Taannoinen luentoni online

Nettielukan uusi etiikka tuli vihdoin saataville. Vähän outoa vihdoin katsoa omaa luentoa, ja eritoten noin hötkyilevää. Mutta niin nopeaa ja poukkoilevaa kuin se onkin, kait se ajatus tulee selväksi—ja sehän se on mitä aina tavoittelen.

Liikunnan pahuus

Harvemmat oikeasti tajuavat kuinka kamalaa nykyinen sporttikultti on, ihmiselle joka ei perusta siitä, mutta joka silti kaikin tavoin, koko ajan, vuosi vuodelta hiljaa pakotetaan sen uhriksi. Lienee korkea aika että joku sanoo tuon ääneen.

Liikunta on fyysinen juttu. Siis ruumiillinen. Sun ihan omaan ruumiiseen liittyvä. Suhun itseesi liittyvä juttu. Jo antiikin aikoina asia nähtiin niin, että terveessä mielessä terve ruumis. Eikun sittenkin toisin päin: mens sana in corpore sano. Antiikin ihmisten huomio oli, että terve ruumis tukee voimakkaasti tervettä mieltä.

Minun kapinani on se, että liikuntakultti ryösti aikanaan minulta mahdollisuuden terveeseen ruumiiseen, ja sitä kautta terveeseen mieleen. Ryöstämällä minulta sen toisen puoliskon kuvasta, eli terveen ruumiin terveessä mielessä. Kun sanon noin, se kuulostaa hassulta, mutta ehkäpä se tulee hieman selvemmäksi samastuksen kautta.

Meinaten jos haluat ryöstää ihmiseltä seksuaalisuuden, fyysiksensä osana, mitä teet? Tietenkin raiskaat hänet. Pakotat hänet tuohon muuten kivaan asiaan. Tai vaikkapa panet heroiinineulan väkisin laskimoon, vastustelusta huolimatta. Ehkä molemmat, hieman vaihdellen. Osoitat hänelle väkisin että hallitset jopa hänen hyvää oloaan, etkä vain sitä paljon suoraviivaisempaa pahaansa. Osoitat että olet täydellisimmässä mahdollisessa kontrollissa, ja teet niin toistuvasti.

Sitten tietenkin levität tuon kontrollin hänen lähipiiriinsäkin. Mikäpä muu sitoisi ihmistä, ja varsinkin pientä ihmistä, juuri paremmin kuin hänen sosiaalinen ympäristönsä. Eritoten vaikutusaltisympäristö. Oikeastaan siksi jopa eristät hänet kaikista jotka eivät ole jo hallinnassasi, siis vanhemistaan ja perheestään. Estät häntä hakemasta mistään tukea oli hyvä eli paha olo, teet itsestäsi ainoan tukipylvään, ja kylvät yksilön ympärille sinulle myötämielistä jengiä jotka solvaavat ja viekoittelevat, tarpeen mukaan, niin että tahtosi toteutuu ja yksilö lopulta loputtoman pakon edessä aivopestyy. Niin että hän murtuu, ja tulee Tukholma-oireyhtymäiseksi, ja oppii Rakastamaan Isoveljeä. Täysin riippumatta siitä oletko isoveljenä hyvä vai paha vai mitä, kunhan sinua Rakastetaan ja Palvotaan.

Tuollaisessa ympäristössä tosiaan lopulta väkisin saat sen minkä haluatkin, koska on vain kolmenlaisia ihmisiä: niitä jotka halukkaasti lähtevät mukaan alunperinkin, paljon pienempi joukko niitä jotka murtuvat ja lähtevät mukaan peliin, sekä sitten niitä jotka menevät pysyvästi rikki kun eivät tajunneet omaa hyväänsä ja suostuneet pitämään Raiskaajasedästä.

Itse kuulunen koululiikunnassa tuohon kolmanteen ryhmään. En todellakaan koskaan pystynyt lähtemään siihen täysillä mukaan, enkä murtunut siihen perspanoon, ainakaan ihan heti tai suoraviivaisesti, niinkään että olisin alkanut uudelleen tykätä liikunnasta. Ei, minä murruin ja masennuin ja pitkälti tein lukion alkuvuosieni kovimmin nousevat opintosuoritukset sen jälkimainingeissa että veri ei enää valunut peräpäästä; sen nostattamana, että nyt se kidutusleiri vihdoin oli ohi. Ne ei enää voineet tehdä sitä mulle. Ajatus siitä, että mua ei enää voitu orjuuttaa vaan saatoin olla jopa sen vankileirin sisällä joka on koulu jollain tavalla fyysisesti vapaa oli yläasteelta poispäästessä itselleni varmaan tuhat kertaa vapauttavampi ja akuutimpi ajatus kuin kymppi- tai neljäsluokkalaisen kouluavieroksuvan lopullinen huoahdus.

Koska niille se tuska kuitenkin on vain henkistä, ja sellaisesta voi päästä joskus ehkä vielä ylikin. Mulle se tuska oli viikoittainen, verinen perspano, jota kesti yhdeksän vuotta putkeen. Ton jälkeinen eka kesälomapäivä saatto hyvinkin olla se eka kerta jolloin nukuin yli kaksi vuorokautta putkeen, silkasta psykogeenisesta helpotuksesta.

Mutta tietty, eihän se liikuntakultti koskaan siihen lopu, ja sen suhteen saattaa jopa narrata itseään. Lukiossa yhtäkkiä kasvoin ja aikuistuin ja pyöräilinkin, niin että näytin hyvältä. Niin hyvin olivat minut opettaneet ala-asteelta asti jo, että niin tytöt kuin minä itsekin kiinnitimme huomiota urheiluharrastukseeni aivan erityisenä sosioseksuaalisena meriittinä. Ei sillä että olisin tuosta kummemmin hyötynyt, kun olin jo pilalla; seksuaalisuushan on vain osa ruumiillisuutta, ja tuo jälkimmäinen puoli oli jo raiskattu pois minusta, vihatuksi toiseksi. Niin vain pyöräilin, ja uskottelin itselleni että se oli kivaa, samalla kun aloin tupakoida, ja masennuin taas. Kuten aina aiemminkin olin masentunut ja tylsistynyt. Kun raiskaus oli helpottanut, ja sitten sen jälkeinen helpotuskin jo mennyt, oli aika surra. Ei-niin-yllättäen numeroni laskivat laskemistaan lukion loppua kohti, ja oli suorastaan silkkaa säkää ja opennuolentaa että edes lopulta sain haluamastani matikasta, tärkeimpänä kaikista, sen kymppini.

Kun sitten riistät kasvavalta ihmiseltä hänen ruumiillisuutensa ja sen osana kaiken kyvyn tajuta seksuaalisuuttaan, eihän siitä opiskelijaelämästäkään mitään tule. Siinä yleensä pitää mukana jonkin sortin yhteishenki toisten kanssa, jonka olennaisena osana on osakunta- ja ainejärjestötoiminta. Kaiken sen ollen sosioseksuaalinen juttu. Kun olin jo 10-vuotiaana verta itkien todennut, että nyt se sitten meni vihdoin ohi, ja vielä lukioiässäkin ollut aivan täysin pihalla siitä mitä tarkoittaa kun nätti tyttö pyytää juttelemaan kanssaan koulun pihalla, mitä ihmettä olisin oikein tehnyt missään opiskelijapiirissä? Mitä iloa siinä olisi ollut? En siis käynyt missään, vaan syrjäydyin kotiin, ja menin töihin jotka lopulta keskeyttivät opintoni kirjaimelliesti gradua vaille.

Siinä välissä pääsin ruumiillisesta itseinhostani ja -tajuamattomuudestani irti juuri sen verran että jossain parin kympin puolivälissä pääsin ekaa kertaa pukille. Tai siis oikeastaan yllärinä eräs minulle vinkattu BDSM-piiristä tietävä, hieman vanhempi nainen pani minua ja tuli 12 yhtä monessa tunnissa. Minä en. Se otti vielä yhteenmuuton, käräjäväkivaltaisen eron ja pari vuotta että sen muutaman kertaa tulin normiseksissä, sen yhden tyttöystäväni kanssa. (Hän tietää kuka on.)

Tietysti tuokin aika on jo sitten takana, eikä mitään edessä. Koska mitenkäs se oikein voi kaiken sen viiltelyn ja dokaamisen ja muun oman ruumiin vastaisuuden jälkeen olla muuten kuin että mennään alamäkeen? Josta ei ole mitään toipumista: ei tule vaikka haluaisikin, ei saa niin kivoja tyttöystäviä, ei saa niin kivoja töitä, jossain vaiheessa ei edes halua, eikä sillä edes ole kamalasti väliä. Jossain vaiheessa ylipäänsä millään lakkaa olemasta mitään väliä; mennään vaikkapa siihen että ollaan kerran kahdessa kuukauessa väkisin iloisen näköisenä jotta joku hakkaisi sinut verille, sen ollen ainoa mikä on jäljellä aikaisimmasta lapsellisesta kiihkostasi. Mennään bileistä kotiin joko verinaarmuilla, tai mikä pahempaa, ilman, itkien-viilellen itsensä uneen. Koska sillä ainoalla jutulla joka voi tuottaa sulle mitään hyvää oloa, siis sun ruumiilla, ei ole ollut mitään väliä enää pitkään aikaan, eikä se edes oikein tunnu omalta.

Kaikki jotka on joskus raiskattu kunnolla ja toistuvasti, ja jotka kuuluu raiskauspuolella siihen ehkä-neljännekseen jotka menee rikki, ihan taatusti tietää ton tunteen ja kehityksen. Se on tismalleen sama raiskauksessa kuin liikuntakultissakin: yhteisö antaa luvan ja jopa kannustaa koskemaan suhun ilman lupaa. Se tuottaa ympäristön jossa toi kosketus lähinnä kiihtyy kieltäessä. Se houkuttaa vallan pahimmat puolet sun suhteen. Ja sitten kun vihdoin menet rikki, yhteisö sekä eritoten auktoriteettihahmo syyllistää sua. Kessään muussa ei ole mitään vikaa, vaan sä vaan olet ihan liian herkkä. Sut pitää yhteisöllisesti naureskella kuntoon, ja/tai jos et tule kuntoon, sut pitää eristää epänormaalina.

Ei kuitenkaan ennen kuin sulle on tehty täydellisen selväksi että sun pää on sekasin kun sun kroppa kuitenkin piti siitä. Ei ikinä ennen kuin on tehty selväksi että itsehän tykkäsit siitä kun joskus liikuit. Eikä se koskaan ole paha asia että opitaan aikaisin tai paljon, ei auktoriteetin eikä varsinkaan sen naapurin samanikäisen jampan taholta. Koska sehän ei voi koskaan olla mitään pahaa että naapurinjamppa perspanee "nuorten välisenä kokeiluna", aivan kuten ei ole koskaan pahasta että lapsilauma pakottaa "osansa" kiipeilemään puissa ja tippumaan niistä takaraivolleen. Kaikki tuollainen on vain hauskaa tarinaa, mukatiedottomalta pikkuiältä, jolle liikkamaikka voi taputtaa karvaisia tukholmalaisia käsiään.

Aina vaikkapa karvakätiseen miesinttiin asti, jossa ryvetään ja jossa millään muulla kuin kyseisellä perspanolla ei ole mitään väliä. Aina vaikkapa sinne missä herkistä miehistä tehdään kylmiä poikia, niitä juoksutetaan kunnes jo-persraiskattu kaatuu tajuttomana takaraivolleen ylämäessä, ja sitten Sampo saa vapautuksen kun on laihtunut kahdeksan kiloa kolmessa viikossa ja sen verenpaine on kohonnut nykyiselle hengenvaaralliselle tasolleen. Sinne missä ekaa kertaa tuli unia siitä, onko mun oma aivo osa mun ruumista, ja jäätiin sen ajatuksen kanssa välitilaan univajeen ja siitä seuraavan äärimmäisen aggression/itsehillintävajeen tähden. (Kyllä, oisin ampunut ne kaikki, koska jos mun ruumiilla ei ole mitään väliä, mitä nekään on muuta kuin silpomiskelpoista koiranruokalihaa? Takuuvarmasti ampuisin vieläkin, ja hymyilisin vain; vihollinen ei ole rajan takana, vaan se on lähin pakottaja. Se joka käskee, sopimatta kiltisti ja tasa-arvoisesti.)

Se hassuin juttu tuossa kaikessa tietenkin on, että tuo liikuntakultti ei omalla kohdallani, tai väittäisin jopa että sen neljäsosakaltaiseni kanssa, täytä oikein tehtäväänsä. Kun ihmiseltä riistetään sen fyysisyys tuolla tavalla alusta alkaen, ja sitten vielä tuetaan sitä riistoa, lopputulos on sama kuin elinikäisellä, jatketulla raiskauksella. Se ei tuota terveitä tai hyödyllisiä ihmisiä. Minä en ole terve tai hyödyllinen ihminen ainakaan. Eikä tuo ongelma ole korjattavissa varmaankaan enää ikinä, aivan kuten se ei ole sarjajoukkoveriperseraiskauksen uhrin kohdalla; ei ole mitään sellaista vaihtoehtoa että voisi enää tykätä omasta ruumiistaan tai tehdä sen kanssa mitään sen hyödyllisempää kuin sivuuttaa sen täysin. Koko ihmeen homma vaan on vierasta ja/tai ahdistavaa.

Sitten ryypätään, lojutaan, lihotaan, viillellään, poltetaan, vältellään kaikkea kivaa koska kiva muistuttaa fyysiksestä, vetäydytään yhteisöstä kiusaajana, ei välttämättä välitetä yhteisöstä tai toisista sitä vähää että niillä olisi...mitä? Kidutusvalta? Lopulta päädytään tilaan jossa toiset eivät ole mitään, eikä itse ole mitään, joten mitä sitten?

Kun tuon ymmärtää kerran, ymmärtää myös miksi vedän tässä esiin lopulta natsikortin. Hitlerin. Nimittäin kun NSDAP:in Lopullinen ratkaisu kuitenkin oli aika armollinen ja suoraviivainen: ne vain kaasuttivat huonomman kansanosan hengiltä, nopeasti ja tehokkaasti, ja sitten polttivat ruumiit haudattavaksi. Tuo teko oli ruumiillisessa kauheudessaan aivan maksimissaan puolen tunnin kidutus, ja yleensä vain minuuttien. Natsit eivät joukkotuhossaankaan tarkoituksellisesti kiduttaneet tai raiskanneet ketään, vaan ainakin noin ideologian tasolla yrittivät vain hankkiutua syöpäläisistä eroon mahdollisimman tehokkaasti ja kivuttomasti.

Urheilu- ja terveyskultti sen sijaan on jo alkuvaiheessaan nimenomaisesti ja itsetarkoituksellisesti lapsiin kohdistuva loukkaus, jonka on tarkoituskin jatkua koko ihmisen elinkaaren yli. Sen on tarkoituskin vain pahentua jollet ole hoikka ja seksikäs arjalainen, kunnes olet hoikka ja seksikäs arjalainen, ja pariudut toisen vastaavan kanssa, ja teet lapsia jotka maksavat veroja, tai kunnes murrut ja teet samoin. Jos murrut etkä tee, päädyt salvattuna peräkammarinpojaksi jota ei ole olemassa.

Tuo touhu ei ole edes Kafka tai Hitler, vaan Orwell potenssiin Huxley kertaa Hitler. Se on myös ehkä selvin ja kyseenalaistamattomin oikeuttamisperuste institutionalisoidulle väkivallalle, ruumiillisena-jaettuna itsestäänselvyytenä. Tuo näkyy aivan suoraan niin Venäjän homofobivainovideoista kuin alkavasta olympiapolitiikastakin; se kuinka fyysistä ei ehkä saa hallita leimallisen seksuaalisesti, mutta muuten kyllä saa aina Pyhään Kidutukseen ja Kuolemaan asti.

Epäilemättä tuo on myös suuren, perverssin mielihyvän aihe niille jotka hakeutuvat toteuttamaan kyseistä urheiluideologiaa. Ensi sijassa liikkamaikalle, siis toiselta nimeltään keskitysleirin == koulun vanginvartijalle. Mutta ehkäpä myös liikenneministerille == Eichmann. Kulttuuri ja sen osana liikunta tais olla osa Göbbelsin saraa. Kukahan Putin tässä kuvassa olisi?

Natsisotarikolliset hirtettiin. Itse olen paljon, huomattavamman pitkäaikaisemman ja raaemman ja piittamattomamman kidutuksen uhrina sitä mieltä, että liikuntakultistit eivät ansaitse yhtä armollista kohtaloa. Heille tulee suoda vain armoton kosto, ja jopa mitallisesti katsoen sen tulisi sitten olla korkeintaan nälkäinen koiralauma. Mahdollisesti rovio.