Nahistelusta perustuloon, roadmap

Itseäni on perustulon kannattajana jo jonkin aikaa sapettanut se, että keskustelu siitä menee identiteettipolitiikaksi, ei pysy aiheessa, eikä etene järkevään käytännön neuvotteluun jolla voitaisiin saavuttaa aiheesta jonkinlainen konsensus edes niiden välillä jotka teoriassa kannattavat ajatusta. Ajattelinpa sitten, että voisin hahmotella hieman protokollaa jolla tuossa asiassa päästäisiin eteenpäin.

Aivan ensimmäinen asia mielestäni olisi saada aikaan jonkinlainen foorumi ja sille yhteinen aiesopimus siitä mitä tässä nyt ihan minimissäänkin ollaan tavoittelemassa. Minusta tuo minimi on järjestelmä, jossa kansalaispalkka on erotettu kokonaan siitä miten se rahoitetaan, ja se leikkaa tasaisesti perusturvaa niiltä jotka ovat sen varassa, sekä verovähennyksiä (lähtien tulonhankkimisvähennyksen automaatio-osasta) sekä muita tasaisia negatiivisia tukiaisia niiltä jotka ovat nytkin maksavalla puolella. Tuolla tavalla nimittäin on saatavissa aikaan minimiratkaisu, joka ei muuta sen enempää nykyisiä kokonaisrahavirtoja kuin kannustimiakaan. Kenelläkään ei pitäisi olla mitään sellaista vastaan, koska sen ainoa vaikutus on, että asioita nimetään uudelleen. Pelin henki pitäisi olla, että kaikki sitoutuvat kannattamaan ainakin tuota minimiratkaisua jollei mihinkään muuhun myöhemmissä vaiheissa päästä.

Toisekseen, pitäisi uskoakseni hahmottaa mistä se kenkä oikein puristaa kun aihetta on veivattu jo pari vuosikymmentä eikä kansalaispalkkaa vieläkään ole saatu aikaan. Niinpä olisi aiheellista kehittää lista eri osapuolten kipupisteistä ja toisaalta jaetuista näkökulmista, rankata ne järkevästi, ja rakentaa yhteinen suunnitelma sille miten asiasta neuvotellaan. Oma summittainen listani useimmiten jaetuista näkökulmista on seuraavanlainen:

• perustulo vähentäisi byrokratiaa, mikä on hyvä asia
• perustulo vähentäisi kannustinloukkuja, mikä on hyvä asia
• perustulo takaisi minimitoimeentulon myös väliinputoajaryhmille, eli olisi oikeudenmukaista kunhan nykyinen sosiaaliturva otetaan oletetuksi; tämä on hyvä asia
• perustulon vaikutuksista marginaaliveroasteeseen ollaan epätietoisia; tämä on paha asia ja vaatisi selvittelyä, koska se vaikuttaa työnteon kannattavuuteen
• perustulon vaikutuksista alhaisimman tulonluokan työntekijöiden työhalukkuuteen tuloefektien kautta ollaan epätietoisia; tämä on paha asia ja vaatisi selvittelyä
• on ryhmiä joita perustulo myös haittaisi, kuten tukibyrokratiasta elantonsa saavat tai kenties ay-liike; näistä ryhmistä ja heidän isoimmista huolistaan ei ole selvää kuvaa, mikä on paha asia koska se vaikuttaa voimakkaasti perustulon reaaliseen toteutettavuuteen

Hankauskohdiksi näkisin ainakin seuraavat:

• tulisiko perustulon korvata nykyisiä tukia vai tulla niiden lisäksi
• jos perustulo korvaa nykyisiä tukia, mitä se korvaa
• jääkö perustulo kunnan, vai valtion, vai molempien rahoitettavaksi
• kuinka pitkälle ja mihin asioihin perustulouudistus tulisi kytkeä; portti tällehän avataan heti kun perustulo korvaa jotakin
• tulisiko perustulon korottaa, vai laskea, ja kenen, perusturvaa; tähän liittyy kysymys siitä kuinka paljon se järjestelmänä maksaisi sekä molemminpuoliset kohdentumat: kuka maksaa ja kuka hyötyy missäkin suhteessa nähden nykytilanteeseen, eli siis kuka kannattaa ja kuka vastustaa
• onko perustulolla, tai pitäisikö/saisiko sillä olla, kvalitatiivisia vaikutuksia työnteolle ja siihen liittyvälle järjestäytymiselle
• voiko perustulo nostaa yhden ja laskea toisen verrannollisen ryhmän perusturvaa, jotta ne voitaisiin saattaa yhden yhtenäisen perustulon alle; tässä tulee mieleen lähinnä toimeentulotuen, kansaneläkkeen, opintotuen ja niiden kaltaisten efektiivisesti viimesijaisten tukien välinen tappelu 
• mitkä ovat ne tilanteet joissa tarveharkintaiset lisätuet mahdollisesti edelleenkin ovat välttämättömiä; voidaanko osa nykyisistä tarveharkintaisista tuista lakkauttaa ja tasoittaa kaikille perustulon saajille

Noita listoja pitäisi epäilemättä täydentää eri tahoilta käsin. Ainakin eduskuntapuolueiden, asiaan liittyvien kansalaisjärjestöjen sekä verotus- ja sosiaaliturvaan perehtyneiden asiantuntijoiden taholta. Mutta lopulta epäilen, että kun noin olisi ensin saatu tehtyä, ja kukin taho olisi myös saatu rankkaamaan nuo eri hyvät ja huonot puolet olennaisimmasta vähimmän olennaiseen, ihan jo Schulze-menetelmällä ja pienellä analyysilla eri tahojen vaikutusvallasta voitaisiin tuottaa selvä roadmap sille, mikä hedelmä roikkuu alimpana, eli mikä on seuraava askel joka neuvotteluissa pitäisi ottaa.

Tällöin aiesopimuksessa pitäisi olla ilmaistuna, että asioista neuvotellaan yksi kerrallaan, helpoimmasta alkaen, eikä niitä yritetä kytkeä yhteen. Toisin sanoen, katsotaan vain kuinka pitkälle tuossa helpommasta vaikeampaan kysymykseen menevässä portaikossa yhdessä päästään, ja lopetetaan tältä erää sitten siihen.

Kuten näkyy, tarkoituksenani on kasata äärimmäisen pragmaattista neuvotteluohjelmaa, jossa ensin kupataan perustulosta ajatuksena ne suurimmat hyödyt mitä sillä voi olla, kuten byrokratian ja kannustinloukkujen vähentyminen, antamatta vastustajille syytä vastarintaan kun mikään rahavirroissa tai kannustimissa ei muutu. Ensin sovitaan siitä, että ainakin tämä tulee toteutumaan, joukolla joka myös pystyy ajamaan sen läpi välittämättä muista. Sitten neuvotellaan seuraavasta kohdasta, ratkotaan sen mahdolliset ongelmat, ja jos siitä päästään yksimielisyyteen tehokkaalla joukolla, isketään se kiveen. Homma lopetetaan silloin ja vain silloin kun seuraava porras johtaisi liian suureen erimielisyyteen että asia ei enää olisi ajettavissa läpi.

Sitten paketoidaan homma kunnolla perusteineen, julkaistaan se laajasti, ja toivottavasti saadaan vietyä se uskottavimpana juttuna niin puolueiden, kuin kansalaisjärjestöjen, kuin perustuloaloitteen läpimenosta seuraavien valiokuntakäsittelyidenkin nähtäväksi. Todetaan avoimesti, mitä ongelmia ja toisaalta mahdollisuuksia jäi pöydälle seuraavaa tappelua varten ja kuka ne esitti—jotta poliitikot pääsevät myös erottumaan joukossa—ja tietenkin sekin miten tällaiseen karkeaan konsensukseen lopulta päädyttiin sekä miksi. Sitten pannaan sormet ristiin ja toivotaan että homma tuottaa tulosta.

Epäilen nimittäin, että ilman jotain tällaista selvää marssijärjestystä no braineria nimeltään kansalaispalkka/perustulo/negatiivinen tulovero vatvotaan vielä seuraavat pari vuosikymmentä, vaikka siitä olisi oikeastaan kaikkien mielestä sen jonain toteutuksena kupattavissa irti ainakin pieni ilmainen lounas.

TANSTAAFL?

Yksi liberaalin ja taloustieteilijän perussanonnoista on: "There ain't no such thing as a free lunch." Se tarkoittaa pohjimmiltaan, että kaikesta hyvästä joku joutuu maksamaan jotain. Tämä kommenttini esimerkiksi lähti Henri Heikkisen Facebook-linkin kautta siitä, kuinka niin moni tuntuu kuvittelevan että "ilmainen" joukkoliikenne jotenkin automaattisesti on hyvää. Ei se ole; joku sen työn tekee, joko suoraan tai sitten välillisesti niin että toiset maksavat veroja sen työn tekemisestä. "Ilmaisella" joukkoliikenteellä on selvät vaihtoehtokustannuksensa, jotka tekevät siitä kaikkea muuta kuin ilmaista.

Tietty samaan aikaan on kyllä tiettyjä ilmaisia lounaita. Tuo sanonta ei ole ehdoton totuus joka kattaa kaiken. Mutta se kattaa kyllä kaiken tuollaisen naiivin pelleilyn.

Ne todelliset ilmaiset lounaat mitä itse olen löytänyt tulevat kuitenkin aivan eri kautta. Adam Smithin "näkymätön käsi" on sellainen kahdessakin mielessä. Ensinkin siinä puhutaan erikoistumisen tuottamasta taloudellisesta tehokkuudesta; vaikka kaikki tekisivät yhtä kovasti töitä, erikoistunut työnjako voi silti tuottaa enemmän lopputuotteita samasta vaivasta kuin se että kaikki olisivat vain samaan aikaan "päivätyömiehiä". Eli on löydetty tietty, pieni, rajoitettu, ilmainen lounas.

Toisaalta, kannustimilla ja instituutioilla on väliä. Jos sata ihmistä panee samaan pataan sata euroa kukin, sadan lapsen auttamiseksi, kuluerä on 10000€. Jos sata ihmistä auttaa suoraan, erikseen, noita samaa sataa lasta, kuluerä on edelleen sama 10000€. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa kannustinympäristö ja instituutio eroavat voimakkaasti ensimmäisestä; raha käytetään todennäköisemmin tehokkaasti ja hyödyllisesti. Jälleen ilmainen lounas.

Tai kolmanneksi, vakuutusargumentti. Jos kaikki joutuisivat maksamaan omasta pussistaan satunnaisen tulipalon kulut, yksi sun toinen menisi konkurssiin ja taloudellinen tuottavuus heittäisi häränpyllyä. Jos riskit taas jaetaan, järkevissä rajoissa, niin että kustannus tasoittuu aktuaarisesti kestävällä tavalla, tulipalo ei ole katastrofi vaan kaikki toipuvat siitä. Tai vastaavasti arvopaperimarkkinoilla, et yleensä voi voittaa markkinoiden odotusarvoa, mutta hajauttamalla sijoituksesi voit vähentää riskiä, muuttamatta odotusarvoisia kokonaisrahavirtoja. Jälleen, yhteiskunnan hajautuneisuuteen luottava, rajoitettu ilmainen lounas.

Noiden esimerkkien jälkeen minun alkaa olla jo vaikea keksiä niitä lounaita yleistasolla, ja kaikki noistakin kolmesta esimerkistä ovat paljon herkempiä ja monimutkaisempia rakenteita kuin vain se, että jostain yhtäkkiä tehdään "ilmaista". Ne ovat punnittuja valintoja joissa ei ole lähdetty ensi sijassa sellaiseen rahafetissiin johon vasemmistolaiset usein sortuvat, eli siis miettimään kuinka monta euroa juttuihin kuluu. Päin vastoin, niissä on mietitty ensin reaalitaloudellisia juttuja, kuten kannustavuutta, teknistä tuottavuutta tai sitä miten institutionaalisesti pystytään vähentämään riskiaversion ja luottorajoitteiden aiheuttamia reaalimaailman ongelmia yhtäaikaisesti, vähimmin kuluin. Tuossa kalkyylissa raha on vain kirjanpitoväline, jota käytetään moninaisin erilaisin tavoin hyödyksi, mutta vain siellä missä se sattuu myös toimimaan.

Aivan ennen kaikkea, kukin noista pienistä (?) ilmaisista lounaista sitten on saatavissa vain ja ainoastaan vapaan talouden piirissä. Ei sellaisen sosialismin, jossa julkinen liikenne julistetaan ilmaiseksi. Reaalitalous kun ei muutu julistamisesta yhtään miksikään, vaan korkeintaan joutuu ristiriitaan sen kanssa mitä haluttaisiin tai minkä piti tapahtua.

Tuosta syystä sitten juuri ideologinen suhtautuminen talouteen on vaarallista: se johtaa näköharhaan ilmaisista lounaista siellä missä niitä ei ole, samalla kun se sokeuttaa yksilön niille rajatuille mutta kestävämmille ilmaisen lounaan mahdollisuuksille jotka aivan totisesti ovat olemassa.

Itsemurha ja eutanasia bisnesmallina

Nykyään itsemurha katsotaan meillä tietyssä mielessä "omaksi, traagiseksi mokaksi", jonka yritykseenkään ei kohdisteta varsinaisia sanktioita. Samalla kuitenkin tilaan joka on yksilölle itselleen vaarallinen kohdistuu pakkohoito- ja talteenottokäytäntö, joka on varsin paternalistinen jopa niiden kohdalla joista useimmat uskovat että he todella aidosti haluavat lakkauttaa olemassaolonsa. Eritoten hyvinkään sovittua ja varmisteltua apua itsemurhaan ei sallita, vaan toisen pyytämän kuoleman toteuttaminen katsotaan edelleen murhaksi.

