Varastoitavaa 4/n: tausta-analyysin hyödyt ja perkeleellisyys

Seuraava kommenttini lähti siitä kun eräässä FB-säikeessä edellinen puhuja kuittasi osaltaan keskustelun sanomalla: "look who's talking". Itse en pidä tätä lainkaan käypänä vasteena.

Aijai, yksi ainakin meikäläisen isoista ärsytyksenkohteista: se kyyninen näkökanta että kaikki puhe on vain moraalisäteilyä, eturyhmäpolitiikkaa yms, ja se joka näkee taustalla vaikuttavat kannustimet/sidokset voi näin ollen olla keskustelun yläpuolella varsinaisesti lisäämättä tai ottamatta siihen kantaa mitenkään.

Minusta tuo ajatusmalli on äärimmäisen vastenmielinen kaikissa muodoissaan, pahimman niistä ehkä ollen standpoint-epistemologia. Se on lähtöisin TV:n ja vastaavan massamedian (vrt. kirjapainotaito) heydaylta, jolloin suuret massat kuvittelivat että "se on totta jos se on painettu/telkkarissa". Silloin oli merkittävä huomio, että vaikka massakommunikaation massiiviset kulut karsivatkin ihan pahimman huuhaan suurilevikkisestä mediasta, silti keskittyneiden eturyhmien ja varakkaiden yksilöidenkin oli mahdollista osallistua keskusteluun, ja edelleen levittää yleisesti haitallista propagandaansa. Eli oli hyvän journalistin ja sivistyneen kansalaisenkin merkki, että ei vain puhuttu asiaa, vaan seurattiin myös motiiveja asian takana.

Tuon ajatuksen hankaluus on ainakin kahtalainen. Ensinkin, se todella voi johtaa sellaiseen kyyniseen maailmankuvaan että kaikki mikä merkitsee on puhujan omakohtainen intressi ja tausta, eikä sillä mitä hän puhuu ole mitään merkitystä. "Kaikki puhe on halpaa puhetta, sisällöstä viis." Tuollainen katkaisee eritoten yhteiskunnallisen keskustelun alkuunsa, ja syöttää eripuraa, niidenkin keskuudessa joille sisältö, totuus ja argumentaatio sinänsä ovat arvoja. Siis, sanotaanko, sivistyneistön.

Ja toisekseen, se on itsessään tavattoman halpaa puhetta, vieläpä kehnoin perustein, yhteiskunnassa jossa noita kynnyksiä julkaisulle ei enää ole, kuten ei ole paljon kynnyksiä taustojen selvittelyllekään, ja jossa kaikilla on jo massiivisen kovakätinen lehmäsuodatin päällä kaiken sen paskapuheen suhteen mitä tuubeissa sitten odotettavasti liikkuu. Minusta tässä on käynyt niin, että aiemmin aivan järkevä ja aliarvostettu kannustinpainotteinen lähdekritiikki on kohotettu sellaiseen arvoon, että se menee helposti yli sen mikä nykymaailmassa olisi olennaisempaa, eli ihan vain argumentin tiedollisen puolen kaivelun, kyvyn erottaa huuhaapuhujat muista niin että tietää mihin tappeluun kannattaa lähteä, kyvyn esittää asiansa uskottavasti ja perustellen, sekä muiden klassisten keskustelun hyveiden.

Tästä hyvänä esimerkkinä se mistä vaahtosin eilen: erään lukiolaisen kirjoitus opintotukimielenosoitusta vastaan. Yksikään edes meikäläisen oikeistoliberaalin kavereista ei tullut ottaneeksi kantaa kirjoituksen sisältöön, eikä varsinkaan sen jälkeen kun verolistoista kävi ilmi että kyseinen kirjoittaja olisi saattanut "syntyä kultalusikka perseessä". Sillä mitä sanottiin ei ollut yhtäkkiä mitään väliä, vain sillä oli että sanoja taatusti ajaa omaa etuaan kun kerta on rikas. Plus tietty sillä että tuossa pääsee tosi (i.e. liian) halvalla osaksi tiedostavaa nettieliittiä, "joka näkee puheen läpi todellisiin vaikuttimiin".

Tuo on kertakaikkisen väärin ja yksiselitteisesti haitallista järkiperäiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle, aivan yhtä varmasti kuin se alkuperäinen uskomus kaiken painetun ja broadcastatun totuudellisuuteen oli.

Varastoitavaa 3/n: Chicagolainen mallitalous on myös järkevää

(Tämä on vastaus eräälle finanssigurunettitutulleni, joka päivitteli minimipalkkahölmöilyn perässä sitä kuinka se näyttäisi olevan suora työnarvoteorian (labour theory of value, LTV) jatke. Analyysi oli sen verran itävaltahenkistä, että oli pakko tuoda sekin mukaan. Esimerkkinä käytettiin sitä kuinka vaikkapa finanssiprojektion luomiseen vaadittavassa työssä lisätyö itse asiassa voi epäajantasaisuuteen johtamisensa tähden aiheuttaa työn lopullisen arvon vähenemistä; siis ilmeisen epäkonveksia työn tarjontaan liittyvää esimerkkiä.)

I think one aspect of econ education which helps proliferate that nonsense is the way people conflate LTV and marginalist thinking. It's obviously possible to do LTV in the modern, Marshallian/Walrasian/whathaveyou framework, and when you do so, you're essentially dealing with linear and homogeneous supply and demand functions. When you jump into the marginalist frame, you substitute certain laxer constraints, like diminishing marginal returns and convexity, so that the framework becomes vastly more general.

Now, you can go amiss there already: your above setup certainly isn't convex. But the even nastier thing is that most people don't seem to understand such details in their models, even if they do it the mainstream model-building way.

What hides the problem is how we usually do analysis Chicago style. To a wannabe mathematician like me, the setup really is pretty simple: you take all of your relevant functions, you go from them to differential calculus (i.e. you do it "on the margin"), and then you formulate the whole thing as an optimization problem under certain constraints. Under a bunch of assumptions like convexity, the marginalist programme then turns one-to-one into a distributed version of the method of Lagrange multipliers: prices are the differentials, convexity of the feasibility constraints and the optimands guarantees an efficient outcome, and presto, you have a neat, mechanics-like framework you can use to keep (even quantitative) tabs on your economic reasoning. So far so good, if every Chicago style economist really thought about it this way, they'd prolly understand what they really built into their models, and would get the job done right.

The problem is that nobody is taught the stuff that way. Instead the fundamental assumptions are mentioned in passing, and then the intuitions taught in econ 101 using Ricardian LTV are lifted right into what we do on the margin. That works like a charm because reasoning on the margin (i.e. with gradients) is formally about reasoning with a local linearization of your overall problem. LTV is a fully linear model, so whatever the classical economists could show using that, applies as-is to the marginalization of the more general problem. So, people easily get used to applying the intuitive shortcut of just thinking about the problem in LTV terms. Just take a look at how people mechanically apply option valuation formulae and you'll understand what I mean.

