Libertaaridebateissa usein törmätään siihen ajatukseen, että kaikki on omistusta. Valtiokin omistaa kaiken alueellaan, ja niin pois päin. Tuo ajatus on minusta täysin väärin.
Kun libertarismi jenkeissä aikanaan elvytti klassisen liberalismin perinnettä, se koki samalla tietynlaisen aatteellisen pullonkaulan. Hyvin harvat siihen kylmän sodan aikaan miettivät todella aatteellisia asioita, tai välittivät valistuskirjallisuudestaan. Sitten nekin jotka välittivät, poimivat aika tehokkaasti kirjallisuudesta mielipalansa, ja loivat omat henkilökulttinsa niiden ympärille. Näin syntyivät itävaltalaisuuden ja objektivismin kultit, vaikkapa, jotka aika nopeasti ja tunnetusti ajautuivat sivuraiteille vaikkapa Mont Pelerin Societyn edustaman yleisklassisliberalismin ajatuksien suuntaan. Kaikenlaista muutakin tapahtui, mutta se siitä tässä yhteydessä.
Tuo pullonkaulaefekti kuitenkin synnytti yhden täysin aiemmasta liberaaliliikehdinnästä poikkeavan juonteen libertaariliikeen sisälle: rajun loogisen reduktionismin. Sellaisen essentialismin, joka tavalla tai toisella pyrkii johtamaan vapausaatteen yhdestä ainoasta periaatteesta, ikään kuin matematiikka johtaa aksioomista teorian.
Tuon aatteellisen taipumuksen kenties vaikutusvaltaisin tulos on se mitä nykyään kutsutaan libertaarien piirissä propertarismiksi. Useimmat libertaaritkaan eivät osaa täsmälleen sanoa mistä tuossa on kysymys, mutta lähes kaikki libertaaridiskurssi on nykyään tuon aatesuunnan sävyttämää. Näin siksi että se on minimalistisin ja elegantein ilmaisu yksityisomistuksesta—kuten vastaavasti tunnetumpi (ja libertarismin yli ulottuva) kontraktarismi aatteen interaktiivisesta puolesta.
Propertaariset ja kontraktaariset teoriat voivat jo yksin kattaa lähes kaiken libertaarin teorian. Kumpikin erikseen. Molemmat ovat äärimmäisen tiukkaan pakattuja modernin vapausaatteen ilmaisuja. Mutta ne ovat myös niin tiukkoja sekä dogmaattisia, että ne eivät enää kata vanhemman valistusaatteen kokonaisuutta. Ne ovat paradigmaattisia esimerkkejä turboahdetusta nykylibertarismista, mutta sellaisina myös esimerkkejä siitä miten libertarismi on kenties tiukan loogisen eleganssinsa haussa menettänyt jotain aiemman liberaalin liikehdinnän kokonaisuudesta.
Minusta tästä hyvänä esimerkkinä toimii valtion aseman määrittely, ja valtion valtaan liittyvä teoretisointi. Valistusaikana syntynyt liberaaliteoria puhui valtion roolista lähinnä yksittäiesimerkein. Siitä kuinka ei saisi sortaa protestantteja uskonnonvapaudessa, killalla ei tulisi olla taloudellisia yksinoikeuksia, ja vaikka merkantilismi oli aika perseestä kun katto valtiolliseen rahankeruuseen yli kansainvälisen vaihdon suhteellisen hyödyn. Tuo ei ollut elegantti tapa ilmaista asia, mutta se toimi, eikä se ollut lähtökohtaisesti rajoittunut mihinkään tiettyyn kritiikkiin valtion tai minkään muunkaan toimijan suhteen. Se perusteli ensin emotionaalisesti, ja sitten syntyvän taloustieteen kautta, miksi valtion pitäisi pysyä erossa suurimmasta osasta asioita, muttei ollut koskaan dogmaattinen homman suhteen.
Tuolla ajalla syntyi se ajatus—alunperin loukkauksena mutta sitten coöptattuna lausumana—notta liberaali valtio on "yövartijavaltio".
Nykyään mun kuitenkin pitää lähinnä libertaaripiirissä kuvata itseäni minarkistiksi, tai jotain sinne päin. Tuo käsite on oikeesti perin erilainen kuin klassinen yövartijavaltio, kun sitä tarkkaan ajattelee. Se on yllä mainitun pullonkaulan jälkeinen, loogisesti puhdistetumpi ajatus. Sen ehkä tärkein määrittelijä oli Robert Nozick, joka lähti Anarchy, State and Utopiassaan tietoisesti äärimmäisen kantilaisesta lähtökohdasta. Lähestulkoon trollasi filosofipiirejä puhtaalla logiikallaan ja ajatusleikeillään, suhteessa John Rawlsin A Theory of Justice:n puhtaaseen logiikkaan ja ajatusleikkeihin.
