2018-05-26

Avainasiat

Täällä meidän tuetussa asumisessa on aika tiukat säännöt siitä kuka saa avaimen: kullekin asukille on tasan yksi avain, joka käy tasan yhteen omaan oveen, ja tasan niihin oviin jotka johtavat ulkoa kotiin. Avaimista ei saa tuottaa vara-avaimia. Sitä yhtä omaa avainta ei myöskään saa luovuttaa edes hetkellisesti kenenkään muun käyttöön.

Kaikelle tälle on ymmärrettävät syynsä. Samalla, väittäisin että osa näistä syistä on poistunut ajan kanssa, ja että osa niistä on ollut typerää ylireagointia alunperinkin. Kehitän pointtini kolmessa osassa: 1) aiempi uudelleensarjoituksen hinta selittää suurimman osan avaimiin liittyvästä ongelmasta, 2) nyt kun avaimet on vaihdettu iLoq-sähköavaimiksi, tuo ongelma meni jo pois niin että käytäntöjen pitäisi muuttua vastaavasti, ja 3) kaikkea tämä avainjuttu ei selitä alunperinkään tai myöhemminkään, mutta siinä ei sitten ole kiinni avaimista lainkaan.

Aikaiset avaimet

Aiemmat avaimet täällä olivat Abloyn silloin parhaimpia. En nyt muista mikä niiden täsmällinen tuotenimi oli, mutta ne käyvät 12-16 haittaisiin sylinterilukkoihin, joiden avaimissa vielä pitkittäin erillinen profiilikoodaus. Nuo ovat aika hienoja, Protec-sarjaa edistäviä sylinterilukkoja, jotka olivat aikansa kuuminta hottia nimenomaan tällaisen talon yleisavainnussovelluksiin.

Yksi pääsyy miksi Abloy sitten kehitti näihin hommiin enemmän haittoja ja profiileja oli juuri sellainen talo joka meillä on. Meillä on yksittäisten kotien lisäksi aika paljon muitakin erillisiä tiloja, joihin pitäisi päästä samalla avaimella. Ei vain yksi ulko-ovi. On kaksi ulko-ovea kahteen eri suuntaan, kahteen eri käytävään. Niistä päästään erikseen n. 10 eri tilaan, joihin pitäisi päästä kaikkiin oviin sopivalla yleisavaimella, ja toisaalta erityisavaimillaan myös. Kaikkiin noihin tiloihin ei saisi päästä samalla yleisavaimella myöskään, vaan niitä yleisavaimiakin on kokonainen hierarkia. Osalla niistä on erillinen sisähierarkiansa, kuten vaikkapa siinä että ohjaajien tilaan pitää päästä yhdellä, mutta sillä samalla ei saa päästä edelleen saliin, vaikka sillä pitää kyllä päästä sähkökaappiin. Toisella pitää päästä kaikkiin paikkoihin paitsi sähkökaappiin, mutta sillä ei saa päästä meidän n. sataan asuntoon.

Tuollaiset yleisavainnosratkaisut menevät todella nopeasti todella vaikeiksi. Niitä ei voida helposti toteuttaa edes yhden avainnossysteemin sisällä, edes 14 haitalla. Varsinkaan kun meillä ei ole koskaan varaa suunnitella uudelleen kerrallaan noita avainsysteemejä, niin että niitä on kerätty alunperin aina talon 70-luvun syntymästä asti; tietääkseni ennen lukkojen kokonaismuutos meillä oli käytössä jotain 4-5 erillistä loppuunpainettua yleisavainnosjärjestelmää aina 14 haittaan asti, joista osa oli jopa avainnettu yleistasolla yhteen.

Tuollainen järjestelmä on aivan vitunmoinen sotku. Ja se näkyy siinä että kun joku vahingossa hukkaa avaimensa, uudelleenavainnus on yhtä helvettiä. Hyvä kun lukkoseppäkään tajuaa mitä siinä just tapahtu, tai voi taata että se lukkosysteemi enää toimii kuten sen piti, kokonaisuudessaan—veloittaen parhaasta arvauksestaankin ymmärrettävästi aika paljon.

Niinpä on ymmärrettävää että uusien, mahdollisesti hukkuvien avaimien määrää moisessa systeemissä tulee rajoittaa tosi voimakkaasti. Johan ne vanhatkin on ongelmia. Kun ei tiedä miten niitä on kopioitu, vaikka samalla kellään ei ole ollut tuossa sotkussa ollut varaa uusia kaikkia niitä yleissarjoituksia pitkään aikaan. Täys avainhelvetti siis; en yhtään ihmettele miksi aiemmin noi avaimet oli jatkuvasti isompi kiistakapula, ja ihan oikeekin ongelma.

Nykyiset avaimet

…tai miksi se lukkojärjestelmä sitten vihdoin vaihdettiin iLoq-systeemiin. Täysin sähköisesti koodatuiksi avaimiksi.

Tämä muuttaa nyt sitten sen kuvion täysin uudenlaiseksi. Se todella toimii juuri niin hyvin kuin myyntipuhe sanoo. Ensinkin, avaimia on erittäin vaikea kopioida, toisin kuin aiemmin, niin että käytännössä kukin avain on uniikki. Enää ei ole sitä ongelmaa että joku käy naapurin suutarilla tuottamassa uuden avaimen olemassaolevastaan keskitetyn avaaimenhallitsijan tietämättä, ja sitä kautta päästää jengiä sisään taloon hallitsijan tietämättä. Omatoimisuus minimoituu.

Toisekseen, yleisavainnus tulee naurettavankin paljon helpommaksi. Siinä missä mekaanisissa lukoissa kaikki eri koodit olivat jotenkin suhteissa toisiinsa, ja suurempi määrä eri yhdistelmiä pääsysäännöistä johtivat jatkuvasti hankalampiin, kalliimpiin, epävarmempiin, ja helpommin tiirikoitaviin lukkoihin/avaimiin, nyt kussakin avaimessa ja lukossa on vain yksi tai useampi erillinen koodi samaan aikaan. Esimerkiksi minun avaimessani on nyt koodi omaan oveeni, ja samaan aikaan täysin riippumaton koodi ulko-oveen, ja vielä kolmas sisäoveen jolla päästään ulko-oven jälkeen meitin tuetun asumisen puolelle.

Yksikään noista kolmesta koodista ei ole riippuvainen toisistaan, eli kunkin hakkeroiminen olisi yhtä vaikeaa erikseen. Toisin kuin aiemmin.

Toisin päin, jos halutaan niin, toki se yleislukko voi avaimen yleiskoodin asemesta tunnistaa vaikka nyt sitten kunkin erillisen avaimenkin. Ei enää ole pakko tehdä asioita niin, että ne lukkojen kokonaisuudessa tunnistamat asiat olisivat jotenkin tekemisissä toistensa kanssa, eikä että ne avaimet olisivat jotenkin kokonaisvaltaisesti jotenkin sidoksissa toisiinsa, vaan kaikki kombinaatiot kaikessa ovat toteutettavissa, niin avaimissa, lukoissa, kuin ennen kaikkea lukkojen ja avaimien yhdistelmissäkin. Tuo tekee avainsysteemeistä todella paljon helpompia toteuttaa, ja ennen kaikkea uudelleenavaintaa. Ei tarvitse kuin panna avain vehkeeseen ja/tai vehje lukkoon, niin kas vain, kaikki mahdolliset yhdistelmät voidaan toteuttaa saman tien.

Tarvittava sovellus: tyttöystäväni

Käy siis nyt ilmi, että mullakin vihdoin on tyttöystävä. Sille tekis mieli antaa avain. Aiemmin tämä ei selvästikään oikein ole käynyt laatuun, ja Talon säännöt heijastavat sitä. Mutta nyt se voisikin käydä.

Nimittäin, jos sellainen annettaisiin, minä en voi enää antaa sitä iLoq-aikana kopioiden. Se olisi aivan eri avain, vaikka käyttäytyisikin samalla tavalla. Se olisi eri avain, joka vain sattuu käymään samoihin lukkoihin.

Tuon tähden, kun nämä lukot taitavat kyllä vähän pitää listaa siitäkin mitä avaimia niihin on käytetty, jälkikätinen kulunvalvontakin olisi mahdollista, toisin kuin aiemmin. Jos jotain väärintekoa tietyn oven takana olisi tapahtunut, aina voitaisiin jälkikäteen kysellä millä täsmällisellä avaimella se ovi oli avattu. Minun ja tyttöystäväni avaimet olisivat erotettavissa, toisin kuin aiemmat kopiot.

Jos tyttöystäväni ei enää jostain syystä saisi käyttää avaintaan, ei olisi myöskään tarvetta hakea hänen fyysistä kopiotaan takaisin. Voitaisiin vain nopeasti käydä koodaamassa uudelleen ne lukot joihin hänen avaimensa on käynyt. Lähtökohtaisesti kolme lukkoa tasan tiellä juuri minun kotiini; ei oo vaikee.

Toki olisihan se tietysti tuskallista jos se avainnus olisi suunniteltu tyhmästi, niin että oli jokin yleiskoodi kaikkiin yleislukkoihin, niin että kaikista niistä yleislukoista ja kaikista niihin sopivista avaimista pitäisi käydä juoksemassa kaikki uudelleen; logistinen painajainen taas, kuten vanhemmissakin mekaanisissa lukoissa.

Mutta mites jos se systeemi menikin niin että jokainen yleislukko muistaa erikseen jokaisen erityisen asukin avaimen? Tuollainen muisti ei maksa nykyhinnalla tasan mitään osana lukkoa, ennen kuin muistettavia koodeja on useita miljoonia. Niinpä nyt yhtäkkiä minkä vain avaimen poistaminen vaatii vain sen, että juostaan ne harvat yleislukot läpi. Tossa menee aikaa n. 5 sekuntia per lukko, joita on tällaisessa isossa kerrostalossa ehkä parikymmentä, plus juokseminen niiden välillä. Sikäli kuin ei ole tehty vielä tuohon systeemiin liittyvää keskitettyä ratkaisua myös, jossa kaikki ne lukot on verkossa, ja siis päivitettävissä IoT-henkeen keskitetysti, juoksematta paikasta toiseen.

