Kun hallitusohjelmaamme nyt on noussut ajatus intersektionalistisesta feminismistä tasa-arvon uusimpana airueena, ja tietyt odotettavissa olevat tahot välittömästi mustamaalaavat sitä, ajattelin että pitäisi vähän valottaa sitä mitä tuo ajatusmalli parhaimmillaan ja toisaalta pahimmillaan on. Näin varsinkin, koska minun tilanteeni ja näkökulmani sen suhteen on omalla tavallaan ulkopuolinen ja vänkä. Taidan olla vähän siinä "intersektiossa".
Intersektionaalisuuden käsiteen loi yhteiskuntapuolella Kimberlé (Williams) Crenshaw'n vuonna 1989 julkaisema artikkeli "Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist Politics". Koska Crenshaw on alusta asti ollut lakimiehen uralla, monista muista nykyfeminismin olennaisista teksteistä poiketen hänen tunnetuin artikkelinsa julkaistiin The University of Chicago Legal Forumilla, joka on oikeustieteen opiskelijoiden toimittama yhteiskunnallisesti ajankohtaisiin aiheisiin erikoistunut lakipuolen julkaisu. Crenshaw on samalla kirjoittajana musta jenkkinainen.
Artikkeli lähtee näkyvästi ja itsetietoisesti tästä taustasta. Se käsittelee ensin syrjintälainsäädäntöön liittyviä oikeustapauksia, joissa mustilta naisilta on joko kielletty mahdollisuus saada korvauksia siksi että he ovat nimenomaan mustia naisia eivätkä syrjintälainsäädännön mielessä vain mustia, tai naisia. Tai toisin päin, kun he ovat mustia naisia, heitä on ryhmäkanteessa estetty olemasta joko mustuuteen tai naiseuteen kohdistuvan syrjintäkanteen tuojia/edustajia, erityisen sekä-että-asemansa tähden. Crenshaw päättelee, että lainsäädännössä eri syrjintäakseleiden erottaminen toisistaan saattaa nimenomaan mustan naisen poikkeukselliseen ja kestämättömään asemaan, vaikka tilastollisesti mustien ja naisten asemaan liittyvä syrjintälainsäädäntö erikseen toteutuisikin täysin.
Käytetyt tapausesimerkit ovat täysin kiistämättömiä, suorasanaisuudessaan. Ne eivät jätä mitään tulkinnanvaraa.
Artikkelin loppua kohti nuotti muuttuu feministisemmäksi ja tietoisen poliittisemmaksi, ja ottaa etäisyyttä valkoiseen feminismiin. Tarkoituksena on luoda mustaa feminististä teoriaa, ensimmäisenä. Kytkeä se silti osaksi feministisen teorian jatkumoa, käyttäen liikehdinnän käsitteistöä hyväksi—mikä on myös ajan kanssa onnistunut. Esimerkiksi "separate spheres"-ajatus mainitaan näkyvästi, ja se lienee osunut aivan kohdalleen, kun tuon mukaan toimitaan tutkitusti enemmän jenkkien mustimmissa, köyhimmissä yhteisöissä, intersektionaalisuusajatuksen sitäkin karvaampana esimerkkinä.
Samalla Crenshaw'n nuotti on myös kahtiajakoinen, ja jopa röyhkeä. Hän eriyttää uudelleen ja uudelleen mustan feminisminsä valkoisesta normifeminismistä. Tarjoaa esimerkkejäkin siitä, kuinka silloin vallinnut feministikirjallisuus todella on pettävän valkoisista ja keskiluokkaisista lähtökohdista kirjoitettua. Ei piittaa neekeriorjan perillisen aidosta ja ristiriitaisesta kokemuksesta.
[...] Black men and women live in a society that creates sex-based norms and expectations which racism operates simultaneously to deny; Black men are not viewed as powerful, nor are Black women seen as passive. An effort to develop an ideological explanation of gender domination in the Black community should proceed from an understanding of how crosscutting forces establish gender norms and how the conditions of Black subordination wholly frustrate access to these norms. Given this understanding, perhaps we can begin to see why Black women have been dogged by the stereotype of the pathological matriarch or why there have been those in the Black liberation movement who aspire to create institutions and to build traditions that are intentionally patriarchal.
Minusta varsin hyvää ja herkkänäköistä analyysia, siis. Harvempi huomaisi tuollaisia yhteisvaikutuksia tai osaisi sanoa ne noin selvästi ääneen, esimerkkejä antaen.
Taisin kuitenkin luvata yllä, että teen tästä valkoiselle heteromiehelle lumaymmärrettävää. Eli katotaas nyt.
Crenshaw puhuu siitä kuinka mustuus ja naiseus voivat tuottaa yhdessä ylläreitä, yli sen mitä ne tekevät erikseen. Tämän valkoisenmiehentiede pystyy hyvinkin käsittelemään: tässä puhutaan nyt tilastomuuttujista, jotka eivät ole riippumattomia. Senkin jälkeen kun kerran varmennetaan tilastollisesti että naiseus ja mustuus ovat riippumattomia (ei muuten aivan täysin päde), sorron ja alistamisen mittarit, eli tuon pohjajoukon funktiot, empiirisesti ovat varsin sidoksissa toisiinsa ja pohjamuuttujien yhdistelmiin. Ne eivät ole ortogonaalisia muunnoksia allaolevista suureista edes lähelle.
Crenshaw'n lakipuolen analyysi myös vihjasi aika voimakkaasti erääseen matemaatikkojen ja tilastotieteilijöiden hyvin tuntemaan ongelmaan: korrelaation puute ei näytä riippumattomuutta. Hän myös vihjasi miten tuo voisi yhteiskunta-analyysissa ja -mekaniikassa mennä pieleen. Nimittäin, ajatellaas nyt että juuri mustaa naista syrjitään, ja työnantajan pitää sitten kuitenkin noudattaa syrjintälakia niin rodun kuin sukupuolenkin suhteen. Syrjintälain perusteella työnantajan oikeuteen haastavan työntekijän pitää esittää tilastollista todistusaineistoa joka osoittaa syrjinnän todellisuuden, tilastollisesti merkittävästi.
On ilmiselvää, että peukaloimalla (valkoisten) naisten ja (mustien) miesten osuuksia, kumpikin laillinen syrjintäkriteerio voidaan tyydyttää erikseen, samalla kun musta nainen voidaan sulkea täysin ulos työpaikalta tai ylennyksistä. (Juuri se esimerkki jota Crenshaw käyttää, todellisessa oikeustapauksessa.) Lisäksi on ilmiselvää, että kun puhutaan intersektiosta joka on usein tosi pieni, tilastollisesti merkittävää todistusaineistoa ei voida saada; silloin laajempi laadullinen analyysi joka keskittyy rakenteisiin, epäsuoraan todistusaineistoon, ja siis "valistuneeseen arvailuun" korostuu. Tuolle on myös täysi raami bayesilaisessa todennäköisyyspäättelyssä sekä stokastisessa yksityisen tiedon peliteoriassa, jos joku epäilee sen tieteellisiä meriittejä.
Sitten tietysti, ennen kuin aletaan yleistää, olisi varmaankin hyvä olla perustapaus joka induktiossa kertoo, että ainakin joskus varmasti tämä ajatusmalli pätee. Siinä minä sitten käytän jenkkiraamissa esimerkkinä mustaa ateistia. Siellä musta kohtaa sortoa, tutkitusti edelleen, ja ateistia ei tutkitusti valittaisi presidentiksi edes sitä vähää kuin lapsenraiskaajaa, murhaajaa, tai muslimia. Silti, musta ateisti on vielä ihan erillisessä pinteessä, jälleen todennetusti: kun jenkeissä neekeriorjien selviytyminen ja myöhemmin kansalaisoikeustaisto olivat niin sidonnaisia uskontoon ja oman kirkon/uskonnon sosiaalisesti yhdistävään rooliin, juuri musta ateisti katsotaan edelleen rotupetturiksi. Paariaksi oman viiteryhmänsä sisällä, niin että hän ei sitten kohtaa vain sortoa mustana, tai ateistina (ateismi on edelleen muuten "moraalittomuudenkin" synonyymi jenkkisanastossa, kiitos varsinkin mccarthyismin), vaan hänet usein savustetaan ulos jopa siitä mustasta sisäryhmästään joka voisi tukea häntä muuta alistamista vastaan. Niinpä, erinomaisen kammottava yhteisvaikutus. Kahden sorretun ryhmän intersektiossa, ja niin ettei sitä muualla näy.
Kiperämmäksi vielä menee intersektio naissukupuolen kanssa. Koska naiset tuossa kulttuurissa katsotaan sitäkin enemmän lasten kasvattajiksi, ja jälkikasvusta välitetään moraalisesti enemmän kuin edes suomalaisessa menossa. Niinpä väkivalta mustaa ateistinaista kohtaan ja tarve ottaa lapset häneltä pois, jottei hän vahingossa kasvata vääränlaisia lapsia. Mustiin ateisti-isiin ei kohdistu samanlaista painetta, koska tumman väestönosan sisällä deadbeat-dad -ajatus on jo vakiintunut; surullista, ja "mustan kulttuurin" (kaukana monoliitista…) sisällä jatkuvasti lisääntyvä huolenaihe, mutta silti akuutisti totta.
