2011-04-15

Sananvapaus vs. tekijänoikeus

Tuli juuri uutisia, että Matti Nikin sakkotuomio tekijänoikeusrikkomuksesta pysyi voimassa. Hovioikeus perusteli kantaansa sillä, että kehno parodia ei tässä riitä sananvapausperusteena ylittämään Pelastakaa Lapset ry:n tekijänoikeudellista intressiä.

Voisikohan joku kertoa minulle missä nämä tuomarit ovat lukeneet lakinsa? Moni onkin jo kommentoinut sitä kuinka järjetön tämä päätös on perusoikeuksien näkökulmasta: eiköhän kuitenkin parodian onnistuneisuus ole irrelevanttia sen kannalta onko se suojattua? Ja eiköhän tällainen ajankohtaiseen aiheeseen liittyvä poliittinen keskustelu ole juuri se ensisijainen asia jota tällaiset reiluun hyödyntämiseen liittyvät poikkeukset pyrkivät immateriaalioikeudessa suojaamaan? Ja niin edelleen.

Itselleni tässä on kuitenkin häkellyttävintä se, että tuomareilta menee täysin ohi, miksi tekijänoikeus ylipäänsä on olemassa. Sen perusteluhan liittyy immateriaalityöntekijän odotukseen siitä, että työn tuloksella voi elättää itsensä, ja sitä kautta yhteiskunnalliseen kannustimeen tuottaa uutta materiaalia yleisön saataville. Missä kohtaa Nikin parodia on muka loukannut tätä perusperiaatetta? On nimittäin sataprosenttisen varmaa, ettei kyseinen parodia ole käypä korvike alkuperäiselle tai kilpaile sen kanssa. Aivan yhtä varmaa on, että Nikki ei olisi tilannut kyseiseltä tekijältä uutta, erinäköistä parodiasaittia, kun tottahan homma menee pieleen jos saitti ei näytä samalta. Ja onpa lievästi sanoen uskomaton ajatus sekin, että mahdollisuus myydä kopio lookista Nikille jotenkin olisi vaikuttanut Pelastakaa Lapsen ry:n kannustimiin luoda saitistaan tietynnäköinen—vai yrittääkö joku oikeasti väittää että PeLa olisi joissain oloissa suostunut moiseen tai antanut sen vaikuttaa toimintaansa? Nikki ei tässä edes rikkonut sitä ainoaa pientä sirpaletta tekijänoikeudessa, joka on tarkoitettu muuhunkin kuin kannustamiseen, eli moraalisia oikeuksia.

Niinpä hovioikeuden päätöksessä ei ole kyse pelkästään kyvyttömyydestä ymmärtää kuinka tärkeää sananvapaus on: Nikin sananvapaus ja PeLa:n tekijänoikeushan eivät edes olleet ristiriidassa tavanomaisen tekijänoikeuden tulkinnan mukaan, jolloin minkäänlaista tasapainotusta kyseisten oikeuksien välillä ei olisi tarvinnut tehdä. Todellisuudessa päätöksestä näkyykin, että tekijänoikeutta ei enää tulkita järkevällä tavalla, vaan se on laajentunut järkiperustelunsa ulottumattomiin. Siinä ei enää ole kysymys kannustimesta tuottaa, vaan ehdottomasta omistajuudesta tietoon. Tämä omistajuus tulkitaan nyt niin laajasti, että se menee perustuslaillisen sananvapauden yli, jopa tilanteessa jossa laki erityisesti takaa mahdollisuuden juuri tällaiseen sananvapauden harjoittamiseen, ja jossa ainoa mahdollinen haitta tekijälle sananvapauden käyttämisestä on mahdollinen kolaus tekijän maineelle, jälkikäteen, poliittisesti ajankohtaisessa keskustelussa. Hovioikeus siis päätyi siunaamaan omistusoikeuden tahrattomaan imagoon. Kuinka paljon surkeammin lakia oikein pitää tulkita, ennen kuin virhettä pitää epäillä tahalliseksi?

2011-04-05

Vittumainen peltipoliisi

Tyypilliseen tapaani ajatus liukuu aiheesta toiseen, erityisesti näin iltasesta. Tällä kertaa törmäsin Facebookissa Halla-Ahon toteamukseen, että hän oli jäänyt ensimmäistä kertaa kiinni ylinopeudesta. Joku mainitsi seuranneessa säikeessä peltipoliisit, ja yllättäen toinen heitti suoraan perään ehkä parhaan Hitler-subbauksen koko Tuubissa—olipa vieläpä natsi-halla-aho-aiheeseen liittyen suomi-hitler-sakko-jopo. Tuo oli pakko jakaa välittömästi Naamakirjassa, kommentilla: 
Kai tästäkin voi vielä parantaa, joo. Mutta silti hysteerisin Hitler-pätkä jonka olen nähnyt. Ja siis vielä juurikin aiheesta, josta voisi tulla noin pitkäikäinen ja äänekäs vitutus. xD
Sitten kuitenkin aloin miettiä vakavammin, miksi juuri peltipoliisi on niin tunteitaherättävä aihe. Sillä onhan se. Nyt olen yhtäkkiä aika varma että löysin tuolle oikeustaloustieteellisen perustelun.

Erilaisten rangaistusten ja korvaustenkin tärkein syy eritoten oikeustaloustieteellisessä analyysissa on yleinen pelote- ja siitä seuraava ennaltaehkäisyvaikute. Molempien tarkoituksena on aikaansaada tilanne, jossa yksilön ei kannata tehdä taloudellisesta tehokkuudesta poikkeavia tekoja. Korvaukset toteuttavat tätä niin, että taloudellisesti korvattavissa olevissa asioissa joutuu jälkikäteen korvaamaan toisen menetykset, jolloin ainakin teoreettisesti olisi ollut vähintään yhtä kannattavaa vapaaehtoisesti sopia toisen kanssa etukäteen että teon saa tehdä. Rangaistukset taas hallitsevat tilanteita, joissa a) aiheutetaan toisille riskejä jotka eivät ylipäänsä ole täysin taloudellisesti korvattavissa (ihmiselämille ei ole järkevää hintaa, markkinoiden puutteessa), tai b) aiheutetaan niin suuria taloudellisia riskejä, ettei välttämättä ole sitten varaa korvata niitä jos ne sattuvat toteutumaan ("judgment proofness"). Tämän takia korvaukset riippuvat vahingosta, kun taas rangaistukset tähtäävät tulosidonnaisuuden tai suoranaisen tekijälle aiheutetun, yleisinhimillisen haitan kautta ensi sijassa yhtäläiseen estovaikutukseen tekijästä riippumatta. (Tämä raja-aita ei toki ole suora tai täydellinen, mutta hyvä apuväline analyysiin.)

Näistä periaatteista yleensä seuraa, että korvaukset tulisi asettaa suoraan käänteisessä suhteessa kiinnijäämistodennäköisyyteen. Jos olet tehnyt vahingon x ja kiinnijäämistodennäköisyys on y, korvauksen teosta kun jäät kiinni tulisi olla (1/y)*x. Silloin nimittäin kiinnijäävien kokonaiskorvaukset riittävät kattamaan kaikkien vahingoitettujen kokonaiskulut. Kriteerinä on tällöin puhtaasti se, että on tosiaan tehnyt teon ja jäänyt siitä kiinni. Useimpien on helppo ymmärtää tämä lasku, ainakin hieman miettien.

Rangaistuksissa, eli puhtaassa ennaltaehkäisyssä, kyse ei kuitenkaan ole siitä, oletko tehnyt teon. Kyse on puhtaasta estovaikutuksesta, ja jo teon yritys riittää kertomaan että sinuun pitäisi kiinnijääneenä soveltaa rangaistusta. Rangaistus ei siis mitenkään mene aiheutetun haitan mukaan, ja usein kun tekoja ei voida niin tarkkaan erotella toisistaan kun lopputuloksissa ei tarvitse olla selvää eