Rangaistusten määräytymisperusteista, osa 1

(Kirjoitin tämän tekstin viitisen vuotta sitten fi-lib -blogiin otsikolla "Bensavarkaat ja konfiskaatioseuraamus". Kun nyt näköjään viittaan siihen aika säännöllisesti ja se on hyvä pohja oikeudenkäyttöä koskevalle ajattelulleni muutenkin, ajattelin että parempi kopioida se tännepäin. Tästä tulisi myös jatkaa, ja muitakin posteja varmaan pitäisi hakea sieltä täälle, mutta jospas mennään toistaiseksi ihan vain tällä.)

Jokunen päivä sitten uutisoitiin, että bensiinikauppiaiden liitto kannattaa bensavarkaiden autojen takavarikointia rangaistukseksi teosta. Menettely pohjautuisi laintulkintaan, jossa varkaan auto katsottaisiin rikoksentekovälineeksi ja voitaisiin sellaisena tuomita menetetyksi valtiolle. Aihe painelee nappejani, koska olen aiemmin seurannut aktiivisesti Yhdysvaltain huumesotaan liittyvää keskustelua. Siinä takavarikkoseuraamukset ovat näytelleet yllättävänkin isoa osaa, koska niitä on sovellettu äärimmäisen aggressiivisesti, ja monissa tapauksissa jopa selvästi kansanomaista oikeustajua vastaan. Perusteet ovat olleet hyvin samankaltaisia kuin tässä bensavarkaiden kohdalla, ja jostakin syystä ne tunnutaan toistuvasti keksittävän uudelleen eri yhteyksissä. Siksi ajattelin sanoa pari yleistä sanaa siitä miksi takavarikkoseuraamus ei mielestäni pääsääntöisesti ole hyvää lainkäyttöä.

Nähdäkseni takavarikkoa kannatetaan ainakin neljästä syystä. Ensinkin, tekovälineen takavarikointi istuu kostopohjaiseen lainkuvaan, jossa seuraamus heijastetaan tekijälle, ja on myös helposti ymmärrettävä, käsinkosketeltaviin kapistuksiin nojaava ajatusmalli. Jos käytät välinettä rikokseen, se tietyssä mielessä tahraantuu ja menetät sen; silmä silmästä, oma moka.

Toisekseen, monissa rikostyypeissä tekoväline on arvokkaampi kuin yleensä langetettu korvausseuraamus, osin siksi että tekovälineeksi voidaan löyhästi tulkita miltei mitä tahansa, osin siksi että rikollisen yleensä varsin rajallinen varallisuus rajoittaa voimakkaasti häneltä saatavissa olevia korvauksia (vrt. oikeustaloustieteen käsite "judgment proof"). Tällöin tekoväline on harvinainen, näkyvä varallisuuden muoto, joka realisoimalla voidaan kerrankin toteuttaa käypä korvausseuraamus. Niinpä takavarikkoa kannatetaan siksi että se koventaa rangaistusta, joko aiotulle tasolle tai, usein, sen yli; kovat rangaistukset ovat aina muodissa.

Kolmanneksi, rikollisen oikeuksista tai yleisestä oikeushyvästä välitetään kansanomaisessa keskustelussa vain harvoin. On hyvin tyypillistä, että rikollisen katsotaan menettäneen oikeutensa, ja kovatkin rangaistukset siksi katsotaan oikeutetuiksi. Tämä seuraa suoraan siitä että uskottava sitoutuminen supraproportionaaliseen kostoon on stabiili strategia oikeuksien ylläpidossa silloin kun keskitettyä oikeusjärjestelmää ei ole; kostonhimo nimenomaan vaikeasti hallittavana tunteena on sosiobiologisesti adaptiivista. Yksi oikeusjärjestelmän vähemmän suosituista tehtävistä onkin nimenomaan rangaistusten johdonmukaistaminen ja vähentäminen tasolle, jolla yhteiskunnalliset sivukulut minimoituvat. Tästä seuraa liberaalidiskurssin perinteinen painotus oikeusvaltioon, jossa puolueettomat osapuolet ratkaisevat riidat, itsepuolustusoikeus on rajoitettu ja rangaistus seuraa kohtuuden, suhteellisuuden ja kokonaisrikoshaitan minimoinnin kaltaisista yleisistä oikeushyvistä, ei uhrin kostomotiivista tai muista mielihaluista. Uhri ei ymmärrettävästi pidä järjestelystä.