It's just that such reasoning only applies locally, and you need to mind those pesky extra assumptions like global convexity if you want to say something real about your whole model. Once you're used to working so that you go through the ritual of writing down the same simplifying assumptions over and over again, and then proceed to do LTV, you rarely stop to think about what would happen if the problem actually *wasn't* convex, so that it could have multiple equilibriums and such. Then you're suddenly fucked when the real economy decides to do something genuinely interesting for a change.

That's just one example of the problem, by the way. There are probably dozens of others out there. The second easy one I could point out is what Taleb talks about in Black Swan and its groundwork: statistical assumptions. Yeah, here too the basic setup is often general enough to capture the real economy, but things like rational expectations theory and DSGE modelling invariably go from the general to the specific case of additive-Gaussian-independent even before the real analysis starts. And so, again, your model breaks when the economy suddenly decides to not be so well-behaved.

My point is, I smell a bit of doctrinal disagreement here. Perhaps of the Austrian/Chicago kind, dunno. Yet if I'm right, my answer is that I believe those doing it Chicago style to be right in their basic approach, but then often in over their heads with their own models and prone to doing mindless calculation instead of real, inventive, thoughtful math/logic. If they really understood what they were doing, they wouldn't routinely be missing such patently obvious complications as backward bending supply curves of labour, the downright obscene heterogeneity and vectoriality of labour or human capital as factors, or, say, systemic risk as an informational problem. They/we have all of the logical and mathematical machinery in there to model pretty much every economical problem elucidated thus far, but that machinery isn't being taken advantage of nearly as fully as it should be; if you do, one would immediately be led to do Austrian and (old) Keynesian type qualitative reasoning, yet on a firmer mathematical-logical footing.

Varastoitavaa 2/n: fyysisen näppäimistön arvo puhelimessa

Intouduinpa sitten vuodattamaan seuraavan FB-keskustelussa. Keskustelu lähti siitä kuinka Nokian mukaan fyysisille näppäimistöille ei mukamas ole kysyntää. Allaolevasta teknonörttien (nokialaisten? jollalaisten?) kannattaisi miettiä abstraktilla tasolla mielestäni tuota sisääntulevan ja ulosmenevän informaatiovirran suhteellista entropiaa, eri käyttötapauksissa. Se kun nimittäin on yleisempikin pointti, josta voi johtaa paljon muutakin kuin ihan vain näppäimistön tarpeen.
Se mikä jäi sanomatta tietenkin oli se, että tässä Nokian tuotekehitys näyttää tarttuneen pahimmanlaatuiseen tilastoharhaan oikeutuksessaan. Meinaten, jengi haluaa älypuhelimia jotka eivät ole wanhaa turhaa Symbiania. Lumia on sellainen, kuten olisi ollut Meegokin, samalla kun tuon E7:n mustaa voodoota lähentelevän butterfly-topin sai ja edelleen saa vain Symbianina.
Toisin sanoen, Nokian käyttämä markkinointitutkimus ei sisällä yhtäkään ihku-bling-puhelinta jossa samaan aikaan olisi noin hyvä hardispuolen suunnittelu, ja lisäksi heidän käyttämänsä markkina-analytiikka seuraillee enemmänkin perinteistä lineaaridiskriminaatiota kuin täysin epälineaarisestikin eroteltua nelikenttää tyyliin qwerty/ei [*] äly/ei, yhden kulman puuttuen. Se törmännee samaan ongelmaan kuin perseptronit neuroverkkojen kehityksessä aikanaan: jos väkisin tekee lineaarista analyysia, ei voi koskaan saada tolkkua XOR-tyyppisten funktioiden oikeista tilastoista, ja sitähän tässä juuri nyt analysoidaan: on täysin odotettavissa että laitteen haluttuus on (ainakin osittain, kunkin erillisen ryhmän suhteen, vaikkakaan ei välttis aggregaattina) muotoa qwerty-p xor äly-p. Ai miksikö?
No kun on helppo nähdä suoraan neljä erillistä asiakassegmenttiä tuossa, joille kaikille ainakin toinen ominaisuuksista on turha kuluerä (niin että kun kulu otetaan kolmanneksi dimensioksi, siitä saadaan aikaan syklisiä preferenssejä jotka eivät näy tavallisessa lineaarisessa tilastoanalyysissa, ja jotka tunnetusti vihjaavat että markkinasegmentointi olisi aiheen):

• Ei-qwerty, ei-äly: se Nokiankin perusbisnes kehittyvässä maailmassa, eli bulkkibisnes; vain puhe ja hankala perusteksti
• Qwerty, ei-äly: luultavasti taas kehittyvä maailma, mutta myös sen bisnestyypit jotka joutuvat vaihtamaan paljon tekstuaalista tietoa, esim. kylän mobiilipankkina
• Ei-qwerty, äly: Elop, ylempi johto, ne jotka ihquttavat Blackberryjä yms.; passiiviset selailijat, bling-teinixit (paradoksaalisesti sama luokka kuin ylin johtaja)
• Qwerty, äly: varakkaat teknohyypiöt, kuten vaikka Nokialla kovimmat insinöörit: tarttee blingiä että otettaisiin tosissaan, hyötyy kyllä/ei dialogeista normitaskeissa, joo, mutta sitten retriitillä pitäisi myös pystyä pahan paikan tullen kirjoittamaan sivukaupalla koodiakin sillä vimpaimella, jossa informaatiotiheys on alhainen ja vaadittu informaatiomäärä suuri pienessä ajassa

Alkuperäinen saatelauseeni uutiselle oli "Saatanan tunarit." Pitäydyn tuossa arviossa.

Aivan. Eli hyvä näppis on hyvä näppis. Sitäkin voisi varmaan parantaa vielä, kuten Arc ergonomiassa tekee, mutta joka tapauksessa se tekee hommansa tuhat kertaa paremmin kuin virtualisoitu versio. Jos jonkun esimerkiksi pitäisi osallistua tähän väittelyyn/keskusteluun virtuaalinäppikseltä, ei olisi toivoakaan: me joilla on kunnon näppis alla ja kyky käyttää sitä kaikilla sormilla samaan aikaan olisimme täysin ylivertaisesti tuottavia. Me olisimme edenneet jo kokonaan uuteen aiheeseen ennen kuin kosketusnäppis-gtfo-pissis olisi saanut esitettyä yhden hyödyllisen virkkeen.
Virtuaalinäppiksillä on hyvät puolensa noissa pikkuvehkeissä, kyllä. Ne ovat nätimpiä ja kestävämpiä ja mahdollisesti pidemmän päälle halvempiakin tuottaa kuin mekaaniset näppäimistöt. Mutta ne ovat myös selvästi rajoitetumpia mitä tällaiseen tekstuaaliseen kommunikaatioon ja ylipäänsä diskreetin informaation välittämiseen ihmiseltä koneelle tulee; niillä saavutettava informaatiotiheys ja virhefrekvenssi vain ovat kertaluokkaa tai jota kahta heikompia.
Silloin, ne sopivat kyllä toistuviin tehtäviin joissa informaatio lähinnä virtaa koneesta käyttäjälle päin, kuten vaikkapa sähköpostien tarkistamiseen tai uutisten seuraamiseen. "Selailuun." Formaalisti, ne sopivat hyvin sellaisiin tehtäviin jotka on jo etukäteen osattu optimoida siten, että kaikki tuotetut painallukset ovat lähellä fifty-fifty-todennäköistä, siis maksimiinformaatiokapasiteettisia, vaihtoehtoja on vähän niin että ne sopivat pienelle ruudulle, ja ne tulevat melko hitaasti sekä tasaisesti.
Sen sijaan tällaiseen pitkään sisällöntuotantoon ne eivät sovi edes vähän, pitkänkään harjoittelun jälkeen. Tuo on sitten melkoinen ongelma eritoten yritysympäristössä, jossa pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa ja myös pystyä tavoitettavissa ollessaan tuottamaan jotain eikä vain seuraamaan muiden tuottamaa dataa.
Itse oikeastaan väitänkin että tässä kohtaa Elop ja kumppaninsa Nokian johdossa kärsivät johtoporrastyypillisestä näköharhasta: heille kyky syöttää tehokkaasti tarkkaa diskreettiä dataa mobiilivehkeensä kautta ei ole niin olennainen kuin muille, joten he kuvittelevat ettei kukaan tarvitse sitä. Tarkoitan, valtaosa firman CEO:n päivästä mennee vastatessa kyllä/ei muiden valmistelemiin strategisiin kysymyksiin, imiessä tietoa eri puolilta firmaansa nähdäkseen missä mennään ja missä kitkapisteet ovat joihin pitäisi erityisesti puuttua, ja sitten kun oikeasti itse pitää tuottaa jotain suurempaa datamäärää, ei sitä kirjoiteta mobiilivehkeeltä vaan jopa etänä taatusti sanellaan se sihteerin kautta.
Kokemuksesta voin sanoa että äärimmäisessä hädässä lomalta takaisinkutsuttavan tietokantahemmon tilanne on täysin toinen: yhtäkkiä pitäisi saada shellin kautta syötettyä sivutolkulla SQL:ää suoraan tuotantotietokantaan, vaikka läppäri oli jo jätetty kotiin, ja siinä sivussa päivitettyä pomoja sähköpostilla siitä mitä ollaan tekemässä ja missä mennään. Ja siis ennen kuin akku loppuu tai firman vikailmoituspalvelu menee nurin virheilmoitusten tähden. Tuolloin pitää pystyä kirjoittamaan se essee/ohjelma täydellä vauhdilla, ja se ei nyt vain yksinkertaisesti ole mahdollista -- edes järjettömän harjoituksen jälkeen -- jollei alla ole vähintäänkin se pikkuinen fyysinen näppis. Ihan sama juttu miksi kovimmat tekstari- ja meilifanit haluavat sen fyysisen näppäimistön, vaikka maailman elopit eivät ehkä näekään omasta vinkkelistään sen arvoa.

Tuo siis on yksi puheenvuoro FB-keskustelussa, joka on kirjoitettu täysimittaiselta läppärin näppäimistöltä. Haastan kenet vain tuottamaan mitään lähellekään tuollaista iPadilla, joka on läppärille toki sama kuin Lumia E7:lle.

Varastoitavaa 1/n: yksityisautoilun oikeellinen hinnoittelu

Usein kun kirjoittaa kavereille pitkää tekstiä, ei alunperin tiedä mikä on hyvää ja mikä ei. Mikä jotenkin olennaista ja mikä vaikkapa kännipuppua josta myöhemmin sanotaan että "se tuntui aikanaan hyvältä ajatukselta". Niinpä pitkääkään tekstiä ei välittömästi laiteta blogiin vaan annetaan toisten ensin arvioida hieman sen meriittejä.
Sitten ne pitkät kännitekstit kummasti unohtuvat vaikka kuinka moni likettäisi niitä. Hukkaan menevät, perkeleet.
Tällä kertaa pelastin yhden mielestäni kohtuullisen hyvän kun jotain kieroa kautta muistin että se sittenkin oli olemassa. Lähtökohtana oli keskiluokkaisen kaverini jossain määrin konservatiivinen, autoverovastainen väittämä, listalla jolla ollaan keskimäärin melko henkilöautoiluvastaisia ja toisaalta varsin viileänjärkiperäisen liikennesuunnittelun puolesta. Kun tästä talouspainotteisesta analyysistani pidettiin viheriäiselläkin listalla laajalti ja se kuvastaa niin hyvin omaa oikeustalousajatteluani, pakkohan se oli pelastaa FaceBookin syövereistä tännekin.

[Kaveri], ongelma on tietenkin siinä, että näissä touhuissa vain hinnoista on hyötyä, eikä varsinkaan autovero ole sitä. Tai siis ainakaan hinta oikealle asialle. Jos ajatellaan, hinta kohdistuu siihen juttuun jonka sillä saa. Autovero on osa auton hintaa, mutta siihen ei vielä sisälly se että auton saa liikkeelle. Jos autolla haluaa liikkuakin, joutuu maksamaan polttoaineveroa, johon taas sitten puolestaan ei sisälly vielä pysäköinti- tai ruuhkamaksuja. Noiden eri hintojen ja ohjausverojen perustelu ja oikeutus vaihtelevat laidasta laitaan, eikä niillä voi korvata toisiaan.
Autovero/käyttömaksu ovat puhtaita valtiollisia rahankeruukoneita/ylellisyysveroja, joille ei ole muuta taloudellista oikeutusta kuin julkinen rahan"tarve" ja autoilijoiden korkea halukkuus maksaa. Polttoainevero on oikeutettu hiiliverona: optimaalisesti asetettuna se hinnoittelisi hiilidioksidipäästöjen aiheuttaman ulkoishaitan sisään siihen päätökseen miten paljon ja millä tavalla kokonaisuudessaan ajellaan. Ruuhkamaksu on oikeutettu ruuhkan aiheuttaman ulkoishaitan hintana, joka vaikuttaa siihen missä ja koska ajetaan, ja pysäköintimaksut autopaikan tavanomaisena, kelluvana vuokrana, tai julkisesti omistettujen kadunvarsipaikkojen kohdalla tuota vuokraa arvioivana varjohintana. Viimeisten tarkoitus on saattaa autopaikkojen kysyntä ja tarjonta tasapainoon saatavissa olevien resurssien puitteissa, aivan kuin auton verottoman hinnan on tarkoitus ohjata tasapainoa autotehtaan ja autoilijan välisessä kaupassa.
Kaikissa noissa on olennaista, että hinta kiinnittyy päätökseen jota sen on tarkoitus hallita. Jos autoilu olisikin niin yksinkertaista kuin se syönkö banaanin vai en, yksi hinta riittäisi, mutta kun siihen nyt sattuu liittymään noita ulkoishaittoja ja varastointikustannuksia, se ei enää ole yksi päätös jolla pitäisi olla yksi hinta. Päin vastoin se on kokonainen kimppu päätöksiä, ellei suoranainen elämäntapa, jolloin on täysin odotettavissa että se kaipaa enemmän ja eriytytempää hintatietoa toimiakseen tehokkaasti.

