2026-04-05

Kappalejako ja välimerkit

Aikanaan yksi suurimmista mysteereistä minulle koulun äidinkielentunneilla olivat kappalejaon ja välimerkkien käsitteet. Siis tekstin jäsennys. Koska siihen ei ollut mitään ilmeisiä sääntöjä, ja lukemissani kirjoissakin näitä tehtiin vähän miten sattuu.

Ongelma ei nähtävästi ollut vain minulle ominainen, eikä myöskään ole mennyt reilussa kolmessa vuosikymmenessä mihinkään, sillä kun katsoo nykyistä nettikirjoittelua, jopa kaunokirjallisuutta, tämä puoli on yhtä sekaisin tai pahemmin kuin tuotokseni yläasteella. Somen ja privojen ollen pahinta.

Enkä nyt sano, että olisin mikään ihmeellinen oikeinkirjoittaja. Oikeastaan olen melko piittaamaton säännöistä. Käytän näitä tyylikeinoja jokseenkin kuten minulle itselleni sattuu kulloinkin sopimaan. Pilkutan psykologisesti. Mutta samalla uskon, että tällä tekstin rakenteistamisella on aidosti väliä, ja että se kantaa merkitystä. Esimerkiksi, että se kantaa pieneltä osaltaan niitä juoksevan puheen olennaisia merkityssisältöjä jotka eivät muuten välittyisi tekstiin; että rakenteinen teksti pystyy välittämään jotain jota puhe kenties ei edes voi, kuten argumentaation rangan.

Tämä ajatus on nähdäkseni nykyisessä nettipuheessa pitkälti hukkunut. Nyt tekstiä yleisesti tuotetaan ajatuksenvirtana, ja tuota TikTok-tyyliä pidetään jopa suotavana. Se on minusta paha virhe, sillä vaikka tuo tyyli voi toteuttaa klassisen retoriikan kolmesta hyveestä peräti kaksi, eetoksen (minä henkilönä) ja paatoksen (yleisön vakuuttaminen), logosta (fakta argumentin taustalla) se ei voi. Se ei voi lyödä asiapointtia perille samalla tavalla kuin suosimani tyyli.

Eli mikä se tyylini on? No, se on edelleen minun vaikea määritellä täsmällisesti, tai miten se kääntyy tekstuaalisiksi tyylikeinoiksi. Mutta pohjimmiltaan kyse on ajattelun jäsentämisestä puheeksi, ja sitä kautta tekstiksi. Kun pää liikkuu yhdestä keskeisestä ajatuksesta toiseen, vaihdetaan kappaletta niin että tuo muutos näkyy. Jos argumentti on laajempi, sulkeistetaan ylemmillä tasoilla se yhteenliittyviksi kokonaisuuksiksi, joilla on tiivistävä otsikko, siis luvuiksi. Alemmalla tasolla, ilmaistaan sivumietteet sulkeisina tai ajatusviivoilla, alisteiset pilkuilla, yhteenliittyvät pilkulla (kyllä, sarjapilkutan) tai puolipisteellä, peräkkäiset pisteellä tai muilla isoilla välimerkeillä, intention mukaan. Aina kuitenkin pitäen huolta siitä, että teksti lineaarisesti luettuna säilyttää jatkuvuutensa ja puheenomaisuutensa. Siitäkin huolimatta, että sillä nyt on ylimääräinen tekstuaalinen rakenteensa yllä.

Uskon vakaasti, että tämän sorttista ilmaisutapaa tulisi viljellä yleisessä some-puheessa. Ei tietenkään yksityisviesteissä yleensä, tunnepuheessa, rakkauskirjeissä, se olisi aivan liian steriiliä. Enkä todellakaan sano, että pitäisi aina seurata pilkkusääntöjä tai kaikkia Kotus:in tahi standardointiorganisaatioiden suosituksia. Itsekään en todellakaan seuraa.

Mutta valtaosan tuotetusta tekstistä, kun se kuitenkin on yritys jotenkin kertoa toiselle jotain tai vaikuttaa häneen, pitäisi olla mahdollisimman ymmärrettävää, ja käyttää kaikkia tyylillisiä keinoja kantaa aiotun merkityksensä. Jos se ei tee niin, kyse on epätehokkaasta kommunikaatiosta. Siitä että olet kommunikoivana ns. käsi tai jopa peelo. Sellaista pitäisi välttää.

2026-04-02

Postiluukkuoireyhtymä

Kuulin aikanaan erään sosiaalipuolen tekijän puhuvan televisiossa postiluukkutaloista ja niitä määrittelevästä jaetusta postiluukkuoireyhtymästä. Tiedättekö mikä tämä on? Minä en tiennyt, mutta nyt minäkin hieman kärsin siitä.

Kyse on siitä, että kun olet pitkään ollut julkisen tuen varassa, ja syrjäytynytkin, jossain vaiheessa tulee äärimmäisen vaikeaksi avata kirjeitä tai mitenkään vastata muutenkaan viesteihin. Kun jätät viestit avaamatta, ongelmat tietenkin riistäytyvät hallinnasta. Perinnät kasvavat, viranomaiset kohdistavat sinuun jatkuvasti enemmän sanktioita, ja lopulta saatat jopa päätyä kadulle kun vuokra ei tule maksettua. Tuo on se oireyhtymä, ja kun sitä esiintyy keskitetysti tietyssä paikassa tarpeeksi, voidaan sosiaaliviranomaisen näkökulmasta puhua kokonaisista postiluukkutalosta.

Mistä tässä siis on pohjimmiltaan kyse? Miksi ihmiset suurina joukkoina systemaattisesti jättäisivät postinsa avaamatta, ja sitä kautta pahentaisivat omia ongelmiaan?

Kyse on nähdäkseni klassisesta operantista ehdollistumisesta. Kun syrjäytymiskehitys on lähtenyt käyntiin, postiluukusta tulee jatkuvasti enemmän vain huonoja uutisia. Silloin yksilö oppii yhdistämään kirjeen avaamisen ja lopulta jo postiluukun kilahduksen negatiiviseen palautteeseen. Tuosta välttämättä tulee itseään vahvistava kierre, jossa kilahdus, kirje, ylipäänsä mikään viesti toiselta ihmiseltä, tuntuu henkiseltä, vältettävältä kivulta. Kirjeet kasautuvat, estyneisyys reagoida niihin kasautuu, ja lailliset ongelmat sitten kasautuvat.

Tuo ei ole kuvio jota voi välttää mitenkään ajattelemalla, että ota vain itseäsi niskasta kiinni, se tuntuu paremmalta kun hommat on hoidettu. Kun tarpeeksi monta kertaa tulee näpeille, sävähdät jo odotuksesta, ja menet väkisin välttämiskäyttäytymiseen. Olet siinä täysin Pavlovin koira lopulta, et voi auttaa itseäsi, ja ihminen sitten vielä katsoo näissä luonnostaan paljon asioiden edelle, operanttipuolelle.

Niin minäkin, vaikka olen sentään kohtuullisen itsetietoinen ja hyvä työntämään paperiani. Minulla juuri meni miltei kokonainen kuukausi, että sain tehtyä perustoimeentulotukihakemukseni. Kun koko ajatus vain yksinkertaisesti stressasi liikaa. Nytkin voi olla, että joudun maksamaan kymmeniä euroja ylimääräistä, kun en vain pysty jotenkin tekemään lisäselvityksiä jotka vaadittaisiin.

Tämä ei ole harvinainen ongelma pitkään tukien varassa eläneille; sillehän on nimikin. Joten sille pitäisi tehdä mielestäni jotain.

Yksi rajallinen juttu joka sille mielestäni voitaisiin tehdä, olisi, että viranomainen lähettäisi yhden miellyttävän, satunnaisen, yllättävän kirjeen jokaista vastenmielistä kohden. Moi, huomasimme, että toimeentulotukihakemuksesi oli täytetty varsin ajoissa ja täysimääräisenä. Me pidämme tästä, ja arvonnassamme olet voittanut 20€ lahjakortin. Tai jotain; ettei se aina olisi keppiä, vaan porkkanaakin joskus, koska ihmisen käyttäytymisessä nuo eivät kunnolla summaudu vastakkain.

2023-07-14

Alkoholi

Etanoli lienee vanhin ja yleisin ihmiskunnan käyttämä päihde, koska sitä syntyy luonnostaan missä vain sokeriliuoksessa jota ympäristön hiivat anaerobisesti hajottavat. ("Alkoholikäyminen.") Se on pienimolekyylinen yhdiste, joka imeytyy tehokkaasti limakalvoilta ja varsinkin pikkusuolesta, sekä kulkee helposti veri–aivo-esteen läpi.

Etanoli on voimakas lamauttaja, tehostaessaan aivojen gamma-aminovoihapporeseptorin (GABAA) toimintaa. Se onneksi on samalla myös varsin ärsyttävä aine, niin että se helposti johtaa aloittelevassa käyttäjässä oksennusreaktioon, joka poistaa myrkyn elimistöstä. Jos näin ei kävisi, etanoli tappaisi suorilta jopa enemmän kuin nykyisellään tekee.

Etyylialkoholilla on myös kautta maailman hyväksytty sosiaalinen asema päihteenä, mikä edistää sen terveyshaittoja, varsinkin koska sen aiheuttama sairastavuus ja kuolleisuus yleensä on kroonista lajia: viinaan harvoin kuollaan akuutisti, mutta kroonisesti paljonkin. Haitat ovat samankaltaisia kuin poltetulla tupakalla; ne hiipivät vuosien myötä.

Viina ja rööki ovat pääsyyt miksi aloin kirjoittaa tätä teosta: olen pahasti koukussa molempiin, pitkältä ajalta.

Miltä se tuntuu? Miksi sitä vedetään?

Etanoli on kaksijakoinen päihde. Ensin se vapauttaa estoista ja tekee sosiaalisesta kanssakäymisestä siis helpompaa. Tulee ns. "pikkuhiprakka". Tuon takia sitä usein juodaan estojen estämiseksi hieman, ja sitä kautta vaikkapa päädytään panosänkyyn. Varsinkin nuoret naiset tekevät näin, kun naisen orastava seksuaalisuus on edelleenkin niin hankala aihe.

Kuitenkin yhtään suurempi annos helposti vie ihmisen estot liian alas. Alkaa tulla väkivaltaa mieheltä ja ei-haluttua antautumista naiselta. Sekoilua puolin ja toisin, ja eläimellisempää menoa pinnalle. Raiskaus- ja katuväkivaltariski kasvavat voimakkaasti. Yleisesti ottaen näin tapahtuu naiivin käyttäjän kohdalla n. 3-5 ravintola-annoksen välillä, samalla kun tottuneet käyttäjät voivat vetää 20-30 annosta. Tyypillisesti tottuneet käyttäjät — kuten minä — ovat sitten myös arvaamattomampia loppuillasta kuin naiivi käyttäjä, eivätkä osaa lähteä ajoissa selviämään viinastaan.

Käytön psykologia ja etiologia

Yleisesti katsotaan, että alkoholia käytetään sosiaalisen ahdistuksen lääkkeeksi, lähes yleismaailmallisesti. Niinpä ne joilla on enemmän tuota, juovat myös enemmän. Geneettistä taipumusta juomiseen on myös paljon: jos maksan entsyymit eivät toimi normaalisti, niin että alkoholin aineenvaihduntatuotteita kasautuu elimistöön, kuten aasialaisilla usein on, seuraava paha olo estää tuntuvasti alkoholin liikakäyttöä. Monissa muissakin geeneissä jotka vaikuttavat addiktiokäyttäytymisen syntyyn on eroja yksilöstä yksilöön.

Suomalaisilla on keskimäärin paljon taipumusta juomiseen, syystä tai toisesta.

Niinpä suomalaisella lapsella on hyvä syy varoa alkoholia alusta asti. Koska keskimääräinen taipumus alkoholin haittakäyttöön, yhdistettynä varsin helppoon alkoholin saaatavuuteen nuoruusiällä, juoppokulttuurin olemassaolo jo kotiajoista, ja kaikki se muu suomalainen, altistaa voimakkaasti haittakäytölle myöhemmällä iällä. Jos sitä käytetään, olisi tärkeää, että käytetään sellaisen kulttuurin rajoittamassa tilassa, joka ei kannusta suuriin annoksiin tai pitkäaikaiskäyttöön, kerrallaan.

Historia

Kansainvälisesti

Suomessa

Kemia ja biologia

Valmistus

Farmakologia, farmakokinetiikka, toksikologia ja lääketiede

Annostus

Läheiset aineet, yhteis- ja oheiskäyttö

Ravitsemukselliset vajeet ja muut puutostilat käytöstä

Vasta-aineeet, antagonistit

Lääkinnällinen käyttö

Kulttuuri

Ikäjakauma käytössä

Juhla- ja bilekulttuuri, sekä satunnaiskäyttö

Liika tissuttelu ja haittakäytön raja

Käyttäjäalakulttuuri

Seksuaali- ja pariutumisalakulttuuri

Laki ja politiikka

Oheisrikollisuus

Väkivalta

Liikenteessä

Markkinat ja teollisuus

Käytön riskit

Somaattiset riskit

Yliannostus

Vieroitusoireyhtymä

Psykologiset riskit

Sosiaaliset riskit

Liikakäytön ja riippuvuuden hoito

Tarinoita ja tapauskuvauksia

Lisäluettavaa

2023-07-12

Käyttöopas

Minulla on pitkään ollut tarkoitus aloittaa kirjan kirjoittaminen, päihteistä. Sen työnimi, ja ehkä lopullinenkin, on Käyttöopas — kaikki mikä sinun tarvitsee tietää päihteistä. Koska en oikein tiedä mistä päästä alkaa purkaa aihetta, varmaankin paras on lähteä siitä mikä on tutuinta: alkoholismistani, eli siis etyylialkoholista aineena ja aiheena.

Kirjoittelen siis silloin tällöin blogiini artikkeleita. Ehkäpä niistä joitakin vuosia myöhemmin jäsentyy kokonaisuus. Jos tämä valmistuisi joskus vielä, tarkoituksena todella olisi kattaa kaikki olennainen kaikista laille ja lääketieteelle relevanteista päihteistä.

Sarjan ote tulee olemaan varsin henkilökohtainen, ja vaikka se tavoittelee samalla tieteellistä tarkkuutta, lähdeteos tämä ei ole enkä aio viitteistää sitä lainkaan. Se seisoo tyylilleni uskollisesti yksinään, ja jättää vastuun tiedon oikeellisuuden varmistamisesta lukijalle.