Neljänneksi, laajennoksena edelliseen, rikolliseen helposti myös kohdistetaan sellaisia aggressioita, joita moraalinormit muuten sääntelevät. Silloin rikollista tulee helposti käytettyä heittopussina ja omien primitiivisempien impulssien kaatopaikkana, yli oikeudenmukaisuuden: lähikapakan keskustelujen perusteella lähes kaikki nauttisivat tappaessaan Jammu-sedän, ja varsin moni unelmoi tilanteesta, jossa sakot ja takavarikot pystyvät rahoittamaan muutakin yhteiskunnallista kulutusta kuin vain uhreille maksettavia korvauksia. Rikos voi myös olla kolmansille osapuolille tekosyy, jolloin hekään eivät välttämättä pidä siitä että rikollisella on oikeuksia.

Itse kannatan tietynlaista seurauseettistä ajatusmallia, jossa moraalinormien ja lain ainoana tarkoituksena on ratkaista yhteistoimintaa liittyviä käytännöllisiä ongelmia, ja rangaistusten ainoana tarkoituksena on minimoida ne haitat, jotka normeista poikkeamisella ja sen sääntelyllä kokonaisuudessaan on. Tästä näkökulmasta rangaistuksiakin pitäisi analysoida niiden yleisten kausaalisten rakenteiden kautta joita yhteisöelämään, sen normeihin, normien rikkomuksiin ja seuraaviin rangaistuksiin kokonaisuutena liittyy. Rangaistusten kohdalla on mielekästä jakaa seuraamukset sen mukaan miten ne vaikuttavat, jolloin pääasiallisia mekanismeja on nähtävissä ainakin seitsemän: konventionalisaatio, universaalideterrenssi, spesifinen deterrenssi, inkapasitaatio, rehabilitaatio, tekninen inhibitio ja välillisen varautumishaitan minimointi. Millaisia seuraamuksia konfiskaatiolla siis on tämän jaottelun näkökulmasta?

Konventionalisaatio tarkoittaa sitä, että rangaistukset luovat totuttuja, oikeiksi ymmärrettyjä toimintatapoja, joita enemmistö seuraa sen enempää miettimättä. Tämä on ehkä vähiten puhuttu mutta samalla keskeisin lainkäytön päämäärä: suurin osa laillisesta toiminnasta pohjaa tapaan, ei yksityiskohtaiseen hyötykalkyyliin, koska lain hyödyt ovat sen verran hajautuneita että hyötykalkyyliin menevät resurssit ylittävät sen hyödyt yksittäisissä tapauksissa. Konventionalisaatio on kuitenkin siinä välillinen seuraamus, että se tapahtuu vasta kun joku muu syy on vienyt yhteiskunnan tiettyyn tasapainoon riittävän pitkäksi aikaa. Siksi ainoastaan siihen perustuvat oikeudenkäytön muodot ovat harvinaisia; niitä ovat lähinnä deklaratiiviset tuomiot joissa oikeus puhtaasti julistaa riidan ratkaisun langettamatta sen kummempaa seuraamusta, ja lait joita pidetään kirjoissa mutta joita ei sovelleta, joiden rikkomuksista rangaistaan vain nimellisesti tai joita sovelletaan vain harvoin, erityisen selviin ja törkeisiin tapauksiin.

Takavarikkoseuraamus ei yleensä liity suoraan tähän ajatusmalliin, paitsi ehkä tapauksissa joissa tekoväline on niin vähäarvoinen että prosessin kulut jo sinänsä ylittävät realisointihyödyn; tällöin takavarikko voi toimia puhtaasti helposti ymmärrettävänä signaalina siitä mikä on oikein. Kokonaisen auton takavarikko on tästä näkökulmasta jotakin aivan muuta, koska yleensä auton arvo on merkittävästi suurempi kuin varastetun polttoaineen, jopa sen jälkeen kun kiinnijäämisriski otetaan huomioon.

Yleinen estovaikutus tulee lain tehtävänä hyvänä kakkosena, ja lienee tärkein takavarikon tarkoitusperistä. Jos teet rikoksen, voit menettää jotakin, kuten tekovälineen. Aivan kuten sakko- ja vapausrangaistukset, tämä vähentää rikoksen hyötyä niin ettei rikos odotusarvoisesti kannata; järkevä normiyksilö ei tällöin alunperinkään tee rikosta. Mutta tästä näkökulmasta konfiskaatio ei itse asiassa toimi kovin hyvin. Useimmat tekovälineet ovat sellaisia, että ne ovat melko helposti muutettavissa rahaksi ja takaisin. Silloin sakko olisi kvalitatiivisessa mielessä täysin ekvivalentti rangaistuskeino, ja oikean suuruinen sakko kvantitatiivisestikin.