Itse olen sitten muutamaan otteeseen aktivistina, ja suoraan sanoen myös aikanaan masennuspotilaana, miettinyt aika vakavasti miten kaikkia tällaisia sääntöjä ja käytäntöjä voisi kiertää. Sitä, mikä siinä oikeastaan ottaa vastaan ettei tekoa saada tehdyksi, ja toisaalta sitä, millä kaikilla tavoilla voitaisiin sitten erottaa oikeellinen itsemurha sekä kuolinapu siitä mitä intuitiivisesti käsitämme murhaksi, tai traagiseksi ja lyhytnäköiseksi virheeksi.

Tumman huumorin kautta—mukaanlukien ainakin Futuraman itsemurhakopit—ja poliittisesti markkinaehtoisiin ratkaisuihin luottavana, päätin peilata tuota ajatusta sitä vasten, mitä vaadittaisiin itsemurhayrittäjältä suomenmaassa. Voidaan vaikkapa sanoa tämäniltaisen puolihumoristisen naamakirjakeskustelun ansiosta, että se on "Exitus Incorporatedin" bisnesplään.

Liiketoiminta-ajatus

Osa meistä haluaa kuolla, joko autetusti tai ihan vain itse tehden. Nykyään tuo ei kuitenkaan ole yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, eli sitä aktiivisesti ehkäistään yksilön tahdosta riippumatta. Moni kuolinhaluinen myös pelkää kipua ja muuta epämukavuutta itsemurhassaan. Lisäksi itsemurhan käypien, tehokkaiden keinojen saatavuutta on rajoitettu niin voimakkaasti julkistaholta, että epäonnistuneen itsemurhayrityksen ja siitä seuraavan rampautuneen, heikompilaatuisen elämän riski pelottaa potentiaalista asiakaskuntaa.

Exitus Inc. tarjoaisi ratkaisun kaikkiin näihin ongelmiin, ja sillä on ilmeinen mahdollisuus rakentua kansainväliseksi vaikuttajaksi.

Ongelma jonka ratkaisemme

• osa meistä haluaa kuolla, muttei nykyään voi tehdä niin nopeasti, varmasti ja kivuttomasti
• aktiivinen avunanto katsotaan helposti murhaksi, joten pitää olla selvästi osoitettavissa että kuolema lähti omasta tahdosta
• yksilön lyhytnäköisyys voi tuottaa itsemurhia joita kaduttaisiin, kuten se tuottaa muitakin ongelmia
• tuon tahdonosoituksen ja jäljellejäävän todistusaineiston pitää olla niin vahvaa ja selvää, että avunanto ja jopa suoranainen aktiivinen kuolinapu voidaan erottaa tarkoituksellisesta murhasta
• tarjottu apu ei voi olla luonteeltaan sellaista, että se vaarantaa kolmansia osapuolia tai auttaa rikoksenteossa

Tietääksemme markkinat eivät tällä hetkellä vielä tarjoa nämä ehdot täyttävää exit-strategiaa, vaikka potentiaalinen asiakaskunta on tutkitusti miljoonia yksilöitä vuosittain.

Yrityksen keskeisen tuotteen kuvaus

Useimmat kuoleman aiheuttavat keinot ovat nykyään epävarmoja, tuskallisia tai jo-säänneltyjä. Niinpä tavoitteenamme on ollut löytää menokeino joka on varma, miellyttävä ja erityisen vaikeastisäänneltävä. Tuotekehitysosastomme valitsi lopulta monista kandidaateista fasilitoidun anoksian, siis hapenpuutteen.

Ihminen ei tunne tukehtuessaan hapenpuutetta, vaan hiilidioksidiylijäämän ja mahdollisen hengitystä estävän fyysisen tekijän. Puhdas anoksia puolestaan vain vie tajun—fakta joka tunnetaan hyvin vapaasukellusonnettomuuksien, halonisammutusjärjestelmien virhetilanteiden, tai vaikkapa välillisesti häkämyrkytyksen uhrien kohdalta. Näin ollen, jos voidaan taata että ihminen pystyy omatoimisesti päätymään inerttiin kaasuympäristöön, josta happi eritoten on poistettu, mutta jossa samalla pystyy hengittämään niin että keuhkojen hiilidioksidipitoisuus voidaan samalla tuulettamalla pitää alhaisella tasolla, tuloksena on nopea tajunnanmenetys jota seuraa 5-10 minuutissa kuolema.

Exitus Inc. tuottaisi siis pääartikkelinaan laitteistoa, joka koostuu happimaskin omaisesta mutta tiukemmin kiinnittyvästä naamakappaleesta, kaasuvirran luotettavaksi ohjaamiseksi jopa kuolinkouristusten yli, siihen kiinnittyvästä muovisesta pussista joka rajoittaa hengityksen ulosvirtausvolyymin pieneen tilaan, sekä maskiin kiinnitettävästä korkeapaineisesta, puhdasta typpeä sisältävästä pullosta, joka huuhtoo jatkuvasti käyttäjän uloshengittämän hiilidioksidin pois, samalla kun pussi estää ulkoilman happea pitämästä häntä elossa. Tuloksena on kivuton anoksia, jota voidaan varmuudella ylläpitää niin kauan että elintoiminnot lakkaavat.

Väärinkäytön ehkäisy

Koska yksi suurimmista ongelmista tällaisen tuotteen tuotannossa on regulatorinen ympäristö, kiinnittäisimme myös erityistä huomiota Lopullisen Ratkaisun (tm) väärinkäytön ehkäisyyn. Valmistuslinjallamme varmistettaisiin, että toimitettu laite olisi täysin vapaa sormenjäljistä, niin että käyttäjän sormenjälkien läsnäolosta voidaan päätellä kuka on käyttänyt laitteistoa omaehtoisesti sitä käsitellen. Työntekijöidemme sormenjäljet olisivat tallessa, kuten olisi DNA:kin, ja luovuttaisimme tuon tiedon vapaasti saataville jo ennen kuin mahdollisia ongelmatapauksia syntyy.

Lisäksi varmistaisimme, että alkuvaiheessa laitteita ei toimiteta kenellekään joka on sidoksissa työntekijöihimme, tai lainvalvontatahon mahdollisesti meille ilmoittamille rikollisille. Myöhemmin, laajentuessamme, pyrkisimme takaamaan että valmistuksemme on hajautettua, ja laitetta toimitetaan lisäksi vain sillä ehdolla, että sen valmistukseen osallistunut ei asu tuhatta kilometria lähempänä sitä tilannutta.

Harkitsemme myös käyttöehtoa, jossa sitoisimme tuotteeseemme mukaan halvan, kertaluontoisesti käytettävän kameran, joka toimii langattomasti yhteen typpisäiliön vapautusmekanismin kanssa. Sen kautta voitaisiin dokumentoida mitä on tapahtunut kussakin poismenotilanteessa, ja uskomme että melko alkeellisen hahmontunnistusteknologian kautta voitaisiin varmistaa että koko kuolintapahtuma tulee kuvatuksi. Tamper-resistent -hardwaren ja kryptologisten algoritmien kautta voisimme myös rakentaa kamerasta sellaisen, että sen kuvaa ei voida muuttaa tai sen antamaa vapautuskäskyä väärentää, ilman että potilas itse ilmaisee tahtonsa kuolla, esimerkiksi näyttämällä sarjan helpostitunnistettavia kortteja kuvassa.

Lisäksi tietysti yrittäisimme hallita lyhytnäköisyydestä seuraavaa väärinkäyttöriskiä. Tähän standarditapa on pyytää ennakkoilmoitus, ja edellyttää omaehtoista, muistutuksetonta varmistusta vaikkapa kuukauden päästä, 1-3 päivän ikkunassa, ennen kuin toimitamme tuotteen. Nopeastietenevien syöpien ja muiden terminaalitilojen kanssa luultavasti joutuisimme kehittämään tuoteperhettä siihen suuntaan että uskottavalla lääkärintodistuksella tuote olisi saatavissa nopeamminkin, mutta toisaalta kehittämään sitten myös vaihtoehtoisia tapoja varmistaa että käyttö todella on hyvän liiketavan mukaista.

Tunnettuja ongelmia ja lisäkehitystarve

• Vaikka typpi, halvimpana ja ilmakehässä jo valtapuolisesti läsnäolevana inerttinä kaasuna onkin sinänsä turvallista, ja eritoten näin pieninä määrinä ei aiheuta ulkoishaittoja edes exituksen tapahtuessa aviovuoteessa, paineistetut kaasut ovat silti vaikeita siirtää paikasta toiseen säiliöiden räjähdysvaaran tähden. Tämä vaikeuttaa yrityksen laajentumista sen keskivaiheessa, jossa pitäisi jo toimittaa tuotetta ulkomaille, mutta samalla tuotanto on vielä keskittynyttä.
• Erikseen toimitetut reagentit jotka tuottaisivat tarpeeksi typpeä tätä tarkoitusta varten ovat myös jo osoittautuneet liian vaikeaksi, riippumattomille tahoille vaaralliseksi sekä kohtuuttoman kalliiksi malliksi.
• Tuotteen tullessa yleisesti hyväksytyksi, typen tislaus vuokralaitteella paikan päällä ilmasta olisi ihanneratkaisu, mutta nykyisessä regulatorisessa ympäristössä epäilemme, että tislauslaite ei olisi helposti palautettavissa yritykselle.
• Tällä hetkellä tutkimme sen takia ratkaisuja, joissa käytettäisiin hyväksi olemassaolevia kaasunaamareita, joihin voitaisiin sovittaa metallikatalyytin, polttoaineen ja hiilidioksidiaimevän yhdisteen monikerrosrakenne, joka tuottaisi happiköyhän hengitysilman suoraan ympäröivästä ilmasta.

Joko pelottaa? Ja toisaalta, eikö sekin pelota että paljon tätä vähemmän synkkiä aiheita ei osata poliittisessa keskustelussa käsitellä samalla kylmällä rationaalisuudella, ja tuotekehityshenkeen? ;)

Pikavippihelvetti -- vai onko sittenkään?

Julkisuudessa on viime aikoina kirjoiteltu paljon pikavipeistä. Niitä pidetään selvästikin paheellisena juttuna, samalla kun taloustieteilijä ja kaltaiseni liberaali katsovat ne parhaimmillaan suorastaan erinomaisen hyödylliseksi rahamarkkinainnovaatioksi.

Totuus lienee tällä kertaa jossain tuossa välissä, eli ajattelinkin hieman hahmotella tuota kokonaisuutta. Niin rahoituksen kautta yleensä, kuin käyttäen itseäni melko tyypillisenä esimerkkinä siitä kuka noita vippejä käyttää, miksi, milloin, ja missä se on hyvästä tai päin vastoin pahastakin.

Ensimmäisen kysymyksen kait pitäisi olla, mitä se pikavippi edes noin käsitteellisesti ja määritelmällisesti on. Siinä vastaus taitaisi olla, että vippi on 1) lyhytaikaista, 2) korkeakorkoista, 3) korkeiden sivukulujen, 4) minimitakeista 5) velkaa, jolla on 6) erittäin matalat kustannukset toimitusajassa, vaikka lopulliset sivukulut ovatkin sitten erittäin korkeat rahassa.

Rahoittajalle nämä tekijät vihjaavat välittömästi, että kysymyksessä on luottomarkkinoiden sub-prime -sektori: ne joilla ei ole säästöjä ja jotka elävät enimmäkseen kädestä suuhun, eli se sektori jolla on korkea yksilöllinen aikapreferenssi, heikko itsehillintäkyky, vähän omaa varallisuutta, ja sitä kautta mittava sekä yllätysherkkä riskiprofiili. Niinpä rahoittaja haluaa ja hänen myös vapaasti annetaan periä erittäin korkeaa riskipreemiota lainanannossaan. Tähän asti laskelma on myös täysin oikein: markkinaehtoinen luotonantaja ei voisi pysyä solventtina jollei hän "kiskoisi korkoa" juuri tällä tavalla. Useimmat vippiasiakkaat myös ovat tyytyväisiä tähän palveluun, hinnastaan huolimatta, viimekätisenä luotonantajana: vaikka luotto on kallista, kun sitä tarvitaan, sitä nyt vain tarvitaan, eikä hinta silloin ole se ensimmäinen este.

Itse olen kokenut pahimman pikavippihelvettini sen takia että jouduin yhtäkkiä viettämään pari viikkoa sairaalaosastolla. Kun kalliit elämäntapani jo valmiiksi tekivät sen ettei edes keskipalkka tuntunut aina riittävän elämiseen, yhtäkkinen useamman sadan euron osasto- ja kipulääkelasku sotki talouteni todella pahasti. Kun siinä vaiheessa ei sitten enää ollut luottokorttia, eikä pankkini (Nordea) suostunut antamaan edes kertaluontoista kulutusluottoa, ei jäänyt paljon muita vaihtoehtoja kuin ottaa vippiä. Luottotietojen katoaminenhan kun ei Suomessa oikein ole vaihtoehto, eli laskut kuitenkin pitää maksaa vaikka sitten velaksi. Eikä sitä elintasoaan oikein myöskään pysty säätämään alaspäin -- sopii kokeilla jollei usko.

Itse olen tähän asti sitten pystynyt maksamaan vippini pois, vaikka ne ovatkin menneet viime vaiheessa perinnän kautta. Eli tulleet viime kädessä kamalan kalliiksi. Noin kuukauden päästä tiedän myös varmuudella, että pystyn maksamaan kaikki vippini, velkani ja ylipäänsä velvoitteeni kokonaisuudessaan pois; niin pitkälle en olisi mennyt ettäkö olisin suorastaan konkurssikunnossa, vaikka tässä onkin niin mielentilan kuin likviditeettiongelmienkin tähden lipsuttu velan puolelle, ja usein jopa sen velan takaisinmaksupäivässä.