Olen nyt toivottavasti selittänyt, miksi intersektionalismi on minusta varsin käypä analyyttinen ajatusmalli, jopa luonnontieteellisesti lausuttuna. Ei edes järin kummallinen tai odottamaton tilastotieteilijälle, tai vaikkapa fyysikolle. Nyt sitten kait olisi aika sanoa miksi se ei kuitenkaan ole täysin maailmaa parantava voima vain. Myös selittää vähän miksi sitä vihataan käsitteenä niin paljon, varsinkin oikeistopuolella. Liberaalipuolellanikin.
Intersektionalismi on alunperinkin lähtenyt siitä, että puhutaan jatkuvasti pienemmistä ihmisjoukoista, samalla ottaen heidän kokemuksensa täysin huomioon. Se on siksi liikkunut lähellä ns. feminististä standpoint-epistemologiaa myös.
Ensimmäisessä ongelmana on ihan Crenshaw'nkin sanoista hieman yleistettynä se, että "tilastollisesti merkittäviä esimerkkejä ei välttämättä ole löydettävissä, vaikka syrjinnän mekanismit olisivat kvalitatiivisesti todellisia". Tuo on hyvä pointti, mutta se altistaa myös haamunyrkkeilylle: jollet ole erittäin tarkka sekä herkkä analyysissasi, ilman sitä tilastollista mittaria voit myös puhua paljon pötyä ja päätyä radikalistiksi ilman todellista perustaa. Ja sitähän ihmiset tekevät, varsinkin jos on oma lehmä ojassa. Kuten lähes aina on, niillä jotka vaivautuvat puhumaan suunnilleen mistään: miksi edes puhua mistään jollei se lehmä ole siellä? Tästä lähtevät ne monet nykyfeministipuolen iljettävimmät väitteet, joihin on helpointa tarttua, kuten se naisen 80 senttiä; normalisoiden kaikki olennainen, se euro on varsinkin Suomessa todella jotain 96 senttiä, eli edelleen tutkitusti syrjivää, muttei todellakaan mielenosoituksen aihe.
Pahempi juttu minusta on se, että standpoint-epistemologiaa käytetään nykyään niin naiivisti ja niin laajalti täysin väärin. Sen huomio siitä, että pienemmässä intersektiossa—siis yhteiskunnan laidalla—olevan kokemus usein on monessa eri suhteessa samaan aikaan ulkopuolinen, ja voi auttaa näkemään kirkkaammin normiyhteiskunnan sokeita pisteitä, on varsin käypä. Tunnen monimutkaisissa intersektioissa olevia ihmisiä ja olen seurustellutkin parin kanssa; poikkeuksetta heidän näkökulmansa ovat olleet hyödyllisiä ja tarpeellisia herättäjiä.
Mutta väärissä käsissä tuosta intersektioajattelusta ja varsinkin standpoint-epistemologiasta tulee myös haitallinen sekä varsin tylppä ase. Yksi tavallisimmista ja kammottavimmista virheistä on mekanistisesti laskea kuinka monessa eri suhteessa joku on valkoisesta heteromiehestä eroava, siis patriarkaatin ylimmästä voittajasta, ja sitten vaatia "väistämään" kaikkia jotka ovat kauempana. Crenshaw ja muutkin myöhemmät teoreetikot ennakoivasti varoittivat tuollaista laskua vastaan, mutta tuota tapahtuu nykyään esimerkiksi netin feministiryhmissä jatkuvasti, ja se tekee täysin mahdottomaksi käydä keskustelua mistään objektiivisuuteen pyrkivästä näkökulmasta, tai sellaisesta jossa suuren enemmistön näkökulmilla on yhtikäs mitään väliä.
Noin ei minusta pitäisi käydä, vaikka se voitaisiinkin vapaasti myöntää että täydelliseen objektiivisuuteen on mahdotonta päästä. Se on myös vaarallista teorianmuodostuksen kannalta, koska se luo epäterveen kannustimen kertauttaa analyysissa syrjintäakselien lukumäärää, jotta itsellä olisi tunnustettu standpoint ja oikeus vaatia toisia väistämään. Edelleen se kertauttaa tilastollisen analyysin vaikeudet yhä pienempien joukkojen kohdalla. Eikä se edes ota huomioon sitä, että on olemassa akseleita joilla se WASP-mieskin voi vajota yhdestä poikkeamasta suoraan paljon alempaan kastiin kuin nigerialainen transnaisprostituoitu; ainakin tykkääminen liian nuorista tytöistä ja piikkihuumeiden käyttö tulevat välittömästi mieleen. Näin, vaikka intersektionaalisuus sinänsä olisi ihanteellinen raami jossa analysoida moisia vaikutuksia.
