Natsiluovutusasia

Sabine Leutheusser-Schnarrenberger suojelee saksalaisella byrokratiallaan Klaas Carel Faberia hollannin rangaistuslaitokselta. Tämä kamala natsi murtautui haudastaan ja hänen tuomiotaan pidättää edelleen natsikauhuisen Saksan viimeaikainen laillisuusbuumi, joka estää luovuttamasta moista ihmiskunnan vihollisia maahan jossa poltetaan hamppua joka toisessa kadunkulmassa.

"SS-joukoissa palvellut Faber tuomittiin Hollannissa vuonna 1947 elinkautiseen vankeuteen 22 juutalaisen murhaamisesta."

Murha on ikävä juttu ja siitä tulee tulla kova tuomio. Mutta nyt ihan oikeesti, kaikkienhan tulee tajuta että sodassa tehdään murhia. Niinqu aseella myös, eikä aina niin kirurgisesti. Ja että jopa pahimmissa sotarikoksissa olisi todella tyhmää sekä rauhanvastaista että loputtomiin syytettäisiin sotarikollisia. Ei niistä tule pitää; mutta eipä niitä myöskään pidä mieltää loputtomiin ihmissaastaksi. Sotarikolliset mielestäni tulisi mieltää pääsääntöisesti olosuhteiden uhreiksi kuten uhrinsakin, rangaista heitä melko kovasti tavallisen lain mukaan, mutta *ei* kuitenkaan erityisesti tai raunioittavasti. Eiköhän se olisi parasta, että sotarikollisenkin kohdalla hoidettaisiin homma tavalliseen tapaan, varoitettaisiin nuori siitä että ei ois oikein hyvä juttu tappaa miljoonia juutalaisia, ja sitten vain mennä eteenpäin, keskittyen ennaltaehkäisyyn kun nyt kuitenkin tiedämme jo paremmin?

Kyllähän meinaan meidänkin sisällissodassamme tai varsinkin jatkosodassamme me myös kansana kannatimme ja sitten myös teimme aika kamalia ja epäeettisiä juttuja. Semmoisia joita tulisi hävetä myös. Jos tuomitsisimme kansoja tai ryhmiä kokonaisuutena, me olisimme myös tulilinjalla. Vaikka talvisota olikin kait sankarillinen puolustussota, jonka voitosta meidän tulisi kansakuntana olla ylpeä, aivan yhtä varmasti jatkosota eri vaiheissaan on meille tosi nolo episodi, kun se on niin täydellisen varmasti ollut hyökkäyssotaa, valloitusta, ja suomalaista ylemmyydentuntoa myös. Ei edes kovin kaukana aidonoikeasta natsipaskuudesta. Kuten saksalaisella, meilläkin on omat syntimme kannettavana, jos kuvitellaan että uusi sukupolvi on vastuussa vanhan valinnoista.

Minusta uusi sukupolvi aina valitsee oman tiensä. Se voi erota vanhasta mielipiteeltään, ja rangaista vanhaa aivan pahimmissa asioissa. Mutta uuden sukupolven ei tule rangaista loputtomiin. Vain mitallisesti sekä armahtaen myös, toivottavasti. Varsinkaan näissä jälkikäteisissä tuomioissa ei ole saatavissa mitään hyötyä, nimittäin. Niin paljon kuin lapset voivatkin aina kiihkota vanhempiensa virheistä, ne virheet on jo tehty, eikä niitä voida enää estää rangaistuksin. Paras mitä voitaisiin tehdä on järkevä korvaus niille jotka ovat vielä elossa; ja se on paljon vaikeampaa kuin rangaistusöykkäröinti. Aivan vaikeinta on sen tajuaminen, että useimmiten ei pitäisi edes korvata mitään, kun se olisi kaiken väärinteonkin jälkeen *nyt* haitallista *kaikkien* yhteiselle hyvinvoinnille.

Niin se siis vain on: voi olla vain järkevää että tapponatsit ja vittupäät ylipäänsä jäävät rangaistuksitta. Siitä ei tartte tykätä. Natsien kanssa ei ole pakko olla tekemisissä. Mutta silti ylenmääräinen rangaistushalu jopa noita pahimpia tunnettuja väärintekijöitä kohtaan kääntyy helposti suuren enemmistön hyvinvointia vastaan. Länsimainen yhteiskunta paradoksaalisesti pärjää mielestäni niin hyvin juuri siksi, että se ei ole kostonhaluinen tai hankala; se rankaisee vain kun siihen on hyvä syy, ja estää yksityisen rankaisun joka usein menee yli. Sitä kautta se sitten myös vapauttaa erinäisiä massamurhaajia, pedofiileja, ja kaikkea muuta "mukavaa" -- ja hyvästä syystä. Niin paljon kuin tunne puhuukin sitä vastaan. Tässä järki ylittää tunteen ja lopulta johtaa hyviin tuloksiin.

Tärkein pirateemani

Olen tässä jo jonkusen kuukauden joutunut miettimään, mikä piraattiaatteessa itse asiassa on itselleni tärkeintä. Kaikki on tuntunut tärkeältä aika samassa mitassa, ja jotenkin lähes kaikessa olen myös todennut, että muutkin ovat oikein hyvin ajan tasalla aiheessa. Välittävät jopa yhtä paljon. Nyt kuitenkin löysin sen yhden kohdan mikä herättää erityisen isoja tunteita, ja josta taatusti tiedän enemmän kuin moni, usein nuorempi, piraatti.

Homman nimi on tieteellisen tiedon avoimuus. Kyllä, siitä on kohta ohjelmassa, mutta harvempi välittää siitä aivan niin paljon kuin itse välitän tai tietää siitä niin paljon. Myös paljon yli pelkkien tekijänoikeuskysymysten: tieteen avoimuus ei ole kysymys josta selvitään sillä että julkisesti rahoitetut tutkimukset ovat vapaasti saatavilla. Vaikka tämä onkin tosi iso kysymys jo sinänsä. Ei, tässä vaaditaan aivan toisentasoista ja kokonaisvaltaisempaa muutosta tieteentekijöiden, kustantajien, rahoittajien ja monen muunkin tahon kannustimiin.

Lähtien nyt vaikkapa siitä, että jos julkinen taho koskaan tukee mitään tutkimusta pennilläkään, ei pelkästään sen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Myös lähtöaineiston tulisi olla. Se nimittäin on tieteen jatkuvan kehityksen, testattavuuden ja uskottavuudenkin kannalta paljon merkityksellisempää kuin yksi tutkimusraportti siellä tai toinen täällä. Eikä tämä kama tähän lopu, ei sitten niin yhtään.

Lainsäädäntöjärjestys

Nähdäkseni lakia voidaan säätää vain niin, että koko järjestelyprosessi on avointa ja kansalaisten nähtävissä. Jo prosessin aloituksesta tulisi tiedottaa avoimesti sekä laajalti. Kun prosessi on mennyt läpi, tulisi varmistaa että vähintään puolet kansasta on tiennyt siitä joka vaiheessa, vaikkapa noin puolen vuoden välein. Näin, jotta kansanedustajiin varmasti kaikissa vaiheissa olisi voitu vaikuttaa.

Jos tämä ehto ei toteudu, lain ei tulisi olla pätevä. Minusta nimittäin se perinteinen ehto, että laki on vain "tiedettävissä" ei ole riittävä. Minusta lain tulee olla vähintäänkin enemmistön, ja mieluiten 90% "tietämä", ennen kuin se on hyvää lakia. Samoin vähintään 50-90% lain rikkomuksista tulee tulla tutkintaan ja ehkä jopa olla selvitettävissä, sanotaanko alle puolessa vuodessa, ennen kuin voidaan väittää että laki olisi käypäistä ylipäänsä eikä vain haihattelua. Kukin laki joka vaikkapa viisi vuotta putkeen jättää täyttämättä tämän ehdon tulisi summaarisesti iskeä pois lakikirjasta: jollei lakibyrokratia pysty pitämään näistä kirjaa, ei oikein voida odottaa että yksittäinen kansalainenkaan voisi seurata niitä täysin.

Rangaistusten määräytymisperusteista, osa 1

(Kirjoitin tämän tekstin viitisen vuotta sitten fi-lib -blogiin otsikolla "Bensavarkaat ja konfiskaatioseuraamus". Kun nyt näköjään viittaan siihen aika säännöllisesti ja se on hyvä pohja oikeudenkäyttöä koskevalle ajattelulleni muutenkin, ajattelin että parempi kopioida se tännepäin. Tästä tulisi myös jatkaa, ja muitakin posteja varmaan pitäisi hakea sieltä täälle, mutta jospas mennään toistaiseksi ihan vain tällä.)

Jokunen päivä sitten uutisoitiin, että bensiinikauppiaiden liitto kannattaa bensavarkaiden autojen takavarikointia rangaistukseksi teosta. Menettely pohjautuisi laintulkintaan, jossa varkaan auto katsottaisiin rikoksentekovälineeksi ja voitaisiin sellaisena tuomita menetetyksi valtiolle. Aihe painelee nappejani, koska olen aiemmin seurannut aktiivisesti Yhdysvaltain huumesotaan liittyvää keskustelua. Siinä takavarikkoseuraamukset ovat näytelleet yllättävänkin isoa osaa, koska niitä on sovellettu äärimmäisen aggressiivisesti, ja monissa tapauksissa jopa selvästi kansanomaista oikeustajua vastaan. Perusteet ovat olleet hyvin samankaltaisia kuin tässä bensavarkaiden kohdalla, ja jostakin syystä ne tunnutaan toistuvasti keksittävän uudelleen eri yhteyksissä. Siksi ajattelin sanoa pari yleistä sanaa siitä miksi takavarikkoseuraamus ei mielestäni pääsääntöisesti ole hyvää lainkäyttöä.

Nähdäkseni takavarikkoa kannatetaan ainakin neljästä syystä. Ensinkin, tekovälineen takavarikointi istuu kostopohjaiseen lainkuvaan, jossa seuraamus heijastetaan tekijälle, ja on myös helposti ymmärrettävä, käsinkosketeltaviin kapistuksiin nojaava ajatusmalli. Jos käytät välinettä rikokseen, se tietyssä mielessä tahraantuu ja menetät sen; silmä silmästä, oma moka.

Toisekseen, monissa rikostyypeissä tekoväline on arvokkaampi kuin yleensä langetettu korvausseuraamus, osin siksi että tekovälineeksi voidaan löyhästi tulkita miltei mitä tahansa, osin siksi että rikollisen yleensä varsin rajallinen varallisuus rajoittaa voimakkaasti häneltä saatavissa olevia korvauksia (vrt. oikeustaloustieteen käsite "judgment proof"). Tällöin tekoväline on harvinainen, näkyvä varallisuuden muoto, joka realisoimalla voidaan kerrankin toteuttaa käypä korvausseuraamus. Niinpä takavarikkoa kannatetaan siksi että se koventaa rangaistusta, joko aiotulle tasolle tai, usein, sen yli; kovat rangaistukset ovat aina muodissa.

Kolmanneksi, rikollisen oikeuksista tai yleisestä oikeushyvästä välitetään kansanomaisessa keskustelussa vain harvoin. On hyvin tyypillistä, että rikollisen katsotaan menettäneen oikeutensa, ja kovatkin rangaistukset siksi katsotaan oikeutetuiksi. Tämä seuraa suoraan siitä että uskottava sitoutuminen supraproportionaaliseen kostoon on stabiili strategia oikeuksien ylläpidossa silloin kun keskitettyä oikeusjärjestelmää ei ole; kostonhimo nimenomaan vaikeasti hallittavana tunteena on sosiobiologisesti adaptiivista. Yksi oikeusjärjestelmän vähemmän suosituista tehtävistä onkin nimenomaan rangaistusten johdonmukaistaminen ja vähentäminen tasolle, jolla yhteiskunnalliset sivukulut minimoituvat. Tästä seuraa liberaalidiskurssin perinteinen painotus oikeusvaltioon, jossa puolueettomat osapuolet ratkaisevat riidat, itsepuolustusoikeus on rajoitettu ja rangaistus seuraa kohtuuden, suhteellisuuden ja kokonaisrikoshaitan minimoinnin kaltaisista yleisistä oikeushyvistä, ei uhrin kostomotiivista tai muista mielihaluista. Uhri ei ymmärrettävästi pidä järjestelystä.