Pyrin keräämään tähän aikaisimpaan pääartikkeliin (mahdollisesti) tulevan teoksen kokonaisrakenteen. Se olisi nykyisellään seuraava ja jatkuvasti kehittyvä, kuten kaikki ala-artikkelitkin:

Sisällysluettelo
  1. Johdanto

  2. Päihdekulttuurista

    • Yleisesti
    • Arkinen laillinen päihdekulttuuri
    • "Miedon" laittoman huumeen ajatus
    • Suomalaisesta sekakäytöstä ja varhaisesta aloitusiästä
    • Sukupuolirooleista kovassa päihdealakulttuurissa
    • Väkivallan rooli huumealakulttuurissa
  3. Käyttötavat
    • Syömiskäyttö, eli enteraalinen annostelu
    • Inhalaatio, eli vetäminen höyrynä tai kaasuna
    • Suonensisäiskäyttö, eli intravenaalinen (IV) neulapisto
    • Insufflaatio, eli vetäminen aerosolina tai jauhona
    • Intramuskulaarinen käyttö, lihaksensisäisesti
    • Ihonvälinen käyttö, eli transdermaalinen
    • Peranaalinen, bukkaalinen ja subdermaalinen annostelu, limakalvoilta
    • Peroptinen annostelu, harvinaisena ja scifistisenäkin, silmästä
  4. Riippuvuusoireyhtymä
  5. Päihteidenkäytön oheishaitat
  6. Päihderyhmät, yksittäin
    1. Kahvi
    2. Alkoholi
    3. Tee
    4. Kaakao
    5. Tupakka
    6. Bentsodiatsepiinit ja barbituraatit
      • Flunitratsepaami, Rohypnol, deittiraiskauslääkkeenä
    7. Kannabis ja kannabinoidit
    8. Morfiini, heroiini, ja muut opiaatit sekä opioidit
    9. Amfetamiinit ja vastaavat piristeet
    10. Ekstaasi
    11. Kokaiini
    12. Klassiset hallusinogeenit
    13. Dissosiatiivit
      • Ilokaasu
    14. Deliriantit
    15. Gamma ja lakka
    16. Liuottimet; imppaus
    17. Eetterit
  7. Laillisten lääkkeiden oheiskäyttö, ja yhteisvaikutukset
    1. Lihasrelaksantit kuten alfa-agonistit
    2. Hermokipulääkkeet kuten gabapentinoidit
    3. Atyyppiset neuroleptit
    4. MAO-estäjät, ml. harmala-alkaloidit ja asetaldehydi
  8. Riippuvuuden ja muiden päihdeperäisten sairauksien hoito
    1. Lääkinnällinen ja korvaushoito
    2. Lääkkeetön hoito
    3. Psyko–sosiaaliset ja holistiset lähestymistavat
    4. Vertaistyö sekä -ryhmät
    5. Läheisten ja perheiden tarpeet
    6. Hoidon toimivuus, näyttö siitä, ja elinkaariennusteet sairaudessa
  9. Itsehoito
    1. B1-vitamiini, tiamiini, alkoholismissa
    2. Kehno ruoka: kuidunsaanti ja ne muut vajeet
    3. Liikunnan rooli kuntoutumisessa
    4. Unirytmi ja unihygienia
    5. Huuhaa, käärmeöljy, ja hopealuoti
    6. Itsehoidon mahdollisuudet ja rajoitteet
  10. Yhteisesiintyvyys muissa psykologisissa ongelmissa
    1. Masennus ja ahdistus
    2. Kaksisuuntainen mielialahäiriö
    3. Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö (ADHD)
    4. Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD)
    5. Persoonallisuushäiriöt
    6. Psykoottisspektrin häiriöt
    7. Pitkittynyt surureaktio
  11. Yhteisesiintyvyys fyysisissä ja somaattisissa ongelmissa
    1. Ylipaino, metabolinen oireyhtymä, ja rasvamaksa sekä -kirroosi
    2. Kilpirauhasen toimintahäiriöt
    3. Virushepatiitit ja HIV erityisinä veritauteina
    4. Sydän- ja verisuonioireet
    5. Sukupuolitse tarttuvat taudit
    6. Krooniset keskushermostoa rappeuttavat tilat
    7. Paikalliset tulehdustilat ja bakteeri-, virus- sekä sieni-infektiot
    8. Systeemiset tulehdustilat
    9. Kaatuminen, ja muut akuutti trauma
  12. Yhteisesiintyvyys sosiaalisesti
    1. Asunnottomuus
    2. Taloudellinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö
    3. Yksinäisyys, leskeys ja vanhuus
    4. Keskinäisväkivalta laajemmissa päihdepiireissä
    5. Parisuhdeväkivalta rajatummin
  13. Päihdesanastoa
  14. Epilogi
Tekijänoikeudesta

Tyypillisestä poiketen, tätä työtäni en laita public domainiksi, vaan sovellan siihen Creative Commonsin rajoittavampaa lisenssiä. Täsmällisemmin CC BY-NC-SA 4.0:aa, tai lisenssin seuraajia. Jos odotukseni teoksen surkeasta tuottopotentiaalista osoittautuisi vääräksi, löyhennän tulevaisuudessa ehtoja.

2022-08-24

Riipuuvuudesta(ni), sairautena, taas

Joskos vaihteeksi yritettäisiin taas selittää mikä päihderiippuvaisen ongelma on. Se kun on niin huonosti ymmärrettyä mielestäni, ja tunnetusti olen tapellut nyt alkoholiongelmani kanssa puolet elämästäni.

Addiktion luonne ja kokemus

Usein edelleen kuvitellaan, että päihderiippuvuus on sitä kun riittävästi vedettyä vältellään vieroitusoireita, ja sitten pitää vetää lisää. Tähän perustuu vaikkapa se ajatus, että päihdekatkaisu jotenkin auttaisi ongelmaa.

No toki akuutisti auttaakin. Varsinkin alkoholin, bentsojen ja barbituraattien kanssa se on tarpeellista, koska akuutit vieroitusoireet voivat suoranaisesti rampauttaa tahi suorastaan tappaa. Vieroitushoito on siis lääketieteellisesti tarpeellista. Mutta onko riittävää, että akuutit oireet menevät pois, ja sitten sen jälkeen vain panet korkin kiinni?

Ei todellakaan ole. Ei edes lähes. Koska riippuvuusoireyhtymä ei perusluonteeltaan ole sitä että vedät kamaa. Se vetäminen on vain sen pintailmentymä. Todellinen ongelma on siinä, että riippuvainen on opettanut itsensä haluamaan väkinäisesti ja suoranaisesti tarvisemaan kamaansa. Usein yhtä jyrkästi, kuin normaalihemmo tarvitsee nälkäänsä ruokaa ja janoonsa vettä. Ongelma on siinä, että riippuvainen on jokseenkin pysyvästi rikkonut aivonsa motivaatioon ja mielihyväpalkintoon liittyvät radat.

Se on tietysti oma moka että sille tielle kerran lähdettiin. Muutenkin olisi voinut valita. Mutta aivan kuin kerran selkänsä murtanut laskettelija, jonka alaruumis ei enää suostu liikkumaan, tai haimansa mässäilyllä pamauttanut ylipainoinen uusykköstyypindiabeetikko, joka joutuu pistämään insuliinia, kerran riittävästi juonut ei myöskään pysty peräytymään sairaustilastaaan pelkällä tahdonvoimalla. Se on mikä se on, virheesi tuotos, eikä se ole hetimiten menossa pois. Aina voi katua päätöksiään, mutta kusessa olet edelleen, ja sitten pitää vain jotenkin diilata ongelman kanssa.

Ja se ongelma on sitten meille riippuvaisille hyvin todellinen sekä akuutti. Jokikinen meistä tietää että korkki pitäisi pitää kiinni ja piikki jättää vetämättä, kun ongelmia on jo tullut yllin kyllin. Mutta kun halu ja tarve tässä vaiheessa on jo liian suuri. Sitten jälleen kerran korkki onkin auki, tai piikki suonessa. Tuo tulee siitä toiminnallisesta aivovauriosta jonka päihde aiheuttaa: päihde kaappaa ihmisen motivaatio- ja mielihyväradat, niin, että jollet sitten käytä lisää, mikään ei tunnu miltään (anhedonia). Ennen kaikkea, käytät pakonomaisesti oppimisesta, koska ne oppimisradat ovat samaa kamaa; käytät, koska on pakko käyttää.

Annetaaas siis pari esimerkkiä tuosta pakonomaisuudesta, irrallaan mistään vieroitusoireista, jotka normiheebokin pystyisi tajuamaan. Yksi voisi olla paskahätä ja koti. Kun suoli täyttyy, tulee tarve ulostaa. Tuota kuitenkin pystyy pidättelemään. Mutta kuten kaikki tietää, jos kävelet paskahädässä kotia kohti, mitä lähemmäs pääset, sitä kiireisemmäksi tarve päässä tulee. Miksi noin? No koska olet oppinut helpottamaan oloasi omassa huussissasi, ja väliaivosi ennakoi sitä, ilman että sinulla on täydellistä tiedollista kontrollia asiaan. Tuo on täysin vastaava oppimisprosessin tulos kuin se, miten käyttäjä liipaistuu käyttämään lisää, ja se tuntuu yhtä painavalta addiktin päässä: seuraavan päihdeannoksen ottaminen on toki osittain tietoisen valinnan alla, mutta samalla se kuitenkin tuntuu aivan kammottavalta jollet ota, ja se saattaa ikään kuin itsekseen valahtaa, pakostaan. Varsinkin mitä lähempänä sitä vessaasi/totuttua käyttöpaikkaasi/-tilannettasi olet. Se vaan tulee, ja tunnet itsesi avuttomaksi pahanhajuisen alapääsi edessä.

Tai toinen. Refleksit. Kuvittele, että kun laitat sormen kynttilänliekkiin, se ei sattuisi tai vahingoittaisi, mutta muuten refleksit toimisivat normaalisti. Etkö automaattisesti vetäisikin sormen pois? Eikö olisi huomattavan vaikeaa ja henkisesti raskasta olla vetämättä sormea pois? Sillä tuo on minusta lähes tismalleen se tunne joka juomattomuudesta itselleni alkoholistina tulee. En minä vieroitusoireita useimmiten pelkäämään joudu, eikä sitä juomista jatketa todellakaan mistään rationaalisesta hyöty-haitta-analyysistä. Sitä jatketaan siksi, että jollet jatka, et pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seuraavaa ryyppyä; yhtään enempää kuin voit ajatella muuta kuin sormeasi liekissä. Vaikka akuutti kipua ei ehkä olekaan, sun dopamiinirata on nyt jo vaan sillä tavalla rikki, että on vittu pakko. Vituttaa ja nolottaa, mutta sulta ei enää kysytä mitä haluat tehdä; olet tavallaan kehosi vanki. Ja vielä omasta typerästä valinnastasi.

Ei ole kiva tila olla, ja hyvin hankala tila päästä pois. Se on sairaus josta haluaisi toipua, muttei helposti ihan vain valitsemalla enää pysty. Tyhmä Sampo. Ruma, idiootti-Sampo, vihaan itseäni, ja varsin usein sen takia myös poistan itseni maailmankartalta. (Päihdeongelmat ja niihin johtavat mielenterveysongelmat ovat johtava itsemurhan syy, varsinkin nuorten keskuudessa, ja niinpä minullakin on kertaalleen ollut rannevaltimot auki.)

Miten tähän päädytään?

Minulla tai kenelläkään ei oikein ole yleiskuvaa siitä mikä päihderiippuvuuden täysi etiologia olisi. Mutta monenmoisista erilaisista ja päällekkäisistä selityksistä minulle näyttäytyy kyllä muutama. Ensimmäinen on geneettinen alttius, erityisesti alkoholismin kohdalla. Jotkut vaan on alttiimpia juuri tuolle, vaikka yleistä addiktioherkkyyttä ei olekaan missään todennettu. Minulla lienee jotain tuollaista sukurasitetta, koska ennen ensimmäistä tuoppiani minua varoitettiin molemmanpuolisestaa historiasta. Toinen on sosioekonominen rasite. Huono-osainen helposti itselääkitsee pahaa oloaan, itsetuntoaan, sen sellaista, päihteillä, ja sitten päätyy narkiksi. Tuota rasitetta minulla ei ole ollut. Kolmas on hoitamaton mielenterveys-, oppimiskyky- tai sosiaalikykyongelma. Noista minulla oli kaksi, eli kaksisuuntaisuus ja tietty neuroottinen mielenlaatu, sekä hankaluus luoda sosiaalisia suhteita, varsinkin lähtiessäni pesästä opiskelemaan. Päädyin juomaan pohjimmiltaan itseaiheutetusta eristyksestäni, ja siitä auttamatta seuraavasta masennuksesta.

Voiko riippuvuussairaudesta parantua?

Ensimmäinen vastaus kysymykseen on ilmiselvä: tietenkin voi. Moni on tunnetusti parantunut riippuvuudesta.

Mutta se miten tuo tapahtuu tai tehdään on epäselvempi juttu. Monet päihdelääketieteeseen erikoistuneetkin myöntävät, että mitään selvää yleistä kaavaa ei ole. Yleisesti toimivia, tieteellisen tiedon tukemia hoitokeinoja ei juurikaan ole. Akuutti vieroitus osataan hoitaa jokseenkin kaikkien aineiden kohdalla, mutta se keskeinen oppimis-, motivaatio- ja hedoninen vamma on sellainen, ettei siihen ole mitään täsmälääkettä. Se on toistaiseksi mitä on, kun kerran ammuit itseäsi jalkaan.

Pari kirjallisuuden tukemaa miellyttävää ajatusta kuitenkin on. Ensinkin, päihdeongelma tuppaa palamaan iän myötä loppuun. Kunhan vain pysyt hengissä ja terveenä ja toimintakykyisenä jonnekin 50a-tuntumaan, ongelma usein menee itsekseen pois, tai ainakin laantuu hallittavalle tasolle.