Takavarikkoa voidaan tietysti edelleen perustella esimerkiksi sillä, että näkyvä omaisuus kannattaa realisoida sakon tai korvauksen maksamiseksi jollei maksua muuten voida suorittaa. Mutta näinhän tyypillinen yksilö tekee kuitenkin jos rahat loppuvat ja perintä on tarpeeksi tehokasta. Argumentti tukee vain tehokasta perintää, ei suoranaista takavarikkoa. Pluspuolella omaehtoinen realisointi on vähemmän riskialtista kun yksilö tietysti myy omaisuuttaan korkeimmalla mahdollisella hinnalla, toisin kuin lainvalvoja joka voisi esim. sortua nepotismiin, se myös jättää rikolliselle paremmat mahdollisuudet optimoida omaa rahankäyttöään tehokkaasti, ja luultavasti resurssit myös päätyvät keskimäärin parempiin käsiin kun ne realisoidaan normaaleilla markkinoilla, ei takavarikon kautta.

Myöskään kannatus kovemmille rangaistuksille ei riitä perustelemaan takavarikkoa. Tehokkaat rangaistukset ovat arvattavia, mitallisia ja suhteellisia, eivät vain kovia, ja vastaavasti liian kovat, arvaamattomat tai suhteettomat rangaistukset ovat tehottomia. Näin on siksi, että suhteellisuus kannustaa oikeampiin ratkaisuihin silloinkin kun valittavina on vain eri asteisia vääryyksiä, mitallisuus ja arvattavuus tuottavat johdonmukaisempia ja yleisemmin tunnettuja estovaikutuksia, jatkuva suhde rikoksen haitan ja rangaistuksen välillä tuottaa laajoissa rajoissa jatkuvan, mielekkään, yksityisille päätöksille aina niin olennaisen rajakustannuksen teolle, ja joskus lain rikkominen on jopa tehokasta jolloin liian kova rangaistus indusoisi haitallisen täsmällistä lainkuuliaisuutta. Tämäntapaisista syistä sakkorangaistukset ovat yleensä parhaita jos ne vain pystytään toteuttamaan, koska ne voidaan mitata tarkasti, ne ovat täysin jaollisia mielivaltaisen pieniin inkrementteihin, ne ovat rajalla ainakin jossakin määrin vertailtavia yli erillisten yksilöiden ja tilanteiden, ja kunhan yksilö pääsee optimoimaan omaa rahankäyttöään, sakot ovat myös välttämättä monotonisessa suhteessa yksilön kokemaan kokonaishaittaan, jolloin ne kannustavat johdonmukaisesti hyvin erilaisia yksilöitä toisin kuin muut rangaistukset.

(Sivuhuomiona, tässä raamissa vankeusrangaistukset ovat nettohaitallisia, toisin kuin sakot jotka sallivat rangaistuksen maksamisen yhteisöllisesti hyödyllisellä työllä. Niitä sovelletaan siksi, että rikoksen haitta on usein suurempi kuin rikollisen kyky maksaa korvauksia. Tällöin yhteiskunnallinen hyöty rangaistuksen aiheuttamasta kannustimesta olla rötöstelemättä voi ylittää sen selvän, kiistattoman yhteiskunnallisen lisähaitan joka rankaisemisesta seuraa, sekä oikeusjärjestelmän kuluina että rikollisen kärsimyksenä. Vankeus tai muut vastaavat lisätuhon aiheuttamiseen perustuvat rangaistukset eivät siis voi olla ensimmäinen vaste mihinkään sellaiseen rikostyypiin, jossa rötöstelijä voi periaatteessa korvata vahingon.)

