Liberalismi ja, yhdistäen sen klassinen juonne anarkokapitalismiin, libertarismi, ovat rationaalisia tai jopa rationalistisia aatteita. Sikäli kuin niitä kannattaa aatteellisista eikä vain käytännöllisistä syistä, on hieman pakko omata mielenlaatu, joka toimii tiedon, teorioiden ja ideologian tasolla, enemmän kuin sosiaalis-poliittisen todellisuuden, ja joka on ainakin nyky-ympäristössä huomattavan skeptinen.
Tuosta sitten seuraa ainakin minusta helposti tiettyjä ylilyöntejä. Epäileväisestä mielenlaadusta voi seurata hankaluus uskoa tukevaankaan tietoon jos se on julkistahon kertomaa tai yleisesti hyväksytty totuus; tuolla tavalla tuotetaan alttiutta uskoa salaliittoteorioihin, sekä vaikkapa ilmastokieltäjyyden tapaista tieteenvastaisuutta. Toisena esimerkkinä, se terve epäluulo julkista valtaa ja yksityisiä auktoriteettejakin kohtaan joka aatteeseen sisältyy voi helposti johtaa uskomukseen, että kaikki paha on valtion syytä, tai kaikki autoritatiivinen tieto noin vain ohitettavissa. Muitakin esimerkkejä on.
Niinpä, jos on jo valikoitunut aatteen kannattajaksi, pitäisi myöntää se mahdollisuus että itselläkin on näitä ikäviä taipumuksia ja näköharhoja, ja siis aktiivisesti harjoittaa itsekritiikkiä niiden suhteen, etteivät ne pääsisi vahingossa valtaamaan omaa maailmankuvaa.
Yksi minusta ikävimmistä näköharhoista on se, jota esiintyy puhtaimmillaan luonnonoikeudellisten anarkokapitalistien piirissä. Siis se, että vapausaate olisi jotenkin aksiomatisoitavissa niin, että se lähtee täsmälleen yhdestä, väkivaltaan liittyvästä periaatteesta, ja että kaikki muu olisi loogisesti ja aprioristisesti johdettavissa väkivallan puutteesta/non-aggressio-prinsiipistä (NAP). Tietyssä mielessä toki olen itsekin syyllinen hyvin samantapaiseen reduktionismiin ja atomismiin, kun yritän seurausetiikan kannattajana palauttaa kaiken aatteessani hyötyyn, tehokkuuteen ja vastaaviin pitkälti toistensa kanssa yhteneviin käsitteisiin. Mutta tuo aggression kohottaminen ylimmäksi periaatteeksi nyt minusta vähintäänkin on kyseenalaista.
Seuraamusetiikan näkökulmasta nimittäin ei ole a priori selvää että väkivaltaakaan tulisi rajoittaa. Pitää toki, mutta ei siksi että se on lähtökohta, vaan siksi että se on haitallista yhteisössä. Lopullinen määräävä periaate on yhteisön hyvinvointi, ja sitten siihen ei kyllä riitä ihan vain fyysisen väkivallan kielto. Tarvitaan hieman muutakin.
Tietyllä tavalla kovapäinen ancap-reduktionistikin yleensä myöntää tämän, kun sisällyttää NAP:iin sen lisäklausuulin, että myös petos (engl. "fraud") on kiellettyä, (väki)vallan/voiman (engl. "force") lisäksi. Samaan hengenvetoon kuitenkin petos yritetään puoliväkisin usein sisällyttää jotenkin väkivallan käsitteen alle.
Tuo on minusta kuitenkin paha virhe. Tuollainen reduktio ei mene luonnollisesti läpi, ja se panee sitten ihmettelemään, miksi sitä edes yritetään. Oma selitykseni on, että tuo on osa pitkäaikaista debattia, jossa seuraamuseettinen näkökulma on tullut käsitetyksi epäilyttäväksi ja liian epämääräiseksi libertaarin formalistin makuun: tiedä mitä helvettiä siitä utilitaarisesta pandoran laatikosta ja matopurkista seuraavaksi ryömii. Kommunismia, pahimmillaan, perkele. Vitun Hitler!