Krumeluurien paluu

Katselin tässä juuri Detroitin vähittäistä tuhoa kartoittavaa dokumenttia, kun mieleen pulpahti vanha kysymys: mihin kauniit rakennukset ja ylipäänsä esineet ovat hävinneet? Siinä missä historialliset rakennukset, huonekalut ja jopa käyttöesineet ovat usein koristeltuja ja koristeellisia, nykyinen muotokieli on johdonmukaisen tasaista, suoraa, kiiltävää, yhdenmukaista...ja siis ilmeetöntä.

Joku varmaankin väittäisi että kyse on ihan vain esteettisestä kaudesta, joka voi koska tahansa mennä ohi. Itse olen eri mieltä, ja luulen että tuon takana on rakenteellinen syynsä. Tuo maailman rumentuminen nimittäin näyttäisi kytkeytyvän teollistumisen vaiheisiin ainakin kolmella eri tavalla.

Ensinkin, massa-/liukuhihnatuotanto tietenkin on hyvä tuottamaan samaa helposti toistettavaa kaavaa halvalla monille, mutta jopa massakustomoinnin tultua kovin huono tuottamaan mitään aidosti uniikkia tai muotokieleltään hankalaa. Aivan erityisen huono se on tuottamaan mitään ihmisen elinympäristöön, koska tehokkain tuotantokoneisto on perinteisesti ollut äärimmäisen virtaviivaistettua, paikallaanpysyvää ja yhtä tarkoitusta varten optimoitua; tuotantolinja on koostunut muutamista harvoista standarditavoista muokata massamateriaaleja, kiinteänä sarjana peräkkäisiä vaiheita, niin että tuote tulee koneen luo. Kun talo ei voi tulla koneen luo, paras mihin tuo teollinen malli sen kanssa pystyy on elementtirakentaminen. Eli siis ei mihinkään suuriin esteettisiin riemuvoittoihin.

Toisekseen, se yksi kone joka kyllä pystyy menemään talonkin luo ja tekemään oikeastaan mitä tahansa—siis työntekijä—on pitkälti hinnoiteltu markkinoilta. Näin siksi että samalla kun massatuotanto kasvattaa työn tuottavuutta, se kasvattaa myös työntekijän palkkaodotuksia. Työntekijän aika on yhtäkkiä tavattoman kallista, jolloin uniikkeja esineitä ei enää saa järkevään hintaan verrattuna tylsempiin teollisiin vastineisiinsa. Perin harvalla on varaa kalustaa kotinsa käsityönä tehdyillä huonekaluilla, kun se kännykkäkin pitäisi saada ostettua, ja se että palkkaisit michelangelon maalaamaan holvisi ei tule enää mieleen edes äitikirkolle.

Ja kolmannekseen, niin paljon kuin tuomiopäivänprofeetat ehkä haluaisivatkin olla tästä eri mieltä, tulonjako on teollistumisen myötä tasoittunut rankasti, ja eritoten sosiaalinen mobiilisuus lisääntynyt, niin että yksittäiset suvut eivät enää pysty pitkiä aikoja pitämään niin merkittäviä osia kokonaistuotantokapasiteetissa hallussaan. Tuosta on seurauksena, että elinympäristöä rakennetaan lyhytnäköisemmin ja demokraattisemmin kuin aiemmin, jolloin kestäviä, kauniita artefakteja kuten holvikirkkoja tai perintöhuonekaluja ei pääse syntymään samalla tavalla. Ihmisen pesä näyttää siltä mihin perheen pää resurssit kuluttaa, jolloin vapaassa maailmassa se näyttää tasaisen täydeltä jääkaapilta kattomaalausten asemesta.

Vaan väittäisin, että tuo tilanne on piakkoin muuttumassa radikaalisti kohti vanhaa, ja hieman yllättävästä syystä. Yksikään noista kolmesta perusteesta kun ei päde tulossa olevaan 3D-printtauksesta, demokratisoituneesta CNC:stä ja rakennustekniikan robotisoitumisesta lähtevään vallankumoukseen. Nuo teknologiat eivät enää edellytä massatuotantoa, vaan tuottavat bulkkimateriaalista mielivaltaisia esineitä lähestulkoon suoraan kilohintaan. Ne eivät vaadi siihen merkittävää työvoimaa kuin suunnittelun muodossa, ja tuokin työ on modularisoitavissa, osin automatisoitavissa ja kopioitavissa sinne missä sitä tarvitaan eikä vain yhden tuotantolinjan puitteissa. Ja vaikka tulonjakoon ja pitkäjänteisyyteen liittyvä pointti edelleen osin päteekin, nuo teknologiat tekevät kauniin ja monimuotoisen tuottamisesta niin paljon nopeampaa ja halvempaa että reaalisesti hinta pian lähestyy tavallisen ihmisen tavoitettavissa olevaa, instituutioista nyt puhumattakaan.

Niinpä hieman luulen, että historia tulee aikanaan lukemaan tulevaa mullistusta hieman laveammin kuin tulevaisuudentutkimus ehkä juuri nyt ounastelee. Sehän pitkälti keskittyy tuotannon demokratisoitumiseen, tehostumiseen ja scifi-tyyppisiin visioihin kiiltävästä robomaailmasta. Itse luulen päin vastoin että maailma näyttää tuon vallankumouksen jälkeen vanhemmalta kuin nykymodernistinen; epäilen että monet niistä vanhoista krumeluureista joiden jo luultiin jääneen historiaan palaavat koteihin ja kaupunkikuvaan, eli että esteettisesti liike voi hyvinkin mennä perinteisen kauneuden suuntaan, kyberpunk-dystooppisen kivibetonilasin asemesta.

Miehen oma itse

Yksi niistä raaoista totuuksista miehisessä elinpiirissä on se, että mies on ammattinsa. Se mitä hän tekee. Se mitä hän saa ja on saanut aikaan. Ilman tuota hän ei ole olemassa muille, eikä hän ole olemassa edes omasta mielestään. Mies on kone jolla pitää olla tarkoitus ja jatkuvaa tekemistä, tai sitten se menee rikki.

Tämä on sellainen ongelma johon nörtit törmäävät vielä vanhemmallakin iällään. Meinaten, kuka oikeastaan haluaa kuulla mistään railseista tai oraakkeleista? Kaikkein vähiten mistään korkealentoisemmasta digitietämyksestä. Vain tutkinnot ja menestyvät startupit kiinnostavat miehessä. Status ja raha, aivan markkina-arvoteorian mukaan.

Itse olen viime aikoina törmännyt tähän aivan erityisen selvästi, kun olen sairastanut urakalla selkävaivaa ja jäänyt työttömäksi. Tuossa tilassa edes omaa perhettä harvoin kiinnostaa mitä tiedät, mistä olet viimeksi lukenut, tai ylipäänsä se että olet olemassa.

Juu, kyllähän kaikki toimittavat ne tarvittavat liikkeet, eli katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Tietenkin. Mutta vaikka olisit väkipakoin opiskellut kaikkien läheistesi alat, ja suorastaan lukenut kaiken läheltäkään jokaista artikkelia joissa heidän nimensä on yllä, he eivät halua puhua edes omasta aiheestaan. Vielä paljon vähemmän koskaan kysyvät sitä mitä itse nyhräät nurkassasi.

