Itseäni usein moititaan siitä, että tykkään kertoa kaikenlaisia juttuja siitä mitä tiedän. Minua pidetään ns. "besserwisserinä". Jossain mielessä tuo on omin lajini ja syvin olemukseni, eikä siitä kovin pidetä. Varsinkaan seurassa tai pidemmän päälle.
Suurin ongelma tuntuu aina olevan, että puhun niin suoraan ja tylpästi siitä mitä uskon tietäväni. Pitkästi eritoten. Seurauksena on, että kun en anna viitettä, puhetulvaani epäillään puhtaaksi pätemiseksi. Toisaalta kun sitten harvoin pystyn antamaan viitteen, tulee syytös ei-kokemuksella-tuetusta kirjatiedosta. Epäilemättä esitystyylini siis ärsyttää kautta laidan.
Niinpä moni varmaan uskoo, että se mitä seuraavassa sanon on vain tyhmää perustelua tai vastaavaa. Yritystä irtautua siitä emotionaalis-sosiaalisesta vastuusta joka puhumiseen kuuluu. Minä en, ja epäilen että tietty pieni prosenttiosuus niin tytöistä kuin pojistakin on samaa mieltä kanssani sitten.
Nimittäin, itse olen infonarkki. Luen lähes maanisesti mitä vain mitä eteen sattuu tulemaan ja kulloinkin kiinnostamaan. Luen yli sosiaalisten harrastusten ja kontaktien, enkä oikeastaan keskity juuri mihinkään aiheeseen yli muiden. Tuosta on tuloksena se, että tiedän ensinkin suhteettoman paljon kaikenlaisesta sekalaisesta, mutta toisekseen myös se että tiedän ylivoimaisesta valtaosasta aiheita vain pintatietoa. Syvälle olen mennyt vain parissa, enkä niissäkään niin syvälle että voisin oikeastaan kutsua itseäni guruksi. "Kaikesta vähän, muttei mistään kovin paljon."
Olen siis generalisti. Scifi-kirjallisuuden termein "synthesist". Perinteisemmin "epätasainen renessanssimies".
Epäilen kokemukseni mukaan, että meikäläisille ei oikein ole sellaista selvää rakoa/niche nykymaailmassa kuin monille muille on, tai meikäläisille aikanaan saattoi olla. Nykymaailma on ammatillistunut ja erikoistunut niin pitkälle, että yleistiedollisesti suuntautunutta pidetään hieman outona kaikissa piireissä. Eritoten jos hän on missään sitten vajavainen, kuten itse selvästi olen muun muassa historiantuntemuksessani.
Nykyään odotetaan että jos puhuu jostain, joko se on puhdas mielipide tai sitten täysin tiukkaa tietoa. Se meikäläisen generalistin välimaasto jossa "taidan tietää tästäkin taas jotain mutta etsi itse oma tietosi kunnolla" on täysin vierasta. Jos puhuu tällaisesta näkökulmasta, yhtäkkiä pitäisi varoitella joka toisessa lauseessa omasta omituisuudesta, tai muuten pitää turpa kiinni jollei ole antaa kovia viitteitä joka väitteestä mitä kerrot. Noin ei ollut silloin kun termi "polymath" vielä kantoi tuulta; nyt se on.
Itse en vittuile ajalle. Ehkäpä minunkin pitäisi olla jotenkin modernimpi, ja pystyä puhumaan asiani halki herättämättä tämänlaatuisia kulttuuriristiriitoja. Ehkä olen vain tunnekyvytön tai suorastaan tyhmä kun en osaa sopeuttaa vanhakantaista näkemystäni tahi ilmaisuani nykyaikaan.
Mutta samalla, kyllä minä hieman kyseenalaistan sitäkin, kuinka vaikeaksi yleistyypin järkiperäinen ilmaisu on nykyään käynyt. Itselleni kun juuri perusteltiin -- kärkevän ja riidanomaisen, ei parhaimman -- keskusteluni jälkeen että oli aivan oikein heittää minut pois ehkä tärkeimmän alakulttuurini yhteiseltä IRC-kanavalta. Tuohon perusteluun lähti mukaan jopa korkeasti arvostamani ystäväni. Vaikka vain jo oman mokani jälkeen, siihen hän tosiaan lähti, syyllä: "turhaa pätemistä". Täysin koskaan kysymättä minulta miksi käyttäydyn noin.