Tyttöystäville ei alunperinkään tietenkään sallita mitään yleisavaimia mihinkään, eli moisten ongelma minimoituu jopa heidän kulkuoikeuksiaan poistettaessa. Ja kun softa auttaa, se kertoo saman tien missä kaikkialla kulkuoikeuksia pitää poistaa, jos joku lähtee paikalta. Osaa myös varoittaa ajastetusti siitä että jonkun oikeuksia ei ole uudelleenvarmennettu ajoissa.

Niinpä, tää lukkoratkaisu itse asiassa sallii uudelleensarjoittamisen mun tyttixen tullessa taloon, sen lähtiessä, ja ylipäänsä kaikissa tilanteissa, suhteellisen halvalla. Ennen kaikkea se sallii sen kohdistettavasti, niin että jutusta voidaan sopia yksityisellä sopimuksella, ja sopimusrikon sanktiot voidaan kohdistaa suoraan. Niin että sillä sopimuksella on jotain väliäkin, toisin kuin ihan vain sillä että "pyydetään toista pitämään vara-avaimensa turvallisessa paikassa".

Avaimiin liittymättömät sosiaaliset ongelmat

Kaikkia ongelmia tällainen avaintekniikka ei kuitenkaan vie pois. Koska tässä puhutaan kuitenkin turvallisuusongelmasta, ei vain kryptoprotokollasta, jonka nuo iLoq:it tokeneina toteuttavat.

Ensimmäinen perusongelma on siinä, että voihan sitä avainta tosiaan lainatakin. Ei ehkä kopioida noin vain kaikille, mutta voi kyllä lainata kelle vain. Tuota ei myöskään ole erityisen helppoa valvoa jos sitä tapahtuu.

Meitin Talossa tuo ei olisi erityisen suuri ongelma nykyiseen nähden, koska suurin ongelma on valvoa kuka täällä on vastuussa niistä jotka ovat. Olisi aika helppo vain todeta että se on vastuussa jonka avaimella on tultu sisään, ja laskea samalla ulosmeneviä avaimia. Kyllä tuollaisesta laskusta olisi jo aika paljon hyötyä. Varsinkin yhdistettynä nykyiseen kameravalvontaan sisään- ja ulostulokanavissa.

Jälkikäteisvalvonta myös toimisi erittäin hyvin. Tuo olisi jopa parannus nykytilanteeseen, jossa jengi tuo täysin leimaamatta itseään kavereita sisään sekä kämppäänsä; ainakin jotain tiedettäisiin siitä kuka sen jengin toi.

Ennen kaikkea minun tai kenenkään muunkaan tyttöystävä, tullessaan yksin omalla koodatulla avaimellaan, ei olisi ongelma. Hänet voitaisiin suoraan poistaa mahdollisten epäiltyjen joukosta, jos tulisi vain yksin; tuo harkinta olisi nykytietotekniikassa jopa helposti automatisoitavissa.

Kusisempi homma on se jos niillä tyttöystävän avaimilla kuitenkin päästettäisiin jotakuta sisään, varsinkin mihinkään yksityiskämppään. Mutta siinähän taas jäisi jälki lukkoon, josta tyttix saataisiin kiinni. Eli kun vaain tietäisi että noin käy, tuskinpa päästelisi omalla avaimellaan; jos pöllisi asunnon omistajan/hallitsijan avaimen, no senhän voi tehdä nykyisessäkin jos on tarpeeksi niljakas.

Yhteiset tilat. Nooh, aiemmin ehkä oli pakko koodata mekaaniset avaimet niin että jos pääsee mun kämppään, ja mä pääsen biljardisaliin, sitten mun avaimen kopiolla pääsee myös sinne biljardisaliin. Tämä ei enää iLoq-aikana päde. Tyttix kyllä voi päästä sisään taloon, ja mun kämppään, aivan kuin mäkin, mutta ei sen avain oo mun avaimen kopio. Se on oma avaimensa, jolla pääsee sisään ja mun kämppään, muttei biljardisaliin.

Viimein, ainahan voi käydä niin että jengiä päästetään sisään tai jengi sisään päästyään liikkuu eteenpäin. Tulee jotain hilluvia jengejä porraskäytävässä, jotka aiheuttaa ongelmaa. Tällaisessa talossa aika useinkin.

Mutta tuo ongelma ei mene pois sillä että ei anneta lapsille avaimia. Se on sosiaalinen ongelma täällä talon kerroksissa, että kaikki vieraat ei vaan nyt pysy isäntänsä paikalla. Tuota ei voida mitenkään valvoa avainhommilla, koska porraskäytävä on yhteistä, valvomatonta tilaa. Aina sinne voi pullauttaa vieraansa kaikki ja mä, eikä siitä vieraasta sitten omana ihmisenään tiedä mitä se lähtee hillumaan sen jälkeen. Tuolla ei ole mitään tekemistä avainten kanssa.

Tai no jollei se, että jengi jolla on omat avaimensa luultavammin käyttää niitä kaikilla ovilla joita on vastassa, niin että sitä jälkeä avaimenkäytöstä tulee enemmän, ja sitten on helmpompaa valvoa kuka on ollut läsnä. Ei vaikeampaa. Myös helpompaa ottaa toisilta avaimet pois.

…aina kenties siihen ajatukseen asti, että taloon ei saa tulla kukaan jolla ei ole formaalisti myönnettyjä avaimia. Kullakin omaansa, joka itsessään helpottaa kunkin talossa olevan liikkumisen valvontaa, ainakin jälkikäteen. Meinaan eihän se ois niin tavattoman vaikeeta myöntää iLoq-avainta tasan kaikille tyttiksille, lapsille, vakinaisille kavereille, ynnä muille, helposta anomuksesta, ja kunkin maksaen omansa.

Sen sijaan se kaiken sortin häröjengi josta eniten halutaan päästä eroon, a) tuskin maksaisi avaimestaan, b) tuskin suostuisi luovuttamaan henkilötietojaan moisen saamisen ehdoksi, c) eikä jäisi järin sitten myöskään kaipautumaan minkään sidosryhmän taholta tässä.

Ergo, loppupäätelmä

Niinpä oikeastaan en tainnut tässä lopulta päätyä edes siihen, että kisuttelen vain tyttixelleni hiukka avainta, hassussa tuetun asumisen talossa. Näyttää siltä että itse asiassa kisuttelen niitä avaimia tasan yksi kaikille joilla on oikeus tulla taloon. Ilman avainta ei saisi tulla edes kaverin kanssa kotiin. Ja niin pois päin. Laitettakoon vielä joka paikkaan ja kaikille oville ne avaimet tunnistavat HFID-skannerit, niin eiköhän henkilökunnan nykyinen toimimaton yritys ja ahdistuskin helpottaisi.

2018-01-04

SPECTRE, all round

Now, about this Spectre vulnerability which is going around. I'm reasonably certain Linus ain't gonna like the implications. And I'm going to tell why.

The early wars

Early on in the developoment of the Linux kernel, and many others, there was a certain well-publicised exchange between Linus Torvalds, the developer of the Linux kernel, and Andrew Tanenbaum, a noted computer scientist, and the developer of MINIX, which at least the first versions of Linux's kernel and file system relied upon. Tanenbaum advocated for a microkernel design, on the theoretical isolation grounds of the time, while Torvalds went with a monolithic kernel, based on performance and simplicity reasoning.

Linus won that war. Nowadays we all run monolithic kernels. At best structured, hybrid kernels derived from microkernel work, but running in the trusted kernel environment. There perhaps the best known example would be Mac OS X, which was originally derived via NeXTSTEP and OPENSTEP, both based on the Mach microkernel. Yet they soon went the hybrid kernel route, for performance reasons.

The challenge

I believe the Spectre vulnerability might just tip the balance backwards. Because, you know, Linus himself talked about on LKML about how it was idiotic for a processor to do speculative execution over "protection domains".

Yet what is a protection domain, really? I'd argue it is a single piece of code, written by a single author. Simply because there is no way for any author to really trust another. Every other might turn. Even amongst long standing kernel developers.

Thus, the only way to be sure is to fully isolate, even within a kernel, every contributor's work from each other. Right down to the metal, so that even Spectre kinds of exploits cannot touch any piece of code contributed by another person.

The result

Really the only way to guarantee such a level of isolation between our new protection domains, is to accept a cost of isolation on par with the original microkernel designs. Or rather, probably, some of the newer, more optimized ones. The cost would be significant, but if you really want to defend against the problems implicit in the Spectre paper in full, you ought to be willing to take the hit, and then some 30-50% more to boot. Because if you want to defend fully against the problem, you're going to have to shoot most of your caching circuitry in the foot, hard, and constantly, and by design.

The upside is that once you do that, systematically, no holds barred, an HURD like pure microkernel construction suddenly isn't that much slower. It might even be faster at first, simply because it was designed against this precise performance limit from the very beginning.

Thus, I think Linus will be unhappy with this development, sooner or later. It might just be that this singular paper in security, ends up reversing his debate with Tanenbaum; in my and many others' mind his singular architectural feat.

If so, the James Bond reference would be doubly apt; SPECTRE after all is mostly known for its surreptitious, longer term work.

2017-04-18

Simareseptit

Nykyään jengi kyselee aika taajaan miten panen simani. Sen sijaan että kirjoittelen uudelleen ja uudelleen noita seinälle, kirjataas ne nyt kerralla ylös.

Peruskama

Esitoimina puhdistetaan ja desinfioidaan huolellisesti sammio sekä kaikki työkalut. Paras tapa on käyttää panemiseen tarkoitettuja puhdistusaineita, kuten dimetyylididesyyliammoniumkloridia. Kuitenkin myös simppeli kloriittiliuos toimii, kunhan sen sitten pesee tavallistakin huolellisemmin lämpimällä vedellä pois, niin ettei tule maku-, haju- tai varsinkaan terveyshaittoja. Erityisen tärkeää on pestä ja desinfioida sammion sisäpuoli, tiivisteet, ja ilmalukko; ilmalukon kohdalla myös varmistaa ettei pesun jäljiltä tipu mitään törkytippoja takaisin astiaan.