Koska mies on epähenkilö jollei hän saa aikaan. Miehellä ei ole yksilön asemaa erillisenä näytöistään ja näkyvyydestään.

Syrjäytymisestä voidaan tapella yleisenä ilmiönä vaikka maailman tappiin, mutta väittäisin että nimenomaan työttömän, työikäisen miehen kohdalla kovin haaste on tuo identiteettiongelma: sinua ei yksilönä edes ole olemassa jollet päde näkyvästi, eikä sinulle sitten myöskään epälimana anneta mitään mahdollisuuksia päteä jollet jo pätenyt. Tuossa ammattitaidollakaan ei ole herttaisen väliä, koska epähenkilöllä ei ole mitään sellaista sisältöä johon työhaastattelussakaan voisi tarttua. Määritelmän mukaan.

Aha, taas ammuttiin

Vaihteeksi oli kouluampuminen. Tai siis yksi jenkki joka ampui ja yksi kinkki joka päätti fileerata. Sekös perin hienoa.

Taas puhuttiin aseista, joskin vähän väsyneesti kun tämä kaikki on jo käyty läpi aiemminkin. Veitsistä ei puhuttu, koska niitähän on kaikilla ja fileet on kinkkijuttu. Meillä vasta kirveellä alkaa olla uutisarvoa. Joskin toki myös sillä, kuinka on tai ei ole ollut mielenterveysongelmia, tai ehkä kohtapuoliin syrjäytymistäkin, tai ainakin jotain näkyvää mihin voisi puuttua ennalta.

Jälleen kerran kuitenkin näyttää unohtuvan pari aivan ilmiselvää, hyvin vanhakantaista juttua, joita ainakin itse pidän olennaisina. Ensinkin, eikös se nyt vain ole yksinkertainen ihmiselämän vakio että tietty osa ihmisistä kuolee yhteiskuntaelossa väkivaltaisesti kuitenkin, niin ettei sen pitäisi olla kovin suuri yllätys? Vähentymään päinhän kaikenlaiset tällaiset jutut ovat olleet menossa koko ajan, ja ylipäänsä ainoa syy miksi niistä tehdään mediasirkus on se että niin nykyään voidaan. Jo tuo kiinalainen tapaus näytti sen kovin hyvin toteen: semmoista nyt vain sattuu, ja me pillastumme siitä mistä joukolla päätämme pillastua, emme niinkään objektiivisista uhrien määristä, rikoksen törkeydestä, tai mistään muustakaan järkevästä perusteesta.

Ja sitten, se loputon tahkoaminen siitä mikä syy ehkä oli tai mitä sille olisi ehkä voitu tehdä etukäteen. Aseissa, tai terapiassa, tai vaikka inkakuupallorukouksilla kouluissa... Mitäs jos tuollainen käytös vain sattumalta kuuluu tietyn nuorten miesten osajoukon normaaliin käytökseen? Niin että vaikka sitä voitaisiin nimittää amok-juoksuksi ja sille voitaisiin antaa ymmärrettävä syy osana moisen huitomisen yleistä teoriaa, se nyt vain aina silloin tällöin tapahtuu, tappaa muutamia, ja kuuluu siihen miten yhteiskunta on aina toiminut, toimii, ja tulee aina toimimaan?

Sillä niin minä kyllä taidan ainakin nähdä tuon homman. Kaiken sortin jousiampujat, ja myrkyttäjät, ja koulutykittäjät, ja ostaripommarit, kaikkihan he ovat tyypillisiä amok-status-loukattuja nuoria miehiä, jotka eivät ole sen kummemmin angstisia kuin kukaan muukaan teinipoika, mutta joilta sitten vain sattuu kamelina katkeamaan lopulta se selkä. Sitten puretaan se nuoren vihaisen miehen viha miestyypillisesti ensin muihin—statussyrjäytyneenä mielivaltaiseen, laajaan, heterogeeniseen "muiden joukkoon" toki, siinä missä kasvaneempi ja sitoutuneempi mies nirhaa vaimon ja lapset—ja sitten tapetaan itse, joko siksi että miehinen itsetunto lakkasi olemasta jo ennen tekoa, tai siksi että jotain on jäljellä ja ne parikymmentä pikkuruumista hävettävät adrenaliinin haihtuessa.

Oli miten oli, eihän tuolle voi tehdä millään yhtään mitään, kun aina jollakulla on riittävästi tuollaista ahdistusta että nipsahdetaan, se ei ole mielenterveysongelma niin että se näyttäisi mitään kummempia ennakkomerkkejä, eikä kaikista nyt vain kertakaikkiaan voida tai pitäisikään välittää niin paljon että se statusvamma olisi poistettavissa aina alimmalta sentiililtäkin. Puolet miehistä on aina huonompia kuin se parempi puoli, ja siitä alempitasoisesta puolikkaasta jokin sattumanvarainen tuhannesosa yksi päivä vinksahtaa. Eikä siis vinksahda siinä mielessä että mitään selvää edes näkyisi päälle, vaan siinä mielessä että halut yhtäkkiä pullahtavat ulos statuksen tavoittelusta siihen toiseen luontaiseen juttuun—kitkerään vihaan jossa koko statushierarkia ja eritoten sen näkyvimmät, läheisimmät, satunnaiset edustajat halutaan tuhota jopa yli oman hengen.

Kun tuo ei ole mielenterveysongelma, ja kun se koettelee eniten niitä joilla sinänsä menee jo ihan suhteellisen hyvin niin että on varaa välittää eniten statuksesta, ja kun se iskee pahiten älykkäisiin jotka tajuavat ongelman... No sitten saadaan lannoitepommeja, suunnitelmallisia paukutuksia, systemaattista viiltelyä, ja joka kerta uhrisegmentti joka on näkyvämpi kuin edellinen. Meinaten, kuka hullu sitä nyt luokkakaverinsa tappaisi tuollaisessa amok-juoksussa, kun paljon näkyvämpi juttu on tappaa niiden pikkusisarukset. Ja kun se lakkaa muuten ihan kohta menemästä perille, seuraavaksi tietysti on vuorossa videokamera ja synnytysklinikka, mahdollisimman ison keittiöveitsen kanssa; ehkä sahan.

Such is life. It really is. Why not shut up and deal with it for a change?

Fotonisista Bose-Einstein -kondensaateista

Jokin aika sitten tuubeissa liikkui huomattavan hämmentävä artikkeli siitä, kuinka joukko tutkijoita oli oikeasti saanut aikaan fotonisen Bose-Einstein -kondensaatin. Kun tästä nyt sitten tuli puhetta eräässä Facebook-säikeessä ja kirjoittelin ymmärrykseni siitä auki, ajattelin pelastaa pitkän analyysin FB:n bit bucketilta.