Tuo aateperintö oikeasti ei ole kamalan lähellä sitä intuitiivista, empirististä aateperintöä jota klassinen liberalismi oli. Sen perinnöstä kumpuava puhtainkaan yövartijavaltioajatus ei ollut samalla tavalla loogisesta teoriasta lähtevä, kuivakka, yhtenäinen, yhteen aksioomaan pelkistetty kirkas timantti kuin minarkian ajatus on. Enkä sano etteivätkö nuo kaksi aatetta perinnön sisällä enimmäkseen johtaisi samoihin lopputuloksiin; totta kai johtavat. Mutta niiden sisäinen logiikka on täysin erilainen, eivätkä ne siis rajatapauksissa minusta puhu edes samasta asiasta.
Kaiken tuon johdannon päälle, mun tärkein ongelmani voitais tiivistää valtion asemassa näin: hallitseminen on eri asia kuin omistaminen; on erilaisia hallitsemisen ja omistamisenkin lajeja, kuin vain yksi tai kaksi tai viisi. Eritoten osa niistä on oikeutetumpia kuin toiset.
Otetaan vastaesimerkiksi hoppelaiset heti alkuun. Niitten monarkisissa ajatuksissa kaupunginomistaja todella omistaa koko kukkulan, ja sen takia saa käyttää mitä vain omistajan valtaa sekä mielihalua omistukseensa. Ainoa mikä takaa oikeuden ja reiluuden on anarkokapitalistinen kilpailuajatus; oletetusti kukkulalta pääsee pois jos haluaa, itsestään subjektiivisesti parempaan naapuriin.
Minusta tuo on täysin absurdi ajatus. Se seuraa yksioikoisesta, modernista, simppeleitä teorioita ja aksioomia hakevista libertarismin muodoista. Se käsittelee julkista valtaa kuin se olisi vain yksi lisäesimerkki omistajuudesta (tai joskus jostain yhteiskuntasopimuksen johdannaisesta). Se ei ota lainkaan huomioon sitä empiiristä faktaa, että luontainen, alueellisuuteen itsekseenkin taipuvainen väkivaltamonopoli käyttäytyy kvalitatiivsesti täysin eri tavalla kuin mikään muu taloudellinen toimija.
Niinpä, minusta valtiota ei ylipäänsä voi tai tule analysoida propertaarisista lähtökohdista. Ikään kuin se voisi omistaa mitään, tai sen käyttäytyminen olisi jotenkin redusoitavissa siististi tuon sortin neolibertaariteoriaan. Ja vaikka en nyt annakaan esimerkkiä siitä miten homma menisi pieleen kontraktaaripuolelta, sopii uskoa että vapaan sopimisen ihanteet eivät kyllä koskaan toimi millään de facto markkinoilla jotka taipuvat valtionomaisiin väkivaltamonopolirakenteisiin.
Minusta olisi aiheellista, että omistajuus ja sopimusoikeus eriytettäisiin julkisten toimijoiden kohdalla, vastakohtana yksityisten toimijoiden vastaavasta. Minusta julkisella toimijalla ei tulisi olla mitään normimuotoisia omistus- tai sopimus- tai vastaavia oikeuksia, vaan aivan omat ja erilliset, paljon rajoitetummat hallintaoikeutensa. Sellaiset jotka varovaisesti luetellaan jossain perustuslaissa, tai jotain.
Esimerkkinä siitä miten tuo eroaisi rajusti nykykäytännöstä, minusta julkissektorilla ei tulisi olla oikeutta omistaa kiinteistöjä lainkaan. Valtion pitäisi kokonaisuudessaan olla vuokralla yksityisiltä vuokranantajilta. Tai toisena esimerkkinä, valtiolle ei tulisi koskaan antaa oikeutta poliisivoimissaan käskyttää ketään, jollei lakia ole selvästi jo rikottu; toisin kuin propertaariteoriassa, valtio ei minusta omista maa-aluettaan, niin että sillä ei myöskään ole mitään oikeutta käskyttää ketään sillä. Valtiolla on vain tarkkaan rajatut, täysin erilliset hallinto-oikeutensa maa-alaansa. Tai sitten kolmantena, vaikka jotkut taajuushuutokaupat. Ei valtiolla ole mitään oikeutta lähteä moisiin niin että saa tulot itselleen; se hallintaoikeus sillä on että se voi ja sen tulee toimia portinvartijana haitalliselle kilpailulle/dissipaatiolle taajuuksien käytössä, mutta mitään sellaista omistajuutta sillä ei ole että se saisi itse päättää mihin käyttöön tai kenelle taajuudet menevät, tahi eristää vuokraa niiden käytöstä edes tarpeellisessa huutokaupassa.
Tää moninaisuus on yövartijavaltiota ja sen etiikkaa. Yli simplifioidun, uudemman, ja musta tyhmemmän, minarkismin.
No comments:
Post a Comment