Sosiaalisuus, toimiva parisuhde, ja ylipäänsä tekeminen, auttavat myös. Minä en AA-touhuihin niin usko, varsinkaan kun tutkimusnäyttöä ei ole (tulekaan), mutta siinä määrin kuin toimivat, uskoakseni niistä on apua siksi että tosiaan on seuraa ettei erakoiduta, on tarkoitus, auttavat täyttämään ihmisen perustarpeet joiden puute alunperinkin saattoi ajaa itselääkitsemään, ja sitten on myös tekemistä joka pitää mielen pois päihteestä. Myös, jokin päihteetön tila ja konteksti, jossa olla. Eri kuin se jossa on totuttu vetämään.

Viimein, ne mielenterveysongelmat sekä sosiaalisest vajeet kannattaa tutkituttaa ja hoidattaa etukätisesti. Minun kaksisuuntaisuuttani tai eristäytymistaipumustani ei saatu kuriin ennen kuin kehitin alkoholiongelman. Monien Junailijankujan Taloni aikaisten frendieni ADHD:tä ei hoidettu ajoissa, ja sitten heillä on nyt vastaava pistoamfetamiiniongelma. Maailmalta myös kuuluu, että niin fyysiset kuin emotionaalisetkin kivut, kuten PTSD, johtavat usein ongelmiin opioidien kanssa. Eli siis päihdeongelman ennaltaehkäisyssä ja sen alkuvaiheen hoidossakin, terapia ja sopiva lääkehoito pitäisi aloittaa ajoissa.

On meinaan aika ikävä todeta, että minulle se ennaltaehkäisy tai alkuvaiheen hoito on jo liian myöhäistä. Nyt mennään syvissä vesissä, ja on täysin mahdollista että niihin vielä hukutaankin. Vaikka tasan tiedän kaiken sen minkä päihdelääkärinikin, jo.

2021-12-04

Perfluoropolymeerit, ja niiden terveys- sekä ympäristöhaitta

Katselin juuri pari dokumenttia PFOA:n, eli perfluoro-oktaanihapon ympäristövaikutuksista.

Kyseinen kemikaali on ollut käytössä -45-vuodesta asti Teflonin (DuPontin tuotemerkki, NASA:n avaruusohjelmassaan löytämänä) valmistuksessa. Kun Teflonia—nimellisesti polytetrafluorieteeni (PTFE)—on kaikkialla, niin näyttää olevan PFOA:takin, sen synteesin esituotteena, sekä joissain tapauksissa PTFE:n korkealämpöreaktioista myös.

Teflon, eli PTFE?

Teflon on samasta syystä hankala yhdiste tuottaa, kuin se on niin vakaa, sekä likaa, öljyä, vettä, sekä kemikaalisia haasteita hylkivä. Ideaalisesti se koostuu huomattavan pitkistä suorista hiilirangoista, joissa ei ole mitään muita sivuryhmiä hiiliketjun sivulle kuin yksi fluoriatomi per sitoutumispaikka, kyllästyneessä hiiliyhdisteessä. Se ei haaraudu, siinä ei ole mitään reaktiivisempia sivuryhmiä, kyllästyneenä mitään hiilten kaksoissidosta välistä ei voida katkaista, ja sitten kun fluori reaktiivisimpana halogeenina muodostaa vahvimman mahdollisen sidoksen, tuollaista polymeeria on hyvin hankala elektrokemiallisestikaan rikkoa. Mikään entsyymi tai edes huomattavan kammottavat hapettavat hapot, kuten kuningasvesi, eivät oikein tahdo purra täysin muodostettuun, pitkään PTFE-molekyyliin.

Lisäksi PTFE muodostaa muovia, jossa nuo pitkät suorat epäreaktiiviset molekyylit sotkeutuvat toisiinsa, mekaanisesti. Niillä on kitkaa keskenään, ja siksi merkittävä venytys- ja painolujuus. Tämä ei ole siis vain kemiallinen vaan myös fysikaalinen juttu, ja se mitä myös halutaan: Teflon pysyy kasassa myös, muovina, ja ottaa stressiä. Se on inertin kemiallisen rakenteensa lisäksi myös varsin kelvollinen rakennusaine. Plus hei, sillä on jopa sähköisesti toivottavia ominaisuuksia, eristeenä. Dielektrinen vakio yli usempien muiden, ja taas sen voimakkaan fluori-hiili-vuorovaikutuksen takia lähes eniten käytännön sähkökenttiä, eritoten korkeajännitetekniikassa, kestävä rakenne.

Mistä PTFE tulee? Prekursorit…

Vaikka polytetrafluorieteeni on nimeltään mikä on—monta-tetrafluorieteeniä-jonoon polymeraation kautta—sitä ei pysty tuottamaan noin nimetyistä monomeereista järin tehokkaasti. Varsinkaan tetrafluoroetaanista kyllästyneenä pienenä monomeerina ei pysty: se on aivan liian resistentti millekään reaktiolle jo. Eli tarvitaan se eteeni, jossa kahden tetrafluoratun eteenimolekyylin keskeisten hiilimolekyylien välillä on kaksoissidos.

Kun tuollainen sidos on, se haluaisi mennä pois energeettisesti, ja tekee pienestä molekyylistä siis helpommin manipuloitavan, kokonaisvaltaisestikin. Yhtäkkiä on saatavilla reaktioita, jotka muuntavat tuon sidoksen yksinkertaiseksi, samalla kun lähellä molekyylin päätä siirtävät vapautuvan energian arvattavaksi ketjutukseksi seuraavaan vastaavaan (tai erilaiseenkin!) molekyyliin, niin että jotain menee välistä pois (eliminaatioreaktio) ja syntyy ns. naiiveja polymeereja. Pitkiä täysin lineaarisia ketjuja jotka toistavat samaa.

Teflon perusmolekyyliteoriassaan on tällainen lineaarinen molekyyli, eikä voi olla täysin fluorattuna mitään muutakaan: loputtoman pitkä sarja lineaarisia hiili-hiili-sidoksia, joiden ympäriltä kaikki sidospaikat on täysin fluorattu. Siis fluorianalogi lineaaririsista hiilivedyistä, eli (kyllästyneinä) alkaaneista. Hiilivetyanalogi niissä pitkissä muoviketjuissa, olisi polyeteeni—joka myös on vastaava idealisaatio, eli harvoin täydellinen.

Ongelma vain nyt on se, että jotta pystyt tuottamaan näitä polymerisaatioreaktiota, yleensä väliin tarvitaan jokin katalyytti, ja yleensä itse reaktiossakin jotain jää siitä reaktiosta jälkeen, muovin sisälle. Yleensä se molekyylirakenne johon tähtää polymeerissa ei tulekaan helpoimmin siitä reagentista joka näyttäisi ilmeisimmältä, eli ehkäpä aivan toista, reaktiivisempaa reagenttia jääkin jälkelle tuoteeseen. Joskus voidaan päästä lähelle sitä että kaikki lähtöaineet kuluvat vähitellen reaktiossa, tai haihtuvat, tai parhaimmillaan osittain tuottavat jonkin hyödyllisen osan syntyvää kuiturakennetta. Mutta useimmiten jotain ekaa, tokaa, tai kolmatta, kymmenettä, jääkin jäljelle. Ehkäpä jopa syntyy uudelleen käytössä, kuten loppukäyttäjän kuumentaessa pannuaan.

Tapaus PFOA, jonka bioakkumulaatio

Käy ilmi, että kaikki tuo ikävä tapahtui Teflonin kanssa, ja tapahtuu ehkä jopa koko ajan. Ensinkin, jotta saatiin tehokkaasti tehtyä sitä mikä teknisesti kait on vain pitkä inertti fluorohiiliketju, piti välissä käyttää hieman reaktiivisempia PFOA-, ja PFOS-molekyylejä. Noh, koska ne on reaktiivisia, mutta samalla semi-pitkäikäisiä missä vain biologisessa ketjussa. Ovat vieläpä varsin hyviä surfaktatteja, eli niitä käytettiin kaikkeen. Ja jäivät niin teolliseen jätteeseen PTFE:n valmistuksesta, rasvaliukoisina keräytyivät apex predatoreihin kuten ihmiseen, ja sitten kun kuitenkin ovat vasta reaktiivisia molekyyleja toisesta päästään jotta ne on helppo polymeroida kuitenkin, vaikka toinen pää ei suostu hajoamaan millään, no onkos se suurikaan ylläri että sitten polymeroituvat ikäviin paikkoihin elimistössä vähitellen.

Eli siis hitaasti akkumuloituvat ekologisesti, ja jossain vaiheessa myös reagoivat haitallisesti biomin kanssa. Kuten on nähty että tekevätkin. Ei vain ihmisissä, vaan lähes kaikessa biomissa.

Tapaus linnnut-low-weight-fluoro-hydrocarbons, and the lot

Ehkä pahin esimerkki siitä miten fluorohiilivedyt voivat toimia, on se, että ne ovat linnuille jostain syystä yli tuhat kertaa pahempia kuin ihmisille, jopa akuutisti. Tutkimuskirjallisuudessa on jo monta esimerkkiä siitä, kuinka vaikkapa domestikoidut papukaijat kuolevat yhteen altistukseen levyllejätetystä teflon-pannusta.

Ei ole mitattu mitä kaikkea sieltä pannulta täsmälleen tulee, ovatko ne yhdisteet pannun valmistuksen osa joka vasta pakenee, ovatko ne osa liian lämmön polymeerista vapauttamia osia, vai onko kenties jopa niin, että ruoanlaitossa käytetyt kemikaalit tuottavat yllättäviä reaktioita pannun teflonpinnan kanssa, vapauttaen odottamattomia fluoripitoisia moieetteja. Se kuitenkin tiedetään jo, että jotain sillä fluoratulla pinnalla ja lämmöllä on tekemistä asian kanssa, moneen sigmaan asti hypoteesintestauksessa.

Ekologinen reservuaarianalyysi "ikikemikaaleissa"

Koska tää nyt menee näin, minä kyllä haluaisin nähdä noista—usein fluoratuista, joskus klooratuista tai jopa bromatuista— yhdisteistä vähän muutakin analyysia kuin vain sitä kuinka kertyviä tai vastahankaisia metabolialle ne ihmisissä tai läheisissä lajeissa ovat. Siksi, että ne näyttävät kiertävän ekosfäärissä muutenkin aika riippumatta siitä mitä meidän elimistö tekee. Niillä voi olla muitakin reservejä, joihin jäävät kuin vain meidän tai sian tai vehnän elimistö, ja niissä reserveissä voi myös tapahtua metaboliaa, josta emme vielä tiedä.

Niinpä haluaisin nähdä hieman otantaa täysin random-paikoista, yli tunnetun biosfäärin, siitä että missä nämä varsin säilytävät yhdisteet menevät, ovat, ja keräytyvät.

Tätähän voitaisiin tehdä aika pistenäytteillä, ja voisi antaa paljon tietoa. Jopa sitten päin vain siitä miten biosfäärin koplinkigit menevät: siinä siirtyvä hitaasti hajoava keinotekoinen yhdiste, voi myös toimia voimakkaana tilastollisena pitkäaikaissignaalina, yli food-pyramidin. Esittelyissään ekosysteemiin vasta vähän aika sitten, ja eri aikoina, kaikki for-ever-yhdisteet, voisivat toimia tilastollisina probeina/vertailukohtina/luonnollisina-kokeina/kalibrointi-tasoina, hyvin moneen suuntaan keskenään.

2021-06-12

Klassisen retoriikan kolmijaosta

Jo lukiotunneilla usein mainitaan retoriikan jako eetokseen, paatokseen sekä logokseen. Mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat nykykielellä?

Minusta eetos on sitä että kehtaat ottaa häpeilemättä paitas pois julkisessa väittelyssä, ilman että se saa sua kyräilemään, häpeilemään, tai olemaan mitään muuta kuin toista silmään tuijottava oma itsesi. Se on itsevarmuutta mielipiteestäsi ja identiteetistäsi, joka näkyy ja kuuluu. Sitä että mä oon tässä, ja mitäs sä aiot tehdä sille, häh.

Eetoksen negaatio on silloin epävarmuutta, arkuutta, tietopohjan hataruutta, epäsuoruutta, ja kaikkea sitä mikä saa toisen epäilemään ettet ole, osaa, tajua, tai sinulla ei ole väliä. Sitä kautta väitteelläsikään.

Paatos on vaikutustaitoa toiseen sekä yleisöön. Sitä että osaat ajaa mielipiteilläsi ja puheellasi toisen ajattelua sekä tunnetiloja; pitää häntä keskustelussa äänenvärissäsi, eleissäsi, näkyvässä tunteessa-vannoumuksessasi, orjanasi. Kuten Kalevala sanoo, "osaat laulaa toisen suohon", kaikkien vierestäkatsojien halukkaasti nauraen päälle. Tämä on se näkymätön keppi tai nyrkki keskustelussa, siinä missä pienemmät miehet pitävät nuo "keskustelussa" avoimesti näkyvillä. (Unohtamatta että kuuntelutaitokin on osa vaikuttamista; yleisö on sympaattisempi reilulle keskustelijalle kuin paukuttajalle.)

Paatoksen negaatio on änkyttäminen, kiertely, kyvyttömyys tajuta missä vastaväittäjä/yleisö on menossa, huumorintajuttomuus—mikäänhän ei niin tehokaasti saa yleisöä puolellesi kuin se että teet vastaväittäjäsi hyväntahtoisesti naurunalaiseksi— kielellinen saamattomuus, ja sen sellainen. Myös submissio toiselle keskustelu, sen sijaan että ajetaan itse tietoisesti dialogin kulkua.

Logos sitten on se itse aihe josta puhutaan, ja päättelysi pitävyys. Se kuinka pakottava argumenttisi on…niille harvoille joita logiikka pakottaa. Tämä on helpoin määritellä, mutta vaikein tehdä oikein. Siksi kenties arvostetuin nykyisellä tieteellis–teknologisella aikakaudellamme. (Tässä kuuntelutaito on hyödyllistä siksi, että kun toisen jättää pälpättämään, hän usein loogisesti hirttää itsensä omaan köyteensä. Tai jollei, näytät kahden muun aspektin puolesta sitäkin paremmalta jos kykenet seuraamaan ja edistämään toisen oikeaa ajatusta.)

Logoksen negaatio on irrationaalinen hölynpölynpuhuja. Pahimmillaan skitsofreenikko, jonka ajatus lentää mistä mihin vain, ja on loogisesti epäkoherenttia. Doublespeak. Se on sitä että käsitteitä käytetään ristiriitaisesti, keskustelulla ei ole selvää kulkuaan, "ollaan vain jotain mieltä" perustelematta miksi tai mitä mielipiteestä/aksioomasta seuraa, ja ylipäänsä käyttäydytään kuin tuulitunneliblondi tahi turha julkkis. Tekemättä koskaan kunnon argumenttia tai olematta tietoisesti, johdonmukaisesti, jotakin mieltä.