Se fotonikondensaatti on kyllä häröintä mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Siinä lukiotasoiset käsitykset energian, lämpötilan yms. suhteista menevät todella ruhtinaallisesti solmuun, eli meni hetki että ymmärsin edes puoliksi mitä tuossa tapahtuu. Seuraava rantti on sitä kun yritän jotenkin itsekin vihdoin vetää yhteen mitä tuossa oikeastaan tapahtui.

Ymmärtääkseni homman juju menee likimain niin, että pitäisi ensin unohtaa kokonaan kineettinen kaasuteoria ja vastaava jolla lämpötilan käsitteen mikroskooppiset yksityiskohdat yleensä selitetään, ja mennä hiukka syvemmälle tilastolliseen mekaniikkaan. Mitä lämpötila siis itse asiassa on? Noh, joo, on sillä hiukka jotain tekemistä energian kanssa, kuten kineettisessä kaasuteoriassa atomien ja molekyylien liike-energialla, mutta ihan sama juttu se ei ole. Formaalisti se on systeemin sisäisen energian derivaatta entropian suhteen. Paitsi että mitä ihmettä tuo sitten mukamas yrittää sanoa/selittää?

Pohjimmiltaan entropia on tietyssä mielessä epäjärjestyksen mitta, ja se on hyödyllinen käsite koska a) arvaamattomista systeemeistä on hankala saada ulos mitään arvattavaa, kuten männän tuottamaa työtä siihen suuntaan johon sen halutaan liikkuvan, ja b) koska riittävän isoissa ja monimutkaisissa systeemeissä on odotettavissa, että kakka niin sanotusti osuu tuulettimeen todella nopeasti ja arvattavasti, tilastollisessa mielessä; noilla järjestelmillä on matemaattisesti todennettavissa oleva taipumus mennä lintuperspektiivistä katsoen "sekaisin", eli siis entrooppisempaan tilaan. Jo simppeleimmät kaasut ovat tosi isoja ja monimutkaisia systeemejä, eli niillä on tuo taipumus; niiden epäjärjestys/entropia millä tahansa mittaustavalla lisääntyy järjestetystä alkupisteestä jollei jokin tekijä aktiivisesti estä sitä.

Tuo voidaan sitten yhdistää energian säilyvyyteen, joka seuraa kimurantisti aika-avaruuden symmetrioista (vrt. Noetherin teoreema). Kun energia säilyy, monimutkaisessa systeemissä jossa se voi myös siirtyä osasten välillä miten sattuu, tuloksena on lopulta tietty tilastollinen tasapaino jossa entropia on mennyt maksimiin ja energia toisaalta jakautunut jonkin jakauman mukaan järjestelmän eri osaasten käyttäytymistapojen/vapausasteiden kesken. Simppelissä kaasussa ihan vain atomeiden eri nopeuksien välillä, monimutkaisemmissa kaasuissa myös vaikkapa molekyylien pyörimisliikkeeseen, paineen tapaisen kokonaisvaltaisen käyttäytymiseen, ja esim. plasmassa sitten elektromagneettiseen vuorovaikutukseen.

Lämpötila noiden kahden suureen derivaattana on näppärä työväline siksi, että jos päästämme kaksi erilämpöistä kappaletta vuorovaikuttamaan, eli siis teemme kahdesta eristetystä systeemistä yhden suuren kokonaisuuden, lopulta se yksi suuri kokonaisuus päätyy tuon entropiapäättelyn takia taas sekavaan tilastolliseen tasapainoon, ja se kuinka paljon energiaa pitää siirtyä jotta tuo tapahtuisi riippuu olennaisesti siitä kuinka monimutkaisia nuo systeemit ovat. Ehto tasapainolle näyttää hyvin samalle kuin taloudellisen tasapainon reunaehto, ja menee nimenomaan marginaalisuureilla/derivaatoilla: sellainen järjestelmä jossa on paljon vapausasteita (monimutkainen kaasu) pystyy ottamaan tavattoman paljon helpommin ja enemmän vastaan energiaa kuin yksinkertaisempi (esim. monatominen helium), vaikka joka tapauksessa liika energia per vapausaste valuu interaktiossa tasaisesti kaikkialle. Rajalla energia per vapausaste (rajalla lämpötila; kokonaisuudessaan lämpökapasiteetti) siis tietyssä mielessä on hinta jonka pitää päätyä tasapainoon, ja lämpö itsessään on se energia joka siirtyy tasapainon saavuttamiseksi, "markkinoilta toiselle".

Okei, eli takaisin kondensaattiin. Bose-Einstein-kondensaatti on juttu joka esiintyy vain bosoneilla, siis hiukkasilla joilla on kokonaislukuspin ja joihin Paulin kieltosääntö ei päde. Ilman kieltosääntöä ne voivat suurissa joukoissa romahtaa samaan kvanttitilaan, joka tietääkseni käytännössä on aina järjestelmän alin, yksikäsitteinen energiatila. Kun muistetaan ylläoleva, BEC:in aikaansaati vaatii sitä että bosonisesta systeemistä poistetaan riittävän paljon energiaa etteivät bosonit enää "jaksa" pomppia muille kuin alimmalle tasolle, jolloin systeemin tilastollinen energiajakauma romahtaa kokonaisuudessaan sille, ja se alkaa käyttäytyä vängästi.

Fotonit kuitenkin ovat siitä hassuja, että ne ovat massattomia bosoneita. Niillä on energiansa, mutta tuon massattomuuden tähden se ei voi olla normimuotoista kineettistä energiaa. Sen sijaan niiden energia riippuu vain niiden aallonpituudesta, ja ne kulkevat aina valonnopeudella. Vapaassa avaruudessa tuo tarkoittaa, että jos niistä poistaa energiaa, ne eivät enää ole samoja fotoneita, vaan punasiirtyneitä, ja lopulta eivät itse asiassa yhtään mitään kun niillä ei yksinkertaisesti ole mitään muita ominaisuuksia joka erottaisi ne ei-mistään kuin se energia joka tuohon aallonpituuteen kytkeytyy. Silloin näyttää järjettömältä, että niistä voisi mitenkään saada aikaan kondensaatin: jäähdytys, siis energian poisto, hävittää fotonin.

Ratkaisu ongelmaan näyttäisi tulevan siitä, että muutetaan tilannetta. Sen sijaan että työskenneltäisiin vapaassa avaruudessa, laitetaankin ne fotonit pomppimaan kahden peilin välissä. Tuo ei enää ole lainkaan sama systeemi kuin pelkkä fotoni. Siihen tulee aivan uusia vapausasteita cavity resonancen tähden, jolloin systeemin lämpötila ei yhtäkkiä riipukaan vain aallonpituudesta, vaan myös peilien välissä resonoivien fotonien tilajakaumasta. Ne ottavat tietyn sekavan jakauman noiden peilien välissä, kokonaisjärjestelmän energia jakautuu tietyllä tavalla aallonpituuden ja sen tilajakauman välille, ja yhtäkkiä tuolla kokonaisjärjestelmällä on selvät energiatasonsa jopa erillisenä aallonpituudesta, yhden niistä ollen alhaisin mille vain valitulle aallonpituudelle. Silloin tarvitsee enää löytää jokin keino jolla niistä fotoneista saadaan pois juuri se määrä energiaa joka vaaditaan tippumiseen tuolle alimmalle tasolle.