Minullehan moinen keskustelu toki on kuitenkin aina ainakin puoliksi väittelyä sekä pienimuotoista kilvoittelua, jossa pohjaoletuksena on se, että "kaikesta tiedetään vähän muttei mistään paljon." Että asiantuntijalta tulisi kysyä lisää siitä mitä sanon, ja kertoa parempaa tietoa sikäli kuin sitä on. On siitäkin kuitenkin paljon ennakkotapauksia että kun se parempi tieto tulee, suljen turpani ja päin vastoin kysyn lisätietoa. Se älyllinen sparraus ei ole niin vakavaa tai suoraviivaista, vaan paremminkin hyvin maallista ja pelinomaista, täysin tasa-arvoista tauhkaa.
Itselleni tuo on suorastaan seksuaalisesti merkittävää kamaa, koska tasa-arvoinen sparrauskaveri panettaa sitäkin enemmän. Kuten yksi eksistäni ilmaisi sen niin hyvin -- tasa-arvoisena -- parisuhteen pitäisi kait olla kahden ihmisen yhteinen salaliitto. Eli ne jutut mitä ylipäänsä pitäisi sparrata, on jo saatettu yhteisymmärrykseen, minkä jälkeen muut ovat hiukka pihalla siitä kuinka hyvin ja miksi se suhde sitten taas toimiikaan.
Silloin, kumpihan keskustelukulttuuri on parempi? Se jossa esitetään oma tieto faktana ja pidetään oletettuna että se haastetaan (omani) vai se jossa on ennakkosensuuri ellei ole ihan varma (kivempi kaikille, mutta minusta myös epätervettä ennakkosensuuria)? Itse uskon että tuo väittelevämpi kulttuuri on oikeassa. Ja osana sitä se, että generalistikin pääsee ääneen, osaltaan. Antaa sitten muiden väittää vastaan ja generalistin kysyä lisätietoa spesialistilta, aiheen tullessa eteen.
Suurin ongelma tuntuu aina olevan, että puhun niin suoraan ja tylpästi siitä mitä uskon tietäväni. Pitkästi eritoten. Seurauksena on, että kun en anna viitettä, puhetulvaani epäillään puhtaaksi pätemiseksi. Toisaalta kun sitten harvoin pystyn antamaan viitteen, tulee syytös ei-kokemuksella-tuetusta kirjatiedosta. Epäilemättä esitystyylini siis ärsyttää kautta laidan.
Niinpä moni varmaan uskoo, että se mitä seuraavassa sanon on vain tyhmää perustelua tai vastaavaa. Yritystä irtautua siitä emotionaalis-sosiaalisesta vastuusta joka puhumiseen kuuluu. Minä en, ja epäilen että tietty pieni prosenttiosuus niin tytöistä kuin pojistakin on samaa mieltä kanssani sitten.
Nimittäin, itse olen infonarkki. Luen lähes maanisesti mitä vain mitä eteen sattuu tulemaan ja kulloinkin kiinnostamaan. Luen yli sosiaalisten harrastusten ja kontaktien, enkä oikeastaan keskity juuri mihinkään aiheeseen yli muiden. Tuosta on tuloksena se, että tiedän ensinkin suhteettoman paljon kaikenlaisesta sekalaisesta, mutta toisekseen myös se että tiedän ylivoimaisesta valtaosasta aiheita vain pintatietoa. Syvälle olen mennyt vain parissa, enkä niissäkään niin syvälle että voisin oikeastaan kutsua itseäni guruksi. "Kaikesta vähän, muttei mistään kovin paljon."
Olen siis generalisti. Scifi-kirjallisuuden termein "synthesist". Perinteisemmin "epätasainen renessanssimies".
