Viime kesän Helsinki Pride -kulkueeseen kohdistuneen kaasuiskun tuomio saapui vihdoin, yllättävänkin nopeasti. Vaikka yleensä olenkin hyvin lievän rangaistuskäytännön kannattaja, tässä nimenomaisessa tapauksessa katson, että neljän kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus pahoinpitelystä on selvästi riittämätön. Kun olen aiemmin jo kirjoittanut rangaistusten määräytymisperusteista toisessa yhteydessä, yritän perustella väitteeni tuota postia vasten.
Pahin ja tärkein virhe tuomiossa nähdäkseni on takertuminen yksittäisen teon lailliseen kuvaukseen, ja yksittäisen uhrin kokemaan haittaan. Tästä on seurannut iskun luokittelu ensi sijassa pahoinpitelyksi, ja sitä kautta pitäytyminen tyypillisen pahoinpitelyn rangaistusasteikkoon sekä suuren uhrijoukon käsittely kuitenkin yhtenä pahoinpitelytyyppisenä tekona.
Tämä on ongelmallista, koska tyypillinen pahoinpitely on yhden ihmisen pikaistuksissaan toteuttama nyrkkitappelu. Sen rangaistusasteikko on alhainen pääasiassa siksi, että teko on hankalasti ehkäistävissä rangaistuksin tunnekuohun tähden, ja se on myös sillä tavalla yksityinen teko etteivät sosiaaliset mekanismit kykene paljon vaikuttamaan teon todennäköisyyteen. Pride-isku oli molemmissa suhteissa täysin päinvastainen: tuomioistuinkin totesi, että yhtenäinen vaatetus, hankalastihankittavien luvattomien kaasuaseiden läsnäolo, hyvinorganisoitu poistuminen paikalta, synkronoidusti toimivien tekijöiden suuri määrä, tekijöiden ikä, ynnä muut tekijät, osoittivat selvää valmistautumista, järjestäytymistä ja etukäteisharkintaa. Tässä tilanteessa pitäisi olla täysin selvää, että rikostyyppi ei ole pikaistuksissa tehty vahinko jota itsekin aidosti kadutaan jälkeenpäin, vaan samalla tavalla suunnitelmallinen kuin vaikkapa talousrikollisuus, jota kadutaan vasta jos jäädään kiinni. Niinpä yleisehkäisevyyden nimissä rangaistusasteikon pitäisi olla samalla tavalla kovempi kuin "aitojen" valkokaulusrikosten on suhteessa tuottamukselliseen velallisen epärehellisyyteen, tai murhan tappoon. Meiltä vain puuttuu lainsäädännöstä erillinen kategoria suunnitelmalliselle pahoinpitelylle, toisin kuin "suunnitelmalliselle tapolle", eli siis murhalle.
Samalla tavalla meiltä puuttuu laista nähtävästi ajatus siitä, että järjestäytynyt teko, silloin kun sitä ei ole tehty suoranaisen jo tunnetun järjestäytyneen rikollisjärjestön aloitteesta, olisi erillinen rikoskategoria. Tyyliin "salaliitto" (vrt. jenkkien RICO-pykälä). On tietty totta, että moiset pykälät ovat usein ylimitoitettuja, ja voivat johtaa länsimaiselle oikeuskäytännölle vieraaseen yhteisölliseen vastuuseen. Mutta niissä on silti tietty totuuden siemen, joka meilläkin tavallisesti tunnustetaan täyden yhteisen, kertautuvan vastuun periaatteen kautta: järjestäytyminen ei ainakaan voi hämärtää syyllisyyttä joukossa. Ainakin minusta sen pitäisi lisäksi puhua erityisestä tarkoituksellisuudesta tai törkeydestä koventamisperusteena, ja luultavasti tuohon pitäisi liittää meillä ennen tuntematon erillinen, yhteisöllinen näkökulma, nimenomaan siksi että jos tosiaan on näytettävissä että rikolliset itse ovat valinneet tekevänsä teon yhteisöllisesti, silloin tietynasteinen yhteisöllinen vastuu heikentää täsmälleen tekijöiden eikä esimerkiksi muiden tietyn järjestön jäsenien keskinäistä koheesiota. Eli ei siis loukkaa mitään varsinaista oikeushyvää, mutta vähentää järjestäytyneen rikollisuuden mahdollisuuksia, kunhan vain tulkitsemme ajatuksen kapeasti.
Monet kaverini ovat sitä mieltä, että hyökkäys nimenomaan syrjittyä seksuaalivähemmistöä vastaan oli tässä se isoin ongelma. Suomen laki on osin samaa mieltä, kun puhuu "viharikoksesta" rangaistuksen koventamisperusteena, ja esim. listaa joukon ryhmiä joita vastaan ei saa kiihottaa. Tästä ajatuksesta olen hieman eri mieltä. Ongelma ei nimittäin nähdäkseni oikeustaloustieteellisesti ole se, että tietyt ryhmät kaipaavat erityissuojelua. Päin vastoin ongelma on siinä, että aivan kuten järjestäytyneessä rikollisuudessa tekijäosapuoli on järjestäytynyt, viharikollisuudessa uhrit ovat jokin selkeä ryhmä jota vastaan hyökätään. Silloin on nähdäkseni sama onko kohderyhmä homot vai perussuomalaiset; kysymys on ensi sijassa järjestäytymisestä kohteen mukaan, tekijän asemesta. Tämän periaatteen alla poliittisten toimintavapauksien haittaaminen, mielenosoitusoikeuden rikkomus, viharikokset, ja vaikkapa laiton vaalirahoitus ovat täysin samantyyppisiä tekoja, joilla pitäisi olla samanlainen koventava vaikutus tuomioon. Ongelma ei ole se että uhri on homo, ongelma on, että kyseessä on selvästi tunnistettava ryhmä jonka sosiaalista koheesiota tarkoituksellisesti haitataan. Kyseessä on pelkoon tähtäävä toiminta, joka on siinä määrin tunnistettavissa olevaan kohderyhmään kohdistuvaa, että se lisää pelottelun voimaa merkittävästi; ei aivan suora yksilökohtainen laiton uhkaus, mutta pitkän matkaa siihen suuntaan kuitenkin, ja rajoittavuudessaan jälleen harkittu, ei vain vahinko.
Tietysti tässä tapauksessa sekä tekijätaho että kohderyhmä olivat järjestäytyneitä. Meidän lakimme tuntee tuonkin tekotavan nimeltä: se on terrorismia. Tässä kohtaa hyvin matala-asteista suhteessa itsemurhapommeihin toki, mutta terroria silti. Eli olen hieman sitä mieltä, että Pride-iskua olisi pitänyt ihanteellisesti käsitellä osana terrorismin laajaa skaalaa, ei yksittäisinä pahoinpitelyinä. Jostain syystä vain laki ei tässäkään tunnista sitä tosiasiaa, että kaikista rikosnimikkeistä on olemassa esimerkkejä lähes harmittomasta aina pahimpaan mitä ihminen voi tehdä. Jos tämä tapaus olisi siis voitu käsitellä minimiterrorina, rikosrekisterimerkinnät olisivat heijastaneet pysyvyydeltään paremmin ja avoimemmin teon oikeaa luonnetta sekä tekijöiden myöhempää, spesifistä haittapotentiaalia.
Viimein täytyy sanoa sananen korvauksista. Monet kaverini ovat olleet tyytyväisiä siitä, että ainakin korvauksia jaettiin niin paljon. Tämä ajatusmalli on mielestäni huono. Kuten olen aiemminkin sanonut, korvauksia pitäisi määrätä selvästä haitasta, joka tässä on ollut varsin pieni suhteessa esimerkiksi murtuneeseen nenään nakkikioskitappelussa. Kaikki lääkärikulut ja muut ovat itsestäänselviä, mutta kivut ja säryt ovat olleet lähestulkoon olemattomia; täysin verrattavissa esimerkiksi savuhaittaan laajasta, luvattomasta metsänkulotuksesta. Tuolloin korvauksia ei tulisi määrätä epäsuhdassa, eli luultavasti niitä ei tulisi useimmille uhreille tulla kuin korkeintaan kymmeniä euroja.
Koska tuomion tulisi painottaa siis ennaltaehkäisyä rikostyypissä joka on erityisen ennaltaehkäistävä, nähdäkseni oikea tuomio olisi ollut yhteinen 2-4kk ehdotonta vankeutta ensikertalaisille tekijöille, tuomion olisi pitänyt tulla jostakin terrorismiin verrattavasta teosta jonka vanhenemisaika on pitkä (niin että juttu pysyy auki muiden salaliittolaisten kiinnisaamiseksi ja teon tarkoituksellinen luonne järjestelmässä tallessa), sen olisi pitänyt tulla paljon nopeammin kuin se nyt tuli, korvausten olisi pitänyt pitäytyä nykyistä pienempinä ja yhteisvastuullisina kun teon suunnittelukin selvästi oli sitä, ja noinkin lyhyeen tuomioon olisi pitänyt voida liittää esim. 90 päiväsakon kokoinen yhteisvastuullinen oheissakko per tekijä (toteamalla in absentia että samaa sovelletaan myöhemmin kiinnijääneisiin salaliiton jäseniin) jotta.valtaosa tuomiosta koostuisi itse asiassa harmaanikävästä työnteosta laajemman yhteiskunnan hyväksi.