Resepti 1: Vahva sima

  1. Laitetaan 30l käymissammioon 5kg pöytäsokeria, 2,5kg fariinisokeria ja pussillinen kiljupikahiivaa. Täytetään jatkuvasti sekoittaen kädenlämpöisellä vedellä miltei täyteen, muttei niin täyteen että hiiva kuohuessaan oksentuisi ulos vesilukosta. Kaiken pitää liuteta täysin veteen ekalla kerralla, eli se voi ottaa vähän aikaa.
  2. Kun käymisliuos todella on liuos eikä enää sedimentoitumaan altista kuraa vedessä, pannaan huolellisesti kansi päälle ja ilmalukko sammion reikään. Tolla tavalla se käyminen lähtee varmimmin käyntiin muuten usein niin epähygieenisissä vessaoloissa ja vastaavissa, joissa on se vetiseen hommaan tarvittava viemäri myös aivan vieressä. Kun sen saa kunnialla käyntiin, hiiva nopeasti syrjäyttää ne vähätkin ikävät mikrobit jotka ehkä vahingossa päästit jo-desinfioituun sammioon. Ei tuu vahingossa mitään bakteriaalisia paskatauteja nääs sitten.
  3. Annetaan käydä 3-4 vuorokautta, kunnes vesilukko pulpahtelee korkeintaan kerran minuutissa. Tärkein mittari ei ole aika vaan kaasuntuoton vähentyminen.
  4. Lisätään neljä sitruunaa lohkoina, puristettaen niiden mehu huolellisesti joukkoon, ja jätettäen lohkot astiaan. Lisätään myös kaksiosaisen selvikkeen ensimmäisen pussukan sisältö, eli piihappoliuos. Sekoitetaan voimallisesti kunnes neste ei enää poreile, eli useampia minuutteja. Piihappo ei näkyvästi edes tee mitään hetkeen, mutta mikrotasolla se kaappaa ja vähän jopa polarisoi tiettyjä olennaisia proteiinikuituja. Askel on tärkeä, ja nopeuttaa myöhempää selviämistä tuntuvasti.
  5. Annetaan levätä vuorokauden verran.
  6. Lisätään selvikkeen toinen, isompi pussukka, eli kitosaaniliuos. Sekoitetaan huolettomasti, ei enää tarvetta voimalle. Nostetaan sammio jo valmiiksi jonnekin korkeammalle josta on helppo myöhemmin lapota juomaa alaspäin. Kitosaani on tässä se varsinainen hirviökirkaste. Se sitoutuu elektrostaattisesti toisesta päästään hiivan ja muun roskan pintaproteiineihin, sekä polarisoituna itseensäkin, niin että se auttaa hiivaa ja muuta roskaa tarttumaan palloiksi (flokkuloitumaan). Yhtäkkiä kaikki se roska vain parissa päivässä sedimentoituu käymisastian pohjalle; se aiempi piihappo auttoi sitouduttuaan sitä elektrostaattista prosessia joka nyt tapahtui. Ja kun se todella tapahtuu noin alhaisella molekyylitasolla, se pystyy todella viemään tosi nopeasti senkin kaman jota olisi vaikeaa suodattaa pois. Se laskeutuva matto sakkaa vieläpä itsesuodattaa tiellensä joutuvia alempia kerroksia…
  7. Annetaan levätä 3-5 vuorokautta täysin liikuttamatta. Tällöin hiiva laskeutuu ja simasta tulee kristallinkirkasta.
  8. Kirkastumisen aikana tai sen jälkeen sammiota ei saa liikuttaa vähääkään, jottei laskeutuva hiiva samenna juomaa uudelleen. Sima kannattaa pitää kannen alla jottei se ala varsinkin kesäaikaan syöttää hedelmäkärpäsiä, mutta kirkastuminen hyötyy silti ei-ilmatiiviistä kannesta ja muutamasta pinnan tuuletuksesta matkalla.
  9. Lopulta lappoa juoma varovaisesti pinnalta lähtien, ja makeuta se keinomakeutusnesteellä maun mukaan. Sokeriekvivalentti 1,5l kolapulloon ois 100-120g makeeseen, ja puolet siitä kuivempaan. Jotkut hulluimmat alkkarit ei edes haluu makeutusta. Mun käyttämällä makeutusnesteellä toi kääntyy 7,5 millilitraksi per se maxipullo.
  10. Jälkimakeutukseen voi tietysti käyttää myös tavallisia sokereita ja siirappeja, mutta juoman jäännöshiiva alkaa sitten hitaasti syödä niitä. Muodostaen taas hiilidioksidia. Varovaisesti tehtynä, juuri sopivan viileässä mutta ei kylmässä, viikko tuota prosessia suljetussa pullossa voi karbonoida juoman. Eli siis tuottaa siihen sen siman kuplivuuden. Mutta prosessi on aika herkkä lämpötilalle, ja siksi vaarallinen pullon räjähtämisvaaran tähden. Jos tuohon lähdetään, käytetään muovipulloa jotta mahdollinen vahinko rajoittuu nesteen vuotamiseen, sen sijaan että lasipullosta tulisi sirpalekranaatti.
  11. Jos juomaa säilytetään pidemmän päälle, kansi on aiheellista pitää kiinni. Muuten ilman happi vähitellen hapettaa tiettyjen bakteerikantojen auttaen alkoholin etikkahapoksi; ts. juoman etikaksi. Pullotus tietysti estää myös tuon ongelman. Lisäksi pidemmän päälle pohjalle tippunut hiiva myös lopulta kuolee täysin, ja vapauttaa aika omituisia makuja juomaan. Pidemmässä sammiosäilytyksessä olisi siis toivottavaa lapota koko homma uuteen sammioon, sen sijaan että jätetään se olemaan "on the lees".

Resepti 2: Sitrusjuoma

  • Tee muuten kuin ekassa reseptissä, mutta käytä sokeriksi pelkkää pöytäsokeria, ja hedelmiksi kaksi täysikokoista greippiä tai verigreippiä, neljä appelsiinia, sekä kaksi sitruunaa.
  • Kun mukana nyt on greippiä, tämän reseptin kanssa pitää varoa lääkeinteraktioita. Greippimehu on yllättävänkin vahva P450-entsyymisarjan CYP3A4-isoformin inhibiittori. Se estää jo pienissä määrissä monien tuon maksaentsyymin kautta hajoavien lääkkeiden poistumista, ja sitä kautta voimistaa niiden vaikutusta. Tyypillisiä esimerkkejä olisivat ketiapiini (Ketipinor, Seroquel), sitalopraami (Cipramil, Sepram) sekä moni statiini (kolesterolilääkkeet). Lista myös jatkuu.

Resepti 3: Viikinkisima

  • Samat mitat, mutta korvaa kaikki sokeri hunajalla, ja laita sitä hieman vähemmän. Ehkä 5kg tai sinnepäin.
  • Korvaa hiiva sampanjahiivalla. Pari pussia, ettei siihen mene aivan loputtoman kauan kuitenkaan.
  • Korkeintaan yksi sitruuna nyt, piristämään makua. Tässä se pitäisi laittaa välttämättä jo alkuperäisen käymisen osaksi.
  • Tässä menee kauan aikaa ja se on kallista, joten on kannattavaa myös lapota se parin kuukauden päästä uuteen sammioon kirkastumaan lisää.
  • Tässä voi olla jopa käypä idea jättää kirkasteet pois. Tai sitten vaikkapa mennä jo käymisen alkuvaiheessa lisätyllä bentoniitilla sekä piihapolla yksin (kaksin).

Huomioita

  • Käymisvaiheessa hiiva tykkää lämpimästä, eikä sekään ole paha että lämpö on käymisastiassa epätasaista: tuolla tavalla sammiossa tapahtuu konvektiota, joka auttaa hiivaa pääsemään paremmin kosketuksiin sokerin kanssa. Niinpä lähellä oleva lämpöpatteri tai lattialämpö alla ei ole ollenkaan paha asia.
  • Kirkastusvaiheessa lämpö ja varsinkin lämpötilagradientit ovat sen sijaan myrkkyä. Viileässä hiiva nimittäin menee luonnostaan horrokseen ja laskeutuisi vähitellen jopa ilman kirkasteen apua. Konvektio myös sekoittaa liuosta eli pitää toistaiseksi flokkuloitumattomat hiivasolut samentamassa lopputulosta. Niinpä juoma kannattaisi siirtää selviämään viileään tai ainakin kauas keskitetyistä lämmönlähteistä.

Variaatioita

  • Jos haluaa päästä helpolla ja/tai saada vähän erimakuista juomaa, ne hedelmät voi puristella joukkoon jo käymisen alussa. Tuo lisää sitrushedelmien kuoresta ja valkoisesta aineesta tulevaa liukenemaa, jolloin juomasta tulee karvaampaa sekä samaan aikaan syvemmänparfyymista. Hintana on se että käymisliuoksen korkeampi happamuus lisää käymispäivien lukumäärää yhdellä tai kahdella, ja lisäksi kuohunta on suurempaa, niin ettei sammiota voi täyttää aivan niin täyteen.
  • Jos reseptiä haluaa parantaa, oikeastaan sitten pitäisi mennä pienemmällä määrällä laadukkaampaa hiivaa, vähentää hiivaravinteiden määrää noista teollisten kiljuhiivapussien sisällöistä, ja siis käyttää hitaammin sekä alhaisemmassa lämpötilassa. Vaikka kokeiltu onkin ja parempaa tulee, eihän moinen hifistely meitä alkoholisteja niin kiinnosta.
  • Varsinkin viikinkisimaa voi käymisen loppuvaiheessa maustaa katajanoksilla, katajanmarjoilla, puolukkasurvoksella, männynhavuilla, karpalosurvoksella, pihlajanmarjoilla ja sensellaisella. Pienillä määrillä kaikenlaista hapan–karvasta metsänantia. Varovaisesti. Greipissä on karvautta jo itsessäänkin, mutta onhan sitäkin lisätty ginin katajaisella lonkussa, ja hommaan drinkeissä kuluu myös tonic-vesi, jossa on äärikarvasta kiniinialkaloidia.
  • Kaikkein hulluimmat saattaisivat maustaa jopa humaloilla. Niitä pitäisi käyttää karvasaineina tosi varovaisesti tämmöisiin keitoksiin. Keittää ensin veteen, ja annostella syntyvä "tee" huolellisesti juomaan loppuvaiheessa.
  • Jos noita karvaita juttuja laitetaan enemmän mukaan, jotkut pitävät myös siitä että lisätään pieni hyppysellinen suolaa per lopullinen 1,5l pullo. Jos niin, sen suolan kannattaisi olla tylsintä ja suorinta ruokasuolaa. Merisuola vielä menisi, mutta pansuola ei: nimenomaan se ruokasuolan natriumkloridi on ainoa yleisesti saatavilla oleva syömäkelpoinen suola joka syrjäyttää karvautta, ja sitä kautta syventää juoman makua. Pansuolan ja vastaavien muut ionit tuottavat vain epämiellyttävää suolaista makua juomaan, ilman että vaikuttavat siihen karvauteen.