Tuo klassinen jaottelu on siis minusta varsin käypä. Kukin noista kolmesta puolesta tukee toistaan, ja ne ovat selvästi erotettavissa. Voisi ehkä tiivistää niin, että kyse on uskottavuudesta, kommunikaatiokyvystä ja tietopohjasta, kolmiyhteytenä. Yksikään ei selviä ilman toista, ja niiden tulisi olla tasapainossa, jotta puheen vaikuttavuus—so. retorinen kyky—maksimoituisi rajalla.

(P.S. kävin juuri baarissa paidatta, kiltissä, alkkareitta totta kai. Matkalla sinne yksi poika nuorisolaumasta vahingossa näki vehkeeni hameen alta, ja kommentoi sitä kuin isoinkin mies. Minä siihen leveässä hymyssä että "mutta sähän sitä katoit". Tuo on eetosta: mä oon tässä, missä sä oot. Se on myös paatosta, koska kaverit nauroivat jampalle sen jälkeen, eivätkä minulle. Myöhemmin päädyin kitsaaseen baariseuraan, jossa yks tyyppi epäili että olen homo. Joista hän ei tietenkään järin pitänyt. Hänet väittelin kullekin-omansa-eettiseen-suohon alle 10 minuutissa—paatoksen ja eetoksen puolelta käyttäeni röyhkeästi hyväksi äärihyvännäköisen nuoremman avovaimoni kuvaa. "Ei mulla oo ongelmia homojen kanssa, ja tunnenkin monia, ja olen kokeillutkin miehiä, mutta päädyin sitten heteroksi. Arvaas vaan miks." Tuo on röyhkeää tunnevaikuttamista, mutta se mahdollisti samalla sen ajatuksen välittämisen, että kullekin omansa—siis loogisen, aatteellisen pointtini läpimenon. Tämä on mielestäni retoriikkaa, vaikka oraattoria minusta tuskin koskaan tulee.)

2021-06-01

Miten äänestää Oikein

Perin monet varsinkin nyt totuudenjälkeisellä ajalla, ja keskustalaiset aiemminkin, äänestävät täysin omien tuntojensa mukaan. Näin ei pitäisi tehdä.

Politiikka on olemassa tarkoituksesta. Sillä on tarkoitus hoitaa yhteisiä asioita; poliksen asioita, erona yksityisestä elinpiiristä. Tietyt asiat siis kuuluvat polikselle, luonnostaan, ja toisaalta useimmat yksityiselle kotitaloudelle, seiniensä sisällä.

Kuten vaikkapa näin Pride-kuukautena tulee muistuttaa, se ihmiskuntaa jatkava seksuaalisuus, aviosänkyineen. Siihen menoon ei ole julkispuolen puuttuminen, ilmeisistä yksilöllisistä tunne- sekä politiikanhistoriallisista syistä.

Eli kun äänestät, yritä äänestää jostakin järkevästä yhteiskuntateoriasta lähtien. Älä diipa-daapasta, vaan ajatellen, miten voisit parantaa juuri niitä asioita äänelläsi jotka ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä.

Ehdottomasti älä yritä parantaa itseäsi, koska tuo kuuluu yksityiseen elinpiiriin. Ehdottomasti älä yritä parantaa välillisestikään itseäsi, moraalisignaloimalla, eli siis yrittäen näyttää paremmalta seurassasi "oikeilla mielipiteillä". Älä alistu tuollaisille helpoille kiusauksille, vaan mieti yli niiden mikä aidosti parantaisi yhteiskuntaa. Kuka olisi se ehdokkaasi joka on eniten parempi kuin sinä olet, ja puolueettomin, tehokkain, poliittinen toimittaja.

Minä olen ehdokkaani valinnut, pienpuolueestani vaihteeksi taas. Tuskin menee läpi, koska vaalijärjestelmämme on niin kuraa. Mutta minä silti jokikisen kerran kun reilussa neljässäkymmenessä ikävuodessani olen saanut äänestää, olen äänestänyt parhaalla mahdollisella harkinnalla yhteiseen hyvinvointiin. Yli omani. Koska hyvä politiikka vaatii äänestäjäkuntaa joka siinä hiljaisessa äänestyskopissa miettii vähän muutakin kuin itseään. Miettii yhteisöä, ja yhteishyvinvointia. (Jotkut sanovat että kansanyhteyttä, minä että internationalismia, mutta tuokin ero on täysin toisarvoista.)

Mikä aatteesi onkaan, muista että yhteiset ja yksityiset asiat ovat erillisiä. Vaalikopissa äänestetään yhteisistä ja vain yhteisistä asioista. Ei sun pet-peevestä. Yhteiskunta ei oo sun perhe, jossa asiat päätetään sattumanvaraisesti kuten lakoavat, vaan isompi kokonaisuus, jossa pitää ottaa kaikki muutkin hullut huomioon. Se on juttu jossa päätetään enimmäkseen asioista aggregaattitasolla, kannustimissa, hyvin epämääräisesti, ja niin että mihinkään järin yksittäiseen mielipiteeseen ei siis saisi ottaa kantaa.

Jos kuulostan liian libertaarilta, sitä olenkin. Rehevä minarkisti pitkältä ajalta. Mutta sanonpa vain että tämä periaate ulottuu myös suoraan kommunismiin. Marxismiinkin (joskaan ei marxismi-leninismiin). Valistusaatehan sekin on ollut, samalta ajalta. Järkiperäinen, vaikka minusta harhaanjohdettu. Kuten enkkuepistemiologiassa sanotaan: "valid, but not sound".

Siinä kopissa tämä punnitaan lopulta. Toivottavasti järkevästi sitten niin. Valistuneesti, ja ampuen tarpeen mukaan itseäänkin jalkaan, yhteisön hyväksi.

2021-03-19

Psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus

Eräässä keskustelussa kaverini kanssa tuli mieleen tämä klassinen hoitotieteellinen käsite ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena. Se on käsite, jolla on kivan holistisia konnotaatioita, ja kaikki pitävät siitä siksi. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Ajattelin, että voisin omista päihde- ja mielenterveysongelmistani antaa pari esimerkkiä miten tuota tulee soveltaa oikein.

Psykologisestihan olen lapsesta asti ollut eristäytyvä ja ahdistusaltis. Se on minun persoonani. Tuo johtaa siihen että olen kotihiiri, ja eristäydyn.

Opiskeluaikoinani tuo johti siihen etten saanut kaveripiiriä uudessa kaupungissani. Jäin yksin. Tuloksena varsin nopeasti syrjäydyin, sitten masennuin, ja lopulta aloin juoda masennukseeni. Minusta tuli nopeasti vakava alkoholisti, mitä olen nykypäivänäkin. Tuo tapahtui siis osittain psykologisista ja osittain sosiaalisista syistä.

Eipä siinä sitten monta vuotta mennyt, että kroppakin alkoi reagoida juomiseen. Kun se meni jo kolmeen punkkupulloon päivässä, oli tietenkin vain ajan kysymys ennen kuin ekaa kertaa ripulipaskannettiin sänky mustaksi. Alettiin puhua fyysiksestä yhtäkkiä myös.

Sosiaalisesti, onnekkaasti, kävi sitten juuri silloin niin, että viinan hinta aleni voimakkaasti. Niinpä halpuutin juomistapani kolmesta pullosta punkkua yhteen lekaan viinaa illassa. Enää ei paskannettu sänkyyn, eikä krapulakaan ollut niiin kova.

Alkoholiriippuvuuteni kuitenkin jälkikäteen katsoen eteni kerralla, ja kunnolla. Juuri tuossa vaiheessa sosiaalis-poliittinen muutos syöksi minut lopulta siihen kovimpaan viinakurimukseen, jossa olen viettänyt nyt puolet elämästäni. Se leka päivässä jälkikäteen katsoen oli leikin loppu; nyt oltiin aikuistenoikeita ammattilaisia.

Sillekin tasolle, jota ei heti tajuttu. Nimittäin jopa päivä tullessani Nokia-töistäni takaisin, tismalleen kello neljä iltapäivällä mulle tuli ihan hirvee kaatokohtaus. Silloin laskin sen hypoglysemian piikkiin; nyt tiedän että se oli luultavasti alkoholivieroituksesta seurannut alkava delirium tremens. Juoppohulluus.

Tuo ei ilmeisesti häirinnyt töitäni. Mutta jälleen jälkikäteen arvellen häiritsi aika paljon sittenkin. Koska se sotki unirytmiäni ja lähimuistiani. Nyt yhtäkkiä jopa minun fyysistäni häirittiin, mielenterveys- ja päihdepuolellta. Ja sitä sosiaalist osaamistani: ahdistuksen ja masennuksen tasot olivat sellaisia, etten pystynyt enää olemaan osa normaalia työyhteisöä. Pakenin yhteisöä yötyöhön.

Ja tietysti sitten kun teet vain yö- tai etätyötä, et tapaa ketään, olet yksin, ja masennut. Jolloin tekee mieli juoda lisää.

Tämä on se psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, josta puhutaan. Psyyke, fyysis, ja sosiaalinen syöttävät ristiin rastiin toisiaan, eivätkä lopulta ole erotettavissa. Minä kuvaan tätä sairauteni ja sen negatiivisten kierteiden kautta. Mutta terveyskin menee positiivisten kierteidensä kautta samalla tavalla. Tyyliin: sun sosiaalinen lenkkikaveri auttaa pitämään huolta sun mielenterveydestä ja fysikaalisesta terveydestä, eli sitten kun oot kunnossa, sun on kivempi olla sun frendin kanssa lenkillä, ja kappas vaan, se positiivinen kierre jatkuu niin moniin suuntiin yhtäkkiä samaan aikaan.

Eli minusta se psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus koostuu toisiaan ristisyöttävistä interaktioista. Niin hyvässä kuin pahassakin. Se on sitä että nuo eri puolet ihmiselämästä voimakkaasti sekä kokonaisvaltaisesti vuorovaikuttavat toisiinsa, ja niiden välillä vaikuttaa ympäri-ämpäri toisiaan takaisinvaikuttavia prosesseja. Ne tekevät noista eri puolista erottamattoman kokonaisuuden, niin että varsinkin hoitotieteessä ja yleisessä hyvinvoinnissa, niitä ei voi täysin jakaa erillisiin osiinsa. Holismi vallitsee.

2021-03-06

Uusin fesebannisyyni

Fesekommenttini

Vittu oikeesti reilut parikuukautta, ja sitten se yks hyvä juttu turmellaan sittenkin.

Miks ihmiset pilaa tolleen toistensa elämän, ihan täysin syyttä? Vaikka toinen yrittää parastaan, toinen panee vastaan, joka kolmas vielä sivusta torpedoi.

Miks vitussa mulle ei sallita mun parisuhdetta ja hyvää oloa silleen luontaisesti*? Miks tää homma tuntuu koko ajan siltä että mun pitää sodalla ja väkivallalla ottaa hyvä oloni? Miks mut pakotetaan raiskaajaksi ja murhanhimoiseksi* tuolleen, kaikkien taholta? Miks mut pakotetaan ottamaan kun mä haluisin vaan laiskasti, söpösti, antaa sekä saada?

Oma ajatukseni

Mikähän tässä sitten oikeesti on sellaista yllä, että mulle pitää taas antaa jatkuvasti kasvava, tällä kertaa viikon bannini? Ihnan oikeesti, mitä mä tein väärin? Yllä?

Minähän vain ahdistelin omasta tilastani, ja jopa välillisesti, rivien välissä siitä mitä fese juuri tekee mulle.

Vai siitäkö se kaikki olikin kyse? Vähän alkaa tuntua siltä, kun Twitter on niin paljon helpompi, ja Facebook niin loputtoman vaikea. Toisessa mun avoimet kommentit ei juuri koskaan johda hankaluuteen, ja toisessa taas sitten lähes aina sekä koko ajan. Toisessa pitää yhtäkkiä pelätä puhumistaan, ja toisessa saa puhua. Hankalasti sitten myös niin, että haluaisin puhua pitkästi, mutta se ainoa isompi paikka netissä rajoittaa nyt tarkoituksella tekstin pituutta.

Eiks Twitter vois tuottaa jonkin Twitter-Long-palvelun vaikka, jossa saan puhua kuten Fesessä, muttei ois mitään rajaa tekstin pituudelle?

2021-03-02

Kamppailulajeista

Paitsi että minusta kaiken sortin urheilu ja peli mukana on vastenmielistä, erityisen paskamaista on sotkea siihen vielä fyysinen väkivaltakin. Kuten kamppailulajeissa.

Minusta, jos aiot äijänä tappaa, kiduttaa ja satuttaa jotakuta toista, tee se sitten oikein ja tehokkaasti. Älä menee ns. "kamppailulajeihin" eräänlaisina formalisoituina tansseinaan tai performansseinaan, vaan opettele mieluummin aitoa sotilastaitoa. Krav Magaa, Systemaa, tai vaikka sitä suomalaista lähimyyttistä kaspinia; niitä lajeja joissa viedään ensin silmät ja pallit, tehokkaimmin, jollei päästä lyömään lapiolla, kirveellä tai vasaralla jo aiemmin päähän. Joka tapauksessa mahdollisimman nopeasti viedään toiselta henki, niin ettei asialliset asiat veny turhaan.

Tai sitten ei alunperinkään lähdetä. Mikä aina toki ois parempi. Rauha yli sodan, totta kai.

Mustta oli miten oli, minusta väkivallasta ei saisi tehdeä leikkiä. Se on aina vaarallista vaikka sitä vain näyteltäisiinkin. Aikidossakin voi murtua monen paikat, kaikkien tuntemasti vähiten vaarallisena klassisena itämaisena taistelulajina. Voi näyttää hyvältä leffassa, ja vähän kuin tanssilta, mutta vaaratonta sekään ei ole.

Eli jos lähdet, lähde hyvästä syystä, ja sitten lähde kunnolla. Se on minusta joko-tai-homma. Jos et lähde, niin et ollenkaan, ja jos lähdet, tarkotus ois tappaa toinen nopeasti toinen (tahi mahdollisesti maksimaalisesti kiduttaa). Välimaastoa ei ole. Täysi sotilastaito sodan lähitaistelussa, tai ei lähitaistelua lainkaan, rauhassa.