Keino siihen on musteliuos peilien välissä: mustemolekyylit voivat absorboida fotonista paitsi sen perusenergian joka liittyy aallonpituuteen, myös sen joka liittyy resonanssin yksityiskohtiin, ja sitten jakaa sen energian miten vain osaksi joka johtuu mekaanisesti pois lämpönä ja toisaalta emittoituu samalla aallonpituudella takaisin resonaattoriin. Tuosta on seuraamuksena, että niin kauan kuin sen resonoivan fotonikaasun lämpötila on korkeampi kuin huoneenlämpötila, ja lisäksi nuo resonaattori kannustaa ("potential well") fotoneita pysymään sisällään, nimenomaan resonanssiiin itseensä liittyvää energiaa vähitellen johtuu pois peilien välistä, sen asemesta että fotonit tuhoutuisivat. Ne päätyvät siis lähemmäs ja lähemmäs systeemin alimman resonanssin laskennallista lämpötilaa, ja lopulta systeemi romahtaa siihen, synnyttäen Bose-Einstein -kondensaatin. Tuohon tarvitaan aivan tietty absorptiokäyrä musteelta, peilien oikea välistys niin että se osuu lähelle absorptiopiikkiä, tapa pumpata riittävästi lisäfotoneita kokonaan absorboituneiden, ei-re-emittoituneiden tilalle, sekä peiligeometria joka tuottaa oikeanlaisen potentiaalikaivon yhdessä muun fysiikan kanssa. Mutta nähtävästi se kuitenkin onnistuu.

Tuo on hämmentävänkin nerokasta, ja itellä meni aika hyvä tovi ymmärtää tuo prosessi edes pintapuolisesti.

Facebookin promootioista

Tulin vastanneeksi Facebook-kaverin säikeeseen kyseisen saitin promootio-ominaisuudesta, ja tuli mieleen että ehkäpä pitäisi tavata hieman pidemminkin auki miksi en pidä sitä pahana. En, vaikka ison ei-kaupallisen yhteisön ylläpitäjälle se varmaan rikkookin jo nykyään hieman intuitiota sekä tuntuu vasemmistolaisesta riistokapitalismilta. Nähdäkseni kun tuolle systeemille on olemassa myös sosiaalinen syynsä joka tekisi jotain samantapaista tarpeelliseksi jopa siinä tapauksessa että kaikki promootiovarat menisivät FB:n asemesta hyväntekeväisyyteen, tai suorastaan poltettaisiin.

Facebookissa nimittäin pitkään vallitsi tietynasteinen yhteismaan ongelma. Vaikka abstraktilla tasolla tuntuukin siltä, että haluaisit nähdä kaikkien kaveriesi ja yhteisöjesi kaikki päivitykset koska et halua missata mitään, nykyään yhdellä sun toisella alkaa jo olla yli tuhat tahoa jotka voivat samaan aikaan työntää päivityksiä syötteeseen. Tuollainen tuottaa laiskoillakin kavereilla sellaisen viestitulvan että vain työttömällä on aikaa lukea kaikki mitä päivän aikana tapahtui, jos hänelläkään. Silloin useimmat itse asiassa missaavat suurimman osan olennaisista päivityksistä sen tähden että välissä on niin paljon epäolennaista; tulee tarve rajoittaa syötteen kokonaismäärää ja priorisoida posteja jotka sisältyvät siihen, jotta palvelu ylipäänsä jaksaisi kiinnostaa käyttäjäänsä.

Primitiivisin versio tuosta on se että valitaan ryhmät ja kaverit huolella ja jätetään päivitykset osalta kokonaan pois päältä. Mutta tuokaan ratkaisu ei täysin toimi, koska sosiaalinen verkosto ja sen verkostoefektit menevät rikki jollei myös harvoin mutta samalla olennaisia postittavia kavereita näy syötteessä. Facebook yritti ensin ratkoa tätä rakentamalla algoritmeja jotka arvailevat yleisluontoisesti mitkä postit saattaisivat olla olennaisimpia sosiaalisen verkoston perusteella, sitten mukaan tuotiin valinnat kunkin syötelähteen taajuudesta (all/most/some/none), ja nyt promotion-ominaisuus on tuonut ensimmäistä kertaa mukaan simppelin yrityksen hintajärjestelmästä. Taloustieteessä tuo tunnetaan kehityksenä kohti formaaleja synteettisiä markkinoita, tilanteessa jossa jokin ulkopuolinen tekijä estää tavallisten markkinoiden syntymisen; fesessä estävät tekijät lienevät transaktiokustannukset ja tiedon julkishyödykeluonne.

Nykyinen ratkaisu ongelmaan on huomattavan primitiivinen, mutta se itse asiassa luultavasti on parempi kuin ei mitään, ja plussaa kaikille kolmelle kaupan osapuolelle: feselle välikätenä, lukijalle, sekä julkaisijalle. Fesen puoli tunnetaan jo, kun vasemmistolaisesti ajattelevat ovat rahafetississään rummuttaneet sen epäreiluutta niin näkyvästi: FB saa, herranjestas, yksityisenä yrityksenä voittoa toisten puheesta.

Vähemmän ymmärretty puoli on lukijan hyöty, mutta se on aivan yhtä todellinen: lukija voi edelleenkin valita kaiken tai ei mitään, mutta voi myös valita reilusti jotain siitä välistä, koska hän voi luottaa siihen että todella tärkeä viesti leikkaa päivittäiseen syötteeseen läpi, kun sen julkaisija on uskottavasti osoittanut tärkeyden promotoimalla viestiä. Tuollainen pitää spammit ja turhat egohuoraukset poissa sikäli kuin on kiire, mutta päästää elintärkeät jutut läpi. Ja kolmanneksi, tuon vastakappaleena käytännöstä on hyötyä myös viestin julkaisijalle: jos lukijasi ovat kaikki niin uskollisia että ottavat kaikki viestisi, mikään ei ole muuttunut, mutta jos eivät ota, ainakin rahalla saa aina reilun lisähuomion jos sitä aidosti tarvitaan. Siis kun yhteisön ylläpitäjään iski syöpä tai vastaavaa.

Kaikki siis itse asiassa voittavat, mutta meikäläinen talousnörtti kyllä menee vielä askeleen pidemmälle. Olisikohan jotenkin mahdollista rakentaa tällaisesta systeemistä todistettavasti optimaaliset synteettiset markkinat?

Juuri tässä ympäristössä en osaa vastata kysymykseen tarkasti, koska mukana on lukijapuolella raskaita verkostoefektejä ja julkaisijapuolella toisaalta rankkoja ongelmia informaation julkishyödykeluonteen tähden. Mutta noin periaatteessa ainakin yksi analoginen hinnoitteluongelma uskoakseni tulee aika lähelle FB:n yleisintä, jatkuvaa käyttötapausta: ruuhkamaksut bipartiittiverkossa. Eli siis se että mallinnetaan kaikki tiedon lähteet verkon lähtöpuolelle, lukijat tulospuolelle, asetetaan kapasiteetit tulospuolelle, sallitaan mielivaltaiset yhdestä-moneen ja monesta-yhteen kytkökset väliin, annetaan kunkin julkaisijan ja toisaalta lukijan julistaa tarjous-/kysyntä-käyränsä, ja sitten lasketaan markkinatasapaino ylimääräliikenteen hinnalle.

