Joskos vaihteeksi yritettäisiin taas selittää mikä päihderiippuvaisen ongelma on. Se kun on niin huonosti ymmärrettyä mielestäni, ja tunnetusti olen tapellut nyt alkoholiongelmani kanssa puolet elämästäni.
Usein edelleen kuvitellaan, että päihderiippuvuus on sitä kun riittävästi vedettyä vältellään vieroitusoireita, ja sitten pitää vetää lisää. Tähän perustuu vaikkapa se ajatus, että päihdekatkaisu jotenkin auttaisi ongelmaa.
No toki akuutisti auttaakin. Varsinkin alkoholin, bentsojen ja barbituraattien kanssa se on tarpeellista, koska akuutit vieroitusoireet voivat suoranaisesti rampauttaa tahi suorastaan tappaa. Vieroitushoito on siis lääketieteellisesti tarpeellista. Mutta onko riittävää, että akuutit oireet menevät pois, ja sitten sen jälkeen vain panet korkin kiinni?
Ei todellakaan ole. Ei edes lähes. Koska riippuvuusoireyhtymä ei perusluonteeltaan ole sitä että vedät kamaa. Se vetäminen on vain sen pintailmentymä. Todellinen ongelma on siinä, että riippuvainen on opettanut itsensä haluamaan väkinäisesti ja suoranaisesti tarvisemaan kamaansa. Usein yhtä jyrkästi, kuin normaalihemmo tarvitsee nälkäänsä ruokaa ja janoonsa vettä. Ongelma on siinä, että riippuvainen on jokseenkin pysyvästi rikkonut aivonsa motivaatioon ja mielihyväpalkintoon liittyvät radat.
Se on tietysti oma moka että sille tielle kerran lähdettiin. Muutenkin olisi voinut valita. Mutta aivan kuin kerran selkänsä murtanut laskettelija, jonka alaruumis ei enää suostu liikkumaan, tai haimansa mässäilyllä pamauttanut ylipainoinen uusykköstyypindiabeetikko, joka joutuu pistämään insuliinia, kerran riittävästi juonut ei myöskään pysty peräytymään sairaustilastaaan pelkällä tahdonvoimalla. Se on mikä se on, virheesi tuotos, eikä se ole hetimiten menossa pois. Aina voi katua päätöksiään, mutta kusessa olet edelleen, ja sitten pitää vain jotenkin diilata ongelman kanssa.
Ja se ongelma on sitten meille riippuvaisille hyvin todellinen sekä akuutti. Jokikinen meistä tietää että korkki pitäisi pitää kiinni ja piikki jättää vetämättä, kun ongelmia on jo tullut yllin kyllin. Mutta kun halu ja tarve tässä vaiheessa on jo liian suuri. Sitten jälleen kerran korkki onkin auki, tai piikki suonessa. Tuo tulee siitä toiminnallisesta aivovauriosta jonka päihde aiheuttaa: päihde kaappaa ihmisen motivaatio- ja mielihyväradat, niin, että jollet sitten käytä lisää, mikään ei tunnu miltään (anhedonia). Ennen kaikkea, käytät pakonomaisesti oppimisesta, koska ne oppimisradat ovat samaa kamaa; käytät, koska on pakko käyttää.
Annetaaas siis pari esimerkkiä tuosta pakonomaisuudesta, irrallaan mistään vieroitusoireista, jotka normiheebokin pystyisi tajuamaan. Yksi voisi olla paskahätä ja koti. Kun suoli täyttyy, tulee tarve ulostaa. Tuota kuitenkin pystyy pidättelemään. Mutta kuten kaikki tietää, jos kävelet paskahädässä kotia kohti, mitä lähemmäs pääset, sitä kiireisemmäksi tarve päässä tulee. Miksi noin? No koska olet oppinut helpottamaan oloasi omassa huussissasi, ja väliaivosi ennakoi sitä, ilman että sinulla on täydellistä tiedollista kontrollia asiaan. Tuo on täysin vastaava oppimisprosessin tulos kuin se, miten käyttäjä liipaistuu käyttämään lisää, ja se tuntuu yhtä painavalta addiktin päässä: seuraavan päihdeannoksen ottaminen on toki osittain tietoisen valinnan alla, mutta samalla se kuitenkin tuntuu aivan kammottavalta jollet ota, ja se saattaa ikään kuin itsekseen valahtaa, pakostaan. Varsinkin mitä lähempänä sitä vessaasi/totuttua käyttöpaikkaasi/-tilannettasi olet. Se vaan tulee, ja tunnet itsesi avuttomaksi pahanhajuisen alapääsi edessä.
Tai toinen. Refleksit. Kuvittele, että kun laitat sormen kynttilänliekkiin, se ei sattuisi tai vahingoittaisi, mutta muuten refleksit toimisivat normaalisti. Etkö automaattisesti vetäisikin sormen pois? Eikö olisi huomattavan vaikeaa ja henkisesti raskasta olla vetämättä sormea pois? Sillä tuo on minusta lähes tismalleen se tunne joka juomattomuudesta itselleni alkoholistina tulee. En minä vieroitusoireita useimmiten pelkäämään joudu, eikä sitä juomista jatketa todellakaan mistään rationaalisesta hyöty-haitta-analyysistä. Sitä jatketaan siksi, että jollet jatka, et pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seuraavaa ryyppyä; yhtään enempää kuin voit ajatella muuta kuin sormeasi liekissä. Vaikka akuutti kipua ei ehkä olekaan, sun dopamiinirata on nyt jo vaan sillä tavalla rikki, että on vittu pakko. Vituttaa ja nolottaa, mutta sulta ei enää kysytä mitä haluat tehdä; olet tavallaan kehosi vanki. Ja vielä omasta typerästä valinnastasi.
