotantojen ja kokonaiskulutusten pitää olla keskenään yhtäläisiä. Jos helppouden vuoksi oletetaan että mitään kasvua tai muuta reaalitaloudellista muutosta ei tapahdu, ainoa mitä velka muuttaa on se, missä järjestyksessä velallinen ja luottaja kuluttavat. Kärsimättömämpi kuluttaa ensin, pitkäjänteisempi myöhemmin ja kokonaisuudessaan suuremman osan kokonaisresursseista. Tuolla tavalla markkinat sovittavat koron, siis taas yhden hinnan, kautta lyhyt- ja pitkäjänteisyyden yhteen.
Todellisessa taloudessa korkoon tietysti vaikuttavat monet muutkin tekijät, tyypillisimpinä rahamarkkinoiden heijastusvaikutukset, teknologiset šokit jotka muuttavat saatavilla olevaa reaalipääomaa, trendit kulutuskäyttäytymisessä, tuottavien investointimahdollisuuksien löydettävyys, rahamarkkinoiden tehokkuus, ja monet muut. Tyypillisesti siirrot myös menevät sillä tavalla limittäin, että eri elinvaiheissa olevat ihmiset siirtyvät nuoruuden velallisuudesta keski-iän takaisinmaksuun ja luototukseen, palatakseen taas vanhuudessa kuluttamaan säästöjään. Mutta kokonaisuudessaan kysymys on aina siitä missä järjestyksessä reaalisia, talouden piirissä kulloinkin olevia hyödykkeitä kulutetaan; tasapainossa kaikkien rahamääräisten (nominaalisten) velkarahoitteisten ostosten ja takaisinmaksuvirtojen pitää summautua niin, että ne vastaavat reaalitaloudessa kulloinkin tuotettavia, eli siis myös kulutettavia, hyödykevirtoja.
Tästä näkökulmasta valtio on perin kummallinen velallinen. Tuo on helpointa nähdä jos oletetaan alkuun ikuinen maailmanvaltio, jonka ulkopuolella ei määritelmällisesti ole eikä tule olemaan mitään taloudellista toimintaa, ja joka voi tavalliseen tapaan väkivallan uhalla käskeä ihmisiä suunnilleen miten haluaa. Tuollaisen rakennelman ei ole missään tilanteessa mielekästä ottaa velkaa, vaikka se kirjanpidollisesti ehkä olisikin mahdollista tai kätevää. Valtiohan voi tuossa tilanteessa peukaloida niitä fundamentaalisia kulutusjärjestyksiä miten lystää, ihan vain mahtikäskyllä, tai vaikka verottamalla ja tukemalla. Jos sen pitää rakentaa tie, sitten se vain verottaa vaadittavat rahat haluamaltaan taholta, ja rakentaa. Sillä hoidetaanko homma tuossa velkasuhteella vai näin ei ole mitään väliä, koska reaalinen vaikutus on kuitenkin sama: tietyt nykyiset resurssit jotka voitaisiin käyttää johonkin muuhun, käytetään nyt siihen että tietyömaalla hiippailee insinöörejä, ja tulevaisuudessa tie sitten toivottavasti tarjoaa käyvän palveluvirran vastineeksi.
Tuo kummallisuus johtuu pohjimmiltaan hyvin samanlaisesta jutusta kuin se, että suuryritykset eivät ota palovakuutuksia. Vakuutuksia otetaan siksi että jokin riski on niin suuri ettei yksittäinen taloudellinen toimija pysty kantamaan sen varianssia. Silloin suurempi joukko ihmisiä formaalisti sosialisoi toistensa riskit, jolloin yhden kannettavaksi jäävä osa kustakin muusta riskistä tippuu siedettävälle tasolle, ja lähenee suurissa joukoissa jatkuvaa menovirtaa (vakuutusmaksu). Jos kuitenkin potentiaalinen vakuutuksenottaja on jo itsessään niin iso toimija, että pari palanutta varastoa on sille päivittäinen, juokseva kuluerä, vakuutuksenottaminen ei ole enää mielekästä, vaan toimijan kannattaa absorboida riski itse.
Maailmanvaltion tilanne on hyvin samankaltainen. Jos mikään intertemporaalinen kulutuspäätös ylipäänsä on tehtävissä, valtio pystyy jo toteuttamaan sen ilman formaalia velkajärjestelyä. Noiden alun kolmen velan tehtävän puitteissa, jos jokin massiivi-investointi pitää tehdä, joko valtiolla on siihen varaa juuri nyt, tai kenelläkään ei ole. Koska valtio on aina ollut ja aina tulee olemaan, sillä ei instituutiona ole tuota kakkoskohdan ongelmaa joka kuolevaista yksilöä vaivaa. Ja kolmoskohdan jatkuvat tulovirrat, noh, valtiohan tietysti voi laskea nuo suoraan sillä kokonaistaloudellisella reaalitasolla, eli lähtien kaikesta tuotannosta ja kulutuksesta summana.