Apu- ja sivuaineet, niiden käyttö, ja niiden turvallisuus

Yllä kannustin jo käyttämään selvikkeitä simanteon nopeuttamiseksi. Monet kuitenkin pelkäävät että noista lisäaineista seuraa riskejä tahi ongelmia.

Väärin käytettyinä, tietyt lisäaineet voivat todella aiheuttaa vatsavaivoja. Mutta yleensä tuo tavara on kyllä harmitonta, ja sellaista että useimmat ovat juoneet sitä Alko-viineissään sekä Pirkka-oluissaan ongelmitta jo vaikka kuinka paljon. Ainoa todellinen ongelma tulee kun lähdetään kaltaiseeni alkoholistiseen käyttöön, niin että sitä tavaraa menee elimistön läpi täysin kohtuuttomia ja odottamattomia määriä. Niinpä, ajattelin sanoa pari sanaa myös siitä mikä ja miksi on turvallista siman megavedossa.

Kirkasteet

  • Bentoniittisavi. Laitetaan mukaan ennen kuin käyminen edes alkaa. Sekoitetaan sekaan käymisen puolivaiheessa. Savi kiertää mukana käymisen aikana, ja vie kiertäessään mukanaan samentavia aineksia. Bentoniittia käytetään aika yleisesti osana valmisviinipakkauksia, mutta siman pikakäymisessä se ei ole erityisen toimiva kirkaste. Erittäin turvallinen kirkaste. En käytä. Kirkaste on kivipohjaisena vegaaninen.
  • Piihappo; kolloidinen silika. Laitetaan sammioon heti primaarikäymisen loputtua, kun hiilidioksidi on vatkattu pois nesteestä, ja varsin pieninä määrinä. Ei ole itsessään järin tehokas kirkaste, mutta toimii yhdessä vaikkapa kitosaanin, albumiinin tai gelatiinin kanssa, koska tuottaa toisenmerkkisen varauksen mikropisaroissaan. Erittäin turvallinen kirkaste. Käytän. Kirkaste on kivipohjaisena vegaaninen.
  • Kitosaani. Laitetaan mukaan käymisen loputtua, ja usein piihapon tapaisen toisenmerkkisen elektrostaattisen kirkasteen jälkeen. Varsinkin yhteiskäytössä on erittäin tehokas ja nopea kirkaste. Koska kitosaani on puhdistettua, voimakkaalla emäksellä käsiteltyä kitiiniä, yleensä äyriäisten kuorista, se on pääsääntöisesti turvallista. Kuitenkin, jos tuotantoprosessi olisi sattumalta kuraa, mukaan voisi tulla merenelävien proteiineja, niin että olisi olemassa kala-allergiariski. Eli parempi tässä ostaa laatua vaikka se vähän maksaisikin sitten. Käytän. Kirkaste ei äyriäis- tai muuten eläinperäisenä ole vegaaninen.
  • Albumiini. Munanvalkuaisen albumiiniakin käytetään. Riskinä on muna-allergia, mutta se on vähäinen koska allergisoivia proteiineja on lähinnä keltuaisessa, joka muutenkin pitäisi jättää pois. (Keltuaisessa on lesitiiniä, joka sameuttaa ja sitoo, enemmän kuin kirkastaa.) Albumiinia käytetään kuten kitosaaniakin, mutta se on tuntuvasti hitaampi selvike, se pitää hämmentää tarkemmin käymisliuokseen, ja se kestää heikommin konvektiota selviämisaikana. En käytä. Kirkaste ei yleensä muna- tai joskus veriperäisenä ole vegaaninen.
  • Gelatiini. Liivate käyttäytyy kuten munanvalkuaisen albumiinikin, kun se on ensin vain liuotettu kuumaan veteen ja sekoitettu liuokseen kunnolla. Se on kuitenkin myös yksi hitaimmista ja herkimmistä selvikkeistä. Voi mennä kuukausikin viileässä, tai kaksi, ennen kuin se puree; lopputuloksena kuitenkin on sitten yleensä täysin kristallinkirkasta tavaraa. En käytä. Kirkaste ei ole jänne- ja luuperäisenä vegaaninen.
  • Pektinaasi. Entsyymi joka laitetaan mukaan ennen käymisen alkamista. Se pilkkoo marjojen ja hedelmien soluseinistä tulevaa pektiini-sokeria—sitä joka hyydyttää hillosokerissa hillon—pienemmäksi, niin ettei se samenna lopullista juomaa. Tätä ei käytetä jollei alkuperäisistä kilj…siman mausteista tule sitä pektiinisumua. Mutta jos sitä käytetään, se on jälleen täysin turvallista; vatsahapot denaturoivat tuon entsyymin proteiinina suorilta. En ole käyttänyt, mutta harkitsen juuri nyt kokeilevani, kun juoman hedelmäsisältö on lisääntynyt eikä se enää laskeudu niin nopeasti kuin aiemmin. Kirkaste nykyään yleensä uutetaan sienikunnasta tai levistä, eli se lienee vegaanista.

Pysäyttäjät ja säilömisaineet

  • (Kalium)sorbaatti. Osa käymisenpysäyttäjää, ja säilöntäaine. Estää lähinnä homeiden ja muiden sienikasvustojen lisääntymistä. Jos juoma pitää pysäyttää tiettyyn sokeriasteeseen väkisin ja sitten säilöä se, ilman tätä ainetta ei selvitä. Itse kuitenkin simasieppona käytän juoman täysin kuivaksi. Haluan pitää sen myös elävänä siltä varalta että haluaisin jälkikäymisessä tuottaa siihen poreita. Eivätkä tällaiset yhdisteet bakteereita ja hiivoja tappavina oikein isommissa määrissä myöskään tee hyvää alkkarin suolelle. Niinpä, turvallisuudessa vähän rajalla, enkä siis itse käytä.
  • Kalium(meta)(bi)sulfiitti. Toinen tyypillinen käymisenpysäyttäjän osa. Vielä sorbaattiakin rujompi säilöntäaine, koska kehittää rikkidioksidia ja on aika kova pelkistin. Sulfiitit ovat käypiä säilöntäaineita tarkkaan harkituissa määrissä varsinkin punaviinille, koska ne paitsi estävät tehokkaasti homeiden ja bakteerienkin kasvua, säilyttävät viinin värin. Kuitenkin, tässä ei nyt olla tekemässä mitään värikästä viiniä, ja on tunnettua että sulfiitit voivat aiheuttaa yliherkkyysreaktioita. Puhumattakaan mitä tekevät sitten suolelle taas. Niinpä, tää kama ei musta oo ihan turvallista, enkä siis itse käytä sitä koskaan.

Huomaamattomat lisät

  • Hiivaravinteet. Hiiva on elävä elukka joka tarvitsee ravinteita ja vitamiineja. Sen kasvua lannoitetaan tyypillisesti (di)ammoniumfosfaatilla, urealla ja vastaavilla suoloilla. Eli siis enimmäkseen bioaktiivsella typellä ja fosforilla. Muutamilla vitamiineilla myös. Nuo kaikki ovat täysin harmittomia aineksia, mutta jos ne pääsevät osaksi lopullista juomaa sen sijaan että hiiva söisi ne ja häviäisi kuvioista, ne voivat aiheuttaa ikäviä makuvirheitä. Siksi olisi toivottavaa että kun käytetään pikahiivoja, käytetään ne sitten tarkasti ohjeen mukaan, sekoitetaan silloin tällöin käymisliuosta, ja annetaan sen käydä huolella loppuun. Muuten noita suoloja voi jäädä hillumaan. Ja siis, käytän kyllä taas, osana pikahiivojani; kiinnitän kuitenkin erillistä huomiota noihin.
  • Raskasmetallit. Vaikka nykyään aika suuri osa vesijohtoverkostosta onkin korvattu muoviputkilla, isoissa putkissa on edelleen rautaa seosteineen, ja lähellä vesipistettä kupariputkia. Varsinkin kuumavesipuolella. Ihminen kestää nykyisiä pitoisuuksia suunnitellusti ihan hyvin, mutta hiiva välttämättä ei. Se on erityisen herkkä kupari-ioneille, niin että oikeastaan panoon kannattaisi käyttää hellalla lämmitettyä kylmää vettä. Itse en käytä, koska panen tällaista pikasimaa. Mutta jos panet yhtään pienemmällä määrällä hiivaa ja/tai annat levätä pidemmän aikaa ja/tai lisäät oluttyypillisiä makuja, vesijohtoveden kupari voi edelleenkin olla hienoinen ongelma. Se voi esimerkiksi auttaa sitä ikävää ilmiötä että käyminen "jää jumiin".
  • Happi. Hiiva on siitä hilpeä elukka, että se osaa lisääntyä niin suvullisesti kuin suvuttomastikin, ja tehdä molempia niin aerobisesti kuin anaerobisestikin. Se yleensä vaatii himpun verran happea lisääntyäkseen, varsinkin suvullisesti, ja silloinkin kun kuivahiiva herää nukkutilastaan, se samoisista syistä vaatii hieman happea soluseiniensä tukevoittamiseksi. Niinpä, käymisen alkuvaiheessa olisi hyvä että käymisliuoksessa olisi runsaasti liuennutta happea. Itse teen tuon hätäisesti niin, että valutan veden sammioon korkeammalta, sekoittavasta hanasta. Mutta enemmänkin happea varmaan kannattaisi hämmentää/vatkata sekaan. Myöhemmin kun käyminen on alkanut, on taas yleensä ainakin hitaammilla hiivoilla toivottavaa että ne käyvät hapettomassa tilassa, vesilukon alla. Jopa pikahiivojen ohjeissa sanotaan ettei saisi käyttää tuossa tilassa, mutta sitten käytännössä me alkohuruäijät jotka ylipäänsä käytetään niitä kiljuhiivoja emme yleensä tuota juomiamme vessaa sanitaarisemmissa oloissa; tuolloin on yleensä tärkeämpää pitää vessapöpöt poissa sammiosta kuin tyydyttää avoimella kannella hiivan hapentarvetta.

