Kinkun kastike

Mä jo luulin ettei tää toimi ollenkaan, mutta sepäs sitten vaatikin vaan hiukka lisäaikaa tullakseen valmiiksi.

1. Paista isohko eli n. 7-8kg joulukinkku oikeellisesti (n. 70min per kilo, jo osin kuorrutettuna, tiivissä pussissa, n. 120 asteessa tässä painoluokassa). Sen jälkeen kerää kaikki paistonesteet talteen, ja maun mukaan ehkä myös kinkun kuorrutusta varten poistettu kamara, sekä kenties osa läskeistä.
2. Maun mukaan tiivistä nestettä keittämällä alhaisella lämmöllä nestettä pois, esim. 2/3:aan kokonaistilavuudesta. Itse en tee tätä koska pidän miedommasta pohjasta, ja toisaalta kovemmasta maustamisesta samalla.
3. Vatkaa mukaan 3-4 eroteltua munanvalkuaista. Säästä keltuaiset myöhempää varten.
4. Tuo sekoitus hyvin hitaasti lähelle kiehumispistettä, ja pidä siitä näpit irti. Valkuainen koaguloituu, ja tuo mukanaan kaiken sen ryönän mitä liemessä on. Yritä välttää sitä että kiehuminen rikkoo pinnalle tulevan "harmaan lautan". Kun mitään ei enää nouse pintaan, yritä hyvin varovaisesti poistaa tuo lautta lusikalla. Se tuskin onnistuu kunnolla, eli sitten pitäisi heittää siivilään tiivis juustoliina ja suodattaa sen avulla jäljellejäänyt moska pois; kun useimmilla ei ole juustoliinaakaan, talouspaperikin käy, mutta se sitten helposti valuu 30-60 minuuttia kun on liian tiheä. Joka tapauksessa tuloksena on täydellisen kirkas liemi.
5. Tästä voisi lähteä hyvin moneen erilliseen suuntaan, mutta itse lähdin simppeleimpään ja hassuimpaan. Eli pannaan sekaan desilitra kermaa. Maun mukaan saa olla mitä vain rasvaisuusasteeltaan, kunhan ei ole hapatettua. Lisätään kaksi munankeltuaista,1-2rkl vahvaa ja maukasta sinappia, sekä teelusikallinen perunajauhoa.
6. Mausteiden puolesta, suolaa ei todellakaan enää tarvita yhtään, mutta mustapippuria kaivataan runsaasti, ja ehkä valko- sekä viherpippuriakin, hiukka riippuen mistä tykkäät. Kenties pikkuripaus tähtianista ja korianteriakin. Laakerinlehteä voi aina kokeilla kun puhutaan lihasta, ja kinkun kanssa myös pieniä määriä neilikkaa (mieluiten kokonaisena, koska jauhetusta tulee turhaa karvautta). Ruokalusikallinen hunajaa ei tekis pahaa myöskään, eikä tietyt yrtitkään, kuten salvia, persilja sekä ehkä rosmariini.
7. Koko roska tulee vispata tasaiseksi, ja kuumentaa mieluiten vesihauteessa tasaiseen munankeltuaisen hyytymislämpötilaan, sekä pitää siinä kunnes kastikkeen konsistenssi on oikea. Jatkuvasti sekoittaen. Sen pitäisi hyytyä kastikkeeksi, mutta jostain syystä itse en ole vielä koskaan saanut sitä tekemään noin suorilta.
8. Jos näyttää ettei se kastike hyydy ihan vaan noin vähällä tai se näyttää ensimmäisenkään merkin proteiinien koagulaatiosta/erottumisesta, otetaan se välittömästi hellalta ja pysäytetään kokkautuminen panemalla kylmään kylpyyn joka palauttaa sen huoneenlämpöön. Joka tapauksessa aina sen jälkeen suodatetaan kastike vähintäänkin siivilän läpi uudelleen, ja jos se sattuu olemaan vielä litkutilassa, myös uudelleen sen juustoliinan läpi sihvilässä. Tuolla tavalla taataan ettei kastikkeessa ole mitään ylimääräistä roskaa sotkemassa rakennetta tai liuottamassa siihen karvasmakuja; joskin joskus on kiva leikkiä niillä pienillä jauhekoristeillakin. "Your mileage may vary."
9. Jos sitten ei hyytynyt kunnolla, jätetään se kastike huoneenlämpöön, peitettynä (muttei täysin hapettoman tiukkaan koska se on vaarallista ruokaturvallisuudelle) noin puoleksi vuorokaudeksi, tai viileäkaappiin pidemmäksikin aikaa. Silloin tällöin voi sekoittaa puhtaalla lusikalla, sekä kokeilla rakennetta ja maistaa soosia samalla. Sen pitäisi ajan kanssa hyytyä ihan kunnon soosiksi, joka toimii jopa kylmänä. Kylmänä muuten taatusti sitä enemmän mitä enemmän siinä on tuoreita yrttejä kokkauksen viime vaiheissa, ja lämpimänä mitä enemmän siinä on kovempia mausteita, kuten vaikkapa sitä pahamaineista tähtianista.
10. Jos tommosta pitää sitten elvyttää jouluruokaan useamman päivän ajan, ja eritoten jos sitä käytetään lämpimänä, voi, kerma, pieni määrä kaupan sinappia ja/tai majoneesia, tippa vettä sekä vatkaus taitavat olla ne jutut. Joka tapauksessa tommosta kamaa ei saa enää koskaan kuumentaa edes pastörointilämpötilaan, joten jos se alkaa maistua tai tuoksua edes hieman oudolle, se heitetään sitten heti pois.Ylipäänsäkin sitä ei saisi pitää vaarallisella tarjoilulämpötilan aluella yhtään pidempään kuin pakko, eikä se todellakaan voi edes teoriassa olla turvallista kuin sen 2-4 vuorokautta mikä joulunviettoon menee, vaikka kaikki tehtäisiin oikein.