Silloin pitääkin mielestäni kysyä, miksi puhtaaseen tulontasoitukseen suunnattu velka on suomalaisessa yhteiskunnassa niin hankalaa saada. Niin hankalaa, että sitä varten tarvitaan erillinen, ei-aivan-niin-kunniallinen pikavippisektori kuin mitä oma kotipankkisi olisi?

Aiemmin olisin libertaarina väittänyt, että tuo kaikki on vain järkevää luottoriskien hallintaa. Nyt viimeisen pankkikokemukseni nojalla olen kuitenkin eri mieltä, ja olen alkanut etsiä ongelmaa pankkijärjestelmän erioikeuksista. Nimittäin, jostain syystä, vaikka minulla nyt tosiaan on mustaa valkoisella siitä että varsin suuri kertaluontoinen rahasumma on tippumassa tililleni, uskottavalta taholta, pankkini ei siltikään suostu myöntämään lyhytaikaista lainaa tuota vastaan. Se ei suostu edes neuvottelemaan aiheesta, vaikka takaisin heille vuoden lainan tuotot kuukauden lainasta, ja olisin ollut järjestelyyn jossa he ottavat rahan saapuessa omansa päältä ennen kuin pääsen itse koskemaan jäljellejäävään osaan.

Silloin, väittäisin että suomalainen pankkijärjestelmä on liian jäykkä vastatakseen minun tai monen pienluototettavan elämäntilanteeseen kunnolla. Pikavippisektori on syntynyt täyttämään tuon raon, osin pankkilainsäädäntömme porsaanreikiä (tietoisestikin) hyväksikäyttäen.

Ja sitten, viimein, pikavippisektori on myös tehnyt itsestään uniikisti kannattavaa jopa verrattuna perinteiseen pankkisektoriin käyttämällä hyväksi erästä toista porsaanreikää. Nimittäin perintä-, ulosotto- ja konkurssilainsäädäntömme julmuutta.

Pikavippien suurin ongelma ei ole se, että niillä on korkea korko. Niiden suurin ongelma päin vastoin ovat niiden sivukulut, joihin tällä korkeariskisellä sektorilla lukeutuvat myös maksamattoman velan massiiviset perintäkulut. Kuten sekin haitta joka lopullisesti ylivelkaantuneen asiakkaan -- mitä en onneksi ole tai tule olemaan -- loputtomasta ulosotosta sosiaalivaltiokannustimineen seuraa. Siinä missä järkevissä, kilpailluissa oloissa pikavipistä perittäisiin korkeaa riskipreemiota mahdollisten luottotappioiden kattamiseksi, nyt noita luottotappioita ei tarvitse koskaan edes alaskirjata kun kukaan ei voi mennä konkurssiin, ja lisäksi vielä niin pikavippiyhtiö ja valitsemansa perintäyhtiö pääsevät sälyttämään 5-20€ per automaattinen transaktio lisää mukaan velkaan, ja keräämään sillekin vielä viivästyskorkoa. Loputtomiin.

Jokin aika sitten, puhuessani liberaalikavereideni kanssa Facebookin libiryhmässä, esitin tämän ongelman niin, että "totta kai laskennalliset kulut repeävät käsiin ja eroavat reaalisista kuluista, jos joku saa käyttää toisen rahoja omaksi hyödykseen". Eli siis, totta kai perintä- ja muut sivukulut räjähtävät käsiin, jos velkoja pääsee mitenkään päättämään niistä, eikä velallinen, ne maksavana, voi kilpailuttaa niitä mitenkään edes. Silloin näkisin oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa suorilta miten vähentää pikavippien ominaisinta ongelmaa.

Ensinkin voitaisiin todeta niin, että velkoja ei saa periä mitään sivukuluja, tai ainakaan mitään kiinteitä kuluja joista ei ole sovittu suoraan velkasopimuksen solmimishetkellä. Tämä pakottaisi niin pikavippifirman kuin kaikki muutkin sisällyttämään odotetut sivukulut velan korkoon, eli käytännössä tekemään kaikista velkasopimuksista osin myös vakuutuksen sivukuluille, jonka kustannukset jaetaan proportionaalisesti velottavien välillä.

Tuo luonnollisesti kuullostaa tosi pahalta, ainakin moraalisesta näkökulmasta, vaikka samalla se tuntuisi myös omituisen hyvältä opintolainan kohdalla lähes kaikille. Mutta onhan siihen sitten ainakin se toinen vaihtoehto, jota sitten itse näin toistaiseksi taidan kannattaa: mitäs jos annettaisiin velottavan päättää vapaasti siitä mikä perintäyhtiö häntä lopulta velkoo, niin että velallinen joka lopulta kuitenkin joutuu maksamaan perinnän kustannukset, voisi ainakin kilpailuttaa vapaasti kyseiset kustannukset?

Tuo järjestely nimittäin toisi sen suurimman ongelman, eli väärästä suunnasta määrätyn perimiskustannuksen, takaisin vapaan talouden ja sen itsekorjaavuuden piiriin. Toki tuo ei ole simppeliä, eikä se ole ainoa ongelma tässä, eivätkä pikavippaajat ainakaan taatusti tykkäisi tästä järjestelystä (onhan ollut uutisia että heillä on jopa diilejä perijöiden kanssa kun tuo perintäbisnes on hintasääntelystään johtuen niin paljon kannattavampaa kuin edes vippi). Mutta kokonaistaloudellisesti ajatellen, ettei tuo vain olisi se ensimmäinen ja tehokkain askel kohti järkeviä luottomarkkinoita, ensin sub-prime-vippien kohdalla? Sitten lopulta ehkä muutenkin, vaikkapa sellaisissa suuremmissa jutuissa kuin (yksilötasoinen) konkurssioikeus, yksilön hädänalaisen tilan hyväksikäyttö (meikäläinen nykyversio "koronkiskuruudesta", jota järkevämmässä institutionaalisessa raamissa voitaisiin siis hellyttää), tai vaikkapa suurimpana ja tärkeimpänä ihan vain se miten Suomessa suhtaudutaan velkaan, ja näköjään ei ymmärretä sen kokonaistaloudellista kontekstia.

Ehkäpä vielä aikanaan päästäisiin siihenkin, että velasta -- ihan totisesti myös yksilöllisenä päätösongelmana eikä vain tällaisena likviditeettiyllärinä -- voitaisiin puhua järkevästi jopa kansalaistaidon tunnilla peruskoulussa. Ei tunteella, vaan tiedolla, koska kyllähän me jo tiedämme aika paljon aiheesta, ja jopa siihen liittyvän tunneilmaston synnystä.

Ehkei hoitoa, mutta tarpeellista silti

Pisimmästä aikaa sisäministeri Räsänen on tuottanut aidosti kiinnostavan ja järkeillyn kirjoituksen. Sen aiheena on eutanasia, jota ministeri vastustaa. Tällä kertaa minustakin tuntuu, että kyse ei ole aivan vain kristisllisdemokraattisesta poliittisesta löpinästä, vaan aidosta eettisestä ongelmasta, joka ansaitsee todellisen vastauksen.

Räsäsen ensisijainen huolenaihe näyttää olevan perinteinen huoli ihmiselämän arvon alentumisesta, sikäli kuin armomurha sallitaan, ja siitä lähtevä liukas pinta kohti institutionalisoitua tappamista "järjen" nimessä. Tämä argumentti on itse asiassa nähdäkseni pitävä, eikä natsikorttikaan sen kohdalla ole turha: on hyvin tunnettua, että alkukantaisissa ja/tai muuten köyhissä yhteiskunnissa ihmiselämä ei ole sillä tavalla arvossaan kuin se länsimaissa nykyään on, ja sen pitäisi olla. Saksalaisten kansallissosialistien ja liittolaisinaan vaikkapa japanilaisten toisen maailmansodan aikainen ideologiasta lähtenyt ihmishengen arvonalenema oli tuossa suhteessa merkittävä ja pelottava taantuma ihmisarvon käsitteen kehityksessä: todellakin on aivan liian helppoa lipsahtaa siihen, että ihmisyksilöä jälleen aletaan kohdella kuin tuotantokarjaa, ja hänen oikeuttaan elämään pitää kontingenttina yhteiskunnan yleiselle hyvinvoinnille tai vastaaville, triviaalimmeille arvoille.

Itse kuitenkin näkisin tämän aiheen klassisena liberaalina hieman toisesta näkökulmasta. Ensisijainen ongelma tuossa ei ole se, että eu-tanasia, siis kirjaimellisesti "hyvä kuolema", olisi sinänsä jotenkin ihmisarvon vastaista. Paremminkin päin vastoin. Ongelma on siinä että tuon käsitteen alle niputetaan monia täysin toisistaan poikkeavia asioita, joista osa on ja osa ei ole ihmisarvon mukaisia.

Ongelma tulee minusta siitä, että yksilön tahdon vastainen, tarkoituksellinen tappaminen, siis murha, sekoitetaan yksilön itsensä haluamaan tai luultavasti haluamaan kuolemaan, eli itsemurhaan. Tietyissä tilanteissa, kuten tajuttoman tai muutoin kommunikaatiokyvyttömän terminaalipotilaan kanssa tuo ero voi olla hienonhieno, ja sen unohtaminen tosiaan voi johtaa liukkaaseen pintaan kohti institutionalisoitunutta ihmisoikeusrikosta, jos ero pääsee unohtumaan. Omalla kohdallani en usko, ja useimpien järkevien, suhteessa varakkaiden länsimaisten yksilöiden kohdalla en usko, että tuo ero noin vain hukkuisi. Tai jos siitä on pelko, epäilen, että yksilön oikeuksien ja sekulaarin etiikan tietoinen vaaliminen yhteiskunnassa olisi paras keino estää tuota eroa häviämästä.

Räsäsen viittaama Hippokrateen vala on tuosta yksi esimerkki. Vaikken tietenkään lääketieteen historian asiantuntija olekaan, tietääkseni Hippokrates (tai oppilaansa) sisällytti myrkkyjä koskevan kappaleen valaan ensi sijassa siksi, että ajalla jolloin myrkytystä ei voitu helposti erottaa luonnollisesta sairaudesta, jolloin lääkinnän tuntijan erityinen asiantuntemus olisi ollut perin hyödyllistä verivihoihin ja muihin vastaaviin ikäviin ilmiöihin taipuvaisen kansan käsissä, käytettynä toisia vastaan. Vastaavasti raskaudenkeskeytyksen lääkinnälliset keinot kiellettiin uskoakseni valassa lähinnä sen aikaisten keinojen melkoisen epävarmuuden ja odottavalle äidille koituvan rajun toksisuuden tähden, ja koska korkean lapsikuolleisuuden oloissa niin ei-raskas synnytysikäinen äiti kuin keskeytetty raskauskin olivat tietyssä mielessä aina yhteiskunnallinen taakka. Ja mitä tuosta "cutting into stone"-kohdasta tiedän, se liittyi silloin vasta ensiaskeliaan ottavaan leikkaushoitoon, joka ennen hygienian ja antibioottien keksimistä oli kirjaimellisesti fifty-fifty -operaatio, joka tappoi puolet hoidetuista infektioihin, verenvuotoon ynnä muuhun mukavaan.

Tuolla tavalla historiallisessa kontekstissaan luettuna Hippokrateen vala ei enää tarkoita ihan sitä mitä sen kirjain sanoo. Päin vastoin, se on abstrahoitavissa, nykyoloissa pitäisi abstrahoida, ja todella abstrahoidaankin yleiseksi ammattietiikan ilmaukseksi. Kuten useimmissa professioissa, sen voi tiivistää likimain niin, että "toimi aina agenttina päämiehesi puolesta", vaikka nuo valat aikaisissa muodoissaan aina ilmaistaankin historiallisesta välttämättömyydestä kuhunkin alaan erityisesti liittyvällä kielellä, joka on käytännönläheisempää ja alakeskeisempää kuin se yleinen eettinen perusperiaate joka niistä nykyään on tunnistettavissa.

Tuota periaatetta seuraten, se aito "hyvä kuolema" ei sitten nähdäkseni ole lääkärin etiikan vastainen, vaan enemmänkin sen myötäinen. Jos yksilö omasta valinnastaan haluaa kuolla, ja lääkärillä on keino tuottaa hyvä, humaani kuolema, lääkärin nähdäkseni tulisi toimia päämiehensä puolueettomana agenttina. Tietenkin lääkärillä on tässä sitten samasta ammattietiikasta johtuen aivan erityinen vastuu erottaa potilaan oma tahto sukulaisten ja yhteiskunnan tahdosta; hänellä on vain yksi päämies, eli potilas, ja vain hänen tahtonsa merkitsee näissä kysymyksissä jotain. Mutta pohjimmiltaan, lääkärinvala ja lääkärin ammattietiikka ylipäänsäkin ovat olemassa juuri sen takia, että tällaisissa aina äärimmäisen vaikeissa tilanteissa potilaan omaa etua ajettaisiin, huolimatta siitä että vastakkaisia paineita on niin lääkärin oman mielipiteen kuin ympäröivän yhteisönkin taholta; Kantin ajatusten mukaan, eipä se moraalinen aihe tai päätös olisi ylipäänsä jollei tätä ristiriitaa olisi olemassa.

Paljon jälkeen aikaisten lääketieteen perustajien, meillä on myös kehittynyt yleisempi ymmärrys ihmisoikeuksista ja yksilönvapaudesta. Kuten Räsänen sanoo, se ulottuu myös lääkärin ajatuksen- ja omantunnonvapauteen. Nykyään eri mieltä saa olla, eikä kaikkien etiikan tarvitse seurata samoja ratoja. Siksi olen sisäministerimme kanssa samaa mieltä siitä, että lääkärinkään ei tulisi joutua tekemään mitään omantuntonsa vastaista. Ei aborttia, ei armomurhaa, eikä mitään muutakaan.