Ainesten hankinta ja hinta

Puhdistusaine (<3€) tapasi löytyä Melkolta. Lienee siellä kuitenkin poistunut valikoimista; Saiturin pörssissä tai sen sisarkaupassa Tokmannilla sitä ehkä saattaisi vielä olla. Se on tosiaan ensi sijassa dimetyylididedsyyliammoniumkloridia, plus vähäsen tensidejä (saippuanomaisesti toimivia).

Itse siirryin jo desinfiointiaineena Lidlin versioon kloriitista (natriumhypokloriittiliuos jossa myös hieman tensidejä), kun sitä saa halvalla litrahintaan. Toi on sitten myös standardituote joka löytyy jollain nimellä kaikista kaupoista.

Jos lähellä on Lidl, sen halvempi pöytäsokeri ei maksa suunnilleen mitään (<50snt/kg). Vaikka eipä se muissakaan kaupoissa mitään kullanarvoista ole. Makeutusneste on tyyriimpää, mutta ainakin natsikauppani Cologran (<3€/pll) riittää runsaallakin annostelullani pariin kokonaiseen sammioon (~56l).

Fariinisokerin kilohinta on moninkertainen (~3€/kg), niin että se voi maksaa yli puolet simareseptistä yhtäkkiä. Tuo voi vaikuttaa reseptin valintaan joillekuille.

Vuodenajasta riippuen myös sitruunat ja eritoten greipit voivat mennä yllättäviin hintoihin. (Viime satsini maksoi yli 5€ yhteensä.)

Appelsiini on aika halpaa, ja sillä voi korvata reseptin mukaisesti suurimman osan sitruksesta.

Pika-/kiljuhiivan ja kirkastepussit saa yhtäläisesti Saiturin pörssistä kuin alkuperäisen toimittajan, Melkon, verkkokaupastakin. Melkolta saa muuten alennusta toimituskustannuksiin jos maksaa etukäteen. Itse olen suosinut hiivaksi SuperJetiä (4€), ja selvikkeeksi ihan vain Melkon Presto-Superselvike-pakkausta (3€). Kun nyt on myös kokeiltu Turbohiivaa, se herää nopeammin, mutta valmistuu selvästi hitaammin kuin SuperJet.

Samasta lähteestä pektinaasi maksaa alle kaksi euroa per sammio, ja bentoniittisavi alle neljä.

Sammiot olen jälleen ostanut Saiturin pörssistä. Ovat kansineen ja lukkoineen maksaneet 13€ per, eli halvempaa kuin edes nettikaupassa; kuin saippua.

Lopputulos

Näillä resepteillä päästään aika tarkalleen 14-tilavuusprosenttia sisältävään yhden sortin hedelmäviiniin. Se on laillista jopa vanhan lain kirjaimen mukaan, toisin kuin typerämpi kilju. Omaan käyttöön.

Ei ole gurmeeta sitten. Se menee helposti alas, ja taatusti on parempaa kuin yksikään kilju jota olet maistanut—poislukien ehkä aikainen teekkarihifistely—muttei tietysti pääse aivan varsinaisen Alkon viinin tasolle.

Tämä kama ei ikäänny hyvin, ainakaan jollet siirrä sitä paria kertaa pois sakan päältä.

Lähteekö simasta näkö?

No ei edes lähes. Jos jengi ois järkevää ja tietäis jotain biokemiastaan, tästäkään ei tarttis puhua, mutta kun…

Historiallisesti tärkein syy siihen miksi kotikutoista alkoholia pelätään on se että kieltolain aikaan et tiennyt mitä tilatessasi saat. Saatoit hyvinkin saada jopa puuspriihin sotkettuja tisleitä, jotka kyllä ovat hengenvaarallisia. Siksi pontikkaa varsinkin pelätään.

Toinen syy pontikan kanssa on se, että tietyistä käymisliuoksista kuten pektiiniä sisältävistä marjoista tuotetuista käytteistä hiiva eristää pieniä määriä metanolia, joka rikastuu ponupannussa ensitisleeseen. Tislaaminen ei sinänsä lisää metanolin määrää siitä mitä se on käymisliuoksessa, mutta jos ponuparta on niin epäeettinen että myy ensitisleen erikseen toisluokkaisena tuotteena, ja sinä niin köyhä että ostat sitä jatkuvasti, rikastunut metanoli jatkuvassa altistuksessa voi alkaa tuottaa neurotoksisia oireita.

Mun resepteillä ei ole mitään noita ongelmia. Niissä ei kertakaikkisesti ole mitään mikä alunperinkään tuottaisi metanolia, tai herra paratkoon rikastaisi sitä. Lähtöaineiden pektiinipitoisuudetkin ovat kertaluokkaa tai kahta alempana kuin edes Alkon viinissä. Niin ollen, jos näon lähteminen pelottaa, juo mieluummin tätä kuin Virallista Punkkua.

Ainoat terveysvaroitukset näissä resepteissä ovat, että 1) kun alkkarilla ei oo mitään ultrafiltraatiosysteemejä käytössä, aina jää vähän jäännöshiivaa juomaan, joka pullomäärissä sotkee edelleen sun suolen toiminnan, 2) greippiversiolla on ne lääkeinteraktionsa jossain määrin, ja 3) tää kama on optimoitu menemään niin helposti ja halvalla alas, että kenen vain maksa pian kirkuu.

2017-03-22

Kone jota kaupasta ei saa

Aina silloin tällöin tulee mieleen kone jonka haluaisin, mutta jota ei vaan nettikaupasta löydy. Tällä kertaa ohjelmoitavissa oleva kotikompura.

Pohjustus-perustelu

Vähän aika sitten sikailin oikein kunnolla äänentoistollani. Taas. Enkä taaskaan tajunnut kuinka lujaa revitin. Selvittyäni tuosta hommasta jäi aika ikävä maku omaankin suuhun. Enhän haluaisi tulla häädetyksi talostani ihan vain kun en haltsaa kuinka kovaa kulloinkin soitan musiikkia.

Tällaisiin ongelmiin pitäisi olla olemassa koneellinen ratkaisu. Tiedän jopa täysin millainen se olisi, mutta enpä hetimiten löytänyt sitä Verkkokaupasta tai Amazonista. Niinpä varmaankin jonkun ääninörtin tulisi rakentaa se. Niinqu nyt.

Ratkaisuaihio

Tällaiset ongelmat menisivät pois saman tien jos kaikilla ois kotona älykäs kompressori-limitteri. Sellainen joka yksinkertaisesti leikkaa kaiken revittelyn yhteisöllisesti sallitulle tasolle. Päivällä kovemmalle, ja yöllä hiljemmalle. Niin että vehje itse pitää huolta ajastuksesta sekä leikkurin yksityiskohdista.

Kätevimmin tuo menisi nettilaitteena jossa on biljardi HDMI-sisääntuloa ja yksi ulostulo. Joka itse hakee aikansa NTP-palvelimilta. Vuorottelee minimissään kahta kompressori-limitterin asetusta kalenterin mukaan. Ehkä yliajonappi sitä varten kun kerran pidetään bileet, muttei kamalasti muuta. Muuten vain supistetaan äänentoisto minimihäslingillä tasolle, joka on lain ja naapurin sallimaa, yöllä ja päivällä erikseen.

Toteutuksen yksityiskohtia

Tietysti tämän homman voisi toteuttaa typerästi. Mutta kun se kerran toteutetaan edes typerästi, totta kai hommaan kuuluu myös kunnon feature creep.

Eli ensinkin noissa kahdessa eri asetuksessa pitäisi olla alla täysi, erillinen ekvalisaattori. Sitä varten että voitaisiin optimoida homma lainsäätäjän erillisiin vastekäyriin yöllä ja päivällä.

Sitten oikeastaan pitäisi olla yötä varten jotain dynaamista kamaa ja ehkä vähän säröäkin, että saadaan bassot kuulumaan hiljaa kunnolla. Se juttu josta aikanaan puhuttiin staattisena analogifiltterinä toteutettuna loudnessina, mutta nyt toteutettuna älykkäämmin, monimutkaisemmin, ja dynaamisesti.

Tietenkin luultavasti koko homma niin että se sitten olisi multiband-limiter myös. Niin että kun olet kerran säätänyt vahvarisi sopivalle tasolle, kaikki rajan alta menee kuhunkin vuorokaudenaikaan läpi, mutta kaikilla kaistoilla se mikä menee yli säädetyn päästörajan, leikataan. Niin että olisi mahdollista virittää naapureista kuunnellen se absoluuttinen maksimi mitä voit kulloinkin revittää, kaista kaistalta, etkä koskaan menisi maksimin yli mihinkään suuntaan. Missään huoneistogeometriassa.

Ekspanderipuoli ois luonnollinen osa tuota myös, eritoten yöaikaaan; niin ois exciter-jututkin.

Plus tietysti tommoseen vehkeeseen sitten vois virittää vaikka mitä kivaa karkkia lisäksi, kun se välttämättä jo olisi aika yleinen monikaistadynamiikkaprosessori…

Mikseipä jo huomenna?

Kun kerran törmäät siihen ongelmaan että naapurit valittaa sulle sun revityksestä, vahingossa, tämmösen laatikon ajatus on aika no-brainer. Sen toteutus ei edes ois järin kallista nykytekniikalla. Jo 6xHDMI sisään ja yks ulos, uusimmalla monikanavatekniikalla, hoitais suunnilleen kaikki naapuri- ja kotiteatteriongelmat pois. Enkä mä oikein usko että hyvin toteutettuna moinen laatikko edes maksais kun jotain pari kybää. Varmasti vielä vähemmän jos se tuotteistettais piiri- sekä algoritmitasolla, niin että se voitaisiin sisällyttää jokaiseen kotiteatterivahvistimeen integraalisena osanaan.

And yet, noita ei oikein näy missään. Miksei? Kun mä meinaan vähän luulen että oikein toteutettuna tommonen laatikko vois myydä kun häkä. Pahimmillaan jopa tulla lakisääteisesti vaadituksi kaikille joilla on kerrostalossa yhtään isompi äänentoisto…

2017-01-12

Veganismi, lyhyesti

Monet luulevat että veganismi on jokin uusi, ihmeellinen juttu. Sellainen jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen historian tai perinteisen olotilan kanssa. He olisivat väärässä.

Esiaika

Ihmisen esihistoriassa homma toimi karrikoiden niin, että naiset keräsivät juuria ja hedelmiä, mistä saivat. Miehet menivät joukolla metsästämään lihaa. Eli siis päti se pahamaineinen metsästäjä–keräilijä-malli. Sukupuolittuneesti.