Neljänneksi, laajennoksena edelliseen, rikolliseen helposti myös kohdistetaan sellaisia aggressioita, joita moraalinormit muuten sääntelevät. Silloin rikollista tulee helposti käytettyä heittopussina ja omien primitiivisempien impulssien kaatopaikkana, yli oikeudenmukaisuuden: lähikapakan keskustelujen perusteella lähes kaikki nauttisivat tappaessaan Jammu-sedän, ja varsin moni unelmoi tilanteesta, jossa sakot ja takavarikot pystyvät rahoittamaan muutakin yhteiskunnallista kulutusta kuin vain uhreille maksettavia korvauksia. Rikos voi myös olla kolmansille osapuolille tekosyy, jolloin hekään eivät välttämättä pidä siitä että rikollisella on oikeuksia.

Itse kannatan tietynlaista seurauseettistä ajatusmallia, jossa moraalinormien ja lain ainoana tarkoituksena on ratkaista yhteistoimintaa liittyviä käytännöllisiä ongelmia, ja rangaistusten ainoana tarkoituksena on minimoida ne haitat, jotka normeista poikkeamisella ja sen sääntelyllä kokonaisuudessaan on. Tästä näkökulmasta rangaistuksiakin pitäisi analysoida niiden yleisten kausaalisten rakenteiden kautta joita yhteisöelämään, sen normeihin, normien rikkomuksiin ja seuraaviin rangaistuksiin kokonaisuutena liittyy. Rangaistusten kohdalla on mielekästä jakaa seuraamukset sen mukaan miten ne vaikuttavat, jolloin pääasiallisia mekanismeja on nähtävissä ainakin seitsemän: konventionalisaatio, universaalideterrenssi, spesifinen deterrenssi, inkapasitaatio, rehabilitaatio, tekninen inhibitio ja välillisen varautumishaitan minimointi. Millaisia seuraamuksia konfiskaatiolla siis on tämän jaottelun näkökulmasta?

Konventionalisaatio tarkoittaa sitä, että rangaistukset luovat totuttuja, oikeiksi ymmärrettyjä toimintatapoja, joita enemmistö seuraa sen enempää miettimättä. Tämä on ehkä vähiten puhuttu mutta samalla keskeisin lainkäytön päämäärä: suurin osa laillisesta toiminnasta pohjaa tapaan, ei yksityiskohtaiseen hyötykalkyyliin, koska lain hyödyt ovat sen verran hajautuneita että hyötykalkyyliin menevät resurssit ylittävät sen hyödyt yksittäisissä tapauksissa. Konventionalisaatio on kuitenkin siinä välillinen seuraamus, että se tapahtuu vasta kun joku muu syy on vienyt yhteiskunnan tiettyyn tasapainoon riittävän pitkäksi aikaa. Siksi ainoastaan siihen perustuvat oikeudenkäytön muodot ovat harvinaisia; niitä ovat lähinnä deklaratiiviset tuomiot joissa oikeus puhtaasti julistaa riidan ratkaisun langettamatta sen kummempaa seuraamusta, ja lait joita pidetään kirjoissa mutta joita ei sovelleta, joiden rikkomuksista rangaistaan vain nimellisesti tai joita sovelletaan vain harvoin, erityisen selviin ja törkeisiin tapauksiin.

Takavarikkoseuraamus ei yleensä liity suoraan tähän ajatusmalliin, paitsi ehkä tapauksissa joissa tekoväline on niin vähäarvoinen että prosessin kulut jo sinänsä ylittävät realisointihyödyn; tällöin takavarikko voi toimia puhtaasti helposti ymmärrettävänä signaalina siitä mikä on oikein. Kokonaisen auton takavarikko on tästä näkökulmasta jotakin aivan muuta, koska yleensä auton arvo on merkittävästi suurempi kuin varastetun polttoaineen, jopa sen jälkeen kun kiinnijäämisriski otetaan huomioon.

Yleinen estovaikutus tulee lain tehtävänä hyvänä kakkosena, ja lienee tärkein takavarikon tarkoitusperistä. Jos teet rikoksen, voit menettää jotakin, kuten tekovälineen. Aivan kuten sakko- ja vapausrangaistukset, tämä vähentää rikoksen hyötyä niin ettei rikos odotusarvoisesti kannata; järkevä normiyksilö ei tällöin alunperinkään tee rikosta. Mutta tästä näkökulmasta konfiskaatio ei itse asiassa toimi kovin hyvin. Useimmat tekovälineet ovat sellaisia, että ne ovat melko helposti muutettavissa rahaksi ja takaisin. Silloin sakko olisi kvalitatiivisessa mielessä täysin ekvivalentti rangaistuskeino, ja oikean suuruinen sakko kvantitatiivisestikin.

Takavarikkoa voidaan tietysti edelleen perustella esimerkiksi sillä, että näkyvä omaisuus kannattaa realisoida sakon tai korvauksen maksamiseksi jollei maksua muuten voida suorittaa. Mutta näinhän tyypillinen yksilö tekee kuitenkin jos rahat loppuvat ja perintä on tarpeeksi tehokasta. Argumentti tukee vain tehokasta perintää, ei suoranaista takavarikkoa. Pluspuolella omaehtoinen realisointi on vähemmän riskialtista kun yksilö tietysti myy omaisuuttaan korkeimmalla mahdollisella hinnalla, toisin kuin lainvalvoja joka voisi esim. sortua nepotismiin, se myös jättää rikolliselle paremmat mahdollisuudet optimoida omaa rahankäyttöään tehokkaasti, ja luultavasti resurssit myös päätyvät keskimäärin parempiin käsiin kun ne realisoidaan normaaleilla markkinoilla, ei takavarikon kautta.

Myöskään kannatus kovemmille rangaistuksille ei riitä perustelemaan takavarikkoa. Tehokkaat rangaistukset ovat arvattavia, mitallisia ja suhteellisia, eivät vain kovia, ja vastaavasti liian kovat, arvaamattomat tai suhteettomat rangaistukset ovat tehottomia. Näin on siksi, että suhteellisuus kannustaa oikeampiin ratkaisuihin silloinkin kun valittavina on vain eri asteisia vääryyksiä, mitallisuus ja arvattavuus tuottavat johdonmukaisempia ja yleisemmin tunnettuja estovaikutuksia, jatkuva suhde rikoksen haitan ja rangaistuksen välillä tuottaa laajoissa rajoissa jatkuvan, mielekkään, yksityisille päätöksille aina niin olennaisen rajakustannuksen teolle, ja joskus lain rikkominen on jopa tehokasta jolloin liian kova rangaistus indusoisi haitallisen täsmällistä lainkuuliaisuutta. Tämäntapaisista syistä sakkorangaistukset ovat yleensä parhaita jos ne vain pystytään toteuttamaan, koska ne voidaan mitata tarkasti, ne ovat täysin jaollisia mielivaltaisen pieniin inkrementteihin, ne ovat rajalla ainakin jossakin määrin vertailtavia yli erillisten yksilöiden ja tilanteiden, ja kunhan yksilö pääsee optimoimaan omaa rahankäyttöään, sakot ovat myös välttämättä monotonisessa suhteessa yksilön kokemaan kokonaishaittaan, jolloin ne kannustavat johdonmukaisesti hyvin erilaisia yksilöitä toisin kuin muut rangaistukset.

(Sivuhuomiona, tässä raamissa vankeusrangaistukset ovat nettohaitallisia, toisin kuin sakot jotka sallivat rangaistuksen maksamisen yhteisöllisesti hyödyllisellä työllä. Niitä sovelletaan siksi, että rikoksen haitta on usein suurempi kuin rikollisen kyky maksaa korvauksia. Tällöin yhteiskunnallinen hyöty rangaistuksen aiheuttamasta kannustimesta olla rötöstelemättä voi ylittää sen selvän, kiistattoman yhteiskunnallisen lisähaitan joka rankaisemisesta seuraa, sekä oikeusjärjestelmän kuluina että rikollisen kärsimyksenä. Vankeus tai muut vastaavat lisätuhon aiheuttamiseen perustuvat rangaistukset eivät siis voi olla ensimmäinen vaste mihinkään sellaiseen rikostyypiin, jossa rötöstelijä voi periaatteessa korvata vahingon.)

Erityisestävyys on toinen estovaikutuksen laji, josta kriminologiassa ja penologiassa yleisesti puhutaan. Itselläni on ollut huomattavia hankaluuksia ymmärtää miten se täsmälleen eroaa yleisestävyydestä, mutta pari mahdollisuutta on tullut mieleen. Ensinkin, jotkut (hypoteettisesti vaikkapa kinesteettiseen oppimiseen taipuvaiset) ehkä oppivat vain esimerkistä tai hyötylaskelman kustannukset voivat estää heitä näkemästä että rikos ei kannata. Tällöin voi olla järkevää tietyssä mielessä opettaa rikoksen seuraamukset kantapään kautta ja keskittyä siihen, että kun joku on paljastanut taipumuksensa olla piittaamatta rikoksen yleisestä hyödyttömyydestä, periaate iskostetaan häneen jälkikäteen käytännössä, henkilökohtaisesti ja isän kädestä. Näkökulma johtaa nimenomaan uusintarikollisuuden ehkäisyyn, yleisen ensiehkäisyn sijasta, poikkeuksellisiin, tekoon tai tekijään sovitettuihin rangaistusmuotoihin koska alkuperäinen teoria pohjaa ei-rationaaliseen ihmiskuvaan johon yleinen, abstrakti hyötykalkyyli ei pure, ja koviin, epäsuhteellisiin rangaistuksiin kun taustalla vaikuttaa behavioristinen annos-vaste-ajattelu jossa tekojen välinen tarkka kannustinrakenne on vähemmän olennaisessa osassa kuin kategorinen ehdollistuminen oikeisiin valintoihin yksittäisissä esimerkkitilanteissa. Erityisestävyys on siksi yleisestävyyttä korvaava, ei niinkään siihen lisäävä, rangaistusteoria, ja se sopii samaan raamiin vain jos käytetty rangaistusmalli perustellaan tapauskohtaisesti oppijan rajatulla rationaalisuudella, tai poliittisesti korrektimmin, hänen erityispiirteillään oppijana.

Mutta jälleen, raha ja tekovälineet ovat yleensä vaihdettavia, eivätkä rikolliset kai sentään ole niin tyhmiä etteivätkö he tajuaisi tätä. Siksi erityisestävyyden teoria vaikuttaa vain rangaistuksen kovuuteen ja muotoon, eikä se muodon osalta pysty vetämään rajaa kovan sakon ja konfiskaation välille. Pahimmillaan sillä voidaan ehkä perustella erilliset sakonosat kustakin erillisestä osateosta jotta typerä rikollinen näkisi selvemmin mistä rangaistus täsmälleen seurasi, ja voi olla että sillä ehkä voidaan perustella Singapore-henkiset keppirangaistukset simppeliin ehdollistumiseen taipuvaisille, mutta konfiskaatiota sillä ei voida perustella.

Ja toisekseen, epäkonventionaalisesti puhuen, erityisestävyys voi olla tapa erotella sellaiset rikokset joissa estovaikutus riippuu nimenomaan kohteen nauttimasta erityisestä suojasta sellaisista, joissa puhutaan puhtaasta riskistä jäädä kiinni ja yleisen oikeusjärjestelmän hampaisiin; perusteen pitäisi tällöin syntyä jostakin erityisestä oikeushyvästä tai teon tyypillisestä, erityisiä toimia edellyttävästä luonteesta. Esim. diplomaattistatus näkyy ja siihen liittyy erityinen suoja, jota rikkovaa rangaistaan tavallista pahemmin ja ilman tavallista lainsuojaa, koska diplomaattien erityinen vapaus on poikkeuksellinen oikeushyvä jota usein rikotaan erityisistä, poliittisista syistä. Naissukupuoli näkyy, ja monissa tapauksissa siihen liitetään erityinen seksuaalisuuden suoja, josta seuraa erityisehkäiseviä toimia (sensitiivisyyskoulutus, jne.) koska liitännäiset rikokset ovat tyypillisesti erityisesti motivoituneita ja niiden ehkäisy vaatii siksi erityisiä toimia, ei pelkkää deterrenssiä.