Tästä kuitenkin sitten päädytään moderniin, leimallisesti poliittiseen ongelmaan: suomalainen terveydenhuoltojärjestelmämme on pääsääntöisesti julkinen, yhteinen ja hieman institutionaalisesta pakostakin varsin monoliittinen. Jos näin ei olisi, kukin aborttia tai eutanasiaa itse tahtova voisi hakea vapaasti lääkärin jolla ei ole moraalista ongelmaa suorittaa kyseinen proseduuri. Nyt kuitenkin kaikki joutuvat käymään saman systeemin piirissä, ja sillä systeemillä pitäisi olla myös yhtenäiset lailliset säännöt. Eli yhtäkkiä siitä mikä muuten olisi voinut olla yksilön oma ratkaisu, tulee hieman liiankin helposti koko yhteisön binaarinen valinta: joko eutanasia sallitaan tai sitten ei.

Tätä tendenssiä vastaan pitäisi minusta tapella jopa julkisen terveydenhuollon sisällä. Jotta lääkärien omantunnonvapautta voitaisiin kunnioittaa, ketään ei tulisi pakottaa suorittamaan toimenpiteitä jotka ovat omantunnonvastaisia. Mutta samalla, jotta myös potilaan oikeuksia kunnioitettaisiin, lääkäriä pitäisi voida omantunnoneroavuuksissa vapaasti vaihtaa sellaiseen, jonka arvot ovat yhteneväisiä potilaan kanssa—tuota voidaan nähdäkseni pitää eräänlaisena Hippokrateen valan modernina laajennoksena, matkalla kohti vielä parempaa lääkärin ja potilaan agent-principal-, professionaalisuhdetta. Toisin sanoen, kuolinpiikin ei pidä olla positiivinen oikeus, koskien yksittäistä lääkäriä, mutta sen tulee kyllä olla negatiivinen oikeus/lupa, niiden lääkärien kanssa jotka ajattelevat kuolemasta samalla tavalla kuin minä ateistina. Ketään ei tule pakottaa, ei kuolemaan, eikä armomurhaan, muttei myöskään pakotettuun hengissäpitoon.

Viimein, ministeri Räsäsen kirjoitus herätti minussa erään aika voimakkaan, lähiaikaisen muiston, joka lienee tässä pakko jakaa. Isotätini nimittäin hiljattain kuoli keuhkosyöpään, antaumuksellisena tupakoitsijana. Myös vanhana naisena, jonka oli pakko aikanaan ollut olla melkoisen ihqu anarkistitytteli. Hänen syöpänsä oli havaittaessa jo niin pitkällä, ettei sitä olisi voitu hoitaa, eikä hänellä siskonsa, isoäitini, kuoleman jälkeen selvästikään ollut juuri mitään minkä vuoksi enää elää; hän myöntyi kohtaloonsa ja kieltäytyi raskaista hoidoista jotka olisivat voineet pidentää hänen elinkaartaan korkeintaan kuukausia.

Kävin perheeni kanssa pariin otteeseen katsomassa häntä sairaalassa. Aivan liian vähän, aivan kuten Räsänen sanoo: suomalainen yhteiskunta on omalla tavallaan niin yksilökeskeinen, hajautunut, juureton nykyään, sekä perinnäisestikin vahvojen yksilöiden juttu, että sitä tarvittavaakin tukea on vaikea antaa, vaikea saada, ja eritoten järkyttävän vaikeaa vastaanottaa. Isotätini teki juuri sen mitä Räsänen sanoi: häpesi sairaalavaatteista alennustilaansa, etäännytti sukunsa uskoakseni suojellakseen meitä kivulta, ja kaikkea sitä. Noin ei pitäisi olla, mutta meneekö se sanomisella pois? Ei, se menee pois vain yhteiskunnassa jossa alunperinkin luotetaan paljon enemmän perheeseen ja sukuun kuin valtiovaltaan.

Aktiivinen emotionaalinen tukeminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hankalaa jopa silloin kun jotain toivoa eloonjäännistä on, mutta eritoten se on vaikeaa kun kuolema on saneltu, kello tikittää jo, eikä elimistö enää tee normaaleja juttujaan vaan alkaa brakata niin että se tuntuu. Ei saa enää henkeä jollei tee jatkuvasti enemmän tietoista työtä.

Ensimmäisellä tapaamiskerralla isotätini oli aikalailla oma itsensä: helvetillisen nopea, tumman humoristinen, puolilakoninen stadin muija. Ehkä ainoa pienessä suvussani jonka kanssa syntyi jonkinlainen emotionaalinen side—parvekkeen röökipaikalla, jonne oli yhtäkkiä kiva mennä mukaan, muuten. Suruprosessi oli kuitenkin mennyt jo ensimmäiset askeleensa läpi: hän oli selvästi myöntynyt kohtaloonsa, ja mietti mitä on jättänyt jälkeensä. Kyseli minulta eritoten sitä, missä minun siippani on, kun sellaisia ei ole näkynyt ollenkaan tarpeeksi. Ei moisista koskaan aiemmin ollut puhuttu noin vakavasti. Minulla oli vaikeuksia vastata yhtäkkiä noin vaikeisiin ja terminaalisiin ajatuksiin; välttelin ja katsoin pois ja yritin pitää yllä kivaa mielialaa muuten. Se oli jälkeenpäinkatsoen luultavasti virhe; mun ois pitänyt hakea rullatuoli, roudata se röökipaikalle ja heittää hyvää läppää sen kanssa.

Uskoakseni isotädilläni oli pienisoluinen karsinooma, eli se aggressiivisempi keuhkosyövän muodoista, koska vain muutamia viikkoja myöhemmin uudestaantavatessani hän ei enää pystynyt puhumaan ymmärrettävästi tai edes siirtämään itseään parempaan asentoon sairaalasängyssään. Jatkuvasta oksikodonitiputuksesta (minun piti lukea mitä tiputuspullossa on koska formaalisti en ollut perheenjäsen) ja "tarvittavista" lisäpiikeistä huolimatta hänellä edelleen oli kovia kipuja—minkä saimme selville vasta neljännellä tai viidennellä kerralla kun pyysimme häntä toistamaan mitä hän sanoi. Kaikki energia meni jo siinä vaiheessa ihan vain siihen vähäiseen hengitykseen mikä oli jäljellä. Tarvittaessa kipuun annettava lääkitys olisi silti pitänyt edelleen pystyä pyytämään itse; mitään sairaalasarjoissa nähtäviä kipupumppuja ei ollut, vaan sen sijaan isotätini oli eristetty infektioriskin tähden ympäri vuorokauden omaan huoneeseensa, jossa edes kanssasairastajien sosiaalinen kontakti ei ollut läsnä. (Hän kieltämättä oli introvertti, eli tuo saattoi olla ns. "mixed blessing", mutta silti, tuo tapahtuu jopa niille sosiaalisemmille jotka terminaalivaiheessaan saavat edes epäillyn infektion.)

Tuo stadin aito muija ja taksikuskin tytär kuoli noin kaksi viikkoa myöhemmin. Epäilemättä kovissa kivuissa, joita ei todellakaan hoidettu millään sedaatiolla, tai edes morfiinilla. Vaikka se taatusti olisi tuossa kohtaa ollut aiheellista; itse jo kyselin ns. "vapailta markkinoilta" monia erilaisia "huumeita", helpottaakseni hänen oloaan, ja mietin jo että pitäisikö minun ehdottaa hänelle minun tekemääni armomurhaa. Itse kuitenkin olen aina ollut valmis viime kädessä helpottamaan toisen oloa jopa sillä viimeisellä keinolla, humanistisen etiikkani nimissä, vaikka siitä sitten tulisikin aika karvas linnatuomio aivan takuulla. Mutten koskaan ehtinyt ajoissa kysymään; hänen keuhkosyöpänsä oli liian aggressiivinen, ja minä sitten liian epäsosiaalinen suomalainen että olisin ollut riittävän usein tai oikealla tavalla läsnä. Nyt ja vastaisuudessa tuo kaduttaa aika rankasti. Uskoakseni vain isäni tietää edes lähes kuinka Aira kuoli, ja voi mennä aika kauan ennen kuin hän suostuu kertomaan siitä minulle.

Epäilen, että oma kohtaloni on vielä tismalleen sama, koska poltan röökiä vähintäänkin kolme kertaa niin paljon kuin isotätini. Nyt myös tiedän, että palliatiivinen saattohoito ei täällä ole sillä tasolla jolla sen pitäisi olla: kun hankit syövän, luultavasti kuolet äärimmäisissä kivuissa, ja hitaasti. Tiedänhän kuitenkin senkin, omien selkäleikkausteni jäljiltä, ettei niitä oikeita kipulääkkeitä anneta tarvittavia määriä, sekä että nuo opiaatitkaan eivät auta lainkaan niin hyvin kovaan kipuun kuin yleisesti väitetään. "Sedaatio", se on myös ilmeistä puppupuhetta ministerin taholta: se on jo terminä väärä, koska se tarkoittaa rauhoitusta, ei tunnon- tai tajunnanmenetystä ("anaesthesia") jonka terminaaliset syöpäkivut vaatisivat. Enkä tiedä että indusoitua koomaa olisi koskaan käytetty edes saattohoidossa Suomessa, vaikka se humaanisista syistä onkin tarpeellista ja joskus harvoin käytössä muualla, yksityisessä praktiikassa.

Niinpä, kun luultavasti tulen kuolemaan keuhkosyöpään ennemmin tai myöhemmin, aion pitää hyvää huolta siitä että oma "hyvä kuolemani" tulee, eikä ole kiinni hoitohenkilökunnan tuntemuksista. Luojalle kiitos siitä, jopa ateistina, että satun tietämään farmakologiastakin tarpeeksi, ja tuntemaan riittävän omituista porukkaa, jotta pystyn tarvittaessa tappamaan itseni ajoissa. Koska kukaan, ja toistan että kukaan, ei halua mennä tavalla jolla isotätini meni. Se tapa oli täydellisen epäinhimillinen jo pari viikkoa ennen kuin loppu viimein tuli. Varsinaisesta lopusta on nähty enemmän kuin yksi painajainen.

Toisen sairaustapaamisemme nojalla olen myös aika varma, että isotätini olisi ollut tiukkana kimmana samaa mieltä: jos se on menoa kuitenkin, mennään sitten ainakin kivasti ja vähimmin haitoin muille. Epäilen, että näin olisi ollut vaikka hän oli uskoakseni sen toisen, vastakkaisen, vasemmistolaisen valistusaatteen edustaja eläessään: sillekään tosiasialle joka on Kuolema ei tule kääntää katsetaan, vaan ottaa se sellaisena mitä se on.

Luultavasti juuri sen takia hän ajoi meidät pois toisella kerralla katsomasta kärsimystään—mutta samalla luultavasti olisi voinut hyötyä paljon kovemmasta palliatiivisesta hoidosta kuin hän sai, sekä lopulta humaanista, hyvästä kuolemasta. Ja luultavasti juuri sen takia hän olisi uskoakseni ollut muutenkin samaa mieltä kanssani eutanasiasta: ei kukaan järkevä ihminen kuvittele että se olisi millään tavalla osa hoitoa. Se on vain järkevä vaihtoehto sen jälkeen kun hoito ei enää pysty estämään hidasta ja tuskallista kuolemaa.

Kymmensormijärjestelmä, tjsp

Jostain syystä suomalainen opetusjärjestelmä edelleenkin pitää kymmensormijärjestelmän, siis näppäimistökirjoituksen, opetusta valinnaisena aiheena. Toisin kuin kaunokirjoituksen opetusta. Vaikka kukaan ei ole kaunokirjoittanut enää vuosiin, ja kaikki ovat käyttäneet näppäimistöä. Ainakin kaikki järkevät ihmiset piltistä mummoon, ja muistakin kaikki ne jotka lukevat tämän tekstin.

Eli ajattelinpa kertoa tästä näppäimistöjutusta sitten pari puolta joita opettajasi ei koskaan kerro sinulle. Ei piltille sen enempää kuin vaarillekaan.

Näppäimistön käyttö ei ole sama kuin kymmensormijärjestelmä, eikä sitä olennaista juttua kutsuta edes englanniksi, netin käyttökieleksi, tuolla nimellä. Englanniksi se on "touch typing", eli "kosketuskirjoitus". Se kuvaa paljon paremmin sen mistä hommassa on oikeastaan kyse: tarkoitus olisi oppia kirjoittamaan niin että ei tarvitse katsoa näppäimistöön, vaan pystyy tuntemaan sen ihan vain, ja samalla katsomaan mitä ruudulla tapahtuu.

Sen takia näppäimistössä esimerkiksi aina on ne pienet kohokkeet f- ja j-kirjaimien kohdalla, jotka auttavat asemoimaan molempien käsiesi neljä sormea kivasti sille ns. "kotiriville". Kun etusormet tuntevat nuo nyppylät ja kaikki paitsi peukalosi ovat vaakasuorassa näppäimistön eri näppylöillä, siitä on hyvä lähteä iskemään kirjaimia. Eikä saa pelottaa se että etusormien välissä on kaksi kirjainta; usko pois, ahistus ja jännitys tulis jos ne kädet olis niin lähellä toisiaan.