Tuossa mallissa naiset juurestaessaan takasivat peruskalorit kyläyhteisölle. Miehet taas toivat sattumanvaraisesti, joukolla, kylään sitä parempaa ja täydellisempää lihaa. Rasvoissaan ja proteiineissaan. Tuo oli se ikiaikainen työnjako, ja se tuppaa jatkumaan nykypäivään, vaikkapa siinä että naisten suolisto on adaptoituneempi kuituisen kasviksen hitaaseen käsittelyyn, tai vaikkapa siinä että miehet tuppaavat olemaan niitä jotka ylpeydellä leikkaavat BBQ-paistinsa tahi joulukinkkunsa.

Kaikki tietävät nuo roolit, ja luonnostaan tuppaavat mukautumaan niihin myös.

Väliaika

Nykylänsimaisessa yhteiskunnassa nuo roolit ovat kuitenkin selvästi vanhentuneita. Niin nainen keräilyssään kuin mies metsästyksessäänkin lähinnä käy metsästäjä–keräilemässä lähi-Lidlissä. Nainen voi esihistoriastaan ja geeneistään valita Lidlistä enemmänkin salaattia ja juureksia, samalla kun mies ehkä sitten helpommin lähtee pihvin perään. Mutta kumpikin itse asiassa tuossa tekee jotakin mikä lähtee esihistoriasta, eikä varsinaisesti sovi nykypäivään.

Sattumalta me miehet sitten olemme tuossa kuviossa sillä puolella joka tekee kenties enemmän väärin. Me edelleen käyttäydymme luontaisesti kuin sen harvan lihaproteiinin ylpeät metsästäjät; mammutinkaatajia kuin mukamas edelleen olisimme. Sitä kautta me ajamme pihvitaloutta, yli naisellisemman juurestalouden. Me jopa vähättelemme naistyypillistä "juurestaloutta" jatkuvasti, aivan kuten äsken itsekin tein. Sillä mieheys on metsästäjyys on lihansaanti on se kovempi ravitsemusarvo. Mies kaataa mammutin ja leikkaa sen, tai ei edes ole mies; ei ole elättäjä vaan kyläyhteisönsä proteiininpuutteeseen tappava runkkari.

Nykyaika

Alkaisin hieman epäillä että juuri nykyään, nykyisellä rajalla, naistyypillinen syömätapa olisi hedelmällisempi. Se sellainen joka johtaa luontaisesti veganismin suuntaan.. Nimittäin, kun voit saada monipuolista kasvisravintoa, et enää tarvitse niitä tapettuja mammutteja. Ei ole mitään järkevää syytä miksi nykyään tarvittaisiin sitä miesten perinteisesti hakemaa täydellistä lihaproteiinia; ihan samat ravintoarvot voi saada meikäläisessä täydellisessä länsimaisessa yltäkylläydessä puhtaasta vegaaniravinnostakin.

Eikä nykyään metsästetä oikeastaan mitään, vaan tehotuotetaan sikanauta. Aika rujoin tavoin. Kun ne tuotantotavat sitten ovat niinkin hulluja, on myös olemassa varsin vahva argumentti sen puolesta ettei niitä tulisi tukea.

Ja sitten on vielä se ekotehokkuuskin. Karjan tehokkuus ruoantuotannossa, suhteessa siihen kuinka tehokasta kasvikset voisivat parhaimmillaan olla. Tuossakin taitaisi olla niin, että se tyttötyypillinen juureksenpurenta hakkaisi äijien pihvinhimmon 6–0.

Lopulta…

Niin äijä ja sekaani kuin siis olenkin, viime aikoina tuo ylläoleva analyysini on vähitellen johtanut minua siihen suuntaan, että ehkäpä minustakin pitäisi lopulta tulla vegaani. Ekotehokkuudesta, ja eläinoikeusperustein. Aivan siihen tahtiin jolla yllä maalailin asiasta sukupuolittunutta: ehkäpä minun jälleen pitäisi kuunnella sitä feminististäkin puoltani.

Ihan vain koska yhtäkkiä se kuulostaa perin järkevältä taas. Siinä missä joskus ehkä tuo pihvinpurenta olikin esihistoriassa järkevää ja jopa tarpeellista, nyt se aidosti ei ole sitä. Se on lähinnä äijien jäämää, ja tyttöjen voittoa.

2016-10-01

Ultimaattinen patja

Mut sitten houkuteltiin Fesessä vahingossa puhumaan sängynpatjoista. Oli pakko selittää mun tähänastisia ajatuksia ultimaattisesta patjasta. Eli ikuistetaas ne nyt sitten tännekin.

  1. Sängyn pitää olla tukeva kuin perkele. Kuin istuisit kivelle. Samalla sen pitää olla kevyempi kuin kivi. Eli toi menis komposiittimetallirakenteilla pohjassa. Lue: aerotech-kamaa lähtien alumiini-titaani-yms-lejeeringeistä.
  2. Sänky ei saa liukua lattialla vaikka kuinka rynkytettäis. Niinpä, isot, jaetut jalat sängyn alle, joissa iso kitkapinta ja kumiset tassut vielä päälle. Kaikki toi nimenomaan alle, niin että se kyberpunkahtava mekaniikka on piilotettavissa vaimon iloksi, eikä ole kompastuttavissa edes silloin kun jalka lipsahtaa sen jalkapöydän verran sängyn alle. Kuten aina tekee.
  3. Lähemmäs sata kiloa matalaa painoa keskelle sänkyä, sopivasti sen alapuolelle, ja tiukka epäsymmetrinen jousitus sen ympärille. Toi tekee sen, ettei se pohja keinu vaikka hyppäisit vauhdilla sivusta sänkyyn, vaan se päin vastoin ottaa vastaan ja jakaa voimat niille jo-mainituille kitkakäpälille.
  4. Päälle tiuhasti alhaalta tuettu, karkaistu titaanilevy. Ei jousta mihinkään, eli toimii pohjana. Pieniä reikiä kauttaaltaan jotta mahdolliset pisut valuvat läpi. Päälle tiuhaan tuettu toinen titaanilevy jossa isommat reiät, ja reunoille ilmatiivistys. Tuohon väliin pumpataan aktiivisesti ilmaa, niin että saadaan säädeltyä alhaaltapäin, aktiivisesti, nukkujan lämpötilaa sekä vällyjenvälistä kosteusprosenttia.
  5. Sen päälle jokin ohut jousenomainen kerros, joka läpäisee ilmaa pystysuuntaan. Sen on tarkoitus tuottaa se nopea mukautuvuus patjassa jonka perinteinen joustinpatja tekee.
  6. Sen päälle jokin keskipaksu plastinen mutta silti palautuva systeemi, kuten höyhenet (jotka tässä ilmanvaihdossa pysyis pöyhkeinä jopa) tai vaikka muovipuru. Tarkoituksena ois tuottaa ruumiinmuotoon mukautuva patja myös, eritoten kun seuraavassa vaiheessa sivuttaiset tensiilistressit jakaa sitä taakkaa sivuttain. Myös vaimentaa värähtelyjä, jotka tekee kovassa rynkytyspanossa mistä vain ja varsinkin syvästä joustinpatjasta tosi rasittavan ja arvaamattoman.
  7. Viimein hassusti kudottu, ilmaa läpäisevä aramidikuitu tjsp (Kevlar), joka kestää kissankynnet ja hankaukset ja kovan venytyksen; pingotettuna koko kasan päälle ja vaihdettavissa, niin että se ottaa suurimman osan ton kasan tarvitsemista tensiilistresseistä, samalla kun se on käyttöpintana helpoimmin vaihdettavissa ja puhdistettavissa. Vähän kuin lakana alla lakanan.

Lisääkin varmaan tarvittais, eikä mun materiaalivalinnat taatusti oo optimaalisia. Mutta ihan oikeesti ny, uskooko kukaan ettei toikin luonnos jo hakkais mennen tullen Unikulman tuotokset? Hah!

2016-08-18

Valtio ei ole omistaja

Libertaaridebateissa usein törmätään siihen ajatukseen, että kaikki on omistusta. Valtiokin omistaa kaiken alueellaan, ja niin pois päin. Tuo ajatus on minusta täysin väärin.

Minimalistinen aatteellinen eleganssi

Kun libertarismi jenkeissä aikanaan elvytti klassisen liberalismin perinnettä, se koki samalla tietynlaisen aatteellisen pullonkaulan. Hyvin harvat siihen kylmän sodan aikaan miettivät todella aatteellisia asioita, tai välittivät valistuskirjallisuudestaan. Sitten nekin jotka välittivät, poimivat aika tehokkaasti kirjallisuudesta mielipalansa, ja loivat omat henkilökulttinsa niiden ympärille. Näin syntyivät itävaltalaisuuden ja objektivismin kultit, vaikkapa, jotka aika nopeasti ja tunnetusti ajautuivat sivuraiteille vaikkapa Mont Pelerin Societyn edustaman yleisklassisliberalismin ajatuksien suuntaan. Kaikenlaista muutakin tapahtui, mutta se siitä tässä yhteydessä.

Tuo pullonkaulaefekti kuitenkin synnytti yhden täysin aiemmasta liberaaliliikehdinnästä poikkeavan juonteen libertaariliikeen sisälle: rajun loogisen reduktionismin. Sellaisen essentialismin, joka tavalla tai toisella pyrkii johtamaan vapausaatteen yhdestä ainoasta periaatteesta, ikään kuin matematiikka johtaa aksioomista teorian.

Tuon aatteellisen taipumuksen kenties vaikutusvaltaisin tulos on se mitä nykyään kutsutaan libertaarien piirissä propertarismiksi. Useimmat libertaaritkaan eivät osaa täsmälleen sanoa mistä tuossa on kysymys, mutta lähes kaikki libertaaridiskurssi on nykyään tuon aatesuunnan sävyttämää. Näin siksi että se on minimalistisin ja elegantein ilmaisu yksityisomistuksesta—kuten vastaavasti tunnetumpi (ja libertarismin yli ulottuva) kontraktarismi aatteen interaktiivisesta puolesta.