Konfiskaation kohdalla tietyt vimpaimet voisivat juuri ja juuri signaloida tällaisten erityisehkäisevien toimien tarpeellisuuden. Esim. kidutusvälineiden hallussapito voisi signaloida, että mielentilatutkimus ja mahdollinen psykiatrisin perustein toteutettu pakkohoito ehkä olisivat mahdollisuuksia. Mutta bensavarkaan auto...kaikillahan on joku kulkuväline...

Inkapasitaatio penologisena käsitteenä viittaa siihen, että rangaistus voi myös suoranaisesti estää uusimiseen taipuvaista tekijää rötöstelemästä lisää. Siihen viitataan yleensä lähinnä vankeusrangaistusten kohdalla, jotka poistavat yksilön yhteiskunnasta ja estävät näin lisärikokset. Periaate kuitenkin toimii myös esimerkiksi rangaistusluonteisten sakkojen ja talousrikollisuuden kohdalla: köyhän on vaikeaa osallistua arvopaperitalouteen, ja siis useimpiin talousrikoksiin.

Takavarikon kohdalla periaate jälleen toimii huonosti. Takavarikko ei kiinnity yksilöön vaan esineeseen. Jos esine on korvattavissa, se korvataan, ja jälleen sakko olisi ekvivalentti konfiskaation kanssa. Jos yksilö tehtäisiin kyvyttömäksi käyttämään tiettyä esinettä, tällä voisi jo olla vaikutusta, mutta yleensä tähän ei pystytä, eikä rangaistusseuraamus ole tehokas tai oikeudenmukainen vaikka pystyttäisiinkin. Käden vieminen varkaalta saattaa tehdä varastamisen vaikeaksi, mutta niin se tekee työllistymisenkin.

Tästä päästään luontevasti rehabilitaatioon, ts. kuntoutukseen. Olisi luonnostaan hienoa, jos rangaistus voisi jollakin keinolla tehdä rikollisesta kunniallisen niin ettei hän uusisi rikostaan, varsinkin kun hyvin suuri osa rikollisuudesta on patologisten uusijoiden tuottamaa. Mutta tässä suhteessa tekovälineen takavarikko on suorastaan haitallista, koska välineellä on yleensä myös legitiimejä käyttötarkoituksia ja rikollisella "ammattiaan" varten keräämää inhimillistä pääomaa joka soveltuu niihinkin. Me emme halua, että murtovarkaalla ei koskaan ole hallussaan tiirikkaa jolla tiirikoida, vaan että murtovaras tarjoaa vastaisuudessa tiirikkansa avulla legitiimejä lukkosepän palveluita joihin hän on jo osoittanut poikkeuksellista, hyödynnettävissä olevaa kykyä. Hän on luultavasti jopa käyttänyt resursseja siihen, että on hankkinut nämä kyvyt, eli olisi suoraa yhteiskunnallista hukkaa heittää nämä resurssit hukkaan mikäli ne voidaan hyödyntää.

Tästä syystä rehabilitaatioon tähtäävän rangaistuksen tulisi suosia ajatusmallien muutosta, vaihtoehtojen tuomista rikollisen tietoon, työkyvyn kehittämistä ja ylläpitoa, jatkuvia, normalisoivia yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan eristämisen asemesta, sekä sopimusjärjestelyjä joilla kotiutumista helpotetaan. Tällaiset järjestelyt onnistuvat jälleen kaikkein parhaiten jos rangaistus langetetaan sakkona, tehostettuna asteittain rajumman eristämisen ja muiden nettohaitallisten rangaistusten uhalla.

Rangaistusten kuudes listaamani vaikutustapa oli varautumisseuraamuksen esto. Siitä puhutaan äärimmäisen harvoin, mutta sekin on merkityksellinen tekijä. Kaikki yksilöiden yhteiskunnalliset valinnat nimittäin johtavat siihen että toiset reagoivat niiden mahdollisuuteen ja todennäköisyyteen, ja iso osa lainsäädännön rakennetta seuraa nimenomaan siitä että nämä välilliset seuraamukset voivat olla äärimmäisen haitallisia. Esimerkiksi puolueeton oikeudenkäyttö kokonaisuutena perustellaan nimenomaan sillä, että yksilöt eivät käyttäydy oikeudenloukkausten jälkeisessä tunnekuohussa täysin rationaalisesti tai oikeudenmukaisesti, vaan sortuvat itseintressiä palveleviin kognitiivisiin harhoihin, rankaisevat suhteettomasti mikä voi johtaa massiivisiin koston kierteisiin ja verivihoihin, ja ylipäänsä toimivat hetken huumassa vähemmän kuin harkituilla tavoilla. Vastaavasti esimerkiksi yksityisomaisuuden perimmäinen oikeutus lähtee siitä, että jollei omistusta ole, rationaaliset, egoistiset yksilöt dissipoivat odotusarvoisesti resurssien hallintakamppailuun koko resurssien arvon, eikä mitään innovaatiota, säästämistä, investointeja, suunnittelua tai järkiperäistä päätöksentekoa resurssien hallinnassa esiinny.

Korvausseuraamukset lähtevät myös tällaisesta päättelystä. Jos rikos tapahtuu vain silloin kun poikkeus oikeusnormiin kannattaisi periaatteessakin tehdä, ja siitä maksetaan täysi vahingonkorvaus, sekä uhri että tekijä ovat jälkikäteen samalla tavalla voitolla kuin vapaaehtoisessa kaupassa. Tätä kutsutaan tehokkaaksi rikollisuudeksi, ja se olettaa, että yleisehkäisevä tms. vaikutus rajaa rikollisuuden tehokkaisiin tapauksiin. Jos tästä kuvasta kuitenkin poistetaan vahingonkorvaukset, jäännösrikollisuus on ehkä edelleen tehokasta, mutta yhtäkkiä uhrilla on hyvä syy estää sitä alle tehokkaan tason. Uhri käyttää reaalisia resursseja varautumiseen, itsepuolustukseen ja muuhun, vaikka hänen ei pitäisi; odotettavissa oleva vahingonkorvaus poistaa tämän virhekannustimen.

Tämäkin mekanismi on peruste takavarikkoa vastaan. Uhrille pitäisi voida ennakoitavasti korvata rikoksen aiheuttama vahinko, mutta yllä perustelin jo miksi tämä on jopa helpompaa jos tekijä realisoi tekovälineen itse, tarpeen mukaan. Tämähän tehosti rikollisen mahdollisuuksia ansaita ja käyttää tehokkaasti varojaan, jolloin korvauksen maksaminenkin on helpompaa. Mahdolliset aukkokohdat pitäisi paikata tehokkaammalla, neutraalimmalla, erillisellä ulosottomekaniikalla, ei suoralla takavarikolla.

Ehkä ainoa pitävä peruste takavarikoille onkin tekninen inhibitio. Jos rikokseen jostakin syystä tarvitaan tietty väline, sen poistaminen estää tietyissä tilanteissa rikoksen tehokkaammin kuin teon rankaisu. Vaadittavia ehtoja ovat muun muassa, että väline on hankala hankkia/illikvidi/spesifistä pääomaa (yleensä helppo hankkia, vaihtaa ja yleiskäyttöinen), väline on niin spesifinen rikokselle ettei sen kieltämisestä ja/tai tuhoamisesta aiheudu merkittävää muuta haittaa (yleensä aiheutuu, koska laillisia käyttötapoja on lukemattomasti; näin erityisesti auton ja bensavarkauden kohdalla) ja/tai välttämättömän välineen läsnäolon säätely on helpompaa kuin rikoksen havaitseminen (esim. huumeet, joiden kohdalla jo käytön rangaistavuus on tietysti hyvin kyseenalaista; tekijänoikeuden massarikkomukset ja kopiointikoneisto). Peruste on siis jälleen hyvin rajattu, ja soveltuu lähinnä puhtaasti rikollisiin tarkoituksiin optimoituihin välineisiin, joiden kohdalla myös yleiset hallussapito-, tuotanto- ja muut rajoitteet voidaan perustella; näin vaikkapa poikkeuksellisen järeiden aseiden kohdalla.

Joskus tehokkuusargumenttia voidaan myös rakentaa tekijän inhimillisestä pääomasta lähtien. Jos tekijä on poikkeuksellisen taipuvainen tai kykenevä käyttämään jotakin rikosvälinettä (hakkeri ei ehkä osaa käyttää tietokonetta erityisen hyvin kuin tietomurtoihin), tai jotakin kaksikäyttövälinettä nimenomaan väärin (alkoholisti tuppaa riippuvuutensa takia syyllistymään auton käyttöön nimenomaan rattijuopumukseen), juuri häneltä voitaisiin ehkä kieltää tämän poikkeuksellisen rikosherkän, -tehokkaan ja -altistavan välineen käyttö. Mutta jälleen, tällöin hallussapitokielto on tehokkaampi, sopivampi ja korkeintaan yhtä kallis vaihtoehto, ja tavalliset realisointiin liittyvät tehokkuusperusteet yleensä määräävät, että tekijän pitää itse antaa realisoida väline. Sama pätee suoraan argumenttiin, jonka mukaan konfiskaatio on hyvästä koska se antaa kannustimen tehdä rikos tehottomammin keinoin, vaikka tässä voidaan lisäksi argumentoida vastaan myös reaalisin tehokkuusperustein ja vastaavin Muutenkaan seuraamus ei lainkaan sovellu bensavarkauksien tyyppisiin rikoksiin.

Summa summarum, konfiskaatio voi joissakin hyvin harvoissa tapauksissa olla hyvä seuraamus, mutta bensavarkaiden kohdalla se on selvästi liioittelua ja lähtee naiivista, populistisesta lainkuvasta. Sitä ei tulisi tässä millään perusteella soveltaa, ja sen sovellusalaa pitäisi muutenkin järkiperustein merkittävästi kaventaa.

Puolustusliitoista ja Venäjästä

Itse kannatan puolustusliittoja. En kuitenkaan kannata yhtä yksittäistä puolustusliittoa yli muiden, vaan päin vastoin monensuuntaisia, useita, erillisiä puolustusliittoja samaan aikaan. Niin että kuka sitten ehkä voisikin uhata hyvinvointiamme sattumalta, aina löytyy ainakin yksi puolustusliitto joka uskottavasti uhkaa väärintekijää, ja siten kannustaa sitä olemaan rauhassa.

Minusta sitten yksi tuollainen liitto monien muiden lomassa tulisi tehdä Venäjän kanssa. Venäjä on vanha kunnon iso valtio, jolla suuri sotilaallinen voima, ja puolustusliitossa hyvin hyödyllinen kumppani sen takia. Tuo itäinen isoveljemme myös voisi hyötyä entistäkin paremmista naapuruussuhteista selvästi, kun Suomi voi olla sille helppo, perinteinen portti Eurooppaan ja muihin länsimaihin. Me kuitenkin olemme onnistuneet Suomessa säilyttämään neutraalin aseman sotiemme jälkeen, jolloin meillä ei ole sellaista katkeruutta nykytilassa kuin vaikka baltianmailla. Voisimme yksinkertaisesti olla riippumaton maa, joka omin ehtoinensa sopii puolustusliitosta *myös* Venäjän kanssa.