Erityisestävyys on toinen estovaikutuksen laji, josta kriminologiassa ja penologiassa yleisesti puhutaan. Itselläni on ollut huomattavia hankaluuksia ymmärtää miten se täsmälleen eroaa yleisestävyydestä, mutta pari mahdollisuutta on tullut mieleen. Ensinkin, jotkut (hypoteettisesti vaikkapa kinesteettiseen oppimiseen taipuvaiset) ehkä oppivat vain esimerkistä tai hyötylaskelman kustannukset voivat estää heitä näkemästä että rikos ei kannata. Tällöin voi olla järkevää tietyssä mielessä opettaa rikoksen seuraamukset kantapään kautta ja keskittyä siihen, että kun joku on paljastanut taipumuksensa olla piittaamatta rikoksen yleisestä hyödyttömyydestä, periaate iskostetaan häneen jälkikäteen käytännössä, henkilökohtaisesti ja isän kädestä. Näkökulma johtaa nimenomaan uusintarikollisuuden ehkäisyyn, yleisen ensiehkäisyn sijasta, poikkeuksellisiin, tekoon tai tekijään sovitettuihin rangaistusmuotoihin koska alkuperäinen teoria pohjaa ei-rationaaliseen ihmiskuvaan johon yleinen, abstrakti hyötykalkyyli ei pure, ja koviin, epäsuhteellisiin rangaistuksiin kun taustalla vaikuttaa behavioristinen annos-vaste-ajattelu jossa tekojen välinen tarkka kannustinrakenne on vähemmän olennaisessa osassa kuin kategorinen ehdollistuminen oikeisiin valintoihin yksittäisissä esimerkkitilanteissa. Erityisestävyys on siksi yleisestävyyttä korvaava, ei niinkään siihen lisäävä, rangaistusteoria, ja se sopii samaan raamiin vain jos käytetty rangaistusmalli perustellaan tapauskohtaisesti oppijan rajatulla rationaalisuudella, tai poliittisesti korrektimmin, hänen erityispiirteillään oppijana.

Mutta jälleen, raha ja tekovälineet ovat yleensä vaihdettavia, eivätkä rikolliset kai sentään ole niin tyhmiä etteivätkö he tajuaisi tätä. Siksi erityisestävyyden teoria vaikuttaa vain rangaistuksen kovuuteen ja muotoon, eikä se muodon osalta pysty vetämään rajaa kovan sakon ja konfiskaation välille. Pahimmillaan sillä voidaan ehkä perustella erilliset sakonosat kustakin erillisestä osateosta jotta typerä rikollinen näkisi selvemmin mistä rangaistus täsmälleen seurasi, ja voi olla että sillä ehkä voidaan perustella Singapore-henkiset keppirangaistukset simppeliin ehdollistumiseen taipuvaisille, mutta konfiskaatiota sillä ei voida perustella.

Ja toisekseen, epäkonventionaalisesti puhuen, erityisestävyys voi olla tapa erotella sellaiset rikokset joissa estovaikutus riippuu nimenomaan kohteen nauttimasta erityisestä suojasta sellaisista, joissa puhutaan puhtaasta riskistä jäädä kiinni ja yleisen oikeusjärjestelmän hampaisiin; perusteen pitäisi tällöin syntyä jostakin erityisestä oikeushyvästä tai teon tyypillisestä, erityisiä toimia edellyttävästä luonteesta. Esim. diplomaattistatus näkyy ja siihen liittyy erityinen suoja, jota rikkovaa rangaistaan tavallista pahemmin ja ilman tavallista lainsuojaa, koska diplomaattien erityinen vapaus on poikkeuksellinen oikeushyvä jota usein rikotaan erityisistä, poliittisista syistä. Naissukupuoli näkyy, ja monissa tapauksissa siihen liitetään erityinen seksuaalisuuden suoja, josta seuraa erityisehkäiseviä toimia (sensitiivisyyskoulutus, jne.) koska liitännäiset rikokset ovat tyypillisesti erityisesti motivoituneita ja niiden ehkäisy vaatii siksi erityisiä toimia, ei pelkkää deterrenssiä.

Konfiskaation kohdalla tietyt vimpaimet voisivat juuri ja juuri signaloida tällaisten erityisehkäisevien toimien tarpeellisuuden. Esim. kidutusvälineiden hallussapito voisi signaloida, että mielentilatutkimus ja mahdollinen psykiatrisin perustein toteutettu pakkohoito ehkä olisivat mahdollisuuksia. Mutta bensavarkaan auto...kaikillahan on joku kulkuväline...

Inkapasitaatio penologisena käsitteenä viittaa siihen, että rangaistus voi myös suoranaisesti estää uusimiseen taipuvaista tekijää rötöstelemästä lisää. Siihen viitataan yleensä lähinnä vankeusrangaistusten kohdalla, jotka poistavat yksilön yhteiskunnasta ja estävät näin lisärikokset. Periaate kuitenkin toimii myös esimerkiksi rangaistusluonteisten sakkojen ja talousrikollisuuden kohdalla: köyhän on vaikeaa osallistua arvopaperitalouteen, ja siis useimpiin talousrikoksiin.

Takavarikon kohdalla periaate jälleen toimii huonosti. Takavarikko ei kiinnity yksilöön vaan esineeseen. Jos esine on korvattavissa, se korvataan, ja jälleen sakko olisi ekvivalentti konfiskaation kanssa. Jos yksilö tehtäisiin kyvyttömäksi käyttämään tiettyä esinettä, tällä voisi jo olla vaikutusta, mutta yleensä tähän ei pystytä, eikä rangaistusseuraamus ole tehokas tai oikeudenmukainen vaikka pystyttäisiinkin. Käden vieminen varkaalta saattaa tehdä varastamisen vaikeaksi, mutta niin se tekee työllistymisenkin.

Tästä päästään luontevasti rehabilitaatioon, ts. kuntoutukseen. Olisi luonnostaan hienoa, jos rangaistus voisi jollakin keinolla tehdä rikollisesta kunniallisen niin ettei hän uusisi rikostaan, varsinkin kun hyvin suuri osa rikollisuudesta on patologisten uusijoiden tuottamaa. Mutta tässä suhteessa tekovälineen takavarikko on suorastaan haitallista, koska välineellä on yleensä myös legitiimejä käyttötarkoituksia ja rikollisella "ammattiaan" varten keräämää inhimillistä pääomaa joka soveltuu niihinkin. Me emme halua, että murtovarkaalla ei koskaan ole hallussaan tiirikkaa jolla tiirikoida, vaan että murtovaras tarjoaa vastaisuudessa tiirikkansa avulla legitiimejä lukkosepän palveluita joihin hän on jo osoittanut poikkeuksellista, hyödynnettävissä olevaa kykyä. Hän on luultavasti jopa käyttänyt resursseja siihen, että on hankkinut nämä kyvyt, eli olisi suoraa yhteiskunnallista hukkaa heittää nämä resurssit hukkaan mikäli ne voidaan hyödyntää.

Tästä syystä rehabilitaatioon tähtäävän rangaistuksen tulisi suosia ajatusmallien muutosta, vaihtoehtojen tuomista rikollisen tietoon, työkyvyn kehittämistä ja ylläpitoa, jatkuvia, normalisoivia yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan eristämisen asemesta, sekä sopimusjärjestelyjä joilla kotiutumista helpotetaan. Tällaiset järjestelyt onnistuvat jälleen kaikkein parhaiten jos rangaistus langetetaan sakkona, tehostettuna asteittain rajumman eristämisen ja muiden nettohaitallisten rangaistusten uhalla.

Rangaistusten kuudes listaamani vaikutustapa oli varautumisseuraamuksen esto. Siitä puhutaan äärimmäisen harvoin, mutta sekin on merkityksellinen tekijä. Kaikki yksilöiden yhteiskunnalliset valinnat nimittäin johtavat siihen että toiset reagoivat niiden mahdollisuuteen ja todennäköisyyteen, ja iso osa lainsäädännön rakennetta seuraa nimenomaan siitä että nämä välilliset seuraamukset voivat olla äärimmäisen haitallisia. Esimerkiksi puolueeton oikeudenkäyttö kokonaisuutena perustellaan nimenomaan sillä, että yksilöt eivät käyttäydy oikeudenloukkausten jälkeisessä tunnekuohussa täysin rationaalisesti tai oikeudenmukaisesti, vaan sortuvat itseintressiä palveleviin kognitiivisiin harhoihin, rankaisevat suhteettomasti mikä voi johtaa massiivisiin koston kierteisiin ja verivihoihin, ja ylipäänsä toimivat hetken huumassa vähemmän kuin harkituilla tavoilla. Vastaavasti esimerkiksi yksityisomaisuuden perimmäinen oikeutus lähtee siitä, että jollei omistusta ole, rationaaliset, egoistiset yksilöt dissipoivat odotusarvoisesti resurssien hallintakamppailuun koko resurssien arvon, eikä mitään innovaatiota, säästämistä, investointeja, suunnittelua tai järkiperäistä päätöksentekoa resurssien hallinnassa esiinny.

