[…] Let's pretend there's a way of getting through into it, somehow, Kitty. Let's pretend the glass has got all soft like gauze, so that we can get through. Why, it's turning into a sort of mist now, I declare! It'll be easy enough to get through—' She was up on the chimney-piece while she said this, though she hardly knew how she had got there. And certainly the glass WAS beginning to melt away, just like a bright silvery mist.
In another moment Alice was through the glass, and had jumped lightly down into the Looking-glass room. The very first thing she did was to look whether there was a fire in the fireplace, and she was quite pleased to find that there was a real one, blazing away as brightly as the one she had left behind. 'So I shall be as warm here as I was in the old room,' thought Alice: 'warmer, in fact, because there'll be no one here to scold me away from the fire. Oh, what fun it'll be, when they see me through the glass in here, and can't get at me!'
Noin sanoo Liisa/Alice, kun uteliaisuus ja kaipuu siihen kiintoisampaan ja salaperäiseen peilimaailmaan taas ottaa kirjan kakkososassa vallan.
Kun Lewis Carrollin tekstiä lukee, se on tasaisen hämmentävää. Se on äärimmäisen lapsenomaista toisaalta, aivan kuten alunperin lapsille kerrottuna tarinana voisi odottaa. Siis täynnä kaikenlaisia ökkömönkiäisiä joita vaikkapa nykyisiin lastenpiirrettyihin käsikirjoitetaan. Spongebob ois sopinut oikein hyvin tuohon kavalkadiin, ninjakilpikonnajoukosta puhumattakaan. Reifioitu neliöjuurihan siellä oli jo, eikä se ollut järin vakava juttu. Toisin kuin matikantunnilla.
Toisaalta teksti on täynnä aikuistenkin maailman todellisia ihmeitä, joskin metaforana ja ääritunteellisessa muodossa. Kukapa esimerkiksi on kuvannut rationaalisen despootin yhtä pelottavasti ja kärkevästi, Punaisessa Kuningattaressa. Erona ekan osan paljon irrationaalisemmasta punaisesta. Jopa niin että kakkososaa teoksesta on kuvattu laajalti šakkipelimetaforan kautta; äärimmäisen aikuisen ja sitä kautta lapselle ikävän sääntöpelin kautta.
Oma eka väitteeni on, että Through the Looking-Glassissa Carroll yritti valmistaa pieniä kuuntelijoitaan vihdoin jo kasvuunsa, sekä aikuisten maailmaan, siinä kuin ensimmäisessä lähinnä leikitti. Sen tähden tuosta kakkososasta ei tykätä niin paljon kuin ekasta, koska kukas ikinä tykkäis olla vastuullinen aikuinen, vastakohtana mukavasti ylläpidetylle yläluokkaiselle, viktoriaaniselle lapselle? Kukapa tykkäisi kovasta, formaalista, aikuisuuden pelistä, yhtä paljon kuin ekan osan harmittomasta ja seuraamuksettomasta hauskanpidosta? Vaikka kumpikin omalla hassulla tasollaan on yhtä opettavaisia aiotulle yleisölleen?
Tuollaisia paralleeleja aikuisuuden vastuun ja onnellisen, kaitsetun lapsuuden välillä on kuitenkin maailmankirjallisuus pullollaan. Jopa "opettavainen tarina" tai engl. "Aesop" (vst. antiikin filosofin tarinointityylin moraalisesta päätöksestä) lähtevät käsitteenä pitkälti samasta jutusta. Eli miksi täsmälleen muka tarvitaan sellainen poikkeuksellinen, todellisuudesta eroava ja siitä kirkasrajaisesti erotettu paikka, kuin Ihmemaa tai Peilimaa?
Itse hieman väittäisin, että Carroll yritti tuossa hahmottaa toistakin isoa asiaa, samaan aikaan. Itse asiassa jostain takaraivostaan lähti jopa ekassa Ihmemaassaan ja vielä kauan ennen sitä lapsille tarinoidessaan, veneretkillään, kuvaamaan vielä paljon suurempaa inhimillistä juttua. Nimittäin sitä mitä me nykyään kutsumme netiksi, jota on kutsuttu kirjallisuudeksi, virtuaalitodellisuudeksi, kolmanneksi maailmaksi niin Popperin kuin oman isäni taholta… Kulttuurista ja memeettistä maailmaa, kuitenkin hieman erillisenä ja outona suhteessa ihmiselukan arkipäiväiseen, fyysiseen elämään.