Propertaariset ja kontraktaariset teoriat voivat jo yksin kattaa lähes kaiken libertaarin teorian. Kumpikin erikseen. Molemmat ovat äärimmäisen tiukkaan pakattuja modernin vapausaatteen ilmaisuja. Mutta ne ovat myös niin tiukkoja sekä dogmaattisia, että ne eivät enää kata vanhemman valistusaatteen kokonaisuutta. Ne ovat paradigmaattisia esimerkkejä turboahdetusta nykylibertarismista, mutta sellaisina myös esimerkkejä siitä miten libertarismi on kenties tiukan loogisen eleganssinsa haussa menettänyt jotain aiemman liberaalin liikehdinnän kokonaisuudesta.

Mis on mun yövartijavaltio?!

Minusta tästä hyvänä esimerkkinä toimii valtion aseman määrittely, ja valtion valtaan liittyvä teoretisointi. Valistusaikana syntynyt liberaaliteoria puhui valtion roolista lähinnä yksittäiesimerkein. Siitä kuinka ei saisi sortaa protestantteja uskonnonvapaudessa, killalla ei tulisi olla taloudellisia yksinoikeuksia, ja vaikka merkantilismi oli aika perseestä kun katto valtiolliseen rahankeruuseen yli kansainvälisen vaihdon suhteellisen hyödyn. Tuo ei ollut elegantti tapa ilmaista asia, mutta se toimi, eikä se ollut lähtökohtaisesti rajoittunut mihinkään tiettyyn kritiikkiin valtion tai minkään muunkaan toimijan suhteen. Se perusteli ensin emotionaalisesti, ja sitten syntyvän taloustieteen kautta, miksi valtion pitäisi pysyä erossa suurimmasta osasta asioita, muttei ollut koskaan dogmaattinen homman suhteen.

Tuolla ajalla syntyi se ajatus—alunperin loukkauksena mutta sitten coöptattuna lausumana—notta liberaali valtio on "yövartijavaltio".

Nykyään mun kuitenkin pitää lähinnä libertaaripiirissä kuvata itseäni minarkistiksi, tai jotain sinne päin. Tuo käsite on oikeesti perin erilainen kuin klassinen yövartijavaltio, kun sitä tarkkaan ajattelee. Se on yllä mainitun pullonkaulan jälkeinen, loogisesti puhdistetumpi ajatus. Sen ehkä tärkein määrittelijä oli Robert Nozick, joka lähti Anarchy, State and Utopiassaan tietoisesti äärimmäisen kantilaisesta lähtökohdasta. Lähestulkoon trollasi filosofipiirejä puhtaalla logiikallaan ja ajatusleikeillään, suhteessa John Rawlsin A Theory of Justice:n puhtaaseen logiikkaan ja ajatusleikkeihin.

Tuo aateperintö oikeasti ei ole kamalan lähellä sitä intuitiivista, empirististä aateperintöä jota klassinen liberalismi oli. Sen perinnöstä kumpuava puhtainkaan yövartijavaltioajatus ei ollut samalla tavalla loogisesta teoriasta lähtevä, kuivakka, yhtenäinen, yhteen aksioomaan pelkistetty kirkas timantti kuin minarkian ajatus on. Enkä sano etteivätkö nuo kaksi aatetta perinnön sisällä enimmäkseen johtaisi samoihin lopputuloksiin; totta kai johtavat. Mutta niiden sisäinen logiikka on täysin erilainen, eivätkä ne siis rajatapauksissa minusta puhu edes samasta asiasta.

Valtio-ongelmani

Kaiken tuon johdannon päälle, mun tärkein ongelmani voitais tiivistää valtion asemassa näin: hallitseminen on eri asia kuin omistaminen; on erilaisia hallitsemisen ja omistamisenkin lajeja, kuin vain yksi tai kaksi tai viisi. Eritoten osa niistä on oikeutetumpia kuin toiset.

Otetaan vastaesimerkiksi hoppelaiset heti alkuun. Niitten monarkisissa ajatuksissa kaupunginomistaja todella omistaa koko kukkulan, ja sen takia saa käyttää mitä vain omistajan valtaa sekä mielihalua omistukseensa. Ainoa mikä takaa oikeuden ja reiluuden on anarkokapitalistinen kilpailuajatus; oletetusti kukkulalta pääsee pois jos haluaa, itsestään subjektiivisesti parempaan naapuriin.

Minusta tuo on täysin absurdi ajatus. Se seuraa yksioikoisesta, modernista, simppeleitä teorioita ja aksioomia hakevista libertarismin muodoista. Se käsittelee julkista valtaa kuin se olisi vain yksi lisäesimerkki omistajuudesta (tai joskus jostain yhteiskuntasopimuksen johdannaisesta). Se ei ota lainkaan huomioon sitä empiiristä faktaa, että luontainen, alueellisuuteen itsekseenkin taipuvainen väkivaltamonopoli käyttäytyy kvalitatiivsesti täysin eri tavalla kuin mikään muu taloudellinen toimija.

Niinpä, minusta valtiota ei ylipäänsä voi tai tule analysoida propertaarisista lähtökohdista. Ikään kuin se voisi omistaa mitään, tai sen käyttäytyminen olisi jotenkin redusoitavissa siististi tuon sortin neolibertaariteoriaan. Ja vaikka en nyt annakaan esimerkkiä siitä miten homma menisi pieleen kontraktaaripuolelta, sopii uskoa että vapaan sopimisen ihanteet eivät kyllä koskaan toimi millään de facto markkinoilla jotka taipuvat valtionomaisiin väkivaltamonopolirakenteisiin.

Parempi analyysiraami

Minusta olisi aiheellista, että omistajuus ja sopimusoikeus eriytettäisiin julkisten toimijoiden kohdalla, vastakohtana yksityisten toimijoiden vastaavasta. Minusta julkisella toimijalla ei tulisi olla mitään normimuotoisia omistus- tai sopimus- tai vastaavia oikeuksia, vaan aivan omat ja erilliset, paljon rajoitetummat hallintaoikeutensa. Sellaiset jotka varovaisesti luetellaan jossain perustuslaissa, tai jotain.

Esimerkkinä siitä miten tuo eroaisi rajusti nykykäytännöstä, minusta julkissektorilla ei tulisi olla oikeutta omistaa kiinteistöjä lainkaan. Valtion pitäisi kokonaisuudessaan olla vuokralla yksityisiltä vuokranantajilta. Tai toisena esimerkkinä, valtiolle ei tulisi koskaan antaa oikeutta poliisivoimissaan käskyttää ketään, jollei lakia ole selvästi jo rikottu; toisin kuin propertaariteoriassa, valtio ei minusta omista maa-aluettaan, niin että sillä ei myöskään ole mitään oikeutta käskyttää ketään sillä. Valtiolla on vain tarkkaan rajatut, täysin erilliset hallinto-oikeutensa maa-alaansa. Tai sitten kolmantena, vaikka jotkut taajuushuutokaupat. Ei valtiolla ole mitään oikeutta lähteä moisiin niin että saa tulot itselleen; se hallintaoikeus sillä on että se voi ja sen tulee toimia portinvartijana haitalliselle kilpailulle/dissipaatiolle taajuuksien käytössä, mutta mitään sellaista omistajuutta sillä ei ole että se saisi itse päättää mihin käyttöön tai kenelle taajuudet menevät, tahi eristää vuokraa niiden käytöstä edes tarpeellisessa huutokaupassa.

Tää moninaisuus on yövartijavaltiota ja sen etiikkaa. Yli simplifioidun, uudemman, ja musta tyhmemmän, minarkismin.

2016-04-25

Miten erotella tottunut näppäilijä

Huomasin juuri että mulla on tietty tottuneen näppäimistönkäyttäjän juttu alla, jota amatööreillä ei oo. Mä luulen että toi vois olla hyödyllinen juttu huomata, esim. biometristen salasanojen puolelta.

Oppiminen näppiksessä

Oppiminen näppäimistökirjoittamiseen jättää jälkeensä ainakin kolme eri jälkeä. Ensinkin, kirjoitusnopeuden. Tietysti.

Mutta toisekseen myös virhetiheyden.

Ja kolmannekseen sen minkä mä juuri huomasin: sen kuinka paljon voimaa näppiksen suuntaan käytetään.

Miksi voima on tärkeää

Juju on siinä, että kaikki jotka ovat kirjoittaneet pidemmin ja nopeammin, eli siis kokonaisuudessaan paljon, vähitellen oppivat minimoimaan sormiensa energiankäytön näppiksellä. Oli se sitten täys qwerty tai jokin sekalainen touch-screen. Kun kirjoitat paljon, sä vähitellen lakkaat tökkimästä näppistäsi, ja sen sijaan käytät jatkuvasti vähemmän voimaa sekä energiaa sen kanssa. Lopulta päädyt lähelle sitä että ainoa energia mitä käytetään on sun jänteiden-lihaksien ja näppäimen yhteen iskuun vaatima minimienergia.

Kaikissa näppiksissä toi ei oo yhtäläinen. Esim. mun nykyinen halpisnäppäimistöni on aika "tahmainen". Mikä on koodisana sille että se tuhlaa energiaa. Nörttien eniten tykkäämät aikaiset, kliksuttelevat ibarit taas on jousissaan paljon helpompia: niistä näppäin ponnahtaa takaisin lähes hävittämättä liike-energiaa, ja yhtäkkiä nörtti oppii sen kanssa semmosen ihan tietyn pomppu-kliksahtelevan kirjoitustapansa. Rakastaa sitä elämänsä loppuun.

Kooda

On oikeesti vähän rasittavaa että tällä nykyisellä kosketusnäyttöjen ajalla kukaan ei enää kiinnitä huomiota siihen näppismukavuuteen. Näyttökäyttäjä tietysti minimoi harminsa silloinkin, eli koskettelee tosi läheltä ja hellästi herkkää näyttöään. Mutta samalla toi touhu ei enää tuota sellaista nopeaa kirjoittajaa kuin mitä mä olen, eikä päätelaitteita jotka sopis yhteen pitkien kommenttien kanssa.

Päin vastoin, se tuottaa Twitter-ajattelijoita, Twitter-sopivin idioottipuhelimineen. Koska se näppäinkosketus vietiin pois, ja sitä kautta kyky kirjoittaa järjellisellä nopeudella pitkiä, asiallisempia tekstejä. Taktiili tunto siihen mitä kirjoitat, ja mahdollisuus oppia kirjoittamaan ilman että se käytetty teknologia jatkuvasti tulee väliin häiritsemään.