Ainoa teoreettinen hyöty velkajärjestelystä siis olisi, jos se toimisi jonkinlaisena kirjanpidollisena takeena siitä, että kun investointi tehtiin nyt, tulevaisuudessa valtio joutuu pidättäytymään kulutuksesta. Mutta tuollaiset lupauksethan ovat juuri valtion kohdalla merkityksettömiä. Vaikka valtio olisi jo velkaantunut, se voi aina tulevaisuudessa kuluttaa lisää vero- ja sääntelykoneiston kautta.
Tuosta ajatuskokeesta päästään sitten realistisempaan tilanteeseen kun skaalataan noita oletuksia takaisin. Jos valtio on nuori tai odottaa epäonnistumistaan, kakkoskohta alkaa koskettaa. Mutta Suomeenhan tuo ei nyt ainakaan päde. Jos valtio joutuu kohtaamaan ulkoisia, korreloituja talousšokkeja, varmaankin taas voisi tulla tilanne jossa se joutuu lainaamaan. Mutta osana euroaluetta, nuo ovat Suomen kohdalla taas perin rajattuja. Ja mitä kertainvestointeihin tulee, no mikähän se niin kallis ja odottamaton investointi oikein on, ettei se hoituisi Suomen valtion budjetista, viimeistäänkin säästämällä? Ainakaan Hornetit eivät tuolle tasolle kohoa. Omaan mieleeni tulee lähinnä sota, mutta Suomen valtionvelka ei kyllä johdu siitä. Talouskriisissä velkaelvytys ehkä voisi olla tuollaista, mutta kun taas ajatellaan reaalisesti, ei ole oikein mitään tahoa jolta sen velan voisi ottaa ilman että se syrjäyttäisi muuta taloudellista toimintaa vastaavasti, ja sitä paitsi tiedetään jo että se fiskaalinen multiplier on muutenkin n. tasan yksi, eli että tuon sortin elvytys ei edes toimi.
Tuon takia päästään siihen yllättävään lopputulokseen, että Suomen valtion ei tarvitse ja siksi ei pidä ottaa velkaa oikeastaan koskaan. Silti sitä velkaa on, eikä ihan vähän. Ei voi siis kuin todeta, että jossain vaiheessa sorruttiin syyttä suotta pikavippiin, ja mahdollisuus tehdä noin uudelleen pitäisi pikimiten tukkia. Minusta tuossa on hyvä argumentti sen puolesta, että velanotto tulisi perustuslaillisesti kieltää, paitsi ehkä sotavelan kohdalla.
Kun näin pitkälle on päästy, omasta libileiristänikin yleensä joku muistuttaa, että valtio saa luottoa tavattoman halvalla. Eli miksi huolehtia siitä? Syy tuohon on kahtalainen.
Ensinkin, tuli jo perusteltua että velka on syömävelkaa, jota ei olisi tarvinnut ottaa. Niin kauan kun—turha, hyödytön—mahdollisuus velanottoon ylipäänsä on, sitä syömävelkaa otetaan vastaisuudessakin. Tuolla on sitten reaalitaloudellisia vaikutuksia: kun valtio kuppaa tuolla konstilla irtaimen likvidin pääoman markkinoilta ja panee sen haisemaan, yksityisen talouden puolella suunniteltuja aidosti tuottavia investointeja jää tekemättä. Tuloksena me kaikki voimme huonommin, ja eksponentiaalisesti kasvavassa määrin kun aikaa kuluu.
Ja toisekseen, valtioon ei kohdistu tavallista kilpailupainetta tai markkinakuria. Silloin se ei koskaan voi olla täysiverinen osanottaja hintajärjestelmän toimintaan, eikä se pysty samalla tavalla arvottamaan sijoituksiaan kuin yksityiset taloudelliset toimijat. Tuloksena, normaali portfolioteoria ei päde valtioon, eikä sen perusteella voida päätellä että portfolio joka yksityisen yrityksen hallussa näyttäisi tehokkaalta ja hyvinsuunnitellulta olisi edes sellaisenaan valtion käsissä hyvä ajatus. Valtio kun ei pysty erityisasemastaan järkevästi päättämään koska sen vaikkapa tulisi hakkauttaa metsiään ja koska ei, tai mitä sen pitäisi tehdä kantaverkko-osuuksillaan. Tai edes koska maksaa sitä velkaa.
No comments:
Post a Comment