Eli tuo reduktionismi on sinänsä ymmärrettävää. Epäilen kuitenkin, että se ohittaa sen keskeisen pointin jota itse konsekventialistisessa, ei-enää-simppelisti-utilitaristisessa liberalismissani ajan. Eli että lakikin on vain yksi sosiaalisen teknologian muoto, jonka tarkoitus on ratkaista niitä yhteisöllisiä ongelmia jotka eivät nyt vain mitenkään tahdo ratkaistua yksityisesti. Tuosta näkökulmasta niitä ongelmia tosiaan voi olla muitakin kuin väkivalta, tai jos päin vastoin niin halutaan, väkivalta selvänä ongelmana redusoituu itse esim. kilpailun puutteeseen markkinoilla. (Mukiloijakaanhan ei olisi mikään ongelma jos voisit kilpailuttaa häntä vapaasti...)
Silloin väkinäinen yritys palauttaa kaikki yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankäyttö vain väkivaltaan mielestäni sumentaa yksilön näkökenttää niin, että monet todelliset, ihan hyvin perustellut ja vain laillisesti ratkaistavissa olevat ongelmat jäävät paitsi ratkaisematta ja analysoimatta, ylipäänsä alunperinkin huomaamatta, ja samalla jopa suoran väkivallan aste-erot, mahdollisuudet ehkäistä sitä tehokkaasti ynnä muu yksioikoistuvat niin että lopputulos on epäoptimaalinen.
Niinpä ainakin omasta näkökulmastani pitäisi ymmärtää, että nyrkiniskun ehkäisy ei ole se mihin valistusaate loppuu, eikä ole valehtelu sopimusta tehtäessäkään. Myös sellaiset ongelmat kuin holdout (millä perustellaan pakkolunastus), luonnollinen monopoli (vst. kilpailulainsäädäntö/anti-trust) tai vaikkapa julkishyödykkeet/-haitakkeet (vst. julkinen tuki tai haittaverotus) ovat huomionarvoisia, eikä niiden hallinta hyvin perustelluissa tilanteissa mitenkään välttämättä johda mihinkään kaltevaan pintaan jonka alapäässä kaikki käy. Paremminkin päin vastoin: jos nykyiset instituutiot jotka jo osin hallitsevat tuollaisia ongelmia saadaan laajemmin kriittisen tarkastelun alle, niistä on entistäkin helpompi ravistella puppu irti, ja sitä kautta myös lähestyä liberaalia ideaalia hyvästä laista ja hallinnosta.
Tuosta sitten seuraa ainakin minusta helposti tiettyjä ylilyöntejä. Epäileväisestä mielenlaadusta voi seurata hankaluus uskoa tukevaankaan tietoon jos se on julkistahon kertomaa tai yleisesti hyväksytty totuus; tuolla tavalla tuotetaan alttiutta uskoa salaliittoteorioihin, sekä vaikkapa ilmastokieltäjyyden tapaista tieteenvastaisuutta. Toisena esimerkkinä, se terve epäluulo julkista valtaa ja yksityisiä auktoriteettejakin kohtaan joka aatteeseen sisältyy voi helposti johtaa uskomukseen, että kaikki paha on valtion syytä, tai kaikki autoritatiivinen tieto noin vain ohitettavissa. Muitakin esimerkkejä on.
Niinpä, jos on jo valikoitunut aatteen kannattajaksi, pitäisi myöntää se mahdollisuus että itselläkin on näitä ikäviä taipumuksia ja näköharhoja, ja siis aktiivisesti harjoittaa itsekritiikkiä niiden suhteen, etteivät ne pääsisi vahingossa valtaamaan omaa maailmankuvaa.
Yksi minusta ikävimmistä näköharhoista on se, jota esiintyy puhtaimmillaan luonnonoikeudellisten anarkokapitalistien piirissä. Siis se, että vapausaate olisi jotenkin aksiomatisoitavissa niin, että se lähtee täsmälleen yhdestä, väkivaltaan liittyvästä periaatteesta, ja että kaikki muu olisi loogisesti ja aprioristisesti johdettavissa väkivallan puutteesta/non-aggressio-prinsiipistä (NAP). Tietyssä mielessä toki olen itsekin syyllinen hyvin samantapaiseen reduktionismiin ja atomismiin, kun yritän seurausetiikan kannattajana palauttaa kaiken aatteessani hyötyyn, tehokkuuteen ja vastaaviin pitkälti toistensa kanssa yhteneviin käsitteisiin. Mutta tuo aggression kohottaminen ylimmäksi periaatteeksi nyt minusta vähintäänkin on kyseenalaista.