2016-04-19

Tohon mulla ei oo appia

Tulipa tässä, saunassa jopa, muita hassuja koodi-ideoita puidessa mieleen, että on yks appi-konsepti joka vois olla aika myyväkin. Sellainen jota mä en ole vielä nähnyt missään. Ottakaas yrittelijät frendini pallo tästä, jos mun perustelu vaan kantaa.

Emoticonit/emojit

On jo tunnettua että jatkuvasti suurempi osa tekstuaalisesta kommunikaatiosta tapahtuu emojien kautta. Aivan vähän aika sitten Suomi maalattiin jopa noiden hymiöiden–ikonien ykköskäyttäjäksi maailmanlaajuisesti, Instagramissa. Käyttöjärjestelmä- ja sovelluskehittäjät, kuten Unicode-standardoijatkin, räpiköivät pysyäkseen tuon uuden ikonikielen nopean kehityksen perässä. Ne hassut merkit näyttävät yhtäkkiä tulleen jäädäkseen, osaksi digitaalista maastoa.

Modaliteeteista

Tällä hetkellä emojeilla on kuitenkin tietty perusongelma: ne ovat vain graafisia ikoneja. Ne koodaavat kaikenlaisia hyödyllisiä käsitteitä yli kielirajojen. Varsinkin jaettuja tunteita tai kiinnostuksenkohteita. Mutta vain tekstuaalisessa mediassa.

Minusta noin ei välttis tarttis olla. Kyllähän ne voisi ääneksikin koodata. Aivan kuten me koodaamme luonnollisen kielen kirjoittamiseen käytetyt kirjaimet. Kun emojeilla ei ole mitään kielioppia tai historiaa takanaan, ne voitaisiin vieläpä toistaiseksi täysin suunnitellusti ja optimoiden koodata äänivastineiksi.

Miksi ääni-emoji?

Ilmeisin syy kehittää emojeista "äänifontti" tietysti olisi se että sokeat voisivat lukea fesensä emojit. Mutta tuo ei ole lainkaan ainoa sovelluskohde.

Nimittäin, kun signaalinkäsittelytietous etenee, diilaamme jatkuvasti enemmän auditoristen käyttöliittymien kanssa. Silloin voisi olla asiallista olisi olemassa standardiesitys (tai ainakin jokin esitys) emojeille äänenkin kautta. Helpompana puolena se että kullekin niistä voisi olla toistettaessa vakioäänitiedostonsa. Vaikeampana puolena se miten ne voitaisiin syöttää puhuen.

Ja hei, eiks ihan vaan äänipuhelu kaverille oo jo auditorinen liittymä sen suuntaan? Samalla tavalla kuin fese on tekstuaalinen liittymä siihen? Jos mä voin fesessä syytää toisen suuntaan emojeja, miksen mä voi syytää puhelimessa puhuessanikin auditorisia ikoneja? Samaan henkeen kuin vaikkapa käyttöliittymät nykyään syytävät klikkiääniä ja muita, eräänlaisina auditorisina protoemojeina?

Pari toteutusehdotusta

Musta tässä hommassa ensin pitäis kehittää standardikirjasto lyhyitä mutta tunnistettavia vastineita koko emoji-kirjastolle. Sama onko ne äänet alunperin tunnistettavissa—tuskinpa läheskään kaikki voisivat olla kun emojien kielineutraalius vaatisi että äänetkin olisivat kielettömiä. Eikä onomatopoeia todellakaan riitä koko tohon kirjoon.

Sitten vois yrittää kehittää jonkin syöttötavan puhelimessa puhuvalle. Toki näppis, jos ollaan kaiutinmoodissa. Mutta toi ei toimis kun puhutaan normaalisti känny korvalla. Mä luulisin että tuossa pitäis käyttää hyväksi puhelimen kiihtyvyysanturiin ja mikrofoniin kiinnitettyä koneistoa. Niin että voit väristää ja naputella sitä puhelinta eri tavoin, tuottaaksesi puhevirtaan väliin ääniemojin. Epäilen että kun ne eleet/performatiivit suunniteltaisiin oikein, ne ois opittavissa tosi nopeasti, niin että niistä tulis osa puhelimessa puhuvan tavallista automaatiota.

Protokolla ja yhteensopivuus

Mites noi sitten pitäisi välittää puhekanavaan? No mä luulen että parhas tapa ois välittää kesken puheen sivusignalointina se vastaava emoji. Miten sitten puhuja tuottikaan halunsa välittää moinen. Välitettäisiin se yksi Unicode-emoji merkkikoodina.

Tuolla olisi se etu, että ne emojit voi suodattaa poiskin, eivät vie puhekaistaa, niiden tuottaminen olisi erotettu niiden linjaformaatista, ja niin olisi erotettu niiden lopullinen toistokin siitä mitä linjalta tuli. Tällainen arkkitehtuuri on mahdollinen uudemman sukupolven mobiilivehkeillä aina, koska ne voivat neuvotella vastapään kanssa kyvykkyyksistään.

Sitten, jos mennään vanhemmilla vehkeillä ja neuvottelun puutteessa, totta kai sen kirjaston mukaisen äänen voi purkaa puhekanavaan suoraan lähettäjän päässä. Tuo on suttuinen ratkaisu, eikä se mahdollista helppoa koneellista käsittelyä niistä emojeista vastaanottajan päässä. Mutta se on parempi kuin ei mitään, yhteensopivuuskeinona.

Kooda, kehotus ja kannustin

Niinpä, miksiköhän mulla ei ole vielä tollasta appia puhelimissa, desktopissa, kaikkialla? Musta tuntuu että toi on aika ilmiselvä juttu mitä tehdä, mutta eipä kukaan liene vielä toteuttanut sitä. Se ei edes ois kovin vaikee projekti tietääkseni. Samalla se ois täysin yleismaailmallinen, vois olla mullistavakin, ja siksi sillä appi-frameworkillä vois olla aivan tuhottomasti tilaajia. Siis maksavia asiakkaita.

Puhumattakaan siitä että eka joka luo tuon auditorisen kuvakirjan, voi nykyisen kansainvälisen lainsäädännön alla vaatia siitä tekijänoikeuteen ja/tai tietokantaoikeuteen liittyviä rojalteja, aika pitkän aikaa… ☺

2016-02-09

Polyrytmi sekoittaa pienen pään

Kuuntelitko hankalaa musiikkia hetken verran? Eikö sitten helppokin musiikki muuttunut hankalammaksi?

Odotettu biitti ja sointu

Useimmiten kun kuuntelemme musiikkia, me teemme niin äärimmäisen kulttuurisidonnaisesti. Jopa alakulttuurisidonnaisesti. Tunnistamme ne tietyt tutut jutut kaikissa musiikin piirteissä, joiden kanssa olemme kasvaneet.

Kun sitten törmäät musiikkikulttuuriin joka ei ole vielä tuttu, pää räjähtää. Siitä ei saa oikein otetta alkuun. Miksi se isku tuli kun tuli, mikä vitun sointu toi nyt muka taas olikaan, täh, täähän on ihan väärässä vireessä…

Ajan kanssa kuitenkin ihmisen korva mukautuu uuteenkin musiikkityyliin. Moneen sellaiseen jopa samaan aikaan. Musiikkikoulutuksen tehtävä jopa on tutustuttaa useampiin musiikkityyleihin kuin minkä kanssa luontaisesti kasvoit.

Kaikki musiikkiko?

Tuossa kasvavan ja laajenevan musiikintuntemuksen ajatuksessa on kuitenkin tietty pieni ongelma. Nimittäin, kun jatkuvasti laajeneva joukko erilaisia ääniä oppiessasi sitten kuulostaa sinusta musiikilta, missä menee se raja että osaat erottaa ne lajit toisistaan, tai suoranaisesta hälystä?

Et tietenkään mitenkään. Jos kuuntelet kaikkea musiikkia, ja vielä pidätkin siitä, viime kädessä joudut pitämään niin monimutkaisia juttuja musiikkina että suunnilleen kenen vain normaalin korvaan ne ovat puhdasta kohinaa.

Teoriaako vain?

Näin voisi sanoa puhtaasti jostain matematiikasta. Mutta itselleni tuo ongelma on tullut aika käteentuntuvaksi sen jälkeen kun olen alkanut diggailla niin teknoni kuin muidenkin musiikkikulttuurien polyrytmeistä. Kun ymmärrät niitä tarpeeksi laajalti ja pidät niistä, yhtäkkiä sen perusrytmin tavoittaminen tulee paljon vaikeammaksi. Joudut oikeasti aktiivisesti miettimään missähän se eka biitti menee tahdin yli, kun polyrytmeissä mikä vain kääntö kuulostaa käyvältä.

Mulle on nyt käynyt vuosikausia niin, että mä saatan kuulla teknoni ns. väärin päin. Mulla voi mennä vuosikausia siihen että mä edes osaan lukita kuuloni uudelleen siihen miten biisi on alunperin sävelletty.

Hyvä vai paha?

Se iso kysymys sitten on, onko tuollainen kuulo hyvästä vai pahasta? Tuleeko ylipäänsä kuulla musiikki tai käyttää sitä kuten säveltäjä tarkoitti, vai olisiko oikeampi tapa luottaa vain kuulijan korvaan? En tiedä. Ainakin lempiteknossani sekä tarkoituksellisesti sekoitetaan sitä mulle tärkeintä rytmiä, että toisaalta paukutetaan kuuntelijan päähän kovalla bassolla missä se ykkönen vittu meneekään. Pilkku, tanssilattia-huorani.

Teknoratkaisu?

Ehkäpä se voisi olla hieman molempia. Teknotanssilattialla musiikkia ei kuitenkaan soiteta ihan vain esiintyjältä yleisölle, vaan esiintyjä myös luotaa jengin tiloja. Antaa miksauksessaan vinkkejä, ja reagoi siihen mitä tapahtuu sitten.

Hieman kuin siinä alkuperäisessä afrikkalaisessa polyrytmissä. Siinähän kukin soittaja ja tanssija osallistuu yhteiseen riittiin, ja kaikki reagoivat yhdessä toisiinsa.

Olen siis suhteellisen varma että tuo on se ainoa tapa ymmärtää musiikkia täysin: jotta sen täysi laajuus voitaisiin ymmärtää, sitä pitää tehdä ja toteuttaa laajasti musiikkiaan ymmärtävässä joukossa. Interaktiivisesti. Jollei tanssina kuten teknossa, ainakin laajan, aktiivisen musiikkikulttuurin sisällä.

Jotta tiedät missä se ykkönen tahdissa olikaan taas.