Noin sinänsä simppeliksi kastikkeeksi se kuitenkin on hämmentävänkin asiallinen. Kuten kokki sanoisi, "raskas, silkkinen ja kauniistilaskeutuva." Mitä muuta voisi ylipäänsä toivoa?

Vapausaatteeni formalisaatiosta

Liberalismi ja, yhdistäen sen klassinen juonne anarkokapitalismiin, libertarismi, ovat rationaalisia tai jopa rationalistisia aatteita. Sikäli kuin niitä kannattaa aatteellisista eikä vain käytännöllisistä syistä, on hieman pakko omata mielenlaatu, joka toimii tiedon, teorioiden ja ideologian tasolla, enemmän kuin sosiaalis-poliittisen todellisuuden, ja joka on ainakin nyky-ympäristössä huomattavan skeptinen.

Tuosta sitten seuraa ainakin minusta helposti tiettyjä ylilyöntejä. Epäileväisestä mielenlaadusta voi seurata hankaluus uskoa tukevaankaan tietoon jos se on julkistahon kertomaa tai yleisesti hyväksytty totuus; tuolla tavalla tuotetaan alttiutta uskoa salaliittoteorioihin, sekä vaikkapa ilmastokieltäjyyden tapaista tieteenvastaisuutta. Toisena esimerkkinä, se terve epäluulo julkista valtaa ja yksityisiä auktoriteettejakin kohtaan joka aatteeseen sisältyy voi helposti johtaa uskomukseen, että kaikki paha on valtion syytä, tai kaikki autoritatiivinen tieto noin vain ohitettavissa. Muitakin esimerkkejä on.

Niinpä, jos on jo valikoitunut aatteen kannattajaksi, pitäisi myöntää se mahdollisuus että itselläkin on näitä ikäviä taipumuksia ja näköharhoja, ja siis aktiivisesti harjoittaa itsekritiikkiä niiden suhteen, etteivät ne pääsisi vahingossa valtaamaan omaa maailmankuvaa.

Yksi minusta ikävimmistä näköharhoista on se, jota esiintyy puhtaimmillaan luonnonoikeudellisten anarkokapitalistien piirissä. Siis se, että vapausaate olisi jotenkin aksiomatisoitavissa niin, että se lähtee täsmälleen yhdestä, väkivaltaan liittyvästä periaatteesta, ja että kaikki muu olisi loogisesti ja aprioristisesti johdettavissa väkivallan puutteesta/non-aggressio-prinsiipistä (NAP). Tietyssä mielessä toki olen itsekin syyllinen hyvin samantapaiseen reduktionismiin ja atomismiin, kun yritän seurausetiikan kannattajana palauttaa kaiken aatteessani hyötyyn, tehokkuuteen ja vastaaviin pitkälti toistensa kanssa yhteneviin käsitteisiin. Mutta tuo aggression kohottaminen ylimmäksi periaatteeksi nyt minusta vähintäänkin on kyseenalaista.

Seuraamusetiikan näkökulmasta nimittäin ei ole a priori selvää että väkivaltaakaan tulisi rajoittaa. Pitää toki, mutta ei siksi että se on lähtökohta, vaan siksi että se on haitallista yhteisössä. Lopullinen määräävä periaate on yhteisön hyvinvointi, ja sitten siihen ei kyllä riitä ihan vain fyysisen väkivallan kielto. Tarvitaan hieman muutakin.

Tietyllä tavalla kovapäinen ancap-reduktionistikin yleensä myöntää tämän, kun sisällyttää NAP:iin sen lisäklausuulin, että myös petos (engl. "fraud") on kiellettyä, (väki)vallan/voiman (engl. "force") lisäksi. Samaan hengenvetoon kuitenkin petos yritetään puoliväkisin usein sisällyttää jotenkin väkivallan käsitteen alle.