Ehkä samalla myös NATO-maiden kanssa, samaan aikaan. Tietysti. Pitäähän sitä vakuutusta tehdä kaikkin suuntiin samaan aikaan. Mutta itse NATO-organisaation kanssa? Ei tietenkään. Ei yhtään sen enempää kuin menimme aikaisemmin Varsovan liiton mukaan. Nykytilanteessa on järkevämpää sopia yksittäisten valtioiden kanssa vastavuoroisista puolustusliitoista sikin sokin, ja jättää nämä isot kylmän sodan aikaiset puolustusliitot omaan arvoonsa.

Meille sitten lähinaapurina ainoa jonka kanssa ei ole vakavasti puhuttu puolustuksesta tai normaaleista lähisuhteista on Venäjä. Vanha Isoveljemme, jossain mielessä. Niin paljon kuin Venäjä onkin meille tehnyt historiallista pahaa, nykyään se ei ole uhka. Se on enemmänkin mahdollisuus, ja mielestäni siihen pitäisi alkaa vähitellen suhtautua kuin mihinvain naapurivaltioon.

Ehkäpä se olisi vain kiva juttu että tuo äitivenäjä on tuossa vieressä? Ehkäpä me voitaisiin omin ehtoinemme luoda lämpimiäkin suhteita siihen, hyödyttää molemmin puolin toisiamme, ja luoda sitä kautta jopa sellaista yleistä turvallisuutta jota moni kansakunta ei ole vielä luonut: turvallisuutta kaikkiin suuntiin samaan aikaan, sitoutuen moniin eri puolustuksiin yhtaikaa? Myös eritoten sitoutuen monin eri kaupallisin keinoin eri tahoille, niin että intressit yhtenäistyvät samaan aikaan moneen suuntaan?

Minusta noin liberaalina on hyvin vaikea uskoa etteivätkö venäläiset lähtisi mukaan tällaiseen harjoitukseen. Tai suomalaiset. Molemmat kansat kuitenkin ovat varsin järkeviä, ja tajuavat yhteistoiminnan hyödyt. Se mikä pitää meitä erossa on verinen historia, ja tietty pieni ero kansanluonteessa -- suomalaiset ovat demokraattisempia ja venäläiset ehkä sitten hieman keskusjohtomyönteisempiä. Vaan kun tuo ja muut pienet erot tajutaan, eiköhän tästä ihan hyvä yhteistyö voisi tulla sitten. Kun kumpikin osapuoli varoo vähän noita eroja. Ainakaan sukupolvia vanhoilla riidoilla ei tulisi enää olla meikäläiselle sukupolvelle mitään väliä; päin vastoin pitäisi pystyä vihdoin paiskaamaan kättä ja mennä sitten eteenpäin, yhdessä.

Vai onko se venakko pahempi kuin neekeri sitten, häh? Hyi sinua jos ajattelet niin.

Vaaliajatuksia

Mietiskelenpä tässä millaisia yksittäisiä asioita voisi nostaa vaaliteemoiksi. Vähintään olen sitoutunut Piraattien ohjelmaan, ja toissijaisesti liberaaliin (Liberaalien laajempaan ohjelmaan myös) sen taustalla. Mutta ehkäpä tuonkin jälkeen voisi olla joitakuita ajankohtaisia aiheita, joita nuo kaksi aatettani eivät täysin kata.Niinpä:

Ensin pitäisi kai sanoa suoraan mikä täsmällinen aatteeni on, kun yleisohjelmissa tässä joudutaan aina olemaan hieman epämääräisiä. Olen siis libertaari minarkisti, eli päällekäypä markkinaliberaali jonka näkemykset ovat lähellä vanhinta vapausaattetta. Kuitenkin käytän paljon taloustieteellistä päättelyä niin moraalin kuin lainkin suhteen, ja olen siinä mielessä aiheessa pehmopuolella. Nojaan voimakkaasti utilitaristiseen ja kontraktaristiseen ajatteluun, jotka pehmentävät oikeusajatteluani hyvin monessa suhteessa. Immateriaalioikeuksissa poikkean tästä vielä täyden abolitionismin suuntaan. Nyt siis itse aiheisiin:

• Sikäli kuin tukijärjestelmän yksinkertaistamisessa ei päästä siirtymään kohti perustuloa, vähintäänkin kaikkien tukiaisten tulisi olla täysin yksilökohtaisia ja indeksisidonnaisia. Itse käyttäisin indeksinä tosin mieluiten kansalaisten keskipalkkaa, myös perustulossa. Tarveharkinnaisuutta tulisi kaventaa mahdollisimman paljon.
• Kannatan tasapainoista budjettia. Meikäläisellä hyvinvointivaltiolla fiskaalista elvytystä tulee liiankin kanssa jo pelkästä automaatiosta. Jos kamalia menopaineita tulee, mieluummin myydään valtionyrityksiä, ja nousukaudella kerätään (kerrankin aitoja) ylijäämiä hyvin, aktuaarisesti hoidettuun rahastoon. Toki tämä kaikki tulee tehdä järkevin talsijoitusperustein, niin yhtiöiden kuin yhteiskunnankin suhteen.
• Ympäristönsuojelussa tulisi lähteä järkiperäisistä ulkoishaitta-argumenteista ja vero-ohjauksesta. Autojen päästörajoitukset ja hehkulamppukiellot tulisi mahdollisuuksien mukaan korvata näillä. Kyseistä mallia tulisi ajaa myös EU:n sisällä niin, että sovitaan yhteisiä alarajoja tietyille päästömaksuille (mm. hiilidioksidi, metaani, CFC-yhdisteet), joiden tuotto sitten kuitenkin jää kunkin maan itse käytettäväksi. Tämä selkeyttäisi tuntuvasti päästökiintiöiden nyt epämääräisiä tulonsiirtovaikutuksia ja tekisi sopimisesta helpompaa.
• Työperäinen maahanmuutto on in, hyvinvointishoppailu ei. Tätä eroa ei kuitenkaan pitäisi tehdä laillisesti, vaan kannustimilla: työlupakäytäntö tulisi hävittää, sosiaalitukiaisia tulisi kaventaa myös suomalaisperäisiltä, tai ainakin vasta maahan muuttaneilta jollei mikään muu käy: maahanmuuton sinänsä tulisi olla huomattavasti nykyistä helpompaa.
• Huumekysymyksessä kannatan lyhyellä aikavälillä Portugalin mallia, eli käyttöpuolen depenalisointia, sekä lisäksi korvaushoidon laajentamista kaikkiin päihteisiin matalin kynnyksin (eritoten korvaushoito bentsodiatsepiineilla alkoholisteille, koska tämä on se ylivoimaisesti suurin ongelma). Pidemmällä aikavälillä täyttä dekriminalisaatiota. Kun meillä ei oikein tunnu tällainen ajattelu toimivan, aivan vähintäänkin haluaisin selvää ja järkiperäistä keskustelua aiheesta tunteiden sijaan, ja muutoksen päihdevalistukseen niin, että se puhuu todellisista ongelmista totuuspohjaisesti, pelottelun sijaan. Ehkäpä silloin nuorikin uskoisi mitä hänelle huumeista kerrotaan, toisin kuin nyt.
• Työmarkkinoilla pitäisi mennä Tanskan mallin suuntaan, niin että palkkaaminen on helppoa mutta niin on irtisanominenkin. Erityisesti kolmikantajärjestelmästä tulisi luopua.
• Ainoa taloudellinen peruste työehtosopimusten yleissitovuudelle on mahdollisuus siihen, että jokin ala on yhden tai toisen sektorin monopolisoima. Nähdäkseni tällaiseen voidaan, tai pitäisi voida, puuttua kilpailulainsäädännön avulla, ilman että erityistä yleissitovuutta tarvitaan. Niinpä jälkimmäisestä tulisi luopua. Kilpailulainsäädäntö tulisi sitten myös rajoittaa tekijöihin, joissa systeemisesti käytetään valtaa, kiristystä, lahjuksia tai muuta, vaikkapa sulkemalla markkinoilta kilpailijoita selvästi epäyhtenäisin sopimusehdoin. Ulkopuolelle tulisi rajata kolluusiosta erotettavissa oleva selkeä hintadiskriminaatio, yrityksen rajatuista toimintaedellytyksistä johtuva kyvyttömyys palvella kaikkia, sekä muut luonnolliseen monopoliin viittaavat tekijät. Tämä on aika harmaata aluetta, joten sääntöjä tulisi tässä tarkistaa jatkuvasti ajan kuluessa. (Muutenhan Lady Gagakin olisi yrittäjänä monopoli omaan viihdepalveluunsa, jota sitten pitäisi säännellä työntekijäpuolen hyväksikäyttäjänä.)
• Kautta julkisen sektorin kannatan sitä, että käsittelyjonot muodostavat osan työntekijöiden tulospalkasta. Sovitun keskipalkan saa vasta jos jono on selvästi asetetun palvelutakuun alapuolella, ja tulospalkan osuus kokonaisuudessaan voisi olla 10-15% vuosipalkasta.
• Tämä aihe on erityisen olennainen oikeusjärjestelmässä, sillä kannatan nopeaa (ts. tuomio pahoinpitelystä tulisi tulla korkeintaan kuukaudessa) mutta joissain suhteissa jopa nykyistä hellempää oikeudenkäyttöä, sekä rangaistusjärjestelmän uudistamista siihen suuntaan että se tukisi tavallista paremmin palaamista normaalielämään kun rangaistus on kärsitty. Valvottu työnteko sakkoa maksaessa, teknisesti valvottu kotiaresti, sekä sakkojen perinnän osittainen erottaminen muusta perintä- ja luottotietojärjestelmästä olisivat muutamia huomionarvoisia mahdollisuuksia.
• Luottotietojärjestelmä tulisi avata vapaalle kilpailulle, tai jollei tuo ole mahdollista vähintäänkin mahdollistaa paljon nykyistä laajempi positiivinenkin luottotieto ja joustavuus häiriömerkintöjen vanhenemisessa.
• Verovähennykset tulisi rajata vain ja ainoastaan tulonhankkimiskuluihin ja niitä vastaaviin. (Tässä saatan myöhemmin tarkentaa kantojani rajusti, koska tuo oikeellinen verotusrajapinta on hyvin kiharainen ongelma.)
• Valtion varainhankinnassa tulisi pyrkiä siihen että on vain yksi yhteinen veromuoto, tai maksimissaan kaksi: tulovero ja (poikkeukseton) arvonlisävero, tai molemmat vastaavasti alemmalla tasolla. Pääomatuloveron tulisi lopulta olla täsmälleen samalla tasolla kuin tulovero, ja silloin molempien tulisi olla täysin proportionaalisia koska progressiivisesta pääomatuloverosta tulisi välittömästi mieletön kansantaloudellinen tappio pääomien siirtyessä plus siinä sivussa laillinen sillisalaatti yksittäistä palkansaajaa likviditeettineutraaliempien suursijoittajien kiertäessä lakia kaikin keinoin. Ympäristöverojen kaltaiset ohjausverot taas ovat erikseen; niiden tuotto tulisi käyttää tuloveron saattamiseen lähemmäs pääomatuloveroa, ja proportionaalisuuden rahoittamiseen.
• Tietosuojan ja omien tietojen tarkistusoikeuden tulisi olla tasaisella tasolla kaikessa hallinnossa. Mm. nykyään rikoksentekijän tunnistetiedot voidaan säilyttää loputtomiin vaikka rikosrekisterimerkintä vanhenisi, eivätkä samat säännöt koske Supoa ja puolustusvoimia kuin muita.
• Kirkko ja valtio toki pitäisi erottaa toisistaan, mutta myös kirkollinen ja laillinen avioliitto tulee, ja laillisen avioliiton tulee olla täysin sukupuolineutraali. Kaikkein parasta olisi, jos avioliitto -- ja ylipäänsä jokikinen sukupuoleen liittyvä viittaus -- poistettaisiin kokonaan laista, mutta väliajalla tavoitteena tulisi olla laki jonka puitteissa annetaan järkevät, sukupuolineutraalit oletusarvot jotka lähtevät lasten ja parisuhteen yllätystilanteiden suhteen mielekkäistä järkiperusteista, ja joiden ympäri voidaan erikseen sopia yksityisoikeudellisesti. Kaikilta yksityisiltä tahoilta tulee poistaa oikeus laillisia seuraamuksia aiheuttavan avioliiton solmimiseen, myös kirko(i)lta.
• Piraattiaiheessa olen viime kädessä tuntuvasti radikaalimpi kuin puolueen "valtavirta". Lyhyellä aikavälillä puolueen ohjelma on ihan hyvä, mutta itse mieluiten näkisin tulevaisuudessa nämä asiat hoidettavan täysin sopimusoikeudellisesti. Ilman erillistä sopimusta siitä että et piratisoi jotain, kaiken pitäisi olla sallittua kunhan fyysinen omistusoikeus toteutuu; omalla kohdallani sisällytän tähän myös tavaramerkkirikkomukset/tuoteväärennökset, moraaliset oikeudet, ja mallisuojan tapaiset läheisoikeudet.
• Kuntien valtionosuudet tulee vähitellen poistaa, ja aluepolitiikasta muutenkin luopua. Nämä ovat taloudellisesti tehottomia alueellisia tulonsiirtoja, ja kunnat ovat enemmän kuin kykeneviä muodostamaan keskenään tasausrahastoja jotka vakuuttavat pienet kunnat käypään hintaan yllättäviä suuria kulueriä vastaan.
• Kolme valtiomahtiamme tulisi erottaa selvemmin toisistaan. Mieluummin kuin että toimeenpanovalta (mm. hallitus) kytketään niin voimakkaasti lainsäädäntövaltaan (eduskunta) ja sitten yritetään korjailla syntyviä ongelmia säätämällä äänikynnyksiä, tulisi mennä suuntaan jossa toimeenpanovalta on eduskunnasta erillinen, suosimalla epäpoliittisia, virkamiesluonteisia hallituksia. Tuomiovallan tulisi voida itsenäisesti myös tuomita mikä vain säädetty laki epäperustuslailliseksi, ja kehittää oma ennakkokäytäntöään; kannatan osittaista paluuta kohti vanhaa tuomarinsääntöä, jossa oli tapaoikeudellisia piirteitä. Erillisen perustuslakituomioistuimen katson turhaksi elimeksi, samalla kun haluaisin nähdä tarkempaa, perustellumpaa ja keskustelevampaa lainsovellusta meidänkin tuomarikunnaltamme.
• Presidentin valtaoikeuksia tulee kaventaa, ja viime kädessä presidentti-instituutiosta tulisi luopua kokonaan. Vahva valtionpäämies on myönnytys monarkialle, eikä se kuulu nykypäivään. Jos yksittäistä ulkopolitiikan keulamiestä tarvitaan jostakin käytännön syystä, sellainen olisi mielestäni parhaimmillaan erillinen ulkoasianneuvottelija, eli siis päätäntävallaton diplomaatti, joka joutuu ottamaan kaikkien varsinaisten valtiomahtien näkökulmat huomioon samaan aikaan, eikä sitten tee mitään muuta kuin ulkopolitiikkaa.
• Suomen ei tulisi mennä NATO:oon. Vaikka ymmärrän ja arvostan Yhdysvaltojen tarkoituksia, sen ulkopoliittinen interventionismi on nykyään tuhoisaa, ja leviää NATO:n kautta kaikkiin liittolaisiin. Sitä kautta NATO-jäsenyys olisi selvä epävakauttava tekijä, ilman sellaista kylmän sodan aikaista suurta vihollista johon massiivista puolustusliittoa tarvittaisiin, eikä se myöskään millään olennaisella tavalla antaisi meille "turvatakuita" (NATO:n peruskirja ei pakota ketään tulemaan Suomen avuksi edes jäsenenä, ja milläs ylipäänsä valvot sitovuutta tositilanteessa vaikka se vaatisikin sitä?) tai säästöjä puolustuskuluissa. Sen sijaan jos meillä on tarve ylimääräisistä turvatakuista, neuvoteltakoon ne kahdenkeskisesti olennaisten valtioiden välillä, useampana eri sopimuksena.
• Kaikki sellaiset asiat jotka eivät välttämättä ole maanlaajuisia luonteensa puolesta/reaalitaloudellisesti arvioiden pitäisi pyrkiä vähitellen työntämään valtiotasolta kohti kuntia, tai jopa kaupunginosia. Kortteleitakin. Olen siten subsidiariteetti- eli toissijaisuusperiaatteen radikaali kannattaja. Näin myös EU-tasolla, toiseen suuntaan.
• Pakkoruotsista kouluissa tulee luopua. Kunkin yhteisön sisäinen kielijakauma ja mahdollisuus houkutella korkeammalla palkalla kielitaitoisia yhteisön ulkopuolelta takaavat jo riittävästi kaiken sen mitä kielipolitiikalla julkisanotusti tavoitellaan. Silloin on tehokkaampaa ja kaikin puolin mukavampaa, että kieliopinnot saa valita yksilökohtaisesti. Useimmiten nykyään tuosta seuraa, että ruotsi vaihtuu pidempään englantiin ja/tai reaaliaineisiin, ja toisaalta että ruotsinkielisillä paikkakunnilla jotkut erikoistuvat pitkään ruotsiin jopa englannin kustannuksella. Ehkäpä idän muuttoalueilla myös venäjään, kun aikaa jää enemmän käyttöön. Joka tapauksessa yhteiskunnallisesti hyödyllisempään suuntaan.
• Valtion tulisi vetäytyä täysin kaavoituspolitiikasta, ja lisäksi vaatia, että kaikki kuntien harjoittama kaavoituspolitiikka on hyvinperusteltua sekä avointa.
• Kuten jo aiemmin sanoinkin yhdessä postissa, nähdäkseni myös aselainsäädännön tulisi olla haittojaestävää, mutta jälleen monimuotoisempaa ja ongelmanratkaisuun perustuvaa, sen sijaan että vain naiivin rajoittavaa.
• Kehitysapu on itselleni hiukka vaikea kysymys. Olen tarkoituksella kohottanut oman antamiseni 1% tuloistani, eli YK:n 0.7% prosentin yli. Itse panen tuon Amnestylle kokonaisuudessaan, koska ihmisoikeudet ja Amnestyn tapa tukea niitä ovat nähdäkseni kovin vastine tuolle summalle. Mutta voisinko väkisin pakottaa kaikki muutkin tekemään noin, veroissa? No en. Joten niin hienoa kuin se olisikin että kaikki heittäisivät täällä prosentin veroistaan kehitysapuun, olisi myös väärin pakottaa tuohon kuin niitä jotka itse haluavat tehdä niin. Mutta sitten jälleen puolivälin ratkaisun kautta, voisin ehkä olla valmis ns. "libertaariin paternalismiin" tässä: verokortissasi on alunperin tyhjä ruutu, ja jos et täytä sitä, juuri sinun tuloistasi menee prosentti kehitysapuun (jonka kohdentuman kansanedustajat päättävät). Jos täytät, raha pysyy itsellä. Ja muuten, jollei kirkon verotusoikeutta ja erityisesti yhteisövero-osuutta sitten suorastaan poisteta, tuollekin verolle pitäisi olla toinen vastaava en-halua-ruksi veroilmoituksessa/-ehdotuksessa; erottakoon sitten maksamattomat jos haluavat.
• Yhteiskunnassa luotan mieluummin yksityisiin vakuutuksiin kuin julkisiin takeisiin, kautta linjan. Näissä ns. "libertaari paternalismi" kuitenkin voi toimia yhteiseksi hyödyksi, niin että yksilönvapaus samalla säilytetään: lailliseksi oletusarvoksi voidaan esimerkiksi sopia, että kaikki säästävät tietyn järkevän prosentin tuloistaan eläkeikään. Useimmat sitten säästävät näin vaikka tuon oletusarvon poissaollessa eivät olisikaan tehneet niin, ja luultavasti ovat tyytyväisiä järjestelyyn. Olennaista kuitenkin on, että jos aivan todella on miettinyt asian läpi ja haluaa tehdä toisin, siihen pitäisi myös olla selvä mahdollisuus alusta asti. Vähintään se "opt-out" vaihtoehto pitäisi olla saatavilla kaikille, selvästi, koko ajan, aivan kuin verkossa. Myös käytännöllisemmissä asioissa.
• Mielestäni haukku ei tee haavaa: kaikki solvaukseen ja panetteluun liittyvät säännöt tulisi poistaa laista, oli yhteys mikä tahansa. Se että sanoo jotain pitäisi ymmärtää osaksi sananvapautta, jopa kovimmassa vihassa ja loukkaamistarkoituksessa, ja *aivan* maksimissaan lieventäväksi asianhaaraksi kenties siitä seuranneen kahakan muille osapuolille. Ainoat kaksi kunnollista syytä mitkä tähän asti olen kuullut solvauksen kiellolle ovat a) yhteiskuntarauhan ennaltasäilytys (hyvä pointti sinänsä, mutta ulottuu liian laajalle aivan liian nopeasti, ja jollei muuten ole hallittavissa, on kyllä tuolla lieventävällä asianhaaralla joka pitää rehelliset ihmiset rehellisinä ja altistaa liian ärhäkät vahingolle jota ei korvata ja josta voi siis oppia), sekä b) että jo satunnainen solvaus saattaisi vaikuttaa ikävästi yksilön maineeseen -- mutta tuohan sitten on jo lain puitteissa määritelmällisesti herjausta *kun* se vaikutti noin, jolloin erillistä solvauspykälää ei tarvita. Joka tapauksessa kaiken lainkäytön tulisi perustua riippumattomasti mitattavissa oleviin uhrin kärsimiin haittoihin, eikä *koskaan* uhrin mielivaltaisiin mielipiteisiin/tunteisiin, jotka kuitenkin varsinkin väärinteon jälkeen ovat helposti yhtä ikävistä motiiveista lähteviä ja yhteiskunnallisesti haitallisia kuin alkuperäisen väärintekijänkin; eivätkä uhri ja väärintekijä useinkaan ole selvästi erotettavissa, jollei tätä eroa tehdä ja sen kannustimien anneta vaikuttaa pidemmin yhteiskunnassa.
• Jos loukkaa yksilönvapautta joukossa, niin että joukolla on yhteinen loukkaava ideologia ja  kukin joukosta toteuttaa äänekkäästi sitä toisten suhteen, tuo nähdäkseni on rikollisen salaliiton merkki. Silloin kutakin salaliiton jäsentä tulisi rangaista koko joukon keskimääräisen väärinteon asteen mukaan. Joukossa tyhmyys tiivistyy, joten joukossa tyhmiä rangaistakoon joukon eikä omien valintojensa mukaan. Näin aina hellästi, mutta nähdäkseni on olennaista, että oikeus rankaisee myös typerästä sitoutumisesta haitalliseen joukkoon, sen ollessa melko yleistä.
• Puoluetuki tulee lopettaa. Tuon lisäksi näkisin mielelläni perustuslain muutoksen, joka tulkitsisi kaiken julkisilta (niin valtiolta kuin kunnalta kuin niiden välillisesti hallitsemilta/omistamilta) tahoilta tulevan tuen poliittisille toimijoille samanlaiseksi korruptioksi kuin vaikkapa suora yksityinen lahjonta on.
• Nähdäkseni tulisi säätää perustuslain muutos, jonka mukaan mikään laki jota ei yleisesti tunneta ei voi myöskään olla lainvoimainen. Tässä pitäisin voimassa sen perusperiaatteen, että jos laki on tiedettävissä, se ettet silti tiennyt sitä ei ole tekosyy olla noudattamatta sitä. Mutta samalla jos *useimmat* eivät ole tietoisia laista, se kertoo että se ei ole keskimääräisen kansalaisen noudatettavissakaan, jolloin se on jo lähtökohdiltaan viallinen, eikä sitä tule soveltaa. Palautettakoon eduskuntaan kun kansalaisyhteiskunta "kuudentena" valtiomahtina sanoi tuossa jo sanansa.
• Samaan syssyyn minusta pitäisi olla myös (perustus?)laillinen ehto, että laki jota ei pääsääntöisesti valvota tehokkaasti, ei ole validi. Tämäkin lähtee vanhasta liberaalidemokraattisesta ajattelusta: hyvä laki on paitsi selvä, myös arvattava ja mitallinen. Sen hyödyt tulevat juurikin siitä että seuraamukset tiedetään etukäteen, ja sitten joko valitaan laillinen toimintatapa josta ei seuraa rangaistusta, tai sitten laiton toimintatapa josta voisi seurata. Tämä toimii jossain määrin jopa niin että vaikkapa puolet tai kaksi kolmasosaa rikoksista jätettäisiin rankaisematta ja vastaavasti kasvatettaisiin tutkittujen ja tuomittujen tapausten rangaistuksia. Mutta samaan aikaan se toimii aivan täysin vastoin käytöstaloustieteen viittaamaa tietä, ja johtaa lopulta a) harvoihin tuomioihin jotka ovat vanhan tuomarinohjeemme mukaan niin isoja että ovat "raunioittavia", mitä järkisyin tulee välttää, sekä b) hirvittävään mielivaltaan siinä ketä ruvetaan jahtaamaan kun kaikkia ei pystytä/haluta, jolloin viranomaistaholle siirtyy sellaista valtaa joka kuuluisi vain tuomiovallalle. Tällainen ei ole oikein, hyödyllistä, eikä vakaa tapa rakentaa liberaalidemokraattista yhteiskuntajärjestystä.
• Suomen tulee yksipuolisesti luopua viisumikäytännöstä ja sen sijaan mieluummin rajavalvonnassaan lähteä oletuksesta että maahantulo on sallittua kunnes toisin todistetaan. Tässä tulisi lähteä ensi sijassa yksilön yhdistämisestä rajalla usein erilaisin biometrisin tunnistein meidän tuntemaamme henkilöllisyyteensä ja sitä kautta meidän (sekä Schengen-maiden jakamien) tietokantojemme reaaliaikaiseen tilaan, joka pitää listaa siitä onko joku aiemmin aiheuttanut maahantulolainsäädännön vastaisia ongelmia. Tällaiseen rekisteritietoon tulisi päteä Suomen tietoturvalainsäädäntö, vaikka tieto koskisikin muiden maiden täällä käyneitä kansalaisia; erityisesti tiedon säilytykselle tulisi olla selvä takaraja, eikä toistaiseksi ongelmattomien yksilöiden tietoja tulisi mahdollisuuksien mukaan säilyttää lainkaan.