Korvausseuraamukset lähtevät myös tällaisesta päättelystä. Jos rikos tapahtuu vain silloin kun poikkeus oikeusnormiin kannattaisi periaatteessakin tehdä, ja siitä maksetaan täysi vahingonkorvaus, sekä uhri että tekijä ovat jälkikäteen samalla tavalla voitolla kuin vapaaehtoisessa kaupassa. Tätä kutsutaan tehokkaaksi rikollisuudeksi, ja se olettaa, että yleisehkäisevä tms. vaikutus rajaa rikollisuuden tehokkaisiin tapauksiin. Jos tästä kuvasta kuitenkin poistetaan vahingonkorvaukset, jäännösrikollisuus on ehkä edelleen tehokasta, mutta yhtäkkiä uhrilla on hyvä syy estää sitä alle tehokkaan tason. Uhri käyttää reaalisia resursseja varautumiseen, itsepuolustukseen ja muuhun, vaikka hänen ei pitäisi; odotettavissa oleva vahingonkorvaus poistaa tämän virhekannustimen.

Tämäkin mekanismi on peruste takavarikkoa vastaan. Uhrille pitäisi voida ennakoitavasti korvata rikoksen aiheuttama vahinko, mutta yllä perustelin jo miksi tämä on jopa helpompaa jos tekijä realisoi tekovälineen itse, tarpeen mukaan. Tämähän tehosti rikollisen mahdollisuuksia ansaita ja käyttää tehokkaasti varojaan, jolloin korvauksen maksaminenkin on helpompaa. Mahdolliset aukkokohdat pitäisi paikata tehokkaammalla, neutraalimmalla, erillisellä ulosottomekaniikalla, ei suoralla takavarikolla.

Ehkä ainoa pitävä peruste takavarikoille onkin tekninen inhibitio. Jos rikokseen jostakin syystä tarvitaan tietty väline, sen poistaminen estää tietyissä tilanteissa rikoksen tehokkaammin kuin teon rankaisu. Vaadittavia ehtoja ovat muun muassa, että väline on hankala hankkia/illikvidi/spesifistä pääomaa (yleensä helppo hankkia, vaihtaa ja yleiskäyttöinen), väline on niin spesifinen rikokselle ettei sen kieltämisestä ja/tai tuhoamisesta aiheudu merkittävää muuta haittaa (yleensä aiheutuu, koska laillisia käyttötapoja on lukemattomasti; näin erityisesti auton ja bensavarkauden kohdalla) ja/tai välttämättömän välineen läsnäolon säätely on helpompaa kuin rikoksen havaitseminen (esim. huumeet, joiden kohdalla jo käytön rangaistavuus on tietysti hyvin kyseenalaista; tekijänoikeuden massarikkomukset ja kopiointikoneisto). Peruste on siis jälleen hyvin rajattu, ja soveltuu lähinnä puhtaasti rikollisiin tarkoituksiin optimoituihin välineisiin, joiden kohdalla myös yleiset hallussapito-, tuotanto- ja muut rajoitteet voidaan perustella; näin vaikkapa poikkeuksellisen järeiden aseiden kohdalla.

Joskus tehokkuusargumenttia voidaan myös rakentaa tekijän inhimillisestä pääomasta lähtien. Jos tekijä on poikkeuksellisen taipuvainen tai kykenevä käyttämään jotakin rikosvälinettä (hakkeri ei ehkä osaa käyttää tietokonetta erityisen hyvin kuin tietomurtoihin), tai jotakin kaksikäyttövälinettä nimenomaan väärin (alkoholisti tuppaa riippuvuutensa takia syyllistymään auton käyttöön nimenomaan rattijuopumukseen), juuri häneltä voitaisiin ehkä kieltää tämän poikkeuksellisen rikosherkän, -tehokkaan ja -altistavan välineen käyttö. Mutta jälleen, tällöin hallussapitokielto on tehokkaampi, sopivampi ja korkeintaan yhtä kallis vaihtoehto, ja tavalliset realisointiin liittyvät tehokkuusperusteet yleensä määräävät, että tekijän pitää itse antaa realisoida väline. Sama pätee suoraan argumenttiin, jonka mukaan konfiskaatio on hyvästä koska se antaa kannustimen tehdä rikos tehottomammin keinoin, vaikka tässä voidaan lisäksi argumentoida vastaan myös reaalisin tehokkuusperustein ja vastaavin Muutenkaan seuraamus ei lainkaan sovellu bensavarkauksien tyyppisiin rikoksiin.

Summa summarum, konfiskaatio voi joissakin hyvin harvoissa tapauksissa olla hyvä seuraamus, mutta bensavarkaiden kohdalla se on selvästi liioittelua ja lähtee naiivista, populistisesta lainkuvasta. Sitä ei tulisi tässä millään perusteella soveltaa, ja sen sovellusalaa pitäisi muutenkin järkiperustein merkittävästi kaventaa.