Ei ole kiva tila olla, ja hyvin hankala tila päästä pois. Se on sairaus josta haluaisi toipua, muttei helposti ihan vain valitsemalla enää pysty. Tyhmä Sampo. Ruma, idiootti-Sampo, vihaan itseäni, ja varsin usein sen takia myös poistan itseni maailmankartalta. (Päihdeongelmat ja niihin johtavat mielenterveysongelmat ovat johtava itsemurhan syy, varsinkin nuorten keskuudessa, ja niinpä minullakin on kertaalleen ollut rannevaltimot auki.)
Minulla tai kenelläkään ei oikein ole yleiskuvaa siitä mikä päihderiippuvuuden täysi etiologia olisi. Mutta monenmoisista erilaisista ja päällekkäisistä selityksistä minulle näyttäytyy kyllä muutama. Ensimmäinen on geneettinen alttius, erityisesti alkoholismin kohdalla. Jotkut vaan on alttiimpia juuri tuolle, vaikka yleistä addiktioherkkyyttä ei olekaan missään todennettu. Minulla lienee jotain tuollaista sukurasitetta, koska ennen ensimmäistä tuoppiani minua varoitettiin molemmanpuolisestaa historiasta. Toinen on sosioekonominen rasite. Huono-osainen helposti itselääkitsee pahaa oloaan, itsetuntoaan, sen sellaista, päihteillä, ja sitten päätyy narkiksi. Tuota rasitetta minulla ei ole ollut. Kolmas on hoitamaton mielenterveys-, oppimiskyky- tai sosiaalikykyongelma. Noista minulla oli kaksi, eli kaksisuuntaisuus ja tietty neuroottinen mielenlaatu, sekä hankaluus luoda sosiaalisia suhteita, varsinkin lähtiessäni pesästä opiskelemaan. Päädyin juomaan pohjimmiltaan itseaiheutetusta eristyksestäni, ja siitä auttamatta seuraavasta masennuksesta.
Ensimmäinen vastaus kysymykseen on ilmiselvä: tietenkin voi. Moni on tunnetusti parantunut riippuvuudesta.
Mutta se miten tuo tapahtuu tai tehdään on epäselvempi juttu. Monet päihdelääketieteeseen erikoistuneetkin myöntävät, että mitään selvää yleistä kaavaa ei ole. Yleisesti toimivia, tieteellisen tiedon tukemia hoitokeinoja ei juurikaan ole. Akuutti vieroitus osataan hoitaa jokseenkin kaikkien aineiden kohdalla, mutta se keskeinen oppimis-, motivaatio- ja hedoninen vamma on sellainen, ettei siihen ole mitään täsmälääkettä. Se on toistaiseksi mitä on, kun kerran ammuit itseäsi jalkaan.
Pari kirjallisuuden tukemaa miellyttävää ajatusta kuitenkin on. Ensinkin, päihdeongelma tuppaa palamaan iän myötä loppuun. Kunhan vain pysyt hengissä ja terveenä ja toimintakykyisenä jonnekin 50a-tuntumaan, ongelma usein menee itsekseen pois, tai ainakin laantuu hallittavalle tasolle.
Sosiaalisuus, toimiva parisuhde, ja ylipäänsä tekeminen, auttavat myös. Minä en AA-touhuihin niin usko, varsinkaan kun tutkimusnäyttöä ei ole (tulekaan), mutta siinä määrin kuin toimivat, uskoakseni niistä on apua siksi että tosiaan on seuraa ettei erakoiduta, on tarkoitus, auttavat täyttämään ihmisen perustarpeet joiden puute alunperinkin saattoi ajaa itselääkitsemään, ja sitten on myös tekemistä joka pitää mielen pois päihteestä. Myös, jokin päihteetön tila ja konteksti, jossa olla. Eri kuin se jossa on totuttu vetämään.
Viimein, ne mielenterveysongelmat sekä sosiaalisest vajeet kannattaa tutkituttaa ja hoidattaa etukätisesti. Minun kaksisuuntaisuuttani tai eristäytymistaipumustani ei saatu kuriin ennen kuin kehitin alkoholiongelman. Monien Junailijankujan Taloni aikaisten frendieni ADHD:tä ei hoidettu ajoissa, ja sitten heillä on nyt vastaava pistoamfetamiiniongelma. Maailmalta myös kuuluu, että niin fyysiset kuin emotionaalisetkin kivut, kuten PTSD, johtavat usein ongelmiin opioidien kanssa. Eli siis päihdeongelman ennaltaehkäisyssä ja sen alkuvaiheen hoidossakin, terapia ja sopiva lääkehoito pitäisi aloittaa ajoissa.
On meinaan aika ikävä todeta, että minulle se ennaltaehkäisy tai alkuvaiheen hoito on jo liian myöhäistä. Nyt mennään syvissä vesissä, ja on täysin mahdollista että niihin vielä hukutaankin. Vaikka tasan tiedän kaiken sen minkä päihdelääkärinikin, jo.