Pahin ja tärkein virhe tuomiossa nähdäkseni on takertuminen yksittäisen teon lailliseen kuvaukseen, ja yksittäisen uhrin kokemaan haittaan. Tästä on seurannut iskun luokittelu ensi sijassa pahoinpitelyksi, ja sitä kautta pitäytyminen tyypillisen pahoinpitelyn rangaistusasteikkoon sekä suuren uhrijoukon käsittely kuitenkin yhtenä pahoinpitelytyyppisenä tekona.
Tämä on ongelmallista, koska tyypillinen pahoinpitely on yhden ihmisen pikaistuksissaan toteuttama nyrkkitappelu. Sen rangaistusasteikko on alhainen pääasiassa siksi, että teko on hankalasti ehkäistävissä rangaistuksin tunnekuohun tähden, ja se on myös sillä tavalla yksityinen teko etteivät sosiaaliset mekanismit kykene paljon vaikuttamaan teon todennäköisyyteen. Pride-isku oli molemmissa suhteissa täysin päinvastainen: tuomioistuinkin totesi, että yhtenäinen vaatetus, hankalastihankittavien luvattomien kaasuaseiden läsnäolo, hyvinorganisoitu poistuminen paikalta, synkronoidusti toimivien tekijöiden suuri määrä, tekijöiden ikä, ynnä muut tekijät, osoittivat selvää valmistautumista, järjestäytymistä ja etukäteisharkintaa. Tässä tilanteessa pitäisi olla täysin selvää, että rikostyyppi ei ole pikaistuksissa tehty vahinko jota itsekin aidosti kadutaan jälkeenpäin, vaan samalla tavalla suunnitelmallinen kuin vaikkapa talousrikollisuus, jota kadutaan vasta jos jäädään kiinni. Niinpä yleisehkäisevyyden nimissä rangaistusasteikon pitäisi olla samalla tavalla kovempi kuin "aitojen" valkokaulusrikosten on suhteessa tuottamukselliseen velallisen epärehellisyyteen, tai murhan tappoon. Meiltä vain puuttuu lainsäädännöstä erillinen kategoria suunnitelmalliselle pahoinpitelylle, toisin kuin "suunnitelmalliselle tapolle", eli siis murhalle.
Samalla tavalla meiltä puuttuu laista nähtävästi ajatus siitä, että järjestäytynyt teko, silloin kun sitä ei ole tehty suoranaisen jo tunnetun järjestäytyneen rikollisjärjestön aloitteesta, olisi erillinen rikoskategoria. Tyyliin "salaliitto" (vrt. jenkkien RICO-pykälä). On tietty totta, että moiset pykälät ovat usein ylimitoitettuja, ja voivat johtaa länsimaiselle oikeuskäytännölle vieraaseen yhteisölliseen vastuuseen. Mutta niissä on silti tietty totuuden siemen, joka meilläkin tavallisesti tunnustetaan täyden yhteisen, kertautuvan vastuun periaatteen kautta: järjestäytyminen ei ainakaan voi hämärtää syyllisyyttä joukossa. Ainakin minusta sen pitäisi lisäksi puhua erityisestä tarkoituksellisuudesta tai törkeydestä koventamisperusteena, ja luultavasti tuohon pitäisi liittää meillä ennen tuntematon erillinen, yhteisöllinen näkökulma, nimenomaan siksi että jos tosiaan on näytettävissä että rikolliset itse ovat valinneet tekevänsä teon yhteisöllisesti, silloin tietynasteinen yhteisöllinen vastuu heikentää täsmälleen tekijöiden eikä esimerkiksi muiden tietyn järjestön jäsenien keskinäistä koheesiota. Eli ei siis loukkaa mitään varsinaista oikeushyvää, mutta vähentää järjestäytyneen rikollisuuden mahdollisuuksia, kunhan vain tulkitsemme ajatuksen kapeasti.
Monet kaverini ovat sitä mieltä, että hyökkäys nimenomaan syrjittyä seksuaalivähemmistöä vastaan oli tässä se isoin ongelma. Suomen laki on osin samaa mieltä, kun puhuu "viharikoksesta" rangaistuksen koventamisperusteena, ja esim. listaa joukon ryhmiä joita vastaan ei saa kiihottaa. Tästä ajatuksesta olen hieman eri mieltä. Ongelma ei nimittäin nähdäkseni oikeustaloustieteellisesti ole se, että tietyt ryhmät kaipaavat erityissuojelua. Päin vastoin ongelma on siinä, että aivan kuten järjestäytyneessä rikollisuudessa tekijäosapuoli on järjestäytynyt, viharikollisuudessa uhrit ovat jokin selkeä ryhmä jota vastaan hyökätään. Silloin on nähdäkseni sama onko kohderyhmä homot vai perussuomalaiset; kysymys on ensi sijassa järjestäytymisestä kohteen mukaan, tekijän asemesta. Tämän periaatteen alla poliittisten toimintavapauksien haittaaminen, mielenosoitusoikeuden rikkomus, viharikokset, ja vaikkapa laiton vaalirahoitus ovat täysin samantyyppisiä tekoja, joilla pitäisi olla samanlainen koventava vaikutus tuomioon. Ongelma ei ole se että uhri on homo, ongelma on, että kyseessä on selvästi tunnistettava ryhmä jonka sosiaalista koheesiota tarkoituksellisesti haitataan. Kyseessä on pelkoon tähtäävä toiminta, joka on siinä määrin tunnistettavissa olevaan kohderyhmään kohdistuvaa, että se lisää pelottelun voimaa merkittävästi; ei aivan suora yksilökohtainen laiton uhkaus, mutta pitkän matkaa siihen suuntaan kuitenkin, ja rajoittavuudessaan jälleen harkittu, ei vain vahinko.