Tosiaan, nämä nyt olivat ensimmäiset jotka tulivat mieleen, ja sitä lisätauhkaa on Piraattien ja (toissijaisesti) Liberaalien ohjelmassa sivumitalla. Olen jo täydentänyt sekä muunnellut tätä monta kertaa, ja jatkan samalla radalla kun uusia aiheita tulee mieleen.

Tekijänoikeuslaskua

Jyry Suvilehto analysoi Effi:n blogissa hienosti tekijänoikeusjärjestöjen kummallista talousmatematiikkaa. Itse asiassa väittäisin, että laskussa on kuitenkin yksi vielä paljon fundamentaalisempi ongelma. Raha nimittäin ei ole se asia mitä tässä pitäisi laskea jotta tehokkuus toteutuisi. Paljon olennaisempaa olisi mikä on syntyneiden teoskappaleiden kokonaisarvo kuluttajille. Loppujenlopuksihan raha on vain kirjanpitoa, ja se mikä taloudessa todella merkitsee on reaalinen tuottavuus. Vähintäänkin jenkkiperustainen immateriaalioikeus lähtee julkituodusti tästä tavoitteesta: tarpeellisesta kannustimesta luovan tuotannon mahdollistamiseksi.

Tavallisilla hyvintoimivilla fyysisten tuotteiden markkinoilla voidaan olettaa, että rajalla arvo on sama kuin tuotteesta maksettu rahasumma. Raha esimerkiksi GDP:n muodossa on tässä käypä proxy-suure reaaliselle arvolle. Immateriaalisissa hyödykkeissä näin ei ole, vaan markkinat ovat monopolistiset. Tämä näkyy yksikäsitteisesti siitä, että jos ne olisivat tehokkaat, vähitellen immateriaalihyödykkeiden hinta laskisi marginaalikuluun, eli kopioinnin kustannuksiin. Kuluttajat olisivat ennemmin tai myöhemmin indifferenttejä itsekopioimisen ja ostamisen välillä. Joten emme voi laskea rahasummilla alusta alkaenkaan.

Päin vastoin parempi mittari tehokkuudelle olisi tässä tilanteessa se, kuinka paljon teoskopioita ylipäänsä on syntynyt. Tämä on kaikkea muuta kuin täydellinen mittari, koska se ei ota teosten laatua huomioon. Mutta se on kyllä parempi proxy-suure kuin viihdeteollisuuden spekulatiivinen tuotto tilanteessa jossa tekijänoikeus olisi absoluuttisen pitävä. Eiväthän teosten kokonaistuototkaan heijasta laatua, kun levyjen hinta on kautta laidan sama.

Eli siis jos levyteollisuus väittää, että piratismi on yhteiskunnallisesti haitallista, niin että lainsäätäjän ja poliisin tulisi puuttua siihen yhteiseksi hyväksi, sen pitää pystyä näyttämään että teoskopioita syntyisi enemmän jos piratismi loppuisi. Kovia numeroita tästä ei minullakaan ole, mutta jotenkin minusta kuitenkin tuntuu että ne eivät tukisi päätelmää.

Geeniruoka tappaa sun pallit? Tuskin.

Kaverini postasi linkin naamakirjaan. Meni pasmat aika sekaisin propagandasta, joten ajattelin että parempi lohkoa ainakin yksi kappale tekstistä. Vastaukseni alla. Ainiin, ja jos bioteknologiateollisuus haluaa maksaa mulle jostain syystä puhemiehenään ensimmäisen miljoonani, huoraan kyllä ainakin tähän mittaan. Eikö? En uskonutkaan.

Tämän postin väärinymmärrykset ovat tasolla, jotka saavat minut ajattelemaan että se on parodiaa. Mutta siltä varalta että eivät ole, lohkon varmuuden vuoksi yhden kappaleen:

"Gm-viljely vaatii runsaasti ympäristömyrkkyjen eli nk. kasvinsuojeluaineiden ja hyönteismyrkkyjen käyttöä."

Alla viittaat glyfosaattiin torjunta-aineena. Tuo täsmällinen versio gm-viljelystä toimii niin, että kasveihin on siirretty maaperän bakteereissa ja sienissä toimiva geeni, joka tuottaa glyfosaattia hajottavaa entsyymiä. Kun kasvi nyt tuottaa sitä, se on yhtäkkiä normaalista poikkeavasti vastustuskykyinen kyseiselle kasvimyrkylle, jolloin ei-geenimuunnellut rikkaruohot kuolevat ympäriltä ja tuotantokasvi pysyy pystyssä *jos* tuota myrkkyä käytetään.

Tämä ei millään tavalla vaadi sitä että myrkkyä levitetään. Näitä Monsanton tuotemerkiltään Roundup (glyfosaattipohjaisenherbisidin tuotemerkki) Ready (tuotemerkki gm-kasveille jotka kestävät Roundupia) voi aivan vapaasti kasvattaa käyttämättä myrkkyjä, jos niin haluaa. Juju vain on siinä, että ne tuottavat tuhottomasti enemmän kun käytetään samalla glyfosaattia 1-3 kertaa kasvukauden aikana torjumaan rikkaruohot, ja toisaalta (valitettavasti) Monsanto taitaa suojella näitä muunneltuja kantojaan sillä että ne eivät ole fertiilejä, vaatien lisäsiemeniä. Sinänsä tuo on kuitenkin myös mekanismi, joka tekee tällaisista kasveista kyvyttömiä levittämään epäilyttäviä geenejä ulospäin luontaisiin populaatioihin.

Tietääkseni on epäilyjä, että tuo ylimääräinen entsyymituotanto saattaisi viedä pois kasvin hyötytuotannosta n. 10-15% silloin kun rikkaruohot eivät muutenkaan ole ongelma. Vaan kun niin pellolla että varsinkin ympäröivässä luonnossa toisten kasvilajien kilpailu on annettu tekijä.

Myös sen kyvystä jatkaa itseään luonnossa ehkä neljänneksen. Tuo kuitenkin tarkoittaisi, että jos tuo geeni sattumalta kuitenkin leviäisi luontaiseen populaatioon, luontainen mikroevoluutio karsisi sen nopeasti pois. Jos se antaisi jostain käsittämättömästä syystä kilpailuedun uudelle hybridille yli glyfosaattiresistenssin, josta ei ole juuri hyötyä useimmissa paikoissa luontaisesti kun ei kerran kehittynyt itsekseen luonnossa, no sittenhän tuo ei olisi minkäänlainen ongelma maataloudelle vaan etu eritoten kehittyville maille.

Joka tapauksessa on täysin mielivaltaista ajatella, että jo alunperinkin äärimmäisen pitkälle jalostetut tuotantokasvit ja siten olosuhdeherkät voisivat jollain yksittäisellä, epäluonnollista kemikaalia vastaan suunnatulla geenillä valloittaa merkittävästi alaa sen äärimmäisen tarkasti kontrolloidun tuotantopeltoympäristön ulkopuolella johon ne on jo niin tarkasti sopeutettu viime vuosituhansien kuluessa.

"Erittäin myrkyllinen glyfosaatti on yksi yleisimmistä."

Glyfosaatti on yleisesti käytetyistä kasvimyrkyistä vähiten toksinen eläinkunnalle. Tämä johtuu siitä, että se sotkeutuu metaboliaan joka kasveilla on ja eläimillä ei: shikimaattirataan. Se estää biosynteesiä paikassa, jota eläimet eivät tee, vaan jossa eläimet saavat kyseisen synteesiradan tuotteen...syömällä kasveja. Joten vain kasvi kuolee. Sama ei päde lainkaan noin muihin yleisesti käytettyihin herbisideihin. Mikä sitten on se syy miksi Monsanto kehitti nimenomaan *tälle* herbisidille resistentin gm-lajikeperheen, eikä jollekin muulle.

"Todd Gainesin johtama tutkijaryhmä Coloradon Yliopistossa, Fort Collinsissa  tutki glyfosaatille vastuskykyisiä revonhäntä-populaatioita Georgiasta. He huomasivat, että EPSPS-entsyymiä koodaava geeni oli lisääntynyt viidestä 160-kertaiseksi glyfosaatti-resistenteissä kannoissa verrattuna glyfosaatille alttiisiin kantoihin."

No eikös tämä ollut odotettavissa jo? Eikä mikään maailmanloppu? Nimittäin, glyfosaatin kasvimyrkkyvaikutus lähtee nimenomaan siitä että se estää EPSPS:n toimintaa, jolloin shikimaatti keräytyy kasvin aineenvaihdunnassa kohtuuttomiin määriin ja sen metaboliitit jäävät syntymättä.

Tämä nimenomainen revonhäntätutkimus liittyy siihen, että revonhäntä on melkoisen aggressiivinen rikkaruoho, joka pitkäaikaisen *vain* glyfosaattia käyttäneen Roundup Ready -viljelyn aikana on onnistunut vihdoin kehittämään immuniteetin glyfosaatille. Juurikin sen kautta, että kun tuo glyfosaatin estovaikutus on vain osittainen, vaikkakin vahva, silloin 160-kertainen tuotantotahti EPSPS:lle tuottaa resistentin rikkaruohon.

On toki ikävää että tuon jälkeen kyseinen äärimmäisen aggressiivinen rikkaruoho ei pysy kurissa pelloilla edes käyttäen glyfosaattia, vaan leviää niiden ulkopuolelta takaisin sisäänpäin. Mutta tässä kukaan ei ole koskaan halunnut *muuten* tappaa revonhäntää -- joka sinänsä on myös oikein hyvä ja perinteinen ruokakasvikin, sikäli kuin sille sattuisi tulemaan vielä markkinat. Sen elinehtoja ei ole rajoitettu kuin pellolla, eikä ole juuri pelkoa että *edes* se kärsisi ei-pelto-lajikkeinaan kuormaa tuosta kertautuneen geenin (tai jokin myöhemmän tehokkaamman mutaation; kahdennus hyvin epätehokas yleensä) yleisestä taakasta.

