Muutin yhteen tyttöni kanssa. Tämä ei ole ollut helppoa. Kaikesta ja väkivallasta on jouduttu akuutisti puhumaan. Jossain mielessä ensimmäinen kuukausi ja puolitoista on ollut suorastaan aika helvetillistä. Keuhkotaudissakin vielä, saatana…
Mutkun, ei tätä sitten ihan sattumalta tehty. Ihan tasan tein näin kaiken tietäen, ja sen toisen. Kaikkine ongelmineen ja muttineen. Eli mulle Se Toinen Tyttix nyt on Se nyt vaan, eli Ainoa.
Toi on sitten aika jännä tunne. Se kun miehenä sitoutuu, automaattisesti ja luontaisesti, ja sitä kautta myös antautuu toisen mielihaluille. Leimautuu toiseen, joka ei edes ole aivan samalla tavalla sitoutunut itseen. Ei niin varma ja luontainen kuin itse on, tai ainakaan aivan samalla tavalla. Nuorempaan, juoksevampaan naiseen/tyttixeen, joka on korkeatasoisempi, ja joka siis voi(si) juosta aivan eri tasolla kuin itse voisin. Tulenpalavasti itse kuitenkin, toisen ollen vähemmän sitoutunut.
Tuosta kuviosta seuraa aivan älyttömän paljon draamaa, koko ajan. Se ei koskaan ole sitä mitä itse halusit. Se on aina jotain muuta ja odottamatonta. Kaikessa muussa toi odottamaton ois piinaa, mutta tässä se on herkkua.
Eli samalla sä todella rakastat sitä toista. Ja vähän muutakin.
Tasan alkukantaisimmalla mahdollisella tasolla vaan liketät ja haluat hypistellä toista, silloinkin kun se suoranaisesti vihaa sua. Palvot sitä ja sen pikkuvarvasta vihoissakin, jos se sallii edes sen.Ja kun se koskee edes sun pikkuvarvasta, tai varsinkin isosti selkää, oot välittömästi taivaassa—vaikkei se vielä naisena koskenu sun äijäiseen sukuelimeen lainkaan.
Se että rakkaus on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan saattaa kuulostaa monista aika teennäiseltä, toisteltulta sekä ulkoaopitulta. Mutta mulle se ei kyllä nyt ole sitä, vaan totisinta akuuttia totta. Mä todella samaan aikaan vihaan tulisesti tyttöäni, ja todellakin palvon vaikka sen pikkurilliä, samaan aikaan. Haluaisin että se itkee kivusta ja ihanuudesta kun otan sen, ja haluaisin kirkua tuskallisesta kitkasta silmiinkatsoen, kun se raiskaa musta kohdussaan lapsemme.
Mikään tunne ei riitä, ja kaikki tunne on tarpeeksi; kunhan se on kumppanin kanssa, ja se menee hymyillen samaan kuin mäkin.. Parempi överi kuin vajari, toki, mutta se vajarikin olisi parasta ikuna. Koska se on mun oma. Koska se nyt vaan on Se. Koska se nyt vaan on parempi että se on Se, ja Mun, ja Se koski Muhun, ja geenit puhuu kivasti takaraivossa.
Minä vihdoin rakastan, ja haluan toista. Sitoudun siksi myös. Tunnen lämpimiä tunteita, ja hiukka kuumempiakin, liittyen vaikka peppuun. Tunnen himoa, joka kohdistuu yhtäkkiä enimmäkseen yhteen, eikä kaikkiin. Vaikka kaiken sortin pikkupilluja kaupungilla ja bussimatkalla näkeekin, yhtäkkiä ne ovat täysin ohimeneviä, eivätkä mikään vaihtoehto. Jopa se toka ajatus niistä on yhtäkkiä se kuinka se lantionkaari suhtautuu Oman Tyttixen vastaavaan.
Joku vois sitten luulla että oon nyt ihmeen feministi-cuck-paska-lerppakyrpä-tai-jotain. Vähemmän kuin miehinen mies, kun romantisoin asioitani näin. Voisi luulla että myönnyn jollekin 90-luvun herkän miehen ihanteelle, enkä osaa olla Äijä.
Mutkun ei. Mä oikeesti olen sadistiksi kasvanut keski-ikäinen mies jo. Mä kirjaimellisesti osaan kurittaa, kivuliaasti, naiseni, niin että ne pitää kivustaan ja alistuksestaan. Mä tasan olen iässäni lukenut seksuaali- sekä sosiaalipsykologiani, niin että osaan tarvittaessa pyörittää ketä vain niitä sovellettaen. Niin köyhä kuin olenkin, taloustiede on mulla täysin hallussa, kuten on käyttäytymistaloustiedekin; kaikki kamaa jossa voisi pyörittää toista pikkusormen ympärille, ja tyttöjä.
Mutta kun rakkaan, superhottixin, nuoren, älykkään, samanmielisen, tummahkon, ja niin edelleen, tytön, kanssa ei tee edes mieli tehdä mitään tuollaista. Sitä tekee vaan mieli pussata ja panna. Ja kun ollaan mitä ollaan, tapella sen kanssa, totta kai.
