Kuuntelitko hankalaa musiikkia hetken verran? Eikö sitten helppokin musiikki muuttunut hankalammaksi?
Useimmiten kun kuuntelemme musiikkia, me teemme niin äärimmäisen kulttuurisidonnaisesti. Jopa alakulttuurisidonnaisesti. Tunnistamme ne tietyt tutut jutut kaikissa musiikin piirteissä, joiden kanssa olemme kasvaneet.
Kun sitten törmäät musiikkikulttuuriin joka ei ole vielä tuttu, pää räjähtää. Siitä ei saa oikein otetta alkuun. Miksi se isku tuli kun tuli, mikä vitun sointu toi nyt muka taas olikaan, täh, täähän on ihan väärässä vireessä…
Ajan kanssa kuitenkin ihmisen korva mukautuu uuteenkin musiikkityyliin. Moneen sellaiseen jopa samaan aikaan. Musiikkikoulutuksen tehtävä jopa on tutustuttaa useampiin musiikkityyleihin kuin minkä kanssa luontaisesti kasvoit.
Tuossa kasvavan ja laajenevan musiikintuntemuksen ajatuksessa on kuitenkin tietty pieni ongelma. Nimittäin, kun jatkuvasti laajeneva joukko erilaisia ääniä oppiessasi sitten kuulostaa sinusta musiikilta, missä menee se raja että osaat erottaa ne lajit toisistaan, tai suoranaisesta hälystä?
Et tietenkään mitenkään. Jos kuuntelet kaikkea musiikkia, ja vielä pidätkin siitä, viime kädessä joudut pitämään niin monimutkaisia juttuja musiikkina että suunnilleen kenen vain normaalin korvaan ne ovat puhdasta kohinaa.
Näin voisi sanoa puhtaasti jostain matematiikasta. Mutta itselleni tuo ongelma on tullut aika käteentuntuvaksi sen jälkeen kun olen alkanut diggailla niin teknoni kuin muidenkin musiikkikulttuurien polyrytmeistä. Kun ymmärrät niitä tarpeeksi laajalti ja pidät niistä, yhtäkkiä sen perusrytmin tavoittaminen tulee paljon vaikeammaksi. Joudut oikeasti aktiivisesti miettimään missähän se eka biitti menee tahdin yli, kun polyrytmeissä mikä vain kääntö kuulostaa käyvältä.
Mulle on nyt käynyt vuosikausia niin, että mä saatan kuulla teknoni ns. väärin päin. Mulla voi mennä vuosikausia siihen että mä edes osaan lukita kuuloni uudelleen siihen miten biisi on alunperin sävelletty.
Se iso kysymys sitten on, onko tuollainen kuulo hyvästä vai pahasta? Tuleeko ylipäänsä kuulla musiikki tai käyttää sitä kuten säveltäjä tarkoitti, vai olisiko oikeampi tapa luottaa vain kuulijan korvaan? En tiedä. Ainakin lempiteknossani sekä tarkoituksellisesti sekoitetaan sitä mulle tärkeintä rytmiä, että toisaalta paukutetaan kuuntelijan päähän kovalla bassolla missä se ykkönen vittu meneekään. Pilkku, tanssilattia-huorani.
Ehkäpä se voisi olla hieman molempia. Teknotanssilattialla musiikkia ei kuitenkaan soiteta ihan vain esiintyjältä yleisölle, vaan esiintyjä myös luotaa jengin tiloja. Antaa miksauksessaan vinkkejä, ja reagoi siihen mitä tapahtuu sitten.
Hieman kuin siinä alkuperäisessä afrikkalaisessa polyrytmissä. Siinähän kukin soittaja ja tanssija osallistuu yhteiseen riittiin, ja kaikki reagoivat yhdessä toisiinsa.
Olen siis suhteellisen varma että tuo on se ainoa tapa ymmärtää musiikkia täysin: jotta sen täysi laajuus voitaisiin ymmärtää, sitä pitää tehdä ja toteuttaa laajasti musiikkiaan ymmärtävässä joukossa. Interaktiivisesti. Jollei tanssina kuten teknossa, ainakin laajan, aktiivisen musiikkikulttuurin sisällä.
Jotta tiedät missä se ykkönen tahdissa olikaan taas.