Tietysti tässä tapauksessa sekä tekijätaho että kohderyhmä olivat järjestäytyneitä. Meidän lakimme tuntee tuonkin tekotavan nimeltä: se on terrorismia. Tässä kohtaa hyvin matala-asteista suhteessa itsemurhapommeihin toki, mutta terroria silti. Eli olen hieman sitä mieltä, että Pride-iskua olisi pitänyt ihanteellisesti käsitellä osana terrorismin laajaa skaalaa, ei yksittäisinä pahoinpitelyinä. Jostain syystä vain laki ei tässäkään tunnista sitä tosiasiaa, että kaikista rikosnimikkeistä on olemassa esimerkkejä lähes harmittomasta aina pahimpaan mitä ihminen voi tehdä. Jos tämä tapaus olisi siis voitu käsitellä minimiterrorina, rikosrekisterimerkinnät olisivat heijastaneet pysyvyydeltään paremmin ja avoimemmin teon oikeaa luonnetta sekä tekijöiden myöhempää, spesifistä haittapotentiaalia.
Viimein täytyy sanoa sananen korvauksista. Monet kaverini ovat olleet tyytyväisiä siitä, että ainakin korvauksia jaettiin niin paljon. Tämä ajatusmalli on mielestäni huono. Kuten olen aiemminkin sanonut, korvauksia pitäisi määrätä selvästä haitasta, joka tässä on ollut varsin pieni suhteessa esimerkiksi murtuneeseen nenään nakkikioskitappelussa. Kaikki lääkärikulut ja muut ovat itsestäänselviä, mutta kivut ja säryt ovat olleet lähestulkoon olemattomia; täysin verrattavissa esimerkiksi savuhaittaan laajasta, luvattomasta metsänkulotuksesta. Tuolloin korvauksia ei tulisi määrätä epäsuhdassa, eli luultavasti niitä ei tulisi useimmille uhreille tulla kuin korkeintaan kymmeniä euroja.
Koska tuomion tulisi painottaa siis ennaltaehkäisyä rikostyypissä joka on erityisen ennaltaehkäistävä, nähdäkseni oikea tuomio olisi ollut yhteinen 2-4kk ehdotonta vankeutta ensikertalaisille tekijöille, tuomion olisi pitänyt tulla jostakin terrorismiin verrattavasta teosta jonka vanhenemisaika on pitkä (niin että juttu pysyy auki muiden salaliittolaisten kiinnisaamiseksi ja teon tarkoituksellinen luonne järjestelmässä tallessa), sen olisi pitänyt tulla paljon nopeammin kuin se nyt tuli, korvausten olisi pitänyt pitäytyä nykyistä pienempinä ja yhteisvastuullisina kun teon suunnittelukin selvästi oli sitä, ja noinkin lyhyeen tuomioon olisi pitänyt voida liittää esim. 90 päiväsakon kokoinen yhteisvastuullinen oheissakko per tekijä (toteamalla in absentia että samaa sovelletaan myöhemmin kiinnijääneisiin salaliiton jäseniin) jotta.valtaosa tuomiosta koostuisi itse asiassa harmaanikävästä työnteosta laajemman yhteiskunnan hyväksi.
Kiitos tästä kirjoituksesta.
ReplyDeleteKuulun niihin, jotka ovat kanssasi eri mieltä tuosta viharikosaspektista, mutta on totta, että pikemminkin kyse oli terrorismiin verrattavasta teosta.
Sen sijaan korvauksista yksi kommentti: on tullut esiin, että osa uhreista, myös lapsiuhreista traumatisoitui. Tällöin heille olisi pitänyt korvata sellainen summa, joka taloudellisesti korvaisi traumaterapian läpikäymiseen, eli ehkä 2-3 vuotta aluksi 2 x viikossa, myöhemmin kerran viikossa. Tähän nähden korvaukset olivat naurettavan pieniä.