And by the way, mä olen aina lapsesta saakka ollut sitä mieltä, että paras tapa voittaa tappelu on joko keskustelu, tai sitten se että tarkk'ammutaan tahi myrkytetään toinen sekä sen perhe, koskaan itse joutumatta etäisyydelle. Vain ensimmäinen ajatus on ns. "reilu". Kummatkin kuitenkin ainutlaatuisen "tehokkaita" tapoja ratkaista yhteinen ongelma. "Puhu tai kuole, there is no middle ground."

2021-02-26

Rakkaasta relaatiotietokannastani

Kun puhumme relaatiotietokantateoriasta, esittely yleensä lähtee "update anomalyista", sitten riippuvuuslogiikasta, ja noiden kautta normaalimuotojen teoriasta, aina viidenteen normaalimuotoon (kanonisesti PJ/NF, project join normal form, vaikka niitä oikeastaan on kolme erilaista).

Mutta mitä tää oikeesti on? Hyvää kombinatoriikkaa, alhaalta ylöspäin toki, mutta mikä se top-down -lintuperspektiivi olisi? Se joka meitä kaikkia kunnon harjoittajia vähän vaivaa, kun se ei oikein hahmotu.

Väittäisin intuitiostani, että se oikea tapa hahmottaa ongelma väkisinkin on kategoriateoreettinen, ja liittyy jotenkin relaatioalgebralle olennaisten operaattorien perusluonteeseen. Tarkemmin, tällä on selvästikin jotain tekemistä sen kanssa kuinka paljon me keskitymme nimenomaan liitokseen (join) operaattorina, ja normaalimuotoihin tapoina hajottaa tietokannan taulut pienemmiksi, niin että ne edelleen saadaan jossain mielessä minimaalisesti takaisin kasaan käyttämällä tuota liitosoperaattoria niiden välillä.

Eli pelin henki pohjimmiltaan on tietyn produktiivisen operaattorin minimaalinen dekompositio, modulo jotain, riippuvuusteoriasta. Se tiedetään jo, ettei tuo liitosoperaattorin kohdalla voi olla yksikäsitteinen, eli että edes simppelein funktionaalisen riippuvuuden teoria ei yleisesti ottaen salli konfluenttia uudelleenkirjoitusjärjestelmää; se ei salli yksiselitteistä normaalimuotoa, joka määräisi "yhden ainoan oikean" tietokannan rakenteen. "There can be only many, but also only so many." Ja näin on vielä jopa siinä klassisessa raamissa, joka johtaa kolmanteen normaalimuotoon, vain yhden tietokantataulun dekompositiossa, sen yhden tärkeäksi oletetun liitosoperaattorin alla. Tuo ei esim. pysty edes koskettamaan 3,3-normaalimuotoon, tietokantojen yleisesti ja tarpeellisesti toteuttamaan inkluusioriippuvuuteen taulujen välillä, eikä varsinkaan mihinkään millä on tekemistä sen toisen pääoperaattorin eli unionin kanssa.

Minun ajatukseni sitten on, että tätä käsittelyä pitäisi laajentaa huomattavasti jotta siihen tulisi mitään kokonaisjärkeä. Oikea raami minusta olisi löytää se täsmällinen kategoria jossa nuo taulut ja niille relevantit operaattorit (lähinnä union, join) elävät, ja kysyä millaiset dekompositiot siinä kategoriassa ovat admissiibeleitä. Koska tuo "abstrakti hölynpöly" tuntuu tässä hyvin luonnolliselta kieleltä puhua ongelmasta. Varsinkin koska tässä mennään voimallisesti äärellisessä joukko-opissa, niin että mahdollisten kategorioiden joukon luulisi olevan suhteellisen helppo löytää. "To pin the fucker down."

Mehän meinaan jo kysymyksenasettelusta suoraan nähdään, että kyse on jostain monoidaalisesta, äärelllisestä Setin alakategoriasta. Vielä tosi strukturoidusta sellaisesta, viitaten toiselta puolelta vaikka tableaux-kalkyyliin. Ja toi antaa meille yhtälörakenteessaan jopa tosi tarkat reunaehdot sekä vinkit siitä, mikä se meidän modulo on: loogiset monimuuttuja-equalityt, reduktiivisena puolena. Tuo puoli klassisesta teoriastahan on jokseenkin täydellinen jo.

Mutta se ei silti oikein vielä ole riittävää, kaunista ja lopullista. Se ei pysty puuttumaan monien taulujen väliseen riippuvuusongelmaan, se ei selitä miksi taulut pitää nimetä sen sijaan että voitaisiin mennä simppelillä universaalirelaatioteorialla, se ei yhtene bayesilaisen moniriippuvuusteorian kanssa, se ei selitä miksi meillä on null-arvoja, eikä se varsinkaan ota huomioon union-operaattorin syvällistä epämääräisyyttä dekompositiossa.

Siksi olen aika varma, että systemaattinen kategoriateoreettinen ekspositio relaatiotietokantateoriasta olisi paitsi tarpeellinen, myös hyödyllinen. Yhtenäistämään kaiken sen sekalaisen tauhkan johon yllä jo viittasin, jonka tunnen, ja joka ei toistaiseksi tee mullekaan ihan riittävästi järkeä. Siitä vois esim. lähteä ehkä, että join/liitos näyttää epäilyttävästi pullbackilta, samalla kun yhdiste/union pushoutilta. Myös tyypitettyjen lambdakalkyylien hierarkiaa/hilaa voisi ehkä käyttää hyväksi, jotta "epäilty saataisiin vihdoin kiinni".

2021-02-11

Seksi

Yksi sun toinen nykyään väittää, että yhteiskunta on yliseksualisoitunut. Että seksistä puhutaan liikaa. Minusta moinen on pötypuhetta. Jos mitään, seksistä puhutaan aivan liian vähän.

Meinaan mitä muuta ylipäänsä mukamas on? Lähtien noin kehdosta, me pullahdettiin sinne pilteiksi pillusta, eli siis seksistä. Kun me mennään hautaan, me mennään sinne siksi että yksilö, eli elimistönsä, eli sen solut, eli niiden viimekädessä kantamat geenit, eivät pysty loputtomiin uusintamaan itseää virheittä/syövättä ilman uudelleenkäynnistystä. Eli siis sitä syntymää, siis lisääntymistä, eli siis seksiä.

Kun opimme puhumaan ja sitä kautta pääsemme sisään kulttuuriin, me teemme niin siksi että olemme sosiaalinen ja tiedollinen eläinlaji. Molempia olemme siksi että ekologisesti se on meidän paikkamme ja etumme. Sosiaalisuus tekee meistä vahvempia yhdessä, ja kulttuuri—osanaan talous, tiede, teknologia, kieli, sen sellaiset pikkujutut—näppärämpiä. Lisääntymään. Sekstaamaan.

Kun opiskelet, sinä opiskelet pohjimmiltaan siksi että pystyisit korottamaan suhteellista sosiaalista statustasi. Voidaksesi saada enemmän ja parempaa seksiä laadukkaampien kumppanien kanssa, ja sitä kautta jatkaa geenejäsi. Kun luot taidetta, pohjimmiltaan kukkoilet, saadaksesi enemmän ja parempaa seksiä laadukkaampien geenien kanssa—mistä bändärit, ja se että paras musiikki aina tulee testosteronisimmalta kolmekymppiseltä mieheltä, samalla kun paras (kosio)tanssi parikymppiseltä twerkkaajalta.

Kun sinun "pitää maksaa laskusi", ajattelet turhan proksimaalisesti. Todellisuudessa koko "pitämisen" käsite, eli siis moraali ja etiikka, lähtee pohjimmiltaan siitä mitä meikäläisen eläinlajin on hyödyllistä yhteisössään tehdä, jotta elää ja kukoistaan kilpailussa, päästäkseen pukille..

Kun lähdet sotaan, pohjimmiltaan sinua ajaa se perimäsi joka osoittautui evoluutiossa hyväksi, tuottaessaan osittaista eksogamiaa ja aggression suomaa turvaa vahvemman geeneille. Sotaan lähtevät miehet, ryöstääkseen vaimon, siittääkseen sen, ja pitääkseen geneettisen palkintonsa. Rauhaan me lähdemme kasvattaaksemme kohtumme hedelmän. Rakkauteen voidaksemme sitoutua siihen etelän hetelmään, ja vihaan puolustaaksemme sen, tai siis geeniemme, intressiä. Mustasukkaisuusmurhaan päädymme, koska toisen geeni tuli mun geenin tontille, eli piti poistaa siltä kätevimpään tapaan. (Väki)vallankäyttö on aina seksuaalista, ja päin vastoin, vaikka ei puhuttaisi vielä edes raiskauksesta.

Uskontosi ja jumalasi on olemassa paikkaamaan näppärän, himokkaan tiedollisuutesi aukkoja, ja luodakseen yhteisöjä, joissa irtoaa revaa. Kaikkihan me tiedämme mistä rippikoulussa ja sen käynnin suomassa naimaluvassa oikeasti on kyse. Katolilaisesta nunnapornosta nyt puhumattakaan, tai siitä mistä rippiriitti enimmäkseen ottaa voimansa. "Anteeksi Isä, tavalla tai toisella lankesin jälleen lihaani." Mistä Perisynti, tietenkin.

Toki mikään ele aivan niin yksinkertaista. Kun me olemme elämänkilpailussa niin laatuun eikä määrään panostava laji, olemme myös psykologisesti plastisia ja sitä kautta kykeneviä muuhunkin kulttuuriseen ilmaisuun kuin syömiseen, paskantamiseen ja panoon. Ja kun tuo komplikaatio tuodaan mukaan välittävänä tekijänä, me onnistumme tekemään kaikenlaista kummallista joka ei suoraan näytä liittyvän lisääntymiseen. Minun kaikista ihmisistä pitäisi varsinkin tietää tuo, kun päihteilen, otan halukkaasti selkääni sängyssä, ja kaikenlaista muuta minkä luulisi olevan täysin vastakkaista lisääntymisedulleni.

Mutta silti, lopulta kaikki tuokin kommervenkki palautuu jotakin kautta siihen että pimpan perässä ollaan. (Tai kyrvän; nainen on seksuaalinen olento myös.) Jopa se että ollaan ylipäänsä miehiä, naisia, ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki tuo on johdettavissa lisääntymisedusta; satumme olemaan seksuaalisesti lisääntyvä laji, mistä seksin käsite ja vastakkainasetttelut, koska> tuokin kuvio pohjimmiltaan palautuu siihen kuinka edullista taudin- ja tuholaisensiedolle geenien seksuaalinen rekombinaatio on, varsinkin laatutietoisille ja hitaastikasvaville elukoille. Koko sukupuolen ja siis seksuaalisen kanssakäymisen ajatus johtuu siis suoraan lisääntymisestä, vaikkakin hieman alhaisemmalla tasolla ajateltuna. Siitä "seksistä", kuten seksuaalidimorfinen apinalaji lisääntymisensä/geeninenjatkonsa luonnostaan näkee.

Tuota ajatusmallia vasten ei kertakaikkisesti ole mahdollista yliseksualisoida mitään. Koska niin kauan kun olet ihminen etkä bakteeri tai kivi, mitään muuta kuin seksi ei lopulta ole. Väärin sen voi ymmärtää, vaikkapa niin että sille antaa välinearvon jota sille ei lopullisena päämääränä kuuluisi, mutta muuten…se on Tie, Totuus ja kirjaimellinen Elämä.

2020-09-29

Hypoteettinen feministi yleisössä

Käytin juuri eräässä yhteydessä lastensaantia ja siihen liittyvää klassista pähkinää esimerkkinä seriaalisesta prosessista, joka voi auttaa selittämään laskentatehon kvalitatiivista muutosta seriaalisesta kohti paralleelia viime vuosikymmenen tai parin aikana. Sitten tajusin että jos luennoisin noin yleisölle, nykyään joku saattaisi kyseenalaistaa sen kuinka käytän esimerkissä hyväkseni sukupuolikäsitteitä. Eli tuli mieleen, että ehkäpä minulla pitäisi olla valmiina vastaus yleisön herännäisfeministille

Esimerkki tietenkin on se, että vaikka nainen yleensä pykää kerran siitetyn lapsen maailmaan n. yhdeksässä kuukaudessa, siitä ei seuraa että yhdeksän naista saisi tuotettua lapsen kuukaudessa. Siitä seuraa vain että yhdeksässä kuukaudessa yhdeksän naista pystyvät pullauttamaan maailmaan yhdeksän lasta.

Tuo on täydellinen analogia siitä mitä tapahtuu kun tietyssä algoritmissa lopputulos on jakamaton (lapsi, ei vain sen osia) ja algoritmi sisältää seriaalisia riippuvuuksia jotka estävät rinnakkaistamisen (ensin neuraaliputki, sitten polarisoivia kemiallisia gradientteja, ja sitten solujen paikallinen erikoistuminen pääksi ja varpaiksi gradientin päissä). Kun ainoa tunnettu lapsialgoritmi on tuolla tavalla lineaarinen, eikä sellainen että jostain tulee silmät ja varpaat ja muut jotka liityvät maagisesti yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi, työ ei ole rinnakkaistettavissa yhdeksälle naiselle; läpimenoaikaa inseminaatiosta parturitioon ei voida juurikaan parantaa. Jos lapsia jostain syystä halutaan paljon, ongelma rinnakkaistuu vain sillä tasolla että yhdeksän naista on samaan aikaan raskaana, sen saman yhdeksän kuukautta. Tuo mallintaa erinomaisesti sitä mikä ero CPU:lla ja GPU:lla tietojenkäsittelyssä on, ja ennen kaikkea sitä kuinka jotkin ongelmat eivät nyt vain rinnakkaistamalla nopeudu siitä mitä ne seriaalisesti olisivat; voit ravita ehkä juuri ja juuri raskaana olevan naisen ja helliä häntä niin täysin että hän kykenee uuteen raskauteen heti edellisen loputtua, mutta se seriaalinen lapsialgoritmin toteutusnopeus kasvaa aivan maksimissaan yhteen lapseen yhdeksässä kuukaudessa, ja silloinkin venytät hyvin konkreettisesti fyysisiä ja emotionaalisia rajoja. Samalla kun lapsityötä tietysti voi tehdä vaikka minkälainen naisten armeija rinnakkain, ja siis lapsia tulla paljonkin jos pakko jostain ihmeen syystä ois.

Minä epäilen, että kun esittäisin tämän esimerkin, joku nykyään pillastuisi. Naisoletuksista ja vastaavista. Sukupuolittavasta kielestä, ja epäherkkyydestä vaikkapa. Mutta minusta tuo menee ohi itse aiheen, jopa feministisesti katsottuna.

Minähän kuitenkin tässä käytän hyvin rajattua sukupuolen ja lisääntymisen stereotyyppistä määritelmää. Varsin alhaisen tason sellaista, enkä siis läheskään ainoaa. Ja vain siksi, että biologisesti katsoen tuo on ainakin tällä hetkellä ainoa toteutuva tai mahdollinen juttu: biologia määrittelee sukupuolen sukusolujen ja/tai kantamisen/lisääntymisinvestoinnin tasolla, eikä ylipäänsä ole kiinnostunut mistään muusta kuin tuosta alhaisesta tasostaan. Sitten juuri siksi kun se on niin reduktiivista, siitä löytyy esimerkkejä joilla on selvä matemaattinen rakenne, ja jotka voivat käydä vertauksista pohjimmiltaan matemaattiselle alalle, kuten tietojenkäsittelytieteeseen.

Siksi vastaukseni feministioppilaalleni olisi, että käyttämäni esimerkki on tarkoituksellisen rajattu ja siksi hyvin epätäydellinen. Ilmiöt joihin se viittaa eivät kata sukupuolta ylemmän tason selityksissä millään tavalla, ja määrittelevät niitä varsinkin ihmisyhteisössä silloin tällöin luvattoman heikosti. Niihin ei pitäisi lukea liikaa, ihan tieteellisistäkään syistä: biologia ei nykyään onneksi yritäkään väittää mitään kokemuksesta, identiteetistä tai rooleista, vaan ne ovat ylempitasoisen tieteen kuten psykologian, semiotiikan tai vaikkapa sosiologian heiniä. Tässä on työnjako, jota tiedollisen nöyryydenkin nimessä joudun noudattamaan.

Ja jos joku kehtaisi hörähtää minun tai oppilaani ajatuksista johonkin persu- tai telaketjuhenkeen, huomauttaisin koko joukolle luentosalissa, että pidän noiden korkeamman tason teorioiden tuntemusta hyödyllisenä myös lumapuolella. Etenkin koska itse olen kokenut saaneeni tuosta tietämyksestä paljon hyötyä, ja koska minunkaan sukupuolikokemukseni ei aina ole ollut aivan niin yksioikoinen. Tukisin feministiä joukossa ajatuksella siitä, että lumanörtin ei tarvitse olla vain sitä enkä minä ole, huomauttaisin että toden totta pelkistävät sukupuoliroolit ylätasolla itse asiassa aiheuttavat ongelmaa joka tiedeyhteisössä minustakin pitäisi korjata, ja samalla ottaisin tilani takaisin myös.

Meinaan juuri tuollaisessa keskustelussa asetetaan kaksi hyvin erilaista epistemologiaa vastakkain, ja aidosti uskon että omani, klassisempi, on parempi. Minun tiedonkuvani paitsi sallii myös vaatii aktiivista, riipivää keskustelua, jotta totuus paljastuisi. Uskoen että totuus on aina kaikille hyödyksi, keskimäärin, ja pitkällä aikavälillä. Se lipeää usein korkeamielisistä ideaaleistaan, totta kai, mutta parhaimmillaan se on jo vuosisadan tai pari tuottanut sitä mitä feministi kutsuu "turvalliseksi tilaksi"—paikkaa jossa ei tarvitse pelätä, ja jossa voidaan tuulettaa epämiellyttäviä juttuja kaikkien hyväksymässä raamissa, seuraamuksitta. Tajuaa toinen eli ei, tuossa tilanteessa mulla on vähän sellainen "valkoisen miehen taakka" että pitää panna käpälä maahan ja puolustaa periaatettaan, kun pitää sitä oikeana; sen ollen valistusliberaali.

Eli mun tehtävä tuossa tilanteessa ei ole myötäillä toista, vaan ottaa se tosissaan, ja kertoa miten mä näen asiat. Tehdä tilan puolesta selväksi, että mun hallitsemassa tilassa ei syrjitä, kiusata tai turhaan edes letkautella, mutta samalla hyväntahtoisen neekerihuumorinkin tulee saada lentää, kaikki pitää saada kyseenalaistaa, ja lähtökohtaisesti vastuu omista tunteista on kullakin aikuisella ihmisellä itsellään. Mun tehtävä tuossa on jopa opettaa tuota vanhempaa tilakäsitystä niille, jotka eivät välttämättä ole niin paljon törmänneet siihen—ja ennen kaikkea näyttää että tuokin tila on tavallaan äärimmäisen turvallinen. Jopa turvallisempi kuin se puhtaasti emotionaalinen, ailahteleva, tuuliviiritila josta nykyään usein puhutaan "safe spacena".

Koska ei klassisen liberaalin käsitys oikeudesta ja sopivuudesta ailahtele järin paljon, vaan se lähenee kiveenhakattua lakiyhteisöä, johon voi luottaakin sitten. Se voi olla vittumainen aktivistille siinä kuinka konservatiivinen ja järkähtämätön se on, mutta samalla, ei se kyllä kysy väkivallassa yhtään sitä mitä kaverisuhteita on ollut tai miten jutut voidaan spinnata jossain sosiaalisessa mediassa. Siitä voi tietää tavallista varmemmin mitä se on, ja kaikki jo tietää ettei mun/meikäläisten raami tuomitse puoliakaan siitä mitä muut yhteiskuntaeettiset raamit jotka on edes lähes yhtä vakaita. Kaikki menee, kunhan suostumus vain. Jos tuollaisen raamin saisi jotenkin opetettua toiselle huutajalle, vähän luulen että sekin rauhottus ja sais aikaan sitten enemmän niiden epäkohtien kanssa joista alunperinkin oli eniten huolissaan.

2020-09-06

The quaternionic sandwitch product, redone

In the previous post I just ranted about how quaternions are used for rotational calculus. I don't usually rewrite history, but this time I thought it would be better to just do the whole thing over again. With some understanding and insight for a change.

Why quaternions?

Quaternions are a generalization of complex numbers. William Rowan Hamilton discovered them after a prolonged quest for a three dimensional number system which both contains the reals and the complex numbers in a natural way. It turns out such a generalization can be made in multiple ways, but they all lose some properties of the precursors which we would rather have remain, and they also necessarily assume a form which can be unexpected. The details of a given generalization depend on which properties we're willing to leave behind.

In Hamilton's particular case what had to give were commutativity of multiplication, and the wish that the generalization could carry over to arbirary dimension. His system, the quaternions, remain a real normed division algebra and a true generalization of the complex plane, but it only works out in dimension four, and its multiplicative operator isn't commutative. After that the algebra can indeed encode three dimensional rotations and embed the two and one dimensional ones of the complex circle and the real line. Yet it has to do so in a somewhat more intricate sense.

A real division algebra has to incorporate at least one natural representation of the real line, and then every element of the extended algebra has to commute in multiplication by a real. Since the quaternions are meant to be an extension of the complex numbers as well, there has to be complex plane embedded within them which is commutative within itself, above and beyond the reals within it being commutative with everything even wider at the same time. Via some easy steps, we are led to all of these algebras being normed, so that whatever happens after renorming any vector, somehow is rotational: algebras are vector spaces de minimis, in these kinds of algebras the conjugate product a*a yields natural bilinear (symmetrical quadratic) norm, and so we get a natural definition of a sphere: all those

Rotations in three and four dimensions

When you rotate things in 3D, Euler's theorem tells us every rotation leaves at least one direction completely fixed, and that the rotation can be described as a 2D rotation in the plane perpendicular to that axis, so that in that invariant plane, stuff moves around but doesn't leave the plane. Thus we need three parameters to describe a general rotation: two for a direction and one for an angle around it. It is a nice parametrization because orientation entanglement is contained within the direction, with angle just being cyclic, and behaving exactly like multiplication on the complex unit circle.

The only trouble comes from the identity rotation and those near it, because then then axis of rotation can suddenly be chosen freely, or at least sufficienly close to freely that many mechanistic formulae for calculating the relevant numeric parameters become unstable. However this is a problem only for the inverse problem where you try to figure out the parameters; unlike with many other representations of the rotational algebra, there is no numerical trouble in doing forward calculations with compound rotations from there on. We will see the quaternions inherit his property.

In four dimensions rotations factor a bit differently. Now they always have two invariant planes, which are orthogonal, and two separate plane rotations in them, parametrized by two different cyclic angles. If both of the angles are zero, both of the planes can be chosen freely, and we have the identity rotation. If just one of the angles is zero, we're reduced to a plane rotation, except that the other invariant plane becomes fixed, and so we don't have just a single fixed axis but a whole 2D space of them. Any orthogonal projection along that space one dimension down is a 2D rotation with one fixed point.

In general the angles of rotation will be different. If you look at vectors off the invariant planes, they will rotate an amount intermediate between the extremes delimited by the rotations in the planes.

Finally, there is a special case within the more general 4D rotations where both invariant planes rotate: the case where the angle of rotation is exactly equal in both planes (upto sign). These are called isoclinic rotations, and they lead to a kind of singularity which doesn't have an analogue in 3D: the synchronicity of rotation doesn't affect the general nature of the entirety, but it suddenly means that there is extra symmetry present which makes it possible to choose the invariant planes we use to analyze and parametrize the problem rather freely. These things don't have just "the two" invariant planes: but a broad continuum of them. Because of that, they compose much more nicely than arbitrary 4D rotations: if you have two isoclinic rotations, you can choose to represent them so that their invariant planes jointly align. Then the composition is just the 2D composition of two circular rotations, side by side, and since those are commutative, we just discovered isoclinic 4D rotations commute in general.

Above we talked about equal angles up to sign. More precisely then isoclinic rotations come in two separate varieties: left and right isoclinic ones. In the left variant, the signs of the rotations in the two invariant planes are the same, in the right variant they are opposite. These families are represented in quaternionic algebra by left and right multiplication, respectively. They overlap because the reals have to commute with everything and the complex numbers have to commute within themselves, but otherwise the families are separate. It's also nice to note that within left isoclinic rotations, since the angles over the invariant planes are equal and vectors off the invariant planes rotate by an amount intermediate between the two now equal amounts, every pair of orthogonal planes can equally be chosen as the invariant ones. The same goes for right isoclinic ones.

Rotations using quaternions

Just like the complex numbers on the unit circle rotate the complex plane in multiplication, the unit quaternions rotate the quaternionic space. However there is a complication: each of the unit quaternions represents an isoclinic 4D rotation with two axes. This is not a problem when we deal with 2D rotations, because then one of the invariant planes can just be projected away. This is how the embedding of complex numbers into quaternions works: the (1,i)-plane is an invariant plane of all of the rotations its unit circle gives rise to, even in 4D.

3D rotations aren't as easy. If you project away just one dimension from a family of isoclinic rotations with varying angle, you won't have a closed closed system in 3D. Only the identity rotation and the reflection will map the 3D subspace into itself. So we have to be smarter than that.

The solution is to somehow get rid of the second axis of rotation, that is to say, get its angle of rotation to go to zero. Happily this is not too painful. From the general to the particular, we first multiply our source quaternion from the left by a quaternion a, leading to some scaling based on the norms, and some left isoclinic rotation. Then we go ahead and also multiply by a from the right. Now the norm will have squared and the rotation doubled in one invariant plane, but the rotation in the other invariant plane will actually cancel, because we now did matched right isoclinic rotation as well. This is promising!

In order to undo the remaining damage, instead of a, we multiply from the right by the inverse of a. This nulls out the effects on norm and also reverses which plane was kept in place, but otherwise we now have a rotation which is no longer isoclinic, but has only one axis in 4D like 3D rotations have. Penultimately we project down suitably to get just a 3D rotation. We note that the doubling of angle never went away in our utility plane, so we start working in half angles. And finally for optimization's sake we note that as long as we always keep our a (now called a "rotor") to unit norm, the inverse of it is just the conjugate. We're left with the rotation formula x->axa*, minding that a should now be calculated from half angles, and usually in algorithmic implementations keeping track of just a and negating its three imaginary components on-demand. Nice!

The algebraic–topological tradeoff

We did end up glossing over a major mathematical detail in the above, though. Quaternionic representations of 3d rotation are not single but double valued. When we do stuff this way, both a certain rotor and its inverse leads to the same rotation. In 3D geometry this is reflected by the fact that you can do a given rotation around a given axis either as such, or by reversing the axis and rotating the other way around. It's reflected in topology by the fact covering the 3D rotation group by the 4D one necessarily leads to a double cover. In the arithmetic that we traced through above, this is where the double sided conjugation and the need for half-angles ultimately comes from as well, and proves necessary.

Depending on your viewpoint, it can be a strength or a weakness. The upside and the reason why we go to quaternions is that working with the double cover, which admits a neat algebraic, topological and even differential description, makes the system more well behaved than the alternatives. In particular, not only one-off rotations or limited series of them can be described neatly without running into singularities such as gimbal lock, but the whole family of 3D rigid rotations can be handled continuously and without much attention to detail. Interpolation between orientations works seamlessly, and is easy to reason through using ordinary arithmetic. If you actually need to do calculus, you can, it's easy, there too you're shielded from the common mistakes by the machinery, and you don't have to deal with the extraneous degrees of freedom the rotation matrix formalization forces you to.

On the downside, what you're really dealing with here is a spinorial representation of rotation. It's notoriously hard to understand, with one of its inventors even calling it "kind of a square root of geometry", mysterious to even him and left as a difficult exercise to posterity. What the polarity of the quaternionic representation chosen means is not at all intuitive, or even clear, and so even if it doesn't much matter when you deal with just rotations, sometimes the choice might bite you in the ankle nevertheless. As it does for instance when combining two trajectories of rotations somehow, whose choice of polarity differs. All of the black magic here furthermore makes it a bit too easy to treat quaternions and their rotors as a black block, which whilst it's much more well-behaved in that role than many others, can still make a programmer succumb. If not often, then harder still when it happens.

The practical algorithmic tradeoff

Some people think quaternions are more efficient to use than matrices, in rotation. This is hogwash. Of course it's almost impossible to say if a well optimized implementation of a rotational operator really ought to be called quaternionic, vectorial or whatnot. But if you implement your rotations using the generic library operations for each type, almost everything will be faster over vector and matrix operations than the corresponding quaternionic ones. Not least because we have highly optimized linear algebra libraries available, starting with the BLAS derived series.

One could then argue that quaternions take less space to represent a rotation, and this much is true. However, in most practical applications the number of rotations represented is low compared to the clouds and oomphs of vectors they operate on. Which in the sandwich product formalism then have to be expanded by 4/3, each, to be operated on.

And so on. The quaternionic framework cannot in full conscience said to be conducive to numerical efficiency, at least in rotation only. So why do we go there in the first place? I'd argue this three-fold:

  • Programmer productivity. Quaternions can be used as a black box which minimizes mistakes and debugging time. This follows from their eager topological, algebraic and geometrical properties.
  • Numerical stability and computational efficiency in assuring it. Quaternionic representations of rotation can be continuously renormalized with little extra noise to actually represent a true rotation, instead of a linear transformation somewhat off and not as spherically symmetric.
  • Extensibility of analysis within the problem domain. Because of their inbuilt structure, in more involved niches, quaternions lend themselves to straight forward analysis and even calculus.

So, in order, if you do it in quaternions, you can just treat them as a black box. A rotator here, and another one here. You won't go amiss, unlike you can with matrix representations. You won't experience gimbal lock when you track whole trajectories of orientations, and you won't as often be presented with surprises if you try to interpolate between positions. In particular, position interpolalation within the quaternionic framework is expectable, stable and as a particular case, for once rather efficient.

Numerical stability is especially important nowadays in orientation integration and sensor fusion applications; those earlier called dead reckoning, and implemented by intertial navigation systems. This is because integrating local sensor values into a global picture is highly sensitive to noise and bias, leading to drift in the integrated global position. Now, given that every mobile phone with gyros, magnetic and linear acceleration sensors nowadays try to solve this problem on lower tier hardware, just in order to follow your position on Google Maps, we don't need any extra sources of noise or bias/drift. The quaternionic representation helps you keep both to a minimum, and isn't too difficult to do in real time, unlike the provably optimal representations which force you to do a time-variant singular value decomposition. The benefit over vectorial representations is basically the same in rotational problems as it was in using discrete cosine transform in image coding. The gap is basically the same as in not going with the full Karhunen-Loeve transformation, which is no much.

My third point is much murkier. Very few people actually go with Hamiltonian calculus in real geometrical or physical problems, even if it could be useful. It is not well known, yet it isn't the most general or useful in general either. But if you start with just rotations, it is an easy continuation to even do general calculus, which then can't be done in more general frameworks. At least as simply or mechanically. For example it is exceedingly difficult to derive a self-contained algebraic theory of "jerk" as the third time derivative of place, above acceleration, over the spherical domain. That analog of linear jerk in a moving vehicle, which you mostly feels twist-wise and have to consciously counteract after your more basic instincts have nulled in their servos over the second linear partial derivatives. Perhaps even the first two rotational ones. The one which actually induces what is called "vertigo" since we can't as easily expect it.

Summa summarum

Quaternions represent rotations rather well. They do so in a fashion which keeps the rotational algebra easy o deal with, and can be mostly be deal with machinistically. Yet you should only utilize the representation when you're mostly dealing with rotations and their peculiarities. Immediately after you've done so, you should go back into a vectorial formalism, and rotate your usual clould of thousands or millions of vectors using other primitives and libraries. That way there's a proper division of labour in place: quaternionic rotation for productivity and numerical stability on the slow path, and counterwise fast, vectorial arithmetic on the fast and parallelizable GPU side. Reason with quaternions, while implementing mass 3D arithmetic vectorially.

2020-07-16

Nillitystä uusimmasta fesebannistani

Tuli tosiaan taas 30 päivää fese-mese-bannia, tällä kertaa vihapuheesta. Aina nuo bannit eivät ole olleet kohtuuttomia, kun mun kolttosia mitataan järkevää moraalia tai ihan vain fesen käyttösääntöjä vastaan. Olen esim. ollut julkisesti varsin ilkeä toiselle, ja enemmän kuin yhden kerran on ollut vaikea muistaa yön pimeinä tunteina että huumeet ja itsetuhoisuudet ovat kiellettyjä aiheita. Fine, sitten lusittiin.

Mutta se minua jurppii, että aletaan syyttää vihapuheesta, kun tarkoituksena ei ole se ollenkaan. Sitten vielä väitetään, että posti on luettu ja todettu käyttösääntöjen vastaiseksi, vaikka mä en kertakaikkisesti itse löydä vieläkään sääntöjen pykälää jota rikoin.

Tai siis, löydän todennäköisen syyn: rotustereotyyppeihin liittyvän kielenkäytön, joka tarttuu helposti automaattisuodattimiin. Mutta sitten, eikö sen vetoomusmenettelyn ja kieltään osaavan inhimillisen sensorin tarkoitus olisi juuri estää se, että n-sana käytettynä käyvässä kontekstissa tuottaa ongelman?

Liitän tähän perään postin josta viimeisimmän bannini sain. Olisi kiva saada kommentteja siitä millä periaatteella tämä voidaan katsoa vihapuheeksi, kun itse tarkoitin sen kyllä BLM-liikkeelle sympaattiseksi, ja lähinnä kutsuksi toimintaan suomalaisittain olennaisilla tavoilla. (Formatointi voi poiketa alkuperäisestä, koska fese ei bännin jälkeen säästä sitä puolta tekstistä, kommentteja, tjsp. Tämä on kirjoitettu johdannoksi linkkiin, joka johti johonkin Sanna Ukkolan kolumniin.)

Sitä paitsi, form over function. Poliittinen korrektisuus ja pöyristymiskulttuuri eivät puutu tehokkaasti rasismiin vaan vain sen ulkoisiin tunnusmerkkeihin, ja tekevät niin vielä perin kovakätisesti sekä naiivisti.

Vaikka rasismi (ja vähemmän poliisiväkivalta) on haudanvakava ongelma, meilläkin, ei sitä ainakaan helpota kulttuuri jossa rodusta ei voi puhua kuin valmiin käsikirjoituksen mukaan, jossa se on hyssytelty pois historiasta (tai jossa historiaa dramatisoidaan tahi uudelleenkirjoitetaan), tai jossa vakava asia alistetaan politiikan keppihevoseksi ja moraalisäteilyn sekä sisäpiirisignaloinnin välineeksi.

Aivan erityisen vastenmielistä minusta on, että aiheessa apinoidaan jenkkejä. Meidän tilanteemme on aivan erilainen, kun kolonialistista historiaa ei ole, (neekeri)orjuus on ollut Suomessa tuntematonta, ihonväristä on tullut kysymys vasta myöhään kun maahanmuuttoa etelämmästä ei kertakaikkisesti ole ollut kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä, ei ole urbaaneja mustia ghettoja tai chinatowneja poliisin silmätikuksi, ja poliisi-instituution juuretkin ovat paljon ymmärrettävämmät kuin lätäkön takana.

Meillä ne hankauspisteet siis ovat toisaalla. Muutamia kotoperäisiä esimerkkejä voisivat olla:

  1. Tavattoman pitkään jatkunut kulttuurinen homogeenisuus, joka asettaa maahanmuuttajalle aivan toisentasoiset kotoutumisvaatimukset kuin jenkkien sulatusuunissa. Esim. mikään muu kuin natiivisuomi ei riitä kielitaidoksi työpaikalla, ja kun työpaikat ovat muutenkin sos. dem. putkivaltiossa kiven alla, se siitä integraatiosta. (Kielestä puheenollen suomen perifeerinen kieliperhe, joka muodostaa korkean kynnyksen niillekin maahanmuuttajille jotka osaavat jo jotain indoeurooppalaista kieltä, kuten englantia.) Laiskan somalin stereotyyppi on pitkälti tätä perää.
  2. Perinteiset ryssä- ja hurriviha. (Mannerheimin patsaaseen liittyvä keskustelu on tässä muuten historiaa vasten erityisen surkuhupaisaa. Kaverillahan oli tunnetusti kaksinkertaisesti hoono soomi.) Yksi kieltämättä suppea mutta samalla raakuudessaan ja suorasukaisuudessaan herättävä esimerkki on venäläisten ja balttialaisten prostituoitujen asema ulkomaalaislain käännytyspykälien alla; tuosta seuraa aivan kammottava asema Helsingin kaduilla, vain tietylle kansanryhmälle. Tämä on täysin verrattavissa siihen mitä jenkeissä tapahtuu Meksikon rajalla, elintasoeroineen ja rodullistamisineen.
  3. "Varasteleva mustalainen." Romanien asema ei vieläkään ole normalisoitunut, ja varsinkin siihen hameeseen kiinnitetään tuskallisen paljon konnotaatioita jotka eivät pidä kutiaan.
  4. Saamelaiskysymys. Meillä saamelaisten itsehallinto, maanomistusasiat, ja sen sellaiset ovat osin jopa pahemmin retuperällä kuin Amerikan alkuasukkaiden, reservaateissaan, vaikka toisissa asioissa kuten kielioikeuksissa toki jo paremmissa kantimissa.
  5. Poliisiväkivallassa meillä on perinteisesti korostunut voimakkaasta raittiusliikkeestä lähtenyt päihtyneenä kiinniotettujen putkakuolleisuus, ja jossain määrin tapapikkurikollisten kaltoinkohtelu. Tuollaisesta saanevat kohtuuttoman osansa "tavalliset syylliset", eli jälleen vaikkapa romaniväestö.
  6. Valtionkirkkoihimme, voimakkaisiin protestanttisiin herätysliikkeisiin ja toisaalta Neuvostoliiton materialistiseen ateismiin liittyvä perinne, joka luo meille varsin leimallisen uskonnollisen homokulttuurin. Se tekee vaikkapa (sekularisoituneesta) islamista paljon isomman mörön kuin se oikeasti onkaan, etenkin pohjoisemmassa.

Ja niin edelleen. Eli on meilläkin työsarkaa etnisyyteen ja poliisikulttuuriin liittyvissä asioissa. Mutta se on meidän sarkamme, joka pitää kuokkia meidän tapaamme. Black Lives Matter -liikkeelle sellaisenaan suomalainen voi ihonväristään huolimatta vain osoittaa solidaarisuutta; siinä puhutaan ongelmista joihin me emme voi vaikuttaa, ja keskittyminen siihen olisi vain pois sellaisesta johon voimme.

2020-07-08

Epäsymmetrisen somekeskustelijan ongelma

Törmäsin tänään ekaa kertaa YLE:n uutisoimaan pimppifeminismiin. Itsetyydytyksen ylistykseen. Josta itse asiassa olen jopa täysin samaa mieltä, liberaalifeministinä: on hyvä että naiselle annetaan lupa tyydyttää itseään, joka pitkään on kielletty, ja miehelle vapautus siitä moraalisesta taakasta, jonka "itsesaastutuksessaan" kuitenkin kokee.

Minulle ongelma on siinä, että tämä ns. yhteiskunnallinen vaikuttaja vaikuttaa vain Instagramissa, jonka kautta hänelle ei voi antaa suoraa palautetta.

Totta kai minä ymmärrän sen että naispuolinen ihminen haluaa turvata yksityisyytensä, kun niitä kyrvänkuvia tulee loputtomiin heti kun sun nimi tunnetaan julkisesti. Jos mä oisin millään tavalla nuori, nätti, ja varsinkin kiistanalainen nainen, tottahan mun sähköposti täyttyis välittömästi herutuksella, kyrvänkuvilla, vihapostilla, ja vastaavalla. Mulla on jopa kokemusta siitä, leikittyäni naista muka-deitti-saitilla.

Mutta samalla mä kyllä uskon vakaasti siihen että jos lähtee julkisuuden valokeilaan, pitää sitten sietää se vaste. Antaa osoite avoimesti johon sen palautteen voi antaa. Ei suojautua minkään tuolla tavalla yksipuolisen, yksittäisen palvelun taakse, kuin Instagram on.

"I also practice as I preach". Mun pitkäaikainen vakaa sähköpostiosoite on koko ajan ollut täysin julkinen. Silloinkin kun toi Hesarin sampo-on-ollut-valehtelu-tyttö -artikkeli julkaistiin. Kun minä toin julki silloin aidosti nolon ja halpamaisen tekoni, jopa niin pahan että poliisi tuli ovelle seuraavana maanantaina, en minä estänyt toisia sanomasta suoraan sähköpostiini tai mihinkään muuhunkaan kontaktilokeroon, mitä he pitivät minusta. Enkä ole koskaan estänyt sitä muutenkaan; ne tappouhkaukset ja uhatut oikeushaasteet ja kaikki muutkin mitä on aikojen varjossa tullu, eri kautta.

Niinpä, minusta voisi olla pari uutta nettiajan yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyvää sääntöä:

  1. Jollet allekirjoita sitovaa sopimusta joka velvoittaa sinua julkaisemaan suoran kontaktitietosi, kotiosoitteesi, puhelinnumerosi, ja mahdolliset muuten teknologian kautta olennaisiksi tulevat suorat yhteystietosi, pidettäen ne ajantasalla seuraavan vuosikymmenen…sinun mielipiteitäsi ei tulisi alunperinkään julkaista.
  2. Varsinkaan julkisella rahalla toimiva lafka kuten YLE ei saisi koskea pitkällä tikullakaan sun puheeseen. Koska yleisradiotoiminta on määritelmällisesti ja laillisestikin sitoutunutta välittämään neutraalia yleistä tietoa, jonka ainoa tae on voimallinen edestakaisin käyty kansalaiskeskustelu; sellainen jossa kaikki osanottajat saadaan hetimiten kiinni kun tulee valitettavaa.
  3. Jos tämä kuulostaa jyrkältä ja epämiellyttävältä, no sitähän se on. Siis julkinen keskustelu. Asettuminen sen kohteeksi, eli polittinen ja julkinen vaikuttaminen yksilönä. Minä kyllä olen jatkuvasti sietänyt tuota ties kuinka pitkään, ja tappouhkauksienkin määrä on kohonnut jo lähemmäs kymmentä ajan kanssa. Jos tuollaisesta perseilystä skitsoaa liikaa, ei ole sopiva poliittiseksi tai yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Eli sinulle ei pitäisi myöskään sitten antaa julkista puhetilaa.

Viimein, jos joku luulee, että kannatan tässä jotain doxxaus- tai shametus- tai vastaavaa kulttuuria, no en. Enkä toisaalta cancelia tahi turhan wokea. Sanon vain, että jos sanot jotain julkisesti, sun pitää olla valmis myös kuuntelemaan kaikki se kritiikki joka siitä tulee sun julkisesti tunnettuun sähköpostiin. Jos et ole, oot pelkuri, joka ei ole valmis rationaaliseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, eli se joka ei kuuluisi keskusteluun alunperinkään.

2020-06-27

Intersektionalismi, selitettynä valkoiselle suomalaiselle hetero-LUMA-miehelle

Kun hallitusohjelmaamme nyt on noussut ajatus intersektionalistisesta feminismistä tasa-arvon uusimpana airueena, ja tietyt odotettavissa olevat tahot välittömästi mustamaalaavat sitä, ajattelin että pitäisi vähän valottaa sitä mitä tuo ajatusmalli parhaimmillaan ja toisaalta pahimmillaan on. Näin varsinkin, koska minun tilanteeni ja näkökulmani sen suhteen on omalla tavallaan ulkopuolinen ja vänkä. Taidan olla vähän siinä "intersektiossa".

Käsitteen alkuperä ja luoja

Intersektionaalisuuden käsiteen loi yhteiskuntapuolella Kimberlé (Williams) Crenshaw'n vuonna 1989 julkaisema artikkeli "Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist Politics". Koska Crenshaw on alusta asti ollut lakimiehen uralla, monista muista nykyfeminismin olennaisista teksteistä poiketen hänen tunnetuin artikkelinsa julkaistiin The University of Chicago Legal Forumilla, joka on oikeustieteen opiskelijoiden toimittama yhteiskunnallisesti ajankohtaisiin aiheisiin erikoistunut lakipuolen julkaisu. Crenshaw on samalla kirjoittajana musta jenkkinainen.

Artikkeli lähtee näkyvästi ja itsetietoisesti tästä taustasta. Se käsittelee ensin syrjintälainsäädäntöön liittyviä oikeustapauksia, joissa mustilta naisilta on joko kielletty mahdollisuus saada korvauksia siksi että he ovat nimenomaan mustia naisia eivätkä syrjintälainsäädännön mielessä vain mustia, tai naisia. Tai toisin päin, kun he ovat mustia naisia, heitä on ryhmäkanteessa estetty olemasta joko mustuuteen tai naiseuteen kohdistuvan syrjintäkanteen tuojia/edustajia, erityisen sekä-että-asemansa tähden. Crenshaw päättelee, että lainsäädännössä eri syrjintäakseleiden erottaminen toisistaan saattaa nimenomaan mustan naisen poikkeukselliseen ja kestämättömään asemaan, vaikka tilastollisesti mustien ja naisten asemaan liittyvä syrjintälainsäädäntö erikseen toteutuisikin täysin.

Käytetyt tapausesimerkit ovat täysin kiistämättömiä, suorasanaisuudessaan. Ne eivät jätä mitään tulkinnanvaraa.

Artikkelin loppua kohti nuotti muuttuu feministisemmäksi ja tietoisen poliittisemmaksi, ja ottaa etäisyyttä valkoiseen feminismiin. Tarkoituksena on luoda mustaa feminististä teoriaa, ensimmäisenä. Kytkeä se silti osaksi feministisen teorian jatkumoa, käyttäen liikehdinnän käsitteistöä hyväksi—mikä on myös ajan kanssa onnistunut. Esimerkiksi "separate spheres"-ajatus mainitaan näkyvästi, ja se lienee osunut aivan kohdalleen, kun tuon mukaan toimitaan tutkitusti enemmän jenkkien mustimmissa, köyhimmissä yhteisöissä, intersektionaalisuusajatuksen sitäkin karvaampana esimerkkinä.

Samalla Crenshaw'n nuotti on myös kahtiajakoinen, ja jopa röyhkeä. Hän eriyttää uudelleen ja uudelleen mustan feminisminsä valkoisesta normifeminismistä. Tarjoaa esimerkkejäkin siitä, kuinka silloin vallinnut feministikirjallisuus todella on pettävän valkoisista ja keskiluokkaisista lähtökohdista kirjoitettua. Ei piittaa neekeriorjan perillisen aidosta ja ristiriitaisesta kokemuksesta.

[...] Black men and women live in a society that creates sex-based norms and expectations which racism operates simultaneously to deny; Black men are not viewed as powerful, nor are Black women seen as passive. An effort to develop an ideological explanation of gender domination in the Black community should proceed from an understanding of how crosscutting forces establish gender norms and how the conditions of Black subordination wholly frustrate access to these norms. Given this understanding, perhaps we can begin to see why Black women have been dogged by the stereotype of the pathological matriarch or why there have been those in the Black liberation movement who aspire to create institutions and to build traditions that are intentionally patriarchal.

Minusta varsin hyvää ja herkkänäköistä analyysia, siis. Harvempi huomaisi tuollaisia yhteisvaikutuksia tai osaisi sanoa ne noin selvästi ääneen, esimerkkejä antaen.

Operationalisointi

Taisin kuitenkin luvata yllä, että teen tästä valkoiselle heteromiehelle lumaymmärrettävää. Eli katotaas nyt.

Crenshaw puhuu siitä kuinka mustuus ja naiseus voivat tuottaa yhdessä ylläreitä, yli sen mitä ne tekevät erikseen. Tämän valkoisenmiehentiede pystyy hyvinkin käsittelemään: tässä puhutaan nyt tilastomuuttujista, jotka eivät ole riippumattomia. Senkin jälkeen kun kerran varmennetaan tilastollisesti että naiseus ja mustuus ovat riippumattomia (ei muuten aivan täysin päde), sorron ja alistamisen mittarit, eli tuon pohjajoukon funktiot, empiirisesti ovat varsin sidoksissa toisiinsa ja pohjamuuttujien yhdistelmiin. Ne eivät ole ortogonaalisia muunnoksia allaolevista suureista edes lähelle.

Crenshaw'n lakipuolen analyysi myös vihjasi aika voimakkaasti erääseen matemaatikkojen ja tilastotieteilijöiden hyvin tuntemaan ongelmaan: korrelaation puute ei näytä riippumattomuutta. Hän myös vihjasi miten tuo voisi yhteiskunta-analyysissa ja -mekaniikassa mennä pieleen. Nimittäin, ajatellaas nyt että juuri mustaa naista syrjitään, ja työnantajan pitää sitten kuitenkin noudattaa syrjintälakia niin rodun kuin sukupuolenkin suhteen. Syrjintälain perusteella työnantajan oikeuteen haastavan työntekijän pitää esittää tilastollista todistusaineistoa joka osoittaa syrjinnän todellisuuden, tilastollisesti merkittävästi.

On ilmiselvää, että peukaloimalla (valkoisten) naisten ja (mustien) miesten osuuksia, kumpikin laillinen syrjintäkriteerio voidaan tyydyttää erikseen, samalla kun musta nainen voidaan sulkea täysin ulos työpaikalta tai ylennyksistä. (Juuri se esimerkki jota Crenshaw käyttää, todellisessa oikeustapauksessa.) Lisäksi on ilmiselvää, että kun puhutaan intersektiosta joka on usein tosi pieni, tilastollisesti merkittävää todistusaineistoa ei voida saada; silloin laajempi laadullinen analyysi joka keskittyy rakenteisiin, epäsuoraan todistusaineistoon, ja siis "valistuneeseen arvailuun" korostuu. Tuolle on myös täysi raami bayesilaisessa todennäköisyyspäättelyssä sekä stokastisessa yksityisen tiedon peliteoriassa, jos joku epäilee sen tieteellisiä meriittejä.

Sitten tietysti, ennen kuin aletaan yleistää, olisi varmaankin hyvä olla perustapaus joka induktiossa kertoo, että ainakin joskus varmasti tämä ajatusmalli pätee. Siinä minä sitten käytän jenkkiraamissa esimerkkinä mustaa ateistia. Siellä musta kohtaa sortoa, tutkitusti edelleen, ja ateistia ei tutkitusti valittaisi presidentiksi edes sitä vähää kuin lapsenraiskaajaa, murhaajaa, tai muslimia. Silti, musta ateisti on vielä ihan erillisessä pinteessä, jälleen todennetusti: kun jenkeissä neekeriorjien selviytyminen ja myöhemmin kansalaisoikeustaisto olivat niin sidonnaisia uskontoon ja oman kirkon/uskonnon sosiaalisesti yhdistävään rooliin, juuri musta ateisti katsotaan edelleen rotupetturiksi. Paariaksi oman viiteryhmänsä sisällä, niin että hän ei sitten kohtaa vain sortoa mustana, tai ateistina (ateismi on edelleen muuten "moraalittomuudenkin" synonyymi jenkkisanastossa, kiitos varsinkin mccarthyismin), vaan hänet usein savustetaan ulos jopa siitä mustasta sisäryhmästään joka voisi tukea häntä muuta alistamista vastaan. Niinpä, erinomaisen kammottava yhteisvaikutus. Kahden sorretun ryhmän intersektiossa, ja niin ettei sitä muualla näy.

Kiperämmäksi vielä menee intersektio naissukupuolen kanssa. Koska naiset tuossa kulttuurissa katsotaan sitäkin enemmän lasten kasvattajiksi, ja jälkikasvusta välitetään moraalisesti enemmän kuin edes suomalaisessa menossa. Niinpä väkivalta mustaa ateistinaista kohtaan ja tarve ottaa lapset häneltä pois, jottei hän vahingossa kasvata vääränlaisia lapsia. Mustiin ateisti-isiin ei kohdistu samanlaista painetta, koska tumman väestönosan sisällä deadbeat-dad -ajatus on jo vakiintunut; surullista, ja "mustan kulttuurin" (kaukana monoliitista…) sisällä jatkuvasti lisääntyvä huolenaihe, mutta silti akuutisti totta.

Intersektionalismin äpärätyttö

Olen nyt toivottavasti selittänyt, miksi intersektionalismi on minusta varsin käypä analyyttinen ajatusmalli, jopa luonnontieteellisesti lausuttuna. Ei edes järin kummallinen tai odottamaton tilastotieteilijälle, tai vaikkapa fyysikolle. Nyt sitten kait olisi aika sanoa miksi se ei kuitenkaan ole täysin maailmaa parantava voima vain. Myös selittää vähän miksi sitä vihataan käsitteenä niin paljon, varsinkin oikeistopuolella. Liberaalipuolellanikin.

Intersektionalismi on alunperinkin lähtenyt siitä, että puhutaan jatkuvasti pienemmistä ihmisjoukoista, samalla ottaen heidän kokemuksensa täysin huomioon. Se on siksi liikkunut lähellä ns. feminististä standpoint-epistemologiaa myös.

Ensimmäisessä ongelmana on ihan Crenshaw'nkin sanoista hieman yleistettynä se, että "tilastollisesti merkittäviä esimerkkejä ei välttämättä ole löydettävissä, vaikka syrjinnän mekanismit olisivat kvalitatiivisesti todellisia". Tuo on hyvä pointti, mutta se altistaa myös haamunyrkkeilylle: jollet ole erittäin tarkka sekä herkkä analyysissasi, ilman sitä tilastollista mittaria voit myös puhua paljon pötyä ja päätyä radikalistiksi ilman todellista perustaa. Ja sitähän ihmiset tekevät, varsinkin jos on oma lehmä ojassa. Kuten lähes aina on, niillä jotka vaivautuvat puhumaan suunnilleen mistään: miksi edes puhua mistään jollei se lehmä ole siellä? Tästä lähtevät ne monet nykyfeministipuolen iljettävimmät väitteet, joihin on helpointa tarttua, kuten se naisen 80 senttiä; normalisoiden kaikki olennainen, se euro on varsinkin Suomessa todella jotain 96 senttiä, eli edelleen tutkitusti syrjivää, muttei todellakaan mielenosoituksen aihe.

Pahempi juttu minusta on se, että standpoint-epistemologiaa käytetään nykyään niin naiivisti ja niin laajalti täysin väärin. Sen huomio siitä, että pienemmässä intersektiossa—siis yhteiskunnan laidalla—olevan kokemus usein on monessa eri suhteessa samaan aikaan ulkopuolinen, ja voi auttaa näkemään kirkkaammin normiyhteiskunnan sokeita pisteitä, on varsin käypä. Tunnen monimutkaisissa intersektioissa olevia ihmisiä ja olen seurustellutkin parin kanssa; poikkeuksetta heidän näkökulmansa ovat olleet hyödyllisiä ja tarpeellisia herättäjiä.

Mutta väärissä käsissä tuosta intersektioajattelusta ja varsinkin standpoint-epistemologiasta tulee myös haitallinen sekä varsin tylppä ase. Yksi tavallisimmista ja kammottavimmista virheistä on mekanistisesti laskea kuinka monessa eri suhteessa joku on valkoisesta heteromiehestä eroava, siis patriarkaatin ylimmästä voittajasta, ja sitten vaatia "väistämään" kaikkia jotka ovat kauempana. Crenshaw ja muutkin myöhemmät teoreetikot ennakoivasti varoittivat tuollaista laskua vastaan, mutta tuota tapahtuu nykyään esimerkiksi netin feministiryhmissä jatkuvasti, ja se tekee täysin mahdottomaksi käydä keskustelua mistään objektiivisuuteen pyrkivästä näkökulmasta, tai sellaisesta jossa suuren enemmistön näkökulmilla on yhtikäs mitään väliä.

Noin ei minusta pitäisi käydä, vaikka se voitaisiinkin vapaasti myöntää että täydelliseen objektiivisuuteen on mahdotonta päästä. Se on myös vaarallista teorianmuodostuksen kannalta, koska se luo epäterveen kannustimen kertauttaa analyysissa syrjintäakselien lukumäärää, jotta itsellä olisi tunnustettu standpoint ja oikeus vaatia toisia väistämään. Edelleen se kertauttaa tilastollisen analyysin vaikeudet yhä pienempien joukkojen kohdalla. Eikä se edes ota huomioon sitä, että on olemassa akseleita joilla se WASP-mieskin voi vajota yhdestä poikkeamasta suoraan paljon alempaan kastiin kuin nigerialainen transnaisprostituoitu; ainakin tykkääminen liian nuorista tytöistä ja piikkihuumeiden käyttö tulevat välittömästi mieleen. Näin, vaikka intersektionaalisuus sinänsä olisi ihanteellinen raami jossa analysoida moisia vaikutuksia.