Epäilen kokemukseni mukaan, että meikäläisille ei oikein ole sellaista selvää rakoa/niche nykymaailmassa kuin monille muille on, tai meikäläisille aikanaan saattoi olla. Nykymaailma on ammatillistunut ja erikoistunut niin pitkälle, että yleistiedollisesti suuntautunutta pidetään hieman outona kaikissa piireissä. Eritoten jos hän on missään sitten vajavainen, kuten itse selvästi olen muun muassa historiantuntemuksessani.
Nykyään odotetaan että jos puhuu jostain, joko se on puhdas mielipide tai sitten täysin tiukkaa tietoa. Se meikäläisen generalistin välimaasto jossa "taidan tietää tästäkin taas jotain mutta etsi itse oma tietosi kunnolla" on täysin vierasta. Jos puhuu tällaisesta näkökulmasta, yhtäkkiä pitäisi varoitella joka toisessa lauseessa omasta omituisuudesta, tai muuten pitää turpa kiinni jollei ole antaa kovia viitteitä joka väitteestä mitä kerrot. Noin ei ollut silloin kun termi "polymath" vielä kantoi tuulta; nyt se on.
Itse en vittuile ajalle. Ehkäpä minunkin pitäisi olla jotenkin modernimpi, ja pystyä puhumaan asiani halki herättämättä tämänlaatuisia kulttuuriristiriitoja. Ehkä olen vain tunnekyvytön tai suorastaan tyhmä kun en osaa sopeuttaa vanhakantaista näkemystäni tahi ilmaisuani nykyaikaan.
Mutta samalla, kyllä minä hieman kyseenalaistan sitäkin, kuinka vaikeaksi yleistyypin järkiperäinen ilmaisu on nykyään käynyt. Itselleni kun juuri perusteltiin -- kärkevän ja riidanomaisen, ei parhaimman -- keskusteluni jälkeen että oli aivan oikein heittää minut pois ehkä tärkeimmän alakulttuurini yhteiseltä IRC-kanavalta. Tuohon perusteluun lähti mukaan jopa korkeasti arvostamani ystäväni. Vaikka vain jo oman mokani jälkeen, siihen hän tosiaan lähti, syyllä: "turhaa pätemistä". Täysin koskaan kysymättä minulta miksi käyttäydyn noin.
Minullehan moinen keskustelu toki on kuitenkin aina ainakin puoliksi väittelyä sekä pienimuotoista kilvoittelua, jossa pohjaoletuksena on se, että "kaikesta tiedetään vähän muttei mistään paljon." Että asiantuntijalta tulisi kysyä lisää siitä mitä sanon, ja kertoa parempaa tietoa sikäli kuin sitä on. On siitäkin kuitenkin paljon ennakkotapauksia että kun se parempi tieto tulee, suljen turpani ja päin vastoin kysyn lisätietoa. Se älyllinen sparraus ei ole niin vakavaa tai suoraviivaista, vaan paremminkin hyvin maallista ja pelinomaista, täysin tasa-arvoista tauhkaa.
Itselleni tuo on suorastaan seksuaalisesti merkittävää kamaa, koska tasa-arvoinen sparrauskaveri panettaa sitäkin enemmän. Kuten yksi eksistäni ilmaisi sen niin hyvin -- tasa-arvoisena -- parisuhteen pitäisi kait olla kahden ihmisen yhteinen salaliitto. Eli ne jutut mitä ylipäänsä pitäisi sparrata, on jo saatettu yhteisymmärrykseen, minkä jälkeen muut ovat hiukka pihalla siitä kuinka hyvin ja miksi se suhde sitten taas toimiikaan.
Silloin, kumpihan keskustelukulttuuri on parempi? Se jossa esitetään oma tieto faktana ja pidetään oletettuna että se haastetaan (omani) vai se jossa on ennakkosensuuri ellei ole ihan varma (kivempi kaikille, mutta minusta myös epätervettä ennakkosensuuria)? Itse uskon että tuo väittelevämpi kulttuuri on oikeassa. Ja osana sitä se, että generalistikin pääsee ääneen, osaltaan. Antaa sitten muiden väittää vastaan ja generalistin kysyä lisätietoa spesialistilta, aiheen tullessa eteen.
No comments:
Post a Comment