Tuo on minusta kuitenkin paha virhe. Tuollainen reduktio ei mene luonnollisesti läpi, ja se panee sitten ihmettelemään, miksi sitä edes yritetään. Oma selitykseni on, että tuo on osa pitkäaikaista debattia, jossa seuraamuseettinen näkökulma on tullut käsitetyksi epäilyttäväksi ja liian epämääräiseksi libertaarin formalistin makuun: tiedä mitä helvettiä siitä utilitaarisesta pandoran laatikosta ja matopurkista seuraavaksi ryömii. Kommunismia, pahimmillaan, perkele. Vitun Hitler!

Eli tuo reduktionismi on sinänsä ymmärrettävää. Epäilen kuitenkin, että se ohittaa sen keskeisen pointin jota itse konsekventialistisessa, ei-enää-simppelisti-utilitaristisessa liberalismissani ajan. Eli että lakikin on vain yksi sosiaalisen teknologian muoto, jonka tarkoitus on ratkaista niitä yhteisöllisiä ongelmia jotka eivät nyt vain mitenkään tahdo ratkaistua yksityisesti. Tuosta näkökulmasta niitä ongelmia tosiaan voi olla muitakin kuin väkivalta, tai jos päin vastoin niin halutaan, väkivalta selvänä ongelmana redusoituu itse esim. kilpailun puutteeseen markkinoilla. (Mukiloijakaanhan ei olisi mikään ongelma jos voisit kilpailuttaa häntä vapaasti...)

Silloin väkinäinen yritys palauttaa kaikki yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankäyttö vain väkivaltaan mielestäni sumentaa yksilön näkökenttää niin, että monet todelliset, ihan hyvin perustellut ja vain laillisesti ratkaistavissa olevat ongelmat jäävät paitsi ratkaisematta ja analysoimatta, ylipäänsä alunperinkin huomaamatta, ja samalla jopa suoran väkivallan aste-erot, mahdollisuudet ehkäistä sitä tehokkaasti ynnä muu yksioikoistuvat niin että lopputulos on epäoptimaalinen.

Niinpä ainakin omasta näkökulmastani pitäisi ymmärtää, että nyrkiniskun ehkäisy ei ole se mihin valistusaate loppuu, eikä ole valehtelu sopimusta tehtäessäkään. Myös sellaiset ongelmat kuin holdout (millä perustellaan pakkolunastus), luonnollinen monopoli (vst. kilpailulainsäädäntö/anti-trust) tai vaikkapa julkishyödykkeet/-haitakkeet (vst. julkinen tuki tai haittaverotus) ovat huomionarvoisia, eikä niiden hallinta hyvin perustelluissa tilanteissa mitenkään välttämättä johda mihinkään kaltevaan pintaan jonka alapäässä kaikki käy. Paremminkin päin vastoin: jos nykyiset instituutiot jotka jo osin hallitsevat tuollaisia ongelmia saadaan laajemmin kriittisen tarkastelun alle, niistä on entistäkin helpompi ravistella puppu irti, ja sitä kautta myös lähestyä liberaalia ideaalia hyvästä laista ja hallinnosta.

Yleistietäjyys erityistietäjyyden ajalla

Itseäni usein moititaan siitä, että tykkään kertoa kaikenlaisia juttuja siitä mitä tiedän. Minua pidetään ns. "besserwisserinä". Jossain mielessä tuo on omin lajini ja syvin olemukseni, eikä siitä kovin pidetä. Varsinkaan seurassa tai pidemmän päälle.

Suurin ongelma tuntuu aina olevan, että puhun niin suoraan ja tylpästi siitä mitä uskon tietäväni. Pitkästi eritoten. Seurauksena on, että kun en anna viitettä, puhetulvaani epäillään puhtaaksi pätemiseksi. Toisaalta kun sitten harvoin pystyn antamaan viitteen, tulee syytös ei-kokemuksella-tuetusta kirjatiedosta. Epäilemättä esitystyylini siis ärsyttää kautta laidan.

Niinpä moni varmaan uskoo, että se mitä seuraavassa sanon on vain tyhmää perustelua tai vastaavaa. Yritystä irtautua siitä emotionaalis-sosiaalisesta vastuusta joka puhumiseen kuuluu. Minä en, ja epäilen että tietty pieni prosenttiosuus niin tytöistä kuin pojistakin on samaa mieltä kanssani sitten.