Seuraamusetiikan näkökulmasta nimittäin ei ole a priori selvää että väkivaltaakaan tulisi rajoittaa. Pitää toki, mutta ei siksi että se on lähtökohta, vaan siksi että se on haitallista yhteisössä. Lopullinen määräävä periaate on yhteisön hyvinvointi, ja sitten siihen ei kyllä riitä ihan vain fyysisen väkivallan kielto. Tarvitaan hieman muutakin.
Tietyllä tavalla kovapäinen ancap-reduktionistikin yleensä myöntää tämän, kun sisällyttää NAP:iin sen lisäklausuulin, että myös petos (engl. "fraud") on kiellettyä, (väki)vallan/voiman (engl. "force") lisäksi. Samaan hengenvetoon kuitenkin petos yritetään puoliväkisin usein sisällyttää jotenkin väkivallan käsitteen alle.
Tuo on minusta kuitenkin paha virhe. Tuollainen reduktio ei mene luonnollisesti läpi, ja se panee sitten ihmettelemään, miksi sitä edes yritetään. Oma selitykseni on, että tuo on osa pitkäaikaista debattia, jossa seuraamuseettinen näkökulma on tullut käsitetyksi epäilyttäväksi ja liian epämääräiseksi libertaarin formalistin makuun: tiedä mitä helvettiä siitä utilitaarisesta pandoran laatikosta ja matopurkista seuraavaksi ryömii. Kommunismia, pahimmillaan, perkele. Vitun Hitler!
Eli tuo reduktionismi on sinänsä ymmärrettävää. Epäilen kuitenkin, että se ohittaa sen keskeisen pointin jota itse konsekventialistisessa, ei-enää-simppelisti-utilitaristisessa liberalismissani ajan. Eli että lakikin on vain yksi sosiaalisen teknologian muoto, jonka tarkoitus on ratkaista niitä yhteisöllisiä ongelmia jotka eivät nyt vain mitenkään tahdo ratkaistua yksityisesti. Tuosta näkökulmasta niitä ongelmia tosiaan voi olla muitakin kuin väkivalta, tai jos päin vastoin niin halutaan, väkivalta selvänä ongelmana redusoituu itse esim. kilpailun puutteeseen markkinoilla. (Mukiloijakaanhan ei olisi mikään ongelma jos voisit kilpailuttaa häntä vapaasti...)
Silloin väkinäinen yritys palauttaa kaikki yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankäyttö vain väkivaltaan mielestäni sumentaa yksilön näkökenttää niin, että monet todelliset, ihan hyvin perustellut ja vain laillisesti ratkaistavissa olevat ongelmat jäävät paitsi ratkaisematta ja analysoimatta, ylipäänsä alunperinkin huomaamatta, ja samalla jopa suoran väkivallan aste-erot, mahdollisuudet ehkäistä sitä tehokkaasti ynnä muu yksioikoistuvat niin että lopputulos on epäoptimaalinen.
Niinpä ainakin omasta näkökulmastani pitäisi ymmärtää, että nyrkiniskun ehkäisy ei ole se mihin valistusaate loppuu, eikä ole valehtelu sopimusta tehtäessäkään. Myös sellaiset ongelmat kuin holdout (millä perustellaan pakkolunastus), luonnollinen monopoli (vst. kilpailulainsäädäntö/anti-trust) tai vaikkapa julkishyödykkeet/-haitakkeet (vst. julkinen tuki tai haittaverotus) ovat huomionarvoisia, eikä niiden hallinta hyvin perustelluissa tilanteissa mitenkään välttämättä johda mihinkään kaltevaan pintaan jonka alapäässä kaikki käy. Paremminkin päin vastoin: jos nykyiset instituutiot jotka jo osin hallitsevat tuollaisia ongelmia saadaan laajemmin kriittisen tarkastelun alle, niistä on entistäkin helpompi ravistella puppu irti, ja sitä kautta myös lähestyä liberaalia ideaalia hyvästä laista ja hallinnosta.
No comments:
Post a Comment