Summa summarum, tämä on yhden yksittäisen kasvilajin sisäinen muutos, selektiopaine ei voi ylläpitää sitä vapaasti kasvavassa populaatiossa, se ei ole suora seuraamus gm-viljasta, gm ei voisi suoraan tehdä sitä tuolle eikä muillekaan lajeille tässä, eikä tuo muutos korkeammissa kasvilajeissa voisi helposti levitä eteenpäin edes ensimmäiseen polveen kuin polyploidismin kautta (ja sitten luultavasti ensimmäinen sukupolvi jäisi viimeiseksi, juurikin koska tuo on metabolinen painolasti pellon ulkopuolella; ei uhkaa lajia, vain peltolajiketta).

Toki näissä hommissa sitten pätee sama juttu kuin antibioottiresistenssissä. Kun vihdoin on löydetty glyfosaatissa herbisidi joka on laajaspektrinen ja joka ei hyökkää ainakaan sitä varten muunnellun viljakasvin kimppuun, tässä torjuntahankkeessa ollaan vähän samassa tilanteessa kuin aikanaan penisilliinin. Totta helvetissä sitä käytetään alkuun liikaa, ja resistenssiä kehittyy. Monsanton puolelta oli epäeettistä ja/tai liian optimistista uskoa, etteikö noin voisi tapahtua aika nopeastikin mikroevoluution kautta, ja suosittaa mainonnassaan että glyfosaatti jätettäisiin ainoaksi torjunta-aineeksi, tai Roundup Ready ainoaksi lajikkeeksi jota viljellään.

Vaan samoin kuin antibioottiresistenssin kohdalla, ei ole juuri pelkoa etteivätkö tällaiset ihmiselle tai hänen maataloudelleen haitalliset aggressiiviset eliöt joita haluamme torjua a) pysyisi itsekseen hengissä ihmisen/pellon ulkopuolella niin kauan kuin torjunta pidetään ihmisessä/pellossa (vain yhden eliön olemme poistaneet pallolta levityksestä tähän asti, siis isorokon), tai b) pystyisi uhkaamaan uudelleen ja uudelleen, kun kehittävät tosiaan resistenssin ihan itse ihmisen myrkyille. Tuo on juuri se miksi me puhumme ekosysteemistä, emmekä vain yksittäisistä lajeista; aivan kuten bakteerit, myös kasvit on aika taitavia evolvoitumaan; paljon nopeampia kuin korkeammat eläimet.

"Värjäysmenetelmä osoitti että muuntunut geeni oli läsnä jokaisessa kromosomissa."

Tuokin on hiukka epätodennäköistä, mutta kieltämättä moisessa valintapaineessa crossing-over lukemattomien kitukasvuisten ja lyhytpolvisten kasvien geenien välillä voisi juuri ja juuri johtaa tuohon lopputulokseen. Eritoten jos kova metabolinen vastapaine johtaa siihen että DNA:n korjausentsyymit eivät pysty pitämään koodia kasassa, mikä voisi joissain tapauksissa ehkä johtaa useiden geenien transposonisoitumiseen samaan aikaan. Siltikin helpommin uskoisin että nuo olisivat jääneet toistensa jatkoksi yhteen kromosomiin, tahi samaan summittain vastaavien promoottorialueiden jatkoksi muuten, tai sitten kiinni erinäisiin retrovirusperäisiin translaatioalueisiin, mutta silti...

Ihan viimein tästä, jos paikalla sitten on kunnon biotekniikkatutkijoita, kysyisin, onko mahdollista että glyfosaatin läsnäollessa kasviperäinen valintapaine on helpottunut niin, että esim. fungaalinen tai viraalinen paine ovat voineet helpottaa jollain tavalla nopeampaa geenien monistumista, huomaamatta sekä sekulaarisesti? (Olisihan noidenkin pitänyt johtaa vakaviin kasvitauteihin sinänsä, mutta DNA:han ja sen tukimekanismeihin kohdistuvat mykotoksiinit sekä kasvivirusten interferenssi voisivat ehkä selittää tuollaisen massiivisen monistumisen, ja se voisi jäädä huomaamatta kun glyfosaatti jo sinänsä saa kasvin äärimmäisen huonoon kuntoon, toivotusti.)

Oli miten oli, tämä posti on niin kaukana todellisuudesta ja järkevästä ajattelusta, että panee miltei vihaksi.

Aseiden hallussapidosta

Vaikka itse olenkin libertaari, joista suurin osa luonnostaan kannattanee oikeutta erilaisten aseiden vapaaseen omistamiseen ja hallussapitoon, itselleni tämä aihe on ollut alusta asti hankala. Nyt kun tästä jälleen puhutaan Suomessakin, ehkäpä voisi vaihteeksi esittää pari ajatusta aiheesta.

Kun libiltä kysyy, pitäisikö käsiaseet tuoda lähikauppoihin, moni sanoo ehdottomasti kyllä. Jos kysymys vaihtuu siihen, tulisiko maitokaupan hyllystä löytyä kermatölkin vierestä tölkki kohtuuhintaista muoviräjähdettä, varsin moni yhtäkkiä sanoo että ei. Perustelu pyörii yleensä jossain aavisteltavissa olevan käyttötarkoituksen ja sivullisille aiheutetun riskin välillä.

Ensimmäisen puolen kuittaan sillä, että kyllä minä ainakin voin kuvitella monta hyvin käypää itsepuolustustarkoitusta muoviräjähteille, etenkin jos toinen osapuoli—libertaarityypillisesti—katsoo taistelun valtion epäoikeutettua lainkäyttöä vastaan legitiimiksi puolustusväkivallaksi. Tekijän motiivien arvailu etukäteen on nähdäkseni niin aseiden kuin kaiken muunkin kohdalla ihmisen kekseliäisyyden ja näkökulmien moninaisuuden huomioonottaen tarpeetonta ja usein jopa suoranaisesti väärin: mehän tiedämme esimerkiksi oikein hyvin että muoviräjähteet ovat tehokas kalastusväline, puutarhausväline metsäisemmillä seuduilla, ja eritoten kulmakunnan paras uudenvuodenlelu.

Toinen puoli kuitenkin on vaikeampi. Selvästikin tuon riskin kohdalla menee jossain raja, ja sellainen että se moraalisesti rajoittaa jopa tapaa jolla valtiot esimerkiksi voivat pitää joukkotuhoaseita hallussaan. Koostaan riippumatta jopa Yhdysvallat ja Venäjä astuisivat tuon rajan taakse, jos vaikkapa sallisivat sen että presidentti voisi yksin, mahdollisena krapulapäivänään, vahingossa painaa isoa punaista nappia ja sitä kautta tappaa muutaman satamiljoonaa yksilöä. Itse mielenterveysrajoitteisena tiedän jo, etten aina käyttäydy rationaalisesti tai pitkäjänteisesti, ja olen siksi hankkiutunut eroon kaikesta keittoveistä pidemmästä. Ja onhan sitten aina sekin, että tietyn rajan tuollapuolen—siis kun oma henki, terveys ja tulevaisuus lakkaavat merkkaamasta uskonnon, ideologian, persoonallisuuden tai vaikkapa iän takia—mikään määrä deterrenssiä ei enää toimi, vaan ainoa mahdollinen (?) tapa rajoittaa toisiin kohdistuvaa oikeudetonta väkivaltaa on rajoittaa mahdollisuuksia ja/tai proksimaalisia laukaisevia tekijöitä. Rajoja siis täytyy olla, ja luultavasti ne koskevat niin yksilöiden oikeuksia kuin sosiaalisia rakenteitakin, mutta missä ne menevät ja millä perustein?

En ole tässä lainkaan varma vielä, mutta kun olen lipunut jatkuvasti kohti pragmaattisempaa moraalinäkökulmaa, epäilen että piilotuskelpoiset aseet eivät kuulu vapaasti kannettaviksi tai hallussapidettäviksi edes alan harrastelijoille. Sama itselataavien ja muuten suuremman tulivoiman aseille. Sen sijaan metsästysperusteet, ei-piilotettavuus ja se perinteinen mahdollisuus aseelliseen kansannousuun josta tuo jenkkienkin toinen perustuslain lisäys lähtevät tukevat erittäinkin isojen ja tehokkaiden aseiden laajempaa hallussapitoa, kunhan eivät vain ole niin soveliaita kouluampumiseen tai puolison perjantai-iltaiseen "ojentamiseen". Tarkemmat rajat tulisi sitten ehkä vetää ennen kaikkea tilastollisin ja taloudellisin perustein, vedoten kunnolliseen tutkimustietoon, ei epämääräisten moraaliparaabelien kautta, ja niiden luultavasti tulisi päivittyä ajan kanssa kun aseteknologia kehittyy ja toisaalta tieto aseiden yhteiskunnallisista vaikutuksista tarkentuu.

Ehkä tärkeämmin kuitenkin, on aivan kokonaan eri asia miten nuo kanto-oikeuden rajoitukset käytännössä toteutetaan. Aivan samalla tavalla kuin aseet kehittyvät, niin kehittyvät myös tavat estää niiden haitallinen käyttö, erillisenä hyödyllisestä. Parina esimerkkinä sellaisista malleista joita meikäläisessä käytännössä ei ole lainkaan harkittu ovat vastuun jakaminen ja pitkäjänteiseen päätöksentekoon tähtäävä teknologinen kontrolli.

Ensimmäisestä esimerkkinä on se, että tuskinpa täysi pöpikään pääsee tekemään mitään erityisen kamalaa vaikka omistaisi aseen, sikäli kuin ase on ampumaseuran hallussapitämä, tai sitä vaikkapa säilytetään lukitussa asekaapissa johon vaaditaan myös parin naapurin avaimet ja sormenjäljet samaan aikaan ennen kuin se aukeaa, naapurien ollessa osavastuussa mahdollisista seuraamuksista. Tällä tavallahan aseen omistajuus ja hallussapito-oikeus on nytkin erotettu tilanteessa, jossa hallussapito-oikeus joudutaan perumaan; vartijana on tässä nykyään poliisi.

Toisesta lähestymistavasta voisi olla esimerkkinä se, että sallitaan aseiden muttei ammusten hallussapito, tai käytetään nykyteknologiaa hyväksi niin, että asekaapin saa auki vasta jos aie on ajastettu edellisenä tai toissapäivänä valmiiksi. Tuollainen on erityisen hyvä tae perjantai-illan ongelmia vastaan, muttei rajoita juuri mitenkään käypää, turvalliseksihavaittua metsästystapaa tai edes sitä ajoittaista tarvetta järkevästä tarpeesta nousseeseen aseelliseen vallankumoukseen. Tällaisissa asioissa siis olisi ehkä hyväksi, että lailliset rajoitteet seuraisivat tarkasti teknologian kehitystä—eikä siis vain siinä mielessä että uusi teknologia voi mahdollistaa tiukemman asekontrollin, vaan myös niin että se voi mahdollistaa tarpeellisen kontrollin suuremman erottelevuuden niin että legitiimit käyttötarkoitukset myös laajenevat ajan kanssa.

