Psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus

Eräässä keskustelussa kaverini kanssa tuli mieleen tämä klassinen hoitotieteellinen käsite ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena. Se on käsite, jolla on kivan holistisia konnotaatioita, ja kaikki pitävät siitä siksi. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Ajattelin, että voisin omista päihde- ja mielenterveysongelmistani antaa pari esimerkkiä miten tuota tulee soveltaa oikein.

Psykologisestihan olen lapsesta asti ollut eristäytyvä ja ahdistusaltis. Se on minun persoonani. Tuo johtaa siihen että olen kotihiiri, ja eristäydyn.

Opiskeluaikoinani tuo johti siihen etten saanut kaveripiiriä uudessa kaupungissani. Jäin yksin. Tuloksena varsin nopeasti syrjäydyin, sitten masennuin, ja lopulta aloin juoda masennukseeni. Minusta tuli nopeasti vakava alkoholisti, mitä olen nykypäivänäkin. Tuo tapahtui siis osittain psykologisista ja osittain sosiaalisista syistä.

Eipä siinä sitten monta vuotta mennyt, että kroppakin alkoi reagoida juomiseen. Kun se meni jo kolmeen punkkupulloon päivässä, oli tietenkin vain ajan kysymys ennen kuin ekaa kertaa ripulipaskannettiin sänky mustaksi. Alettiin puhua fyysiksestä yhtäkkiä myös.

Sosiaalisesti, onnekkaasti, kävi sitten juuri silloin niin, että viinan hinta aleni voimakkaasti. Niinpä halpuutin juomistapani kolmesta pullosta punkkua yhteen lekaan viinaa illassa. Enää ei paskannettu sänkyyn, eikä krapulakaan ollut niiin kova.

Alkoholiriippuvuuteni kuitenkin jälkikäteen katsoen eteni kerralla, ja kunnolla. Juuri tuossa vaiheessa sosiaalis-poliittinen muutos syöksi minut lopulta siihen kovimpaan viinakurimukseen, jossa olen viettänyt nyt puolet elämästäni. Se leka päivässä jälkikäteen katsoen oli leikin loppu; nyt oltiin aikuistenoikeita ammattilaisia.

Sillekin tasolle, jota ei heti tajuttu. Nimittäin jopa päivä tullessani Nokia-töistäni takaisin, tismalleen kello neljä iltapäivällä mulle tuli ihan hirvee kaatokohtaus. Silloin laskin sen hypoglysemian piikkiin; nyt tiedän että se oli luultavasti alkoholivieroituksesta seurannut alkava delirium tremens. Juoppohulluus.

Tuo ei ilmeisesti häirinnyt töitäni. Mutta jälleen jälkikäteen arvellen häiritsi aika paljon sittenkin. Koska se sotki unirytmiäni ja lähimuistiani. Nyt yhtäkkiä jopa minun fyysistäni häirittiin, mielenterveys- ja päihdepuolellta. Ja sitä sosiaalist osaamistani: ahdistuksen ja masennuksen tasot olivat sellaisia, etten pystynyt enää olemaan osa normaalia työyhteisöä. Pakenin yhteisöä yötyöhön.

Ja tietysti sitten kun teet vain yö- tai etätyötä, et tapaa ketään, olet yksin, ja masennut. Jolloin tekee mieli juoda lisää.

Tämä on se psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, josta puhutaan. Psyyke, fyysis, ja sosiaalinen syöttävät ristiin rastiin toisiaan, eivätkä lopulta ole erotettavissa. Minä kuvaan tätä sairauteni ja sen negatiivisten kierteiden kautta. Mutta terveyskin menee positiivisten kierteidensä kautta samalla tavalla. Tyyliin: sun sosiaalinen lenkkikaveri auttaa pitämään huolta sun mielenterveydestä ja fysikaalisesta terveydestä, eli sitten kun oot kunnossa, sun on kivempi olla sun frendin kanssa lenkillä, ja kappas vaan, se positiivinen kierre jatkuu niin moniin suuntiin yhtäkkiä samaan aikaan.

Eli minusta se psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus koostuu toisiaan ristisyöttävistä interaktioista. Niin hyvässä kuin pahassakin. Se on sitä että nuo eri puolet ihmiselämästä voimakkaasti sekä kokonaisvaltaisesti vuorovaikuttavat toisiinsa, ja niiden välillä vaikuttaa ympäri-ämpäri toisiaan takaisinvaikuttavia prosesseja. Ne tekevät noista eri puolista erottamattoman kokonaisuuden, niin että varsinkin hoitotieteessä ja yleisessä hyvinvoinnissa, niitä ei voi täysin jakaa erillisiin osiinsa. Holismi vallitsee.