Näppäimistöllä ainoat nappulat jotka ovat missään järkevässä suhteessa toisiinsa ovat numerot ja osa toimintonäppäimistä. Muu on kaaosta jopa sellaiselle joka puhuu toisia kieliä. Tämä on tosi ikävää opeteltavaa, aivan kuten kertotaulu...mutta aivan kuten kertotaulu, kun sen on kerran oppinut ulkoa ja käyttänyt sitä hetken, sitä ei tartte enää ajatella. Tuohon oppimiseen menee päivittäisellä harjoituksella noin kahdesta kolmeen viikkoon, ja sitten se auttaa sua loppuiän. Eli kyse ei ole mistään tutkonnosta, vaan enemmänkin siitä että opit tekemään kelvollisen ruskeakastikkeen pannulla; työläästä jutusta, mutta lopulta kuitenkin aika pikkuisesta.

Touch typingin oppimiseen on kolme erillistä tapaa. Kaikki niistä vaativat että alkuun yrität olla katsomatta näppäimistöä vaikka kuinka tekisi mieli, ja muistaa päässä missä ne nappulat ovat. Sen yli ei pääse vaikka mikä olisi; tähän ei ole muuta lääkettä kuin opettelu, ja vieläpä aika ikävä semmoinen kun tällainen hienomotorinen oppiminen tuntuu pahalta ennen kuin se on onnistunut. Tuo karvas lääke pitää vain niellä, ja kestää sitä se pari, kolme viikkoa mitä se kestää. Ne keinot sitten ovat:

1. Käytä jotakin kymmensormijärjestelmän opettamiseen tarkoitettua softaa. Niitä löytyy verkosta vapaina ja ilmaisinakin, jopa Windowsille, ja ne voivat olla oikein tehokkaita. Ne näyttävät sinulle mitä nappulaa painat, ruudulla, antavat harjoituksia jotka opettavat nuo nappulat helpommista vaikeimpiin vähitellen, ja lopulta jopa haastavat kirjoittamaan pitkää tekstiä, antaen palautetta siitä kuinka paljon virheitä teet.
   • Tuo on työteliäiden tyttöjen ja luokan hikareiden tapa oppia järjestelmä. Jos pystyt siihen, tee se noin; lopputuloksena on se paras, siistein ja nopein järjestelmä, josta hyödyt kaikkein eniten. Se mitä nuo ohjelmat ja opettajasi opettavat on ihan aidosti se paras systeemi mitä tällaisella näppiksellä ylipäänsä pystyy tekemään, ja se tekisi sinusta jo noin 30% nopeamman kirjoittajan kuin minä voisin olla, yhden verkkolehden päätoimittajana. Eritoten se vähentäisi kirjoitusvirheitäsi rajusti siitä mitä minä teen, ja mitä minun pitää korjata koko ajan.
2. Toinen tapa on se, että ihan vain hankkiudut jollekin turvalliselle foorumille, jossa voit kirjoittaa. Sanot että olet opettelemassa vasta, ja sitten ihan vain kirjoitat kunnes se alkaa tulla selkärangasta.
   • Näin itse aikanaan tein. Mutta se vaatii sietämätöntä itsekuria, koska toisin kuin opetusohjelmassa, ruudulla ei näy mitään muistutusta siitä missä järjestyksessä ne nappulat ovat. Eikä ole mitään opetusohjelmaa, joka opettaa sinua painamaan niitä oikein tai neuvoo sinua. Itse kyllä opin kirjoittamaan lopulta noinkin, ja siihen sähköposti (nykyään FB päin vastoin) auttoi. koska se teki hommasta juuri niin kiintoisaa että jaksoin hoitaa homman loppuun asti. Tämä lienee erityisen merkittävä hyöty hötkyileville pojille.
   • Mutta samalla tuolla keinolla ei kyllä opita sitä parasta kirjoitustekniikkaa. Minäkään en lopulta oppinut esimerkiksi käyttämään molempia pikkusormiani kuten pitäisi, välilyönti hoituu lähinnä dominantilla kädellä kun sen oikeastaan pitäisi mennä molemmilla vuorotellen, numeroiden kanssa joudun katsomaan edelleen näppäimistöä kun niitä käytetään, ja niin edelleen. Mutta kirjoitan kyllä pirun nopeasti kun pääsen vauhtiin, ja korjaan niin nopeasti että heikompi kirjoittaja ei edes huomaisi sitä livenä. Eli tämäkin on ihan totinen vaihtoehto.
3. Jos joudut lukemaan tätä blogahdustani verkossa, epäilemättä osaat jo kirjoittaa. Ja jos tästä sitten on sinulle hyötyä, luultavasti kirjoitat jo väärin. Luultavasti kirjoitustekniikkasi on sitä että katsotaan näppäimistöön, ja sitten ruudulle, ja sitten näppäimistöön, ja sitten... Useimmiten käytät etusormia, kuten puhelimesi pikkunäppiksellä peukaloitasi, ja vieläpä olet tosi nopea niiden kanssa. Tietänet jo mistä puhun, myönnä vain. :)
   • Tuosta pitää opetella eroon jollet halua että myöhemmin tulee niskavika ja käsien jännevamma. Kyllä, ihan oikea vamma, joka pitää joskus keski-iässä vielä leikata, ja joka ei silti parane enää täysin. Näppäimistön ja hiiren käyttö ovat vaarallisia juttuja ihmiselle muutenkin, mutta tolla konstilla hankit kyllä vielä tavallistakin pahemman vaivan. Silloin edessä on oppimisongelmista se kaikkein pahin: poisoppiminen pahoilta tavoilta. Keinolla millä hyvällä olisi tarpeellista oppia pois siitä, että joudut katsomaan näppäimistöön kun kirjoitat.
   • Siihen yksi parhaista keinoista sitten on se, että kun opettelet kirjoittamaan uudelleen, panet jonkin peitteen näppäimistön päälle. Niin että sen ja näppäimistön välissä sormet voivat toimia, mutta et voi silti nähdä missä sormet ovat tai mitä näppäimissä lukee. Tuo peite voisi auttaa usein jopa ensioppimisen kanssa, mutta...
   • Jos joudut ensin poisoppimaan pahoja tapoja, se voi viedä ylimääräiset neljä viikkoa kovalla yritykselläkin. Sen päälle vielä vähän tavallista enemmän oppimisaikaa uudessa kirjoitustavassa. Ja silloin sitä peitettä tarvitaan enemmän kuin muuten. Usko pois, minä tiedän, koska tämä homma oli minulle luultavasti tavallista vaikeampaa, enkä vieläkään ole oppinut sitä kunnolla. Eli pitkässä tekstissä (ennätykseni oli reilu satakolmekymmentätuhatta merkkiä yhdeltä istumalta joskus teininä) pikkusormeni menevät semmoiseen kuntoon että maratoonarille tulisi paha olo. Mutta se on silti sen arvoista.

Jos tämä kaikki sitten on niin ikävää, miksi vaivautua? No sille on kovin yksinkertainen syy, jonka tajuaa vasta kun on tehnyt tuon homman kertaalleen: yhtäkkiä pystyy kirjoittamaan niin että katsoo ruutuun eikä näppikseen. Eikä vain se: vähän ajan päästä pystyy kirjoittamaan niin ettei edes tajua kirjoittavansa, vaan tuntee vain puhuvansa, samalla kun näppis soi. Aivan samalla tavalla kuin puhuessa ei enää mieti mitä se leukaluu tekee, vaikka pikkupilttinä sekin oli iso ongelma.

Plussana tulee sekin, että kun nykyään niin iso osa duuneista edellyttää jonkinlaista tietokonetaitoa, tai ainakin sitä että täyttää sekalaisia lomakkeita, siitä kirjoittamisesta ei tule aivan niin kamalia niska- ja selkävaivoja kuin muuten tulisi. Se että osaa edes kirjoittaa oikein, voi jo säästää useiden vuosien sairaslomilta joiden aikana ei voi ansaita sitä rahaa jonka aikuinen muuten tykkäisi ja kykenisi ansaita. Eli se muutaman viikon investointi oppimiseen—niin vittumainen kuin se todella onkin—tässä kannattaa, ja vieläpä aika isosti.

Federalismista, eli liittovaltioitumisesta

Viime aikoina minua on hieman häirinnyt Euroopan Unioniin liitetty keskustelu liittovaltiokehityksestä ja federalismista. Epäilen nimittäin, että siitä puhuvat eivät oikein ymmärrä mitä noilla sanoilla tarkoitetaan. Tuo virhe myös tuntuu kertovan tietystä vaihtoehdottomuuden politiikasta, jossa ei nähdä kaikkia niitä vaihtoehtoja jotka matkalla täysin hajautetusta vallasta täysin keskitettyyn voi olla.

Tärkein ja perinteisin esimerkki liittovaltiosta, siis federaatiosta, lienee Amerikan Yhdysvallat, eli jenkkilä. Se syntyi alunperin useiden erillisten siirtokuntien kapinasta, jopa hieman eri siirtomaaisäntiä vastaan. Tuossa sopii verrata tilannetta siihen kuinka Suomi on syntynyt sotkuisesta, hitaasta kapinahengestä niin Ruotsia kuin Venäjääkin vastaan.

Sen jälkeen kun valtio oli jo olemassa, tapeltiin vielä keskenään etelä–pohjois -akselillakin—ja vain hieman mukauttaen, niin meilläkin tapeltiin läpi Terijoen hallitukset ynnä muut. Vain nopeampaan tahtiin, ja vain hieman eri tavalla. Nuorempi valtio kun kerran olemme, ja paitsi nuoruuden myös alhaisemman väestömäärän tähden niin ettei erillisiä valtioita nykyalueellemme päässyt missään vaiheessa syntymään.

Kulttuurimme oli myös sen verran staattisempi ja homogeenisempi alunperinkin ettei se jättänyt tilaa liittovaltiolle, vaan vain yhtenäisvaltiolle. Sen takia meillä ei sitten ole kokemusta siitä mitä liittovaltio erona valtiosta on, toisin kuin jenkeillä historiansa takia on, vaikka kaikki muut aikaiset käänteet ovatkin ainakin jossain määrin verrattavissa.

Tuo kokemuksen puute sitten mielestäni haittaa meitä voimakkaasti Euroopan yhtenäistymisessä, ja puhe liittovaltiokehityksestä on nähdäkseni yksi paras merkki siitä. Sillä kun meidän poliitikkomme puhuvat liittovaltiosta, he tuntuvat viittaavan ihan vain yhtenäisvaltioon. Tuo on nähdäkseni paha virhe politiikan historian tuntemuksessa: se mihin federalisaatiolla/liittovaltiokehityksellä nykyään EU:n suhteen viitataan, pitäisi nimetä valtiokehitykseksi, ei liittovaltiokehitykseksi, koska liittovaltiolla viitattiin perinteisesti jenkeissäkin siihen mitä EU alunperin tavoitteli. Ihan vain vapaakauppa-alueeseen jolla ylimmällä päätöstaholla on vain hyvin rajatut valtaoikeudet kaikkia koskettaviin asioihin ja erityisesti rajat ylittävään kauppaan. Ei mihin vain.

Tuon päättelyn varassa EU oli federaatio jo lähtökohdiltaan, ja ihan yhtä hyvä, käypäinen idea kuin USA:kin aikanaan. Nyt se kuitenkin on ikävästi kehittymässä valtioksi, joka ei enää toimi näin laajoissa ihmisryhmissä. Se ei toimi niin edes yhtä hyvin kuin USA on toiminut, jälleen 10-20a etukäteen meidän kehityksestämme, koska Eurooppa on vanhempi, jumiutuneempi, heterogeenisempi, ja ylipäänsä kaikin puolin sopimattomampi kokonaiseksi valtioksi.

Lisäksi sitten Yhdysvaltain puolelta tiedetään, että noin laaja kokonaisuus ei edes homogenisoivana ja laajalti kansallisvaltioituneena kokonaisuutena toimi kunnolla. Se taipuu sisäisiin ristiriitoihin, dirigismiin, omiinkin kansalaisiinsa kohdistuvaan suoranaiseen tyranniaan, taloudelliseen väärinhallintoon, maailmanpoliisiuuteen/supervaltapolitiikkaan, ynnä moneen muuhun poliittiseen syntiin. Eurooppa, jos siitä yritettäisiin tehdä ihan vain federaation sijasta todellinen yhtenäisvaltio, se luultavasti saisi aikaan vielä jotain paljon pahempaa. Ikävimmillään sisällissodan tai pari, samalla kun tappelee USA:n, Kiinan, Intian, Venäjän ja lopulta Afrikan Unioninkin kanssa mitättömistä rajasaarista loputtomiin. Kun kerran voi...

Niinpä, eikö olisi mahdollista että palautettaisiin EU aidoksi federaatioksi, jossa keskusvalta koostuu rajatuista valtaoikeuksista, sen sijaan että mennään yhtenäisen valtion suuntaan? Me näimme jo että vastakkainen malli meni pieleen niin USA:ssa kuin Neuvostoliitossakin, eli voisimmekohan Wanhana Mantereena ottaa hiukka oppia tuosta, ja pitäytyä ihan vain niissä Hiili- ja Teräsunioneissa, yhteistyössämme? Tehdä yhteistyötä siellä missä se on aiheellista, ja jättää yliampuvat poliittiset ambitiot sikseen?

Nashin suuri oivallus

Useimmat tietävät peliteoriasta korkeintaan John Nashin, ja hänenkin tuotoksistaan oikeastaan vain sen mitä hänen kuuluisasta tasapainolauseestaan sanottiin elokuvassa Kaunis mieli. Peliteoreetikon täytyy sitten lähestulkoon nyrjäyttää mielensä että elokuvan kuvaus teoreemasta näyttäisi sen oikealta sisällöltä.