Tällaisia laskuja tehdään jo vaikeammissa olosuhteissa esimerkiksi sähkömarkkinoilla tai lentokenttien kiitopaikkavuorojen kanssa (vrt. Nordpool sähkömarkkinoillamme tai nobelisti Vernon Smithin työ lentokentissä). Jos tuo tehtäisiin loppuun asti ja sallittaisiin myös negatiiviset hinnat (tekevät optimoinnista tosi hankalaa, mutta ainahan saa toivoa), periaatteessa pitäisi kai olla mahdollista rakentaa systeemi jossa:

• Lukija voi mielivaltaisesti seuloa sitä mitä ja kuinka paljon keneltä tai kokonaisuudessaan haluaa nähdä, eli ei infoähkyä eikä myöskään mielivaltaisia rajoituksia sille keneltä viesti halutaan vastaanottaa
• Julkaisija voi mielivaltaisesti valita sen mitä ja kuinka paljon kenellekin sekä tietenkin kokonaisuudessaan haluaa julkaista, eli bonusasiakkuus olisi toteutettavissa
• Lukija voisi tasapainottaa kokonaisvirtansa sen osavirtojen arvon eikä vain volyymin tai mielivaltaisten FB-algoritmien mukaan, kuten päin vastoin voisi julkaisijakin
• Rahavirta voisi kulkea kumpaan tahansa suuntaan; voisin laskuttaa lukijana turhasta spammista (myös mainoksista) sen lähettäjää, yhtä hyvin kuin Associated Press voisi laskuttaa lukijoitaan siitä että he näkevät arvokkaita reaaliaikaisia uutisia
• Aivan kuten lukija voi nytkin jossain määrin priorisoida sitä kenen lukeminen on tärkeää, julkaisija voisi priorisoida sitä kennelle, tai eritoten, mitä pitäisi näkyä. Jopa ohi tuon hintamekanismin, joka kytkeytyy päälle vasta kun jotain yhteyksiä pitää raakata pois (joko siksi että julkaisija ei halua tekstin näkyvän jollekulle tai siksi että joku ei halua ottaa turhaa postia vastaan). Perusalgoritmi ei siis sulje pois sitä ettetkö voisi täysin maksuttomasti todeta äiskän kuolinpostin tärkeämmäksi kuin aiemmin postatut kittehit; hintamekanismi on tarpeellinen vain siihen, että arvotetaan eri lähteistä tulevia posteja toisiaan vastaan, vastaanottajan taholta.
• Perusalgoritmi ei koskaan vaatisi ketään maksamaan viestistä jonka joku halusi lähettää rajoituksetta ja jonka joku halusi myös varmasti vastaanottaa
• Lisäyksenä perusalgoritmiin FB pääsisi verottajaksi väliin, niin että se saisi monetisoitua toimintansa, mutta tavalla joka on mahdollisimman neutraalia verotusta: ensin enimmäkseen "ruuhkamaksua". Kun tuo mekanismi on rajoittanut sitten normaalimielessä ruuhkan minimiin, mainokset joita ei ole päätetty erikseen vastaanottaa tai jotka eivät mahdu sisälle pitäisi laskea osaksi puhdasta ruuhkaa, kaikille jotka eivät ota niitä vastaan kohdealueellaan. Malli siis sisältää suoraan AdWords-tyylisen huutokaupan mainoksista, vieläpä niin että se täysin ohittaa Googlen patentit.
  • Se että tuo verotus on tasapainossa lisäys/poikkeus eikä osa market clearing -tasapainoa kertoo sen mitä alussa lupasin: vaikka fese ei hyötyisi mitään, julkaisijalle ja lukijalle toteutuisi kuitenkin luvatut hyödyt.

Jokin tuon tapainen järjestelmä tulisi jo lähelle, vaikka ei ratkokaan kaikkia ongelmia. Pääsyyt miksei tuollaista ole jo toteutettu lienevät suorastaan täysin erillisiä siitä fundamentaalisesta markkinaongelmasta josta tässä puhelen. Ne liittynevät enemmänkin toteutukseen:

• Tällainen hinnoittelujärjestelmä vaatii mielipuoliset määrät lähtödataa, eli sille on lähes mahdotonta rakentaa käyttöliittymää jota joku muu kuin iso yritys olisi valmis käyttämään. Kukaan ei jaksa ymmärtää, täyttää eikä varsinkaan valvoa kymmentä täsmällistä hintakäyrän pistettä per jokainen jolle sattuu puhumaan.
• Vaikka tuollainen hinnoitteluongelma ei ole uskoakseni aivan karvaimmasta päästä, se on silti FB:n mittakaavassa ja tavoitettavissa olevassa transaktiokohtaisessa voitossa aivan liian vaikea ja kallis ratkaistava. FB tarvitsisi toiset mokomat servereitä ratkomaan ihan vain tätä, muun infransa lisäksi, että se tosiaan olisi läheskään optimaalista. Investointi ei oikeuta tuota tehokkuudenlisäystä, siis.
• Psykologisesti puhuen jengi nyt vain ei tykkää aivan noin tehokkaista markkinoista, varsinkaan kun hinnat poukkoilisivat miten sattuu, päivästä päivään, sille että voi puhua kavereiden kanssa. Vaikka hyvä käyttöliittymä voikin auttaa tuon ennustettavuudessa, suurin osa yksityisestä kommunikaatiosta ei koskaan törmäisi tähän ongelmaan, ja ne rahaongelmat siis tulisivat lähinnä firmoille, poliitikoille ynnä muille huomiohuorille—jotka muuten valittavat nytkin eniten promootioista—hiukka suttuiseksi se tilanne silti jäisi ja tuottaisi paljon lämpöä valon asemesta.

Niinpä väittäisin, että se tilanne joka FB:ssä nyt vallitsee ei välttämättä ole lainkaan niin kaukana todellisesta sosiaalisesta optimista kuin voisi luulla. Se kuitenkin kuvatulla tavalla hyödyttää kaikkia osapuolia, käyttöliittymä on simppeli, eikä systeemin toteutus ole pannut saittia täysin polvilleen. Paljon parannettavaa taatusti olisi, ylläesitetyillä linjoillakin, mutta epäilen että yllättävänkin iso osa noista järkevistä, yhteisöllisistä voitoista on jo nyt kerätty, eikä mitenkään epäreilusti Facebookin hyväksi.

Chilisipsiajatuksia

Luin joskus aikoja sitten siitä, miten sipsitehtaat rakentelivat kevytsipsejä. Siis vähemmän suolaisia. Niissä on takana raudanluja, suorastaan nerokas teoria, jota useimmat gastronomitkaan eivät täysin ymmärrä. Tuolla teorialla on myös eräs aivan erityisen hirvittävä sovellus jota kukaan ei tunnu vielä keksineen.