Uusin fesebannisyyni

Fesekommenttini

Vittu oikeesti reilut parikuukautta, ja sitten se yks hyvä juttu turmellaan sittenkin.

Miks ihmiset pilaa tolleen toistensa elämän, ihan täysin syyttä? Vaikka toinen yrittää parastaan, toinen panee vastaan, joka kolmas vielä sivusta torpedoi.

Miks vitussa mulle ei sallita mun parisuhdetta ja hyvää oloa silleen luontaisesti*? Miks tää homma tuntuu koko ajan siltä että mun pitää sodalla ja väkivallalla ottaa hyvä oloni? Miks mut pakotetaan raiskaajaksi ja murhanhimoiseksi* tuolleen, kaikkien taholta? Miks mut pakotetaan ottamaan kun mä haluisin vaan laiskasti, söpösti, antaa sekä saada?

Oma ajatukseni

Mikähän tässä sitten oikeesti on sellaista yllä, että mulle pitää taas antaa jatkuvasti kasvava, tällä kertaa viikon bannini? Ihnan oikeesti, mitä mä tein väärin? Yllä?

Minähän vain ahdistelin omasta tilastani, ja jopa välillisesti, rivien välissä siitä mitä fese juuri tekee mulle.

Vai siitäkö se kaikki olikin kyse? Vähän alkaa tuntua siltä, kun Twitter on niin paljon helpompi, ja Facebook niin loputtoman vaikea. Toisessa mun avoimet kommentit ei juuri koskaan johda hankaluuteen, ja toisessa taas sitten lähes aina sekä koko ajan. Toisessa pitää yhtäkkiä pelätä puhumistaan, ja toisessa saa puhua. Hankalasti sitten myös niin, että haluaisin puhua pitkästi, mutta se ainoa isompi paikka netissä rajoittaa nyt tarkoituksella tekstin pituutta.

Eiks Twitter vois tuottaa jonkin Twitter-Long-palvelun vaikka, jossa saan puhua kuten Fesessä, muttei ois mitään rajaa tekstin pituudelle?

Kamppailulajeista

Paitsi että minusta kaiken sortin urheilu ja peli mukana on vastenmielistä, erityisen paskamaista on sotkea siihen vielä fyysinen väkivaltakin. Kuten kamppailulajeissa.

Minusta, jos aiot äijänä tappaa, kiduttaa ja satuttaa jotakuta toista, tee se sitten oikein ja tehokkaasti. Älä menee ns. "kamppailulajeihin" eräänlaisina formalisoituina tansseinaan tai performansseinaan, vaan opettele mieluummin aitoa sotilastaitoa. Krav Magaa, Systemaa, tai vaikka sitä suomalaista lähimyyttistä kaspinia; niitä lajeja joissa viedään ensin silmät ja pallit, tehokkaimmin, jollei päästä lyömään lapiolla, kirveellä tai vasaralla jo aiemmin päähän. Joka tapauksessa mahdollisimman nopeasti viedään toiselta henki, niin ettei asialliset asiat veny turhaan.

Tai sitten ei alunperinkään lähdetä. Mikä aina toki ois parempi. Rauha yli sodan, totta kai.

Mustta oli miten oli, minusta väkivallasta ei saisi tehdeä leikkiä. Se on aina vaarallista vaikka sitä vain näyteltäisiinkin. Aikidossakin voi murtua monen paikat, kaikkien tuntemasti vähiten vaarallisena klassisena itämaisena taistelulajina. Voi näyttää hyvältä leffassa, ja vähän kuin tanssilta, mutta vaaratonta sekään ei ole.

Eli jos lähdet, lähde hyvästä syystä, ja sitten lähde kunnolla. Se on minusta joko-tai-homma. Jos et lähde, niin et ollenkaan, ja jos lähdet, tarkotus ois tappaa toinen nopeasti toinen (tahi mahdollisesti maksimaalisesti kiduttaa). Välimaastoa ei ole. Täysi sotilastaito sodan lähitaistelussa, tai ei lähitaistelua lainkaan, rauhassa.

And by the way, mä olen aina lapsesta saakka ollut sitä mieltä, että paras tapa voittaa tappelu on joko keskustelu, tai sitten se että tarkk'ammutaan tahi myrkytetään toinen sekä sen perhe, koskaan itse joutumatta etäisyydelle. Vain ensimmäinen ajatus on ns. "reilu". Kummatkin kuitenkin ainutlaatuisen "tehokkaita" tapoja ratkaista yhteinen ongelma. "Puhu tai kuole, there is no middle ground."