Ajattelinkin, että ehkäpä hahmottelisin—vaikka nyt sitten vain omasta wannabe-näkökulmastani—mikä siinä tasapainolauseessa itse asiassa on matemaattisesti niin hienoa. Sehän kuitenkin on sietämättömän hyödyllinen lause myös sosiaalis–poliittisten aiheiden analyysissä, kuten omassa liberaalis- ja epäkonventionaalisen talousperäisessä ymmärryksessäni yhteiskunnan toiminnasta. Toisaalta samalla myös aivan erilainen palikka moisessa sekä paljon kauempana "pelien yleisestä teoriasta" kuin äkkiseltään voisi luulla. Tarina ei myöskään ole aivan lyhyt.

Lyhyt esihistoria

Pelejä on käsitelty matemaattisesti aivan matematiikan alkuajoista lähtien. Aivan klassisimpia yrityksiä en kuitenkaan ala kattaa, koska ne ovat epäolennaisia Nashille. Sen sijaan todennäköisyyslaskut vedonlyönnissä lienevät aikaisimpia nykymatematiikan yrityksiä tuohon suuntaan. Silloin Pascalin vastaus ystävälleen Antoine Gombaud'lle vuonna 1654 lienee tarinan varsinainen alku: siinä Pascal loi ensimmäistä kertaa ajatuksen odotetusta hyödystä pelin mittarina, vastatessaan ystävälleen miten keskenjääneen pelin voitot tulisi jakaa oikeudenmukaisesti.

Seuraava isompi maanmerkki uskoakseni oli vuosi 1783, jolloin Bernoulli julkaisi serkkunsa keksimän ajatuksen joka nykyään kulkee nimellä "Pietarin paradoksi". Se perustui pohjimmiltaan yhdelle martingaalille, eli vedonlyöntistrategialle jolle ihmiset ovat nykytiedon mukaan turhankin alttiita, jolloin tuo strategia on yleinen vaikka se onkin poikkeuksetta äärimmäisen tuhoisa. Se koostuu siitä, että tuplataan kun hävitään, siinä toivossa että häviöt voidaan voittaa takaisin seuraavalla kierroksella.

Nykymatematiikan termein tuollaisella strategialla ei ole tavallista suppenevaa odotusarvoa lainkaan. Sen varianssi kasvaa eksponentiaalisesti kierrosten lisääntyessä, mutta kussakin vaiheessa voiton odotusarvo pysyy tismalleen nollana. Tällainen johtaa tietenkin tuhoon koska kukaan ei voi panna peliin loputtomasti resursseja, mutta samalla puhdas laskennallinen odotusarvo voitosta kyllä pysyy edelleen nollassa, jolloin sen pitäisi olla neutraali veto aiemman teorian mukaan.

Tämä vastaesimerkki ja siitä seurannut teoria johtivat utiliteetin ja erityisesti laskevan marginaaliutiliteetin käsitteiden syntyyn, erillisenä aiemmasta puhtaasta rahavoittoon keskittyvästä pascalilaisesta analyysista. Nykyään jälkimmäistä kutsuttaisiin marginaalianalyysiksi, ja se on olennaisesti modernin, nykyään jo "konventionaalisen" neoklassisen taloustieteen pohjalla, aikaisten itävaltalaisten taloustieteilijöiden kuten Mengerin välittäminä.

Alkuhistoria

Todellinen tarina lähtee taloustieteilijä Cournot'n duopoliteoriasta vuonna 1838. Siinä ensimmäisen kerran analysoitiin taloudellista toimijaa niin, että myös hänen vastapuolensa (tässä vain yhden) toiminta otettiin samanaikaisesti huomioon. Tuo teoria jäi—ehkä jopa hieman onnekkaasti—huomiotta, mutta oli ehdottomasti ensimmäinen täysimittainen peliteoreettinen analyysi silti. Se myös oli ensimmäinen peliteoreettinen analyysi, jossa molempien samanaikainen siirto yksinkertaisti laskentatehtävää. Tuloksena oli ensimmäinen analyysi pelin standardimuodossa—ja kuten myöhemmin kerron, jossain määrin ikävin lopputuloksin.

Seuraava iso juttu oli kahden kovan ja laaja-alaisen matemaatikon, eli von Neumannin (mieleiseni mies koska keksi nykymuotoisen tietokoneen) ja Morgensternin (usein mainittu ekonomistina mitä olikin, mutta myös matemaatikko), vuoden 1944 kirjasta nimeltään The Theory of Games and Economic Behavior. Tuossa teoksessa ensimmäistä kertaa aksiomatisoitiin odotusarvoisen hyödyn käsite, ja ylipäänsä annettiin ne neljä siistiä, pikkuista aksioomaa jotka ovat riittävät ja tarpeelliset (eli yhtäpitävät) yksilön hyötyfunktion olemassaololle. Tuo loi pohjan hyödyn käsitteen matemaattis–loogiselle manipulaatiolle: sillä yhtäkkiä oli rakenne josta voitiin vetää formaaleja, loogisia, matemaattisia johtopäätöksiä. Se mistä nykyään puhutaan ihmistieteiden puolella "operationalisaationa" oli syntynyt vielä tiukemmassa muodossa taloustieteen ja peliteorian puolelle "aksiomatisaationa".

Tuo samainen juttu kulkee tähän päivään asti taloustieteessä (yhdenlaisena, yleisimpänä, väljimpänä) "instrumentaalisen rationaalisuuden oletuksena". Se ilmaistaan todennäköisyysmuodossaan neljänä erillisenä ehtona:

1. (Täydellisyys) Joko eka on parempi tai toinen on parempi tai molemmat ovat yhtäläisiä. Piste.Tämä sulkee pois tapaukset joissa yksilön sisäiset tilat eivät ole keskenään vertailtavissa. (Eli ei voi käydä ettei kuluttaja pysty päättämään kaupassa ihan vain sen takia että "tää tölkki on korkeampi ja tää on vihreämpi, eli en voi vertailla niitä." Se on parempi, huonompi tai yhtä hyvä, muttei muuta.)
2. (Transitiivisyys) Jos eka on parempi kuin toka, ja toka parempi kuin kolmas, kolmas ei ole koskaan parempi kuin eka. Tämä sulkee pois sykliset preferenssit yhden yksilön sisällä, niin että vertailtavat tilat eivät ole välillisesti ristiriidassa. ("Otan a, eikun velota viis senttiä sittenkin että b, eikun b+5 jotta c, eikun c+5 jotta a, eikun a+5 jotta b, loputtomiin." Vrt. Dutch Book.)
3. (Jatkuvuus, tai konveksisuus) Kun todennäköisyydet tuodaan kuvaan, jokin ekan ja kolmannen välinen toka vaihtoehto on aina kuvattavissa ekan ja kolmannen välisenä todennäköisyyspainotuksena. ("Jos tomaatin ja chilin sekoitus on alapäässä, ja toisaalta juuston ja oreganon sekoitus yläpäässä, niiden välillä jokin tomaatin, juuston, oreganon sekä chilin sekoitus on paras mahdollinen siinä välissä.") Sekä,
4. (Riippumattomuus ja/tai epäolennaisuus, "IIAC") Ei ole mahdollista että ekan ja tokan todennäköisyys suosii samalla todennäköisyysjakaumalla, vastaavasti, kolmatta ja tokaa; ei ole mahdollista että poistamalla jokin vaihtoehdoista niiden joukosta loppujen järjestys koskaan muuttuisi. ("Ai Niinistö jäi pelistä, no äänestämpä sittenkin toisena vaihtoehtona Haavistoa Väyrysen asemesta, vaikka muuten Väyrynen olisi ollut parempi jos olisi ollut pelissä jopa toisena, häviävänä vaihtoehtona.")

(Jos todennäköisyys otettaisiin pois kuvasta, matemaattisen osittaisjärjestyksen ehdot taitaisivat riittää. Näin libertaarin lähtökohdista nämä ehdot tulevat muutenkin hyvin lähelle Arrow'n sekä Gibbard-Satterthwaiten teoreemoja sosiaalisessa valinnassa sekä jopa vaalitavoissa.)

Noilla ehdoilla valinnoista saadaan johdettua preferenssijärjestyksiä, sekä päin vastoin, ja niitä voidaan manipuloida siitä eteenpäin teoreettisesti miten halutaan. Tämä teoria sisältää myös kaiken sen mitä aiemmin Esihistoriassa totesin: myös sellaiset (deterministiset) hyötyfunktiot (kuten yksinkertaisimmin logaritminen, yleisimmin käytetty) jotka ratkaisevat tuon Bernoullin paradoksin täyttävät nämä ehdot koska ne ovat konvekseja, funktioina. Lisäksi nämä ehdot voivat täyttyä täysimääräisesti silloinkin, kun todennäköisyys on läsnä, additiivisena rakenteena.

Monia mysteerejä jää tässäkin jäljelle, koska vaikka hyötyfunktio olisi täysin lineaarinen, ja todennäköisyyskaavat olisivat sitä myös, kaikki ongelmat eivät silti olisi täysin ratkaistavissa, varsinkaan suljetussa muodossa. Ratkaisuavaruuden konveksisuus seuraa vasta kun hyötyfunktio on jotakin sellaista konveksia joka on selvästi lineaarisen alapuolella, ja tuo konveksisuus on tosi iso juttu paitsi numeerisissa ratkaisuissa, myös analyyttisissa, suljetuissa ratkaisutavoissa. Eikä edes se aina riitä; joskus tarvitaan sitä tiukkaa logaritmisuuttakin, tai pahimmillaan jopa jotakin vielä paljon rajoittavampaa.

Mitenhän tällaisesta siis sitten päästäisiin eteenpäin?

Nollasummapeli

von Neumann (ja toissijaisena Morgenstern) ratkaisivat ongelman alunperin niin, että he näyttivät kaikilla diskreeteillä peleillä olevan tietyn lopullisen summautiliteetin, nojaten tuohon utiliteettiteoreemaan. Tuon todistuksen hienoin piirre oli, että he näyttivät pelin kokonaisutiliteetin olevan olemassa kaikille järkeville hyötyfunktioille, kunhan kunkin yksittäisen siirron hyöty vain tiedetään, jopa silloin kun toisen pelaajan vastaus otetaan huomioon. Ja oma paras vastaus siihen otetaan huomioon. Ja vastapelurin paras siihen, ad infinitum. Toisin sanoen, tuo oli ensimmäinen aidosti peliteoreettinen analyysi, jossa myös vastustajan käyttäytyminen otettiin huomioon, ja oma, ja toisen, ja...loputtomiin.

Moinen rekursio ylitti sen mitä aiemmin sanoin Cournot'n analyysista, joka oli vain kaksivaiheinen. Se sitten määritteli peliteorian: "matematiikan ja/tai taloustieteen haara jossa mietitään myös loppuun asti mitä vastustaja ehkä voisi tehdä, kenties vaihtuvien oletusten alla siitä mitä tuo kaikki tekeminenja miettiminen tismalleen tarkoittaa; mutta joka tapauksessa mietitään omat siirrot hamaan loppuun asti suhteessa toisen samanlaiseen miettimiseen."

Tähän todistukseen kuitenkin vaadittiin tietty raskas lisäoletus: kaikki utiliteetti jota yksi pelaaja keräsi, piti olla toiselta/muilta pois yhtäläisesti. Tätä kutsutaan nollasummapeliksi tai -oletukseksi. Se pätee useimmissa lautapeleissä kun asiaa katsotaan hieman tarkemmin: jokuhan kuitenkin häviää tai voittaa, joten lopullinen utiliteetti pelistä voidaan ilmaista aina luvuissa -1 ja +1. Toinen saa yhden plussan, toinen yhden miinuksen, ja niiden summa on sitten nolla.

Ristinollassa näin on taatusti, shakissa hiukka so-so koska tasapelimahdollisuus (mutta kuitenkin koska se voidaan laskea silloinkin 0-0), ja jopa Go:ssa sama. Tuollaiset "nollasummapelit" olivat yhtäkkiä, hyvin yllättäen, todistettavissa tietyissä suhteissaan suuntaan ja toiseenkin, tämän aikaisen peliteoreettisen raaminsa tähden.

Eka todistus oli muistaakseni se, että taannehtiva induktio ("backward induction") takuuvarmasti ratkaisee tuollaisen pelin sen jälkeen kun pelipuu (eli kaikkien laillisten siirtosarjojen kokonaisuus; se on toki isompi kuin atomien määrä universumissa jo shakissakin) on ensin todistettu kokonaisuudessaan äärelliseksi. Silloin vain lähdetään taaksepäin siitä miten peli kussakin haarassaan loppui, ja vältetään kussakin puun haarassa tyhmiä valintoja.

Tuosta tuli sitten minimax-teoreema: jos tiedät kaikki myöhemmät tilat mitä tietystä pelilaudan tilasta voisi seurata aina pelin loppuun asti, voit katsoa lopputilasta takaisinpäin, jolloin nykyisen tilanteesi arvo on nollasummaisessa pelissä aina joko voitto (+1) tai tappio (-1) tai tasapeli (0), sen mukaan mikä paras lopputulos siirron alla on. Koska vastustajasikin voi katsoa samalla tavalla eteenpäin, ja voidaan olettaa että vastustajasikin on rationaalinen, kova pelaaja, pitää olettaa että hän myös pelaa optimaalisesti eteenpäin nykytilanteesta, tietäen mitä siitä voi seurata. Se hieno todistus tässä raamissa on, että kullakin pelaajalla on optimistrategiansa jokaisessa pelin vaiheessa suhteessa toisen optimistrategiaan. Kummankin paras valinta on sitten laskettavissa miniminä maksimaalisesta häviöstä pelipuun nykyisessä haarassa nykyiselle pelaajalle (vrt. taloustieteen vaihtoehtoiskustannus), kun kummatkin pelaavat tällä tavalla täydellisesti ajatellen.