Nimittäin, itse olen infonarkki. Luen lähes maanisesti mitä vain mitä eteen sattuu tulemaan ja kulloinkin kiinnostamaan. Luen yli sosiaalisten harrastusten ja kontaktien, enkä oikeastaan keskity juuri mihinkään aiheeseen yli muiden. Tuosta on tuloksena se, että tiedän ensinkin suhteettoman paljon kaikenlaisesta sekalaisesta, mutta toisekseen myös se että tiedän ylivoimaisesta valtaosasta aiheita vain pintatietoa. Syvälle olen mennyt vain parissa, enkä niissäkään niin syvälle että voisin oikeastaan kutsua itseäni guruksi. "Kaikesta vähän, muttei mistään kovin paljon."

Olen siis generalisti. Scifi-kirjallisuuden termein "synthesist". Perinteisemmin "epätasainen renessanssimies".

Epäilen kokemukseni mukaan, että meikäläisille ei oikein ole sellaista selvää rakoa/niche nykymaailmassa kuin monille muille on, tai meikäläisille aikanaan saattoi olla. Nykymaailma on ammatillistunut ja erikoistunut niin pitkälle, että yleistiedollisesti suuntautunutta pidetään hieman outona kaikissa piireissä. Eritoten jos hän on missään sitten vajavainen, kuten itse selvästi olen muun muassa historiantuntemuksessani.

Nykyään odotetaan että jos puhuu jostain, joko se on puhdas mielipide tai sitten täysin tiukkaa tietoa. Se meikäläisen generalistin välimaasto jossa "taidan tietää tästäkin taas jotain mutta etsi itse oma tietosi kunnolla" on täysin vierasta. Jos puhuu tällaisesta näkökulmasta, yhtäkkiä pitäisi varoitella joka toisessa lauseessa omasta omituisuudesta, tai muuten pitää turpa kiinni jollei ole antaa kovia viitteitä joka väitteestä mitä kerrot. Noin ei ollut silloin kun termi "polymath" vielä kantoi tuulta; nyt se on.

Itse en vittuile ajalle. Ehkäpä minunkin pitäisi olla jotenkin modernimpi, ja pystyä puhumaan asiani halki herättämättä tämänlaatuisia kulttuuriristiriitoja. Ehkä olen vain tunnekyvytön tai suorastaan tyhmä kun en osaa sopeuttaa vanhakantaista näkemystäni tahi ilmaisuani nykyaikaan.

Mutta samalla, kyllä minä hieman kyseenalaistan sitäkin, kuinka vaikeaksi yleistyypin järkiperäinen ilmaisu on nykyään käynyt. Itselleni kun juuri perusteltiin -- kärkevän ja riidanomaisen, ei parhaimman -- keskusteluni jälkeen että oli aivan oikein heittää minut pois ehkä tärkeimmän alakulttuurini yhteiseltä IRC-kanavalta. Tuohon perusteluun lähti mukaan jopa korkeasti arvostamani ystäväni. Vaikka vain jo oman mokani jälkeen, siihen hän tosiaan lähti, syyllä: "turhaa pätemistä". Täysin koskaan kysymättä minulta miksi käyttäydyn noin.

Minullehan moinen keskustelu toki on kuitenkin aina ainakin puoliksi väittelyä sekä pienimuotoista kilvoittelua, jossa pohjaoletuksena on se, että "kaikesta tiedetään vähän muttei mistään paljon." Että asiantuntijalta tulisi kysyä lisää siitä mitä sanon, ja kertoa parempaa tietoa sikäli kuin sitä on. On siitäkin kuitenkin paljon ennakkotapauksia että kun se parempi tieto tulee, suljen turpani ja päin vastoin kysyn lisätietoa. Se älyllinen sparraus ei ole niin vakavaa tai suoraviivaista, vaan paremminkin hyvin maallista ja pelinomaista, täysin tasa-arvoista tauhkaa.

Itselleni tuo on suorastaan seksuaalisesti merkittävää kamaa, koska tasa-arvoinen sparrauskaveri panettaa sitäkin enemmän. Kuten yksi eksistäni ilmaisi sen niin hyvin -- tasa-arvoisena -- parisuhteen pitäisi kait olla kahden ihmisen yhteinen salaliitto. Eli ne jutut mitä ylipäänsä pitäisi sparrata, on jo saatettu yhteisymmärrykseen, minkä jälkeen muut ovat hiukka pihalla siitä kuinka hyvin ja miksi se suhde sitten taas toimiikaan.

Silloin, kumpihan keskustelukulttuuri on parempi? Se jossa esitetään oma tieto faktana ja pidetään oletettuna että se haastetaan (omani) vai se jossa on ennakkosensuuri ellei ole ihan varma (kivempi kaikille, mutta minusta myös epätervettä ennakkosensuuria)? Itse uskon että tuo väittelevämpi kulttuuri on oikeassa. Ja osana sitä se, että generalistikin pääsee ääneen, osaltaan. Antaa sitten muiden väittää vastaan ja generalistin kysyä lisätietoa spesialistilta, aiheen tullessa eteen.