Meinaten, kun Carrollin aikaan aloit lukea kirjallisuutta, se tosiaan oli täysin toinen, uusi, ja erillinen maailma. Yhtäkkiä ihan jostain täysin näkemättömistä ja kuulemattomista paikoista virtasi tajunnanräjäyttäviä juttuja just sun päähän. Kirja oli sen ajan iPad, eikä kaikilla todellakaan ollut niitä paljon tai edes tarpeeksi. Aiemmin vastaava juttu oli ollut kulmakuntalegenda tai vielä aiemmin tarut nuotion ympärillä. Mutta moisilla tietenkään ei ole mitään vastaavaa voimaa ihmisen ajatteluun kuin kirjalla, tai nyt sitten elokuvilla ja viimein interaktiivisella verkkomedialla.
Minun väitteeni on, että Carroll oli sen verran herkkä kulttuurilleen ja toisaalta lasten kanssa yhteensopiva setä, että se päätyi kuvaamaan mikämikämaallaan sitä kulttuurista, älyllistä, kielellistä, kuvallista, kaikensortinjännää leikkikenttää, joka pyörii ihmisen pään sisällä. Sitä tiedollista maailmaa, erillisenä fyysisestä peruselämästä, jossa pitää syödä ja paskantaakin.
Musta yksi parhaista todistusaineistoista tuon teesin puolesta on, kuinka paljon Liisan kuvastosta on sitten vedetty jälkeenpäin. Meinaten katsohan vain Neon heräämiskokemus ekassa Matrixissa ja vertaa sitä alun Liisa-lainaukseen. Lue vaikkapa sitä kirjallisuuteen, eli siis siihen imaginaariseen kulttuurin maailmaan keskittyvää postmodernistista filosofiaa; sen metakommentaaria siitä mitä peilin toisella puolella näkyy. Katso miten jengi suhtautuu johonkin WoW:iin tai eritoten—aptly and willingly named—Second Realityyn; Sonyn mainosten ja koko japskikulttuurin Third Place -käsitteeseen. Siihen toiseen elämisen tasoon, josta yhtäkkiä nyt on tullut niin todellista että mullakin on "nettifrendejä" joista mä aidosti välitän ja jotka mä tunnen.
Tai siis tunnen täällä peilin takana. Kaniininreiästähän jo tiputtiin, eikä kukaan tätä lukeva oikeastaan ole ottanut punaista pilleriä.
Tietysti täytyyhän siihen Lewis Carrollin tarinaankin tässä yhteydessä sitten lopulta palata. Meinaten, hänhän tietenkin oli koulutukseltaan matemaatikko. Tuossa mielessä ei ole minusta suurikaan ihme että hän osasi ja halusi kääntää normaalielämän juttuja paraabeleiksi ja metaforiksi, tai edes että tykkäsi leikkiä noilla analogioilla niinkin pitkälle että Liisa pääsi kuulemaan hassuttelunsa. Meinaten missäs muussa matemaatikko taipumuksiltaan tai ammatiltaankaan liikkuu, kun niitten kaikkein todellisuudestairtautuneimpien juttujen seurassa? Just ton takia aina tähän päivään matemaattinen kielenkäyttö ja diskurssi on sitä hilpeämpää, mitä korkeammille tasoille mennään.
Ja sitten ehkä viimeksi aivan parhaimpana musta… Lewis Carrollhan itse asiassa oli salanimi. Sen Real Name oli Charles Lutwidge Dodgson, ja se oli viktoriaaninen matemaatikko joka kertoili alunperin näitä juttujaan frendin lapsille soituretkillä.
Toisin sanoen, ehkä tunnetuimman lastensadun ikinä on kirjottanu…nyymi. :D