Tällainen ehkä kuulostaa triviaalilta, mutta siitä seuraa melko helposti "konventionaalisen tekoälyn" perusratkaisu lautapeleille kuten shakille. Se käyttää ns. alpha–beta-karsintaa, joka arvioi heuristiikkoja käyttäen kunkin pelitilanteen arvoa (eli mitä uskoo sen olevan heuristiikan nojalla suhteessa tuohon oikeaan +1,-1,0 -todelliseen arvoon). Se soveltaa tuota arviota kuhunkin nykyasemasta lähtevään pelipuun solmuun, eli siis kaikkiin tilanteisiin jotka ovat saavutettavissa vaikkapa neljällä vuorolla eteenpäin shakissa. Se kuitenkin etsii pelipuuta niin, että jos jokin siirto jo tiedetään paremmaksi kuin toinen aikaisemman haun perusteella, huonommat haarat jätetään tutkimatta jo juuressaan. (Alpha–beta -nimi tulee muuttujista jotka sisältävät oman suurimman ja vastustajan pienimmän häviön, jotka ovat tuon karsinnan äärirajat.)

Jos alpha–betalla on käytössään täydellinen tieto pelitilanteen arvosta, se tuottaa saman lopputuloksen kuin minimax-algoritmi. Jos sillä on käytössään vain konveksi arvio kunkin pelitilanteen arvosta, voidaan edelleen näyttää että se on tietyssä mielessä optimaalisen tehokas suhteessa pelin aukilasketun alapuun kokoon (ts. se toteuttaa A*-haun tällaisessa rajoitetussa pelipuussa).

Jopa Deep Blue lienee käyttänyt tätä heuristiikkaa kun se vihdoin hakkasi ensimmäisen Suurmestarinsa, shakissa.

Ruma mieli

Tuo logiikka ei kuitenkaan toimi peleissä, joissa nollasummaperiaate ei toteudu. Muistelisin myös, että Cournot'n alkuperäinen analyysi joka ei luottanut minimax-analyysiin tiedettiin epämääräisesti jo tässä vaiheessa tai hieman sen jälkeen. Mutta sitä ei käsitelty eteenpäin kovinkaan paljon, koska se oli erityistapaus, ja suoraan sanoen hieman omituinen. Eritoten kun siitä sitten myöhemmin (Bertrand, 1883; Stackelberg 1934) vielä löydettiin nekin hulluudet, että jos tuo peli formuloidaan hinnoilla määrien asemesta, se toimii eri tavalla, sekä se että jos se ei olekaan täysin yhtäaikaisten siirtojen peli, se jälleen menee aivan uuteen tasapainoon. Ilmankos kukaan ei oikein halunnut koskea siihen ennen kuin analyyttinen kykymme kehittyi pidemmälle.

Mutta se kyllä oli jo selvä että minimax-periaate ei ratkaissut tuota ongelmaa. Yhtäkkiä aika moni tajusi, että siirto pelissä joka on sinulta pois, ei välttämättä ole plussaa muille. Cournot'n tunteville ainakin tuo oli ilmiselvää: nollasummaoletus joka antoi kantaa pelin tietyn aseman arvon ylöspäin pelipuussa menee tuolloin täysin rikki, koska niin Cournot'ssa, Bertrandissa kuin Stackelbergissäkin yhden pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat toisen näkemään odotettuun arvoon. Silloin, paitsi että pelipuun lehdistä voi alkaa kuplia ylöspäin arvoja joita ei voi esittää vain plus-miinus-ykkösinä-tai-nollina, koko minimax-algoritmin ja siten sitä arvioivan alfa–betan logiikka menee rikki, kun yhtäkkiä pelipuun alemmat haarat voivatkin heitellä arvostuksia mielivaltaisesti positiiviselle ja negatiiviselle puolelle, sen sijaan että perättäisten solmujen arvot vain summautuisivat nollaan. Tuossa tilanteessa käy aika sama juttu kuin siinä, jos Dijkstran algoritmi kohtaisi negatiivisen painon: taaksepäininduktioon, eli siis minimaxiin, nojaava todistus yhtäkkiä vain räjähtää käsiin.

Eli nyt ollaan vihdoin historiallisesti tilanteessa, jossa Cournot'n ongelmasta ja sen johdannaisista tiedetään jo että jopa kahden askeleen täydellisen yleinen, ei-nollasummaisten pelipuiden ongelma on ratkaistavissa. Nollasummaisetkin pelit ratkesivat jo täydellisesti, siinä mielessä kuin matemaatikot nyt ylipäänsä ratkaisevat mitään. Jolloin tässä tilanteessa, jos satut olemaan matemaatikko ja löydät kirjallisuudesta nämä kaksi erillistä faktaa, ne ärsyttävät välittömästi, pahasti, ja kestävästi; tämä on sen tason kamaa että "sun todellisuudessa on yhtäkkiä hankaava särö".

Yleisesti uskottaneen, että Nash lähti likimain tästä lähtökohdasta: tuo kuva näyttää kovasti siltä että jossain siellä rivien välissä on yleinen ratkaisu yleisille ei-nollasummaisille peleille myös. Se pitää vain löytää.

Kaunis mieli

Sitä miten John Forbes Nash päätyi teoreemaansa ei ole dokumentoitu erityisen hyvin. Mutta sen olennainen sisältö on silti seuraava:

1. Äärellisellä määrällä pelaajia,
2. joilla kullakin on mielivaltainen von Neumann–Morgeinstein -tyypin hyötyfunktio, 
3. erityisesti niin että noppaa saa heittää vapaasti kaikkien siirtojen välillä jos se on paras vaste toisen pelaajan vastaavan hyötyfunktion suhteen,
4. joista pelaajista kukin tietää toisten hyötyfunktiot, ja
5. joista kukin tietää pelin kaikki säännöt sekä rajoitteet,

heillä kaikilla erikseen on vaste/siirto toistensa suhteen samaan aikaan, joka ei voi yksipuolisesti parantaa pelaajan tilannetta. Kenties noita vasteiden/siirtojen yhdistelmiä voi olla useampiakin, mutta vähintäänkin yksi, jopa tilanteessa jossa peli jatkuu ikuisesti ja osanottajia on mikä vain äärellinen määrä.

Jo noista ehdoista näkyy teoreeman historia. Se lähtee tismalleen samoista matemaattisista ehdoista kuin von Neumannin ja Morgensternin teoreema. Se eroaa vain siinä että todistuksessa heitetään yllämainittu nollasummaoletus mäkeen.

Nashin teoreema ei siis ole erityisen ihmeellinen siinä että se antaisi tuolle jo aiemmin peliteoriassa määritellylle ongelmalle uutta rakennetta tai konkreettisia ratkaisutapoja. Se on vain samantyyppinen todistus tasapainon olemassaololle kuin aiempi nollasummatodistuskin, mutta ulottuu nyt vain uudenlaisiin peleihin.

Mutta vähintäänkin yhden aivan uudenlaisen ajatuksen se tuottaa samantien: pelissä voi olla useampia erillisiä tasapainoja, eikä vain yksi, kuten klassisessa taloustieteessä oli, tai vNM-tyypin nollasummapeleissä. Tuo on ehkä briljantein sekä hedelmällisin huomio siitä mitä positiivisummaisuus voi tehdä pelille suhteessa nollasummaisuuteen: sen tasapaino ei enää ole uniikki. (Myöhemmin tuli myös osoitetuksi, että useampikin erilainen, monikäsitteinen Nash-tasapaino lähestyy klassisen taloustieteen yksikäsitteistä tasapainoa, useamminkin eri oletuksin). Moinen monitasapaino jo sinänsä mallintaa paljon paremmin sosiaalitieteiden normaalia asetelmaa kuin yksi optimaalinen, klassinen tasapaino, mikä ennustelee teoreeman myöhempiä, laajempia sovelluksia.

Samalla Nashin teoreema on matemaattisesti melko briljantti. Siinä missä von Neumannin ja Morgernsternin todistus käytti hyväkseen Brouwerin jo-klassista kiintopistelausetta, Nashin vastaava pohjautui silloin vielä varsin uudelle ja eksoottiselle Kakutanin kiintopistelauseelle. Nashin versiossa itsestäni kiintoisinta on se, kuinka se käyttää [0,1]-todennäköisyysjanaa täydentämään muuten diskreetin avaruuden niin, että jatkuva kiintopistelause menee läpi. Epäilen, että tuo on matemaattisesti teorian nättixein sisältö; kaunis sovellus muuten lähes-tuntemattomasta kiintopistelauseesta.

Tällä sovelluksella on jopa ollut se hassu seuraamus, että Kakutani levisi taloustieteeseen yleensä, jolloin se nykyään pulpahtaa pinnalle miltei joka paikassa missä ylipäänsä käsitellään todennäköisyyttä tai moniarvosuureita.


Matematiikan taso

Nashin tasapainoteoreema on leimallisen matemaattinen tulos, joten ehkäpä pitäisi sanoa pari sanaa siitä kuinka matemaattisesti hankala se on. Eli, uskoakseni se ei ole. Se ei edes aikansa matematiikkaan nähden ole kova, matematiikkaa tieteenä edistävä tulos, vaan hyvin selvästi vain odottamaton sovellus siitä mitä jo tiedettiin. Vaikka Nash on muiden tuloksiensa valossa suorastaan hämmästyttävänkin kova matemaatikko, tämä nimenomainen oivallus ei tuon tieteen mittarilla puhuen ole lähelläkään hänen kovimpia tuloksiaan. Niin tunnetuin kuin hyödyllisin ehkä onkin.

Matemaattista teoreemaahan kun pitäisi aina arvioida niin ex ante kuin ex post, erikseen. Ex post Nashin teoreema on suhteellisen simppeli, kuten kaikki hyvät teoreemat ovat. Se on lähestulkoon ilmiselvä kun sen kerran tajuaa: seuraa kivasti kiintopistelauseesta, ja sillä on vielä kiva tulkintakin. Ja katos, se valaisee vielä vähän sitäkin miten suoria tuloja simppelien topologisten (todennäköisyys-) avaruuksienkin kanssa voi käyttää.

Ex ante, vain Nash, nobelisti- ja Fields-mitalikumppaneineen, tietävät mitä vittua matemaatikon päässä vinksahti että tuommoinen tulos yhtäkkiä tuli olemaan, ja mitä sellaiseen vaaditaan. Mutta kuten yllä olen jo hahmotellut, tämä tulos ei suorastaan ollut ennakoimaton, eikä se oikeastaan viittaa mihinkään uusiin tuloksiin itsensä lisäksi. Silloin se ei matematiikan puolesta ole erityisen merkittävä, kantava teoreema.

Mitä tämä siis oikeasti tarkoittaa

Hassuin puoli Nashin teoreemassa on se, ettei se oikeastaan sinänsä meinaa mitään sosiaalitieteiden, ml. taloustieteen, analyysille. Sehän kertoo vain, että tietyn tyylisessä matemaattisessa analyysissa on olemassa ainakin yksi tasapaino. Se ei mitenkään selvästi auta löytämään tuota tasapainoa, eikä se todellakaan auta erottamaan niitä monia tasapainoja toisistaan jotka se myös ennustaa, käyttäessään Kakutania eikä vain Brouweria. Tahi takaamaan niiden vakautta missään mielessä.

Samalla se on kuitenkin erittäin merkittävä talousteoreema siksi, että se kertoo siitä riippumattomien ratkaisutapojen lopulta päätyvän ainakin yhteen vakaaseen ratkaisuun. Kun opit ratkaisutavat, Nashin lause takaa vihdoin että ne myös toimivat. Hänen todistuksensa on myös antanut paljon vinkkejä siihen miten ratkaista yksittäisiä ongelmia ja todistaa että ne on tosiaan ratkaistu loppuun. Vangin dilemma lienee tärkein sellainen, ja heti perässä likipitäen duaalinen Schelling-pisteiden/koordinaatiopelien ongelma; ehkä kaksi tärkeintä ääripäätä sillä jatkumolla jolla Nash-tasapainot voivat olla jotakin muuta kuin nollasummaisia ja/tai ihan vain voittoisia/triviaaleja. Ilman Nashin todistusta noita tuskin olisi pystytty näyttämään formaalisti toteen, vaikka sinänsä ne ehkä olisikin pystytty jotenkin käsittämään.

Yhtenä hassuna esimerkkinä Nash-tasapainosta pitäisi varmaan ottaa vielä esille kahden ihmisen välinen jatkuva neuvottelupelikin. Sitä kuvattiin aikanaan ns. Edgeworth boxilla. Mutta nykyään sekin on osa simppeliä, jatkuvaa peliteoriaa, ja on tuon Nashin, positiivisummaiseen neuvotteluun sekä satunnaisuuteen ylettyvän teoreeman kautta yleistettävissä hullunlaillla. Eli yksi hieno juttu siinä Nashissa on sekin, että se yhtenäistää niin monen tällaisen klassisen taloudellisen ongelman kuvauksen saman katon alle.

Teoreeman ongelmat ja laajennokset
 

Nashin teoreema ei siis oikeastaan auta ratkaisemaan taloustieteen tai läheisten sosiaalitieteiden ongelmia kuin välillisesti, jos sitenkään. Se kertoo vain että tiettyjä tasapainoja voi olla olemassa, tietyin oletuksin. Sen oletus on aivan tietynlainen "lyhytnäköinen sosiopatia" kunkin pelaajan puolelta. Sittemmin tuota oletusta on myös kritikoitu vahvasti, ja eritoten ekstensiivisen muodon peleihin on kehitetty vaihtoehtoisia lähtöoletuksia jotka johtavat varsin erilaisiin ratkaisuihin. Nämä kulkevat nimellä "solution concept".

Suurin osa niistä on tarkennuksia ("refinement") Nash-tasapainoon ekstensiivisessä pelipuussa, joskin osa niistä mennee myös nykyään täysin ohi Nash-tasapainon. Tuo käsite ei siis enää ole edes ainoa epäkooperatiivisen peliteorian lähtökohta; Nashin jälkeenkin on tullut paljon kovaa tutkimusta. Niinpä hän ei "tyhjentänyt pelipöytää", vaan enemmänkin avasi sen.