Viimein palaisin tilastolliseen, todistusaineistopohjaiseen sekä taloudelliseen ajatteluun aiheesta. Näiden nojalla kaikkia aseellisia konflikteja ei koskaan voida estää järkevään hintaan. Aivan tosiasiallisesti silloin tällöin tapahtuu terrori-iskuja, kouluampumisia ja kansannousuja vaikka tekisimme mitä, ja niin hullua kuin se onkin, silloin tällöin nämä ilmiöt ovat jopa yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Tuo kuulostaa monesta hyvin raa'alta, ja aivan oikein, kyllähän meidän pitäisi ennaltaehkäistä tällaisia shokkikuluja. Mutta ihan oikeasti; niin vain me suomalaisetkin olemme joutuneet historiallisesti turvautumaan väkivaltaan joka ei aina ollut puolustusta suoralta väkivallalta, vaan ihan vain poliittiselta sorrolta, ja esimerkiksi henkilökohtaisesti masennuksen tuntevana minulla on jopa tietty ymmärrys kouluampujaa tai itsemurhapommittajaa kohtaan—jotain hirvittäväähän ihmisen elämässä täytyy tapahtua ennen kuin luopuu täydella varmuudella ja vakaasta suunnitelmasta omasta hengestään, selvällä odotuksella että tuo ei ole helppo tapa lähteä, ja vain saadakseen toiset ottamaan oman näkemyksensä tosissaan.

Näissä tapauksissa pitäisi yrittää ennaltaehkäistä mieluiten pehmein keinoin. Aselaki ei tällaiseen pure—varsin kunnollisen porvarillisen perheen kasvattina, sellaisen jota tämä postini tulee vielä hirvittämään jos sen muut jäsenet joku päivä vielä löytävät sen, minäkin olen nähnyt laittomia aseita silloin tällöin sekä melko varmasti viikon sisään saisin käsiini sellaisen jos haluaisin. George Carlinin sanoin, "If I really wanted to Get The Job Done." Vaan siitäkään huolimatta en libinä usko, että julkiset, poliittiset keinot, mekanismit tai instituutiot oikeastaan voisivat olla se voima joka parhaiten vähentää tuota jäännösriskiä. Enemmänkin luottaisin yksityisiin instituutioihin, jotka nykyään ovat poikkeuksellisen nopean kaupungistumisemme, julkisen sektorin crowding-out -vaikutuksen sekä aina 90-luvun lamasta periytyvän laajan, rakenteellisen työttömyyden pitkälti ajaman pahoinvoinnin, syrjäytymisen sekä anomie'n tähden kovastipaljon rappiolla.

The Book of Eli (elokuva, 8/10)

Katselin juuri The Book of Eli:n. Nähdäkseni se oli sekä symboliikaltaan että erityisesti graafiselta asultaan perin timmi. Samalla korkeasti luottamani toinen arvioija oli omituisen erimieltä aiheesta. Tuli yhtäkkiä tarve perustella seikkaperäisesti miksi itse annan rainalle 8/10 vaikka hän vain 5/10. Eli siis...

Vaikka totta helvetissä raina on sisällöltään uskontopuppua, se on graafisesti käsittämättömän siisti. Ohjaaja on takuuvarmasti opiskellut Kaurismäkensä, ja seuraa postapokalyptiseen maailmaan erinomaisesti sopivaa graafisen novellin kaavaa, yli verbaalisen sisällön. Kerronta on vähintään alkupuolella hitaantappavaa ja vähäeleistä maalailua raa'an maailman simppeleillä moraaliparaabeleilla, kameratyöskentely panoraamista jopa sisätiloissa, värimaailma seuraa konsistentisti tarinan tempoa (oikea termi useimmissa tilanteissa alun jälkeen olisi bleaching+filtering, ei desaturation, btw), ja kuvamaailmassa näkyy myös koko ajan tietty äärimmäisen korostettu lainaus vanhan ajan westerneistä sekä sen käyttö eräänlaisena (uudelleen?) rajoittuneen, kaksiulotteisen maailmankuvan merkitsijänä: hirvittävä valoisuus- sekä tässä värikontrastierokin maan ja taivaan välillä. "Lännen avoimella preerialla on vain mies, pyssy ja menosuunta maan ja taivaan välissä" -- tuo ei voi olla vahinko, kun länteenmenoon viitataan dialogissakin niin monta kertaa. (Vrt. ensin juutalaisten exodus, ja sitten sitten diaspora myös.)

Eläkeläissurvivalistihippihuumori kieltämättä hieman rikkoo muuten konsistenttia tyyliä, ja Oldman saattaa olla hieman kovempi pahisase kuin mitä leffa vaatisi, mutta kyllä tuonkin nähdäkseni pystyy lukemaan tarpeellisen surreaaliseksi kuvaukseksi absurdista ajasta. (Plus viihteeksi. Elokuvanhan on tarkoitus viihdyttääkin, eikö, toisin kuin oppitunnin jota kukaan ei kuuntele?) Eritoten vaikkapa Gatling-gunin käyttö maastoautosta, tai taka-alan vetäminen mustavalkoiseksi ja hieman nykiväksi filmikuvaukseksi on mielestäni aivan loistavaa luovaa anakronismia graafisen kommentaarin välineenä.

Lisäksi, raina käyttää selvästi aika paljon muutakin implisiittistä kristillistä käsitteistöä. Vanhan testamentin vihainen jumala Elissä alkuhetkinä, vastaan uuden armo Solanassa, vaikkapa. Tai Jobin koettelemus kun Eliä ammutaan. "He is just a man. Where is your protection now?"? Aivan selvä parantaja-paranna-itsesi -analogia uuden testamentin puolelta jopa. Kirjan muuttuminen Brailleksi niin että sitä vääriin tarkoituksiin tavoitteleva ei pysty lukemaan sitä, edes kuollessaan, kun taas juurikin aiemmin sorrettu pystyy mutta *kostaa* kertomattomuudellaan, on puhdasta alkukristillisyyttä: sinun tulee haluta tätä tietoa Jumalan paljastuksena, tulet haluamaan sitä, ja jos se kielletään sinulta, olet kusessa/kärsit. (Vrt. katolisen emäkirkon käytäntö jossa vain papit saavat lukea raamattua, ja vain latinaksi. (Käytäntö eikä Jumalan sana, koska alkuperäinen kristillinen sana lienee ollut arameaksi, sekä vanha testamentti toki vanhahepreaksi, jonka tarkkaa ääntämystä emme tunne varsinkaan vokaalien kohdalla.)) Jne, tms, ad infinitum.

Tapa jolla tuo integroituu esim. nykyiseen jenkkidialogiin uusateismista ("some determined that religion was the cause...") tai vaikkapa uskonnon yksityistymisestä/käytännöllistymisestä (esim. kuvaus ruokarukouksen uudesta leviämisestä nimenomaan yksityisin keinoin, ja Kirjasta aseena poliittisella saralla; tuossa myös vuoropuhelua Hollywood-demokraateilta republikaaneille, jälleen) menee helposti samalla tavalla ohi suomalaiselta kuulijalta. Aivan erityisenä viitteenä kuva jossa pahis haastaa leffan messiasta lähikuvana on miltei täydellinen katolinen kuva pudonneen enkelin (==proto-saatana suomalaisin ev.lut. termein; kristinuskon pirut/saatanat/demonit on kaikki nostettu luonnonuskonnoista alue kerrallaan joille usko levisi; Raamatussa (eri versioissaankaan) nuo tahot ovat harvemmassa; lähinnä Johanneksen Ilmestys puhuu niistä enemmän, jatkeena perinteisestä apokalyptisestä kirjallisuudesta joka tietty ulottuu uskonnonhistoriassa kauan ennen kristinuskoa) haasteesta; ihan jo tuon perusteella epäilisin että käsikirjoittaja joko on katolinen, tai vähintäänkin tuntee katolisen tradition intiimisti. (Rehellisyyden nimissä, googlasin aihetta ja tarkensin vasta ekan draftin jälkeen, kun tässä mitataan myös uskottavuuttani kristillisen kirjallisuuden tuntijana.)

Ehkä kaikkein merkittävin symboli koko käsikirjoituksessa on kuitenkin Elin tarina. Alusta asti hän on selvä profeetta, "joka kulkee hylätyllä maalla länteen, käännyttäen esimerkillään muita". Myöhemmin jopa kristussymboli, kun tulee ammutuksi ja haastetuksi (seuraavalla katsantokerralla etsin kuvasta ristinmuotoisia puita jopa).

Mutta se merkittävin juttu kuitenkin on, että hän on hiljainen profeetta, ei julistaja. Tuossa hän on hahmona lähempänä nimenomaan kristinuskon aikaisimpia kirkkoisiä sekä useimpien länsimaalaisten nykykäsitystä paljastuksesta yksityisenä, epäinstitutionaalisena asiana, kuin kristillisten literalistien/konservatiivien ajatusmaailmaa. Tässä elokuva siis integroituu nätisti myös keskusteluun jota on käyty radikaalin uskonnollisuuden (erit. Islam, kolmantena "kirjan uskontona", mutta myös vaikkapa konservatiivisten jenkkibaptistien sekä itse Emäkirkon suhteista lakiin, vaikkapa seksuaaliaiheissa) syöttämästä terrorismista sitten 911:en. Leffassa tästä säilyy lopulta varsin kaksinainen viesti: toisaalta se että suurin viesti pelkistyy kultaiseen sääntöön, toisaalta se että uusin profeetta myös osaa kirjaimellisesti toistaa raamatun vaikka teksti hävisikin.

Silti viimein, vaikka tämä raina on puhdasmuotoinen kristillispainotteinen aesop, kyllä tuon lajityypin yli voi mielestäni lukea jumalattomasti sekä liberaalisti mielestäni, hukkaamatta sen olennaista sisältöä. Niin, että kyse on yksilöiden empatian ja moraalitajun uudelleenleviämisestä turmeltuneeseen ja hajautuneeseen yhteiskuntaan. Kerrankin kuitenkin niin, että tuon ymmärryksen leviäminen vaatii myös niitä vanhatestamentillisia kovia keinoja joita aidosti rikkinäinen yhteiskuntarakenne tarvitsee, äärikovien arvojensa vastavoimaksi. Silloin todella tarvitaan raketinheitinlähetystä (nähtävästi käsikirjoittajat ovat lukeneet tässä kirjaimellisesti Whedonia), kun ilman niitä moraalinen opetus ei ehkä olisi tarpeeksi kiinnostavaa kuunneltavaksi loppuun asti.

Itse luen tällaisia aiheita niin, että uskonnolliset traditiot ja kirjallisuus pitävät sisällään vanhaa, intuitiivista sekä emotionaalista tietoa siitä mikä ihmisille on tärkeää, niin hyvässä kuin pahassa. Niinpä uskonnon sävyttämää kulttuuria tulisi myös lukea ensi sijassa tuolta tunteelliselta ja moraaliselta kantilta, osana kulttuurin jatkuvuutta, eikä niinkään siltä kantilta mikä on täsmälleen totta nykytiedon valossa.

Kulttuurin sisällä me nimittäin painotamme nykyään voimakkaasti luovuutta, kekseliäisyyttä ja institutionaalista uudistushenkeä. Tuo on toki terve piirre jatkuvasti nopeammin kehittyvän tieteen ja teknologian olosuhteissa, sekä varsinkin terve muutos aiempiin vuosisatoihin, jolloin dogma usein yliajoi kehitystä ylläpitävät faktat. Mutta nykyään on myös riskinä, että länsimaisen, valistuneen kulttuuripiirin historiallinen jatkuvuus sekä sen kykenevyys säilyttää tieto jonka se on ajan kanssa kerännyt, voisi kadota kaikessa tässä myllerryksessä. Pitäisi siis mielestäni muistaa, että rikas, sivistynyt kulttuuri paitsi keksii koko ajan uutta, myös säilyttää tehokkaasti sen toden mikä keksittiin jo, hamaan tulevaisuuteen.

Tuossa sitten The Book of Eli nähdäkseni menestyy erinomaisesti, kerronnassaan, kun on nättiä, viihdyttävää, tällä hieman korkeammalla tasolla myös opettavaista, kytkee historian omaan aikaansa, tekee noin kuvallisesti ja allegorisesti mikä lienee paras tapa säilöä ja levittää moraalista tietämystämme, ja vieläpä tekee kaiken tuon ensi sijassa näyttämällä eikä selittämällä.

Siitä siis oma arvioni 8/10, ja vähintään 7.5/10 vielä jälkeen Oldman-castingin, asehippien sekä lopun National Archives -maalailun jälkeenkin.