Nappasin sitten vanhasta vihjeestä Serial Experiments Lainin. Kun se on tarkoituksella tehty sellaiseksi, että se yrittää erottaa japanilaisen ja länsimaisen kokemuksen, sitä taas katsellessa tuli mieleen että ehkä ymmärrän mikä siinä vetoaa nörtteihin. Kenties jopa millä tavalla se yrittää olla erityisen japanilainen, sitten.
Yhteisöllisyys automaationa ja tapana, riippumatta halusta. Yksityisyys päänsisäisenä tilana, ja sen takia krooninen, kalvava yksinäisyys, myös päänsisäisenä tilana, jopa seurassa. Tiedollisuus, abstraktio ja hiljaisuus. Säännöt yli tunteen. Form before function. Eksistentiaalinen tyhjyys erossa muista, mutta samalla kammottava, etäinen, passiivis-aggressiivinen antagonismi toisten suuntaan, kun tämäkään tapa elää ei oikein tunnu luontaiselta. Tuo tunne tulee läpi kyseisen sarjan joka sekunnista, ja saattaisi siksi olla se mitä kärjistystä haettiin alunperinkin.
Epäilen juuri nyt, että sarjan kehittäjä ei tajunnut mistä puhuu. Tarkoitan, sama angsti on länsimaailmassakin, ehkä vain hieman eri muodossa. Ja ennen kaikkea, meillä on kyllä heikanmeikat introvertteja, autisteja, koulukiusattuja, nuorahdistuneita teknonörttigootteja sekä kaikenlaista muuta ei-niin-ylisosiaalista porukkaa, jotka samastuvat itse asiassa tähän emotionaaliseen maantieteeseen täysin kääntämättä.
Luulen, että kehittäjän yllätys tuon kulttuurijipon toimimattomuudessa tuli juuri siitä, ettei hän itse asiassa itse nähnyt toiseen suuntaan riittävän tarkasti: kyllä mekin ollaan käyty läpi toi tragedia, niinqu, ja osataan silleen samastua.
Anomie, anybody? The own, private little world of children? The beautiful infantilism of cyber-life? Come now, already...
2010-12-15
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
Silti, yksi kamalankauneimmista ja vatsaavääntävimmistä ja hitaanhivuttavimmista sarjoista mitä olen nähnyt. Menee säilytykseen ihan selvästi.
ReplyDelete