Ensimmäisestä, peliteorian sisällä pitäytyvästä lajista hyvä esimerkki olisi subgame perfection, jonka itse asiassa esittelin jo aiemmin, puolihuomaamatta, nollasummapelin minimax-analyysin ja takaperoisen induktion jatkeena: siinä kaikki tuleva peli on jopa niin rationaalista, että bluffeja ei sallita kuin kolikonheitolla; Nash-tasapaino voisi oikeastaan sallia paljon tyhmempääkin menoa.

Jälkimmäisestä, peliteorian perusolettamuksia koettelevasta kritiikistä tosiaan en löytänyt vielä tiukkaa esimerkkiä, joskin luulen että sellainen olisi esitettävissä jostakin yksityistä tietoa ja kahnemanilaista lottoteoriaa hyväksikäyttävästä pelistä, sitten. Tyyliin nimenomaan sellaisesta häijystä luottamus- ja signalointipelistä parisuhteessa joka alunperinkin sai minut lähtemään tähän kirjoitukseen.

Mutta joka tapauksessa, edes tuo kritiikki ei olisi voinut tulla olemaan ilman että Nash kertoi tismalleen mitä taloustieteen, peliteorian ja päätösteoriankin jaetuista perusolettamuksista seuraa, pienissä joukoissa. Niin matemaattisesti vähäpuheinen kuin hänen teoreemansa onkaan, taloustieteellisesti se on silti ollut äärimmäisen vaikuttava ja hyödyllinen. Ehkei niinkään käytännössä, mutta teoriassa kylläkin.

Post Scriptum: mitä vikaa Kauniissa mielessä

Aivan näin viimein pitäisi kait selittää, miksi elokuvan Kaunis mieli (A Beautiful Mind) kuvaus Nashin tasapainolauseesta sitten on niin väärin. Kuten sanottu, sehän peliteoriasta yleisimmin tunnetaan, ja väitin jo että se on puppua.

Elokuvassa Nashin roolihahmon (Russell Crowe) olennainen selitys menee näin: "If we all go for the blonde, we block each other. Not a single one of us is gonna get her. So then we go for her friends. But they will all give us the cold shoulder because nobody likes to be second choice. But what if nobody goes for the blonde? We don't get in each other's way. And we don't insult the other girls. It's the only way we win. That's the only way we all get laid."

Ensinkin, tuo logiikka menee pieleen siinä, että se käyttää hyväkseen uudempaa, behavioraalista peliteoriaa, jota Nash ei tuntenut. Hänen lauseensahan vasta aloitti modernin peliteorian, ja tuotti siihen sen kiinnostuksen joka sai uudemmat tutkijat kokeilemaan vihaan, kateuteen, mustasukkaisuuteen ynnä muihin liittyviä behavioraalisia hypoteeseja—haasteena aiemmalle, simppelimmälle Homo Economicus -oletukselle—joihin tässä dialogissa silti nojataan.

Ja toisekseen, ehkä brutaalimmin vielä, vaikka vain oletettaisiin "tytöt" koneiksi jotka siirtävät tällaisten tunteista abstrahoitujen siirtojen mukaan noin vain... Tässä analyysissa silti jätettiin täysin huomiotta se miten nuo "tytöt" pelaisivat, "poikien" suhteen, miten pojat tyttöjen suhteen takaisin, mitä odotuksia kummallakin puolella olisi, samaan aikaan, ja siis mihin odotustasapainoon tuossa pelissä päädyttäisiin, kaikkien tuntien kaikki pelin säännöt samaan aikaan...

Kuten yllä jo totesin, tuo loputon rekursio ja siitä seuraava yhteisriippuvuus on se joka määritti koko peliteorian alunperinkin, alana. Jos se unohdetaan, edes von Neumannin ja Morgernsternin minimax-tulos ei seuraa. Vielä vähemmän Nash, joka puheenaiheena oli. Eli jos tuo analyysi jätetään noin ohueksi ja se rekursio/induktio jätetään kuvasta, kyse ei enää ylipäänsä ole peliteoriasta.

Moisen kuvauksen paneminen Nashin suuhun, kuitenkin taloudellisesti epätriviaalin teoreeman todistajana, on...epämiellyttävän epätarkkaa hollywoodia.

Direct bioinvestment vs. governance via incentive?

For the most part I've thought that if carbon dioxide emissions—which we undoubtedly cause, with them in case causing anthopogenic global warming—are a problem, we should primarily seek ways in which to limit the resulting harm. Not to micromanage the economy in how to solve the problem, but to price the external harm into the productive processes, and then let the private economy do its usual optimizing job.

Basically, I advocate a proportional, global, Pigovian effluent fee on CO2 emission. Within that framework, we try to gauge the societal, discounted net harm from the effluent, with the harm being counted over everybody on the planet and the benefit already going to the producers and their clients alone. That usually leads to what you might call "an ecological deficit", which is then priced back into production costs via an effluent fee, based on the best, floating estimate of the external harm caused by such pollution.

Theoretically that is the optimal way to incentivize people to limit their CO2 emissions, while at the same time permitting any and all emissions which are societally beneficial in net. In this case even the Coasean critique of Pigou's reasoning isn't too relevant: there is absolutely no way the whole global community could ever come to an efficient bargain over the price. So it has to be set externally, and enforced by force.

In true economic equilibrium it could be true that capping emissions and permitting trade in them would be equivalent to an emission fee, at the margin. That is what we do now, and it's a vast improvement on what happened before. But I still believe it's inferior to an emission fee, for at least two separate reasons.

First, equity. If you cap and trade, you have to decide who gets the initial rights to pollute, which are to be traded. That leads to a distributional problem and an incentive for corruption, because somebody gets to grant free passes to pollute to some interests, while others then have to pay for the right to pollute by bying the pass from them. While at the margin that probably leads to economic efficiency overall, individual actors aren't going to be too happy about the first getter being granted a free pass/windfall, especially since all of this happens at a global level, with developing countries getting far fewer passes than e.g. us here in Finland.

And perhaps more significantly, even the equivalence between cap'n'trade only works on the margin, not wholesale: once you make a small Chinese iron mill pay for their emissions, it's no more a matter of margins, but of total, inframarginal utility as well. They could go to the red, simply by virtue of having to pay the *absolute* base investment in another's windfall, instead of just the relative, marginal extra price which comes with polluting some. Unsurprisingly they will then oppose the idea doubly compared to what happens here and now.

Second, incentive compatibility at the international level. In equilibrium the marginal costs, and so incentives, would be the same all over, and efficient. But if they lead to sustained income transfers between separate countries, sooner or later one country or another is going to detract from any and all treaties causing that. Even if it's reasonable from the global viewpoint that everybody be taxed for their effluent, it's not too stable if that money flows over national borders.

In this case it doesn't have to. If you look at the basic logic of Pigovian taxes on externalities, they are notably one-sided: the whole incentive effect comes from the tax and doesn't depend upon how the resulting tax income is shared, at all. That same thing is why socialism disconnects people's incentives from the real economy and leads to ruin. But here it leads to another, interesting possibility which is only doable with effluent feeds and not with cap'n'trade:

Why not make the primary tool of climate policy a local Pigovian tax on the effluent? It's after all asymmetric in that you can theoretically reach efficiency while not compensating the victim; the distribution of the proceeds is a one of local income transfer, with nobody getting a windfall apart from what has been decided on the political front. The tax revenue being used for whatever means the national and/or more local governments want. As long as the rate is globally uniform, it will lead to global efficiency, with the resulting income transfers staying local. That ought to make global compliance to a minimum level effluent fees much easier to achieve, oughtn't it?

The first point which elicited this blogpost of mine was a bit different, though. It was diametrically opposed to what I've said above. Namely, it came from the idea that perhaps this idealized economic viewpoint doesn't work too fully either, after all. It then goes to the territory of social and public choice, which us libertarians tend to think about more than most.

So, presume you want to build this sort of a system. Who'd be willing to go along with it over the long haul, within our kind of a polical system? Pretty much nobody of any import. Even if this sort of thing could be pushed through, using heavy public pressure, in one single election, the conviction, the publicity and all of the other things which could carry it along would have waned come next election. Then the policy would be summarily overturned. That is the nature of societal/public choice, after all.

The only way to counteract that tendency is to do something irreversible right now. If the money is already spent, it may have caused some good which can't be reversed. Public investments into bioenergy and the like work like that. Espousal of long term political goals like global effluent fees, don't. So even from my libertarian viewpoint, I'm suddenly not so sure the idealistic, fully efficient effluent fee based policy I've been behind really is the way to go in the end.

The other task of science

A number of years ago I used to have long, winding discussions about political philosophy, ethics, science and what not with Mikko Särelä. Some of the most influential ones to me concerned the nature of science, the scientific method, and by extension the role of rules in civilized discussion, the role of professional ethics in getting things done, and so on. Now that I've freshly had to apply those ideas to yet another piece of utter humbug, I thought I'd jot down the primary lesson I learnt about science then. It's also something I haven't seen written down concisely yet, and which might explain why I nowadays see no real schism between the so called hard, physical sciences on the one hand, and the soft, humanistic ones on the other.

Since I'm a mathematician-wannabe, the easiest example of the principle comes from that area. Mathematicians are after logical truth which follows from simple, formal presumptions. They want to prove certain things beyond any doubt, like the fact that if you cut out the corners of a triangle and place them side by side, what you always end up with is a straight line. "Given the axioms of Euclidean geometry, the sum of angles of any triangle will be 180 degrees."

But then, there are tons and tons of mathematical truths like that, and today you can even churn them out mechanically if you want to. The vast majority of them immediately seem dull and uninteresting. For example, it is a mathematical truth that there is a follower to the integer we call "9", another one is that in base ten we can systematically denote them all, with the follower then being called "10". That transition from single digits to double digits is rather interesting—and something I've used to instill the idea of number bases in small kids more than one time; they get binary and ternary in under ten minutes that way—but after that's done, the difference between 1999 and 2000 is pretty much a done deal. It ceases to be interesting somehow. Why is that?

The reason is generalization. Once we perceive the pattern inherent in enumeration in various number bases, we don't have to worry about the specifics anymore. What we need to know about the subject is already mostly covered, by means of applying a higher level abstraction. In this case mathematicians call that "induction".

My insight is then about what enables this kind of "productive laziness" (Linus Torvalds's words) in the first place. Because it isn't a given; not by a long shot. What enables it is that you're relying on a very carefully vetted set of concepts to bootstrap your intuition. Historically, not everybody had access to that, but many instead relied on haphazard, irregular notions of what numbers and their notation were.

Take for example the Roman numerals. Starting with them you'd be hard pressed to teach someone binary, because they behave in a fundamentally different and less organized fashion. It's much more difficult to show the analogy between going from III to IV to V, vis-à-vis 11 to 100 to 101, than to show how the carry mechanics of adding one work from 9 to 10, vis-à-vis adding one to 11 to get 100. Roman numerals simply aren't as organized or prone to generalizing thought as the Arabic ones have proven to be.

The history of mathematics is full of examples like this one: knowing some result for sure, even if it's as simple as to know what adding one to an integer leads to, isn't enough. It also matters how you structure your notation, and especially which concepts you structure your underlying thought upon. The Arabic derived place notation is a vast improvement upon the irregularities of the Mayan, Roman and other not so structured ones, and so won. Not because you couldn't do the same things with either, but because the different, more organized viewpoint brings a certain economy to your thinking which you would otherwise lack.

That neat, useful pivot for better, more economical thinking is not then a happenstance. It's a result of serious, long-term, scientific thought, reaching over tens of generations of cultural evolution. A process which tries not just to derive truths, but truths which have been packaged in an humanly consumable and easily applicable form. I seem to remember the fight claimed its casualties as well.

That is then the second, large task of science: to make increasing amounts of interconnected knowledge palatable and easily reapplied. It's why mathematicians try out alternative proofs, instead of being content with just knowing what will prove to be true. It's why physicists assign names like "quark" to something that is essentially a stable, more or less  localized excitation in a much more difficult to understand quantum field theory. It's also why social scientists have to "formalize" and "operationalize" their findings, naming them and developing a story to explain their relevance to others. In essence, all of it is about choosing certain maximally humanly understandable base concepts and analogies into which to anchor/reduce much more variegated phenomena; a compression of knowledge against the nasty statistical-computational model which is the human consciousness. Partially societal-collective as well, since no scientist is an island either.

That is then, in my mind at least, also why the rules and etiquette of rational thought and scientific discussion are so full of seemingly banal rules of thumb, in addition to the simplistic empiricist protocol. While we do need protocols to shield us from wishful thinking and the like regarding the physical reality ("no, particles aren't truly minuscule ping-pong balls at the quantum level"), there's always the second, markedly human task of science which is to organize the knowledge, all knowledge, that we have into something both experts and laymen alike can use.

In nonempirical sciences like math or history, that Second Task then necessarily takes the forefront, ahead of teasing out unintuitive facts from Mother Nature. And that task is just as important, even if it doesn't go quite as closely in hand with human-unrelated physical truths as it does in the natural sciences. So whereas Rutherford said: "All science is either physics or stamp collecting", I'd rather claim physics too, at its best, is half the latter. And the better for it then.

Finally, the same goes for thought overall. Such basically scientific prepercepts as this one are fully applicable at every level and to everyone. I'm no scientist, but I continue to benefit over and over from the lessons I've learnt from the doers in the field. Some historical figures, some friends of mine, but still. It's not just that science has its markedly human side; it's also that good, useful, human thought too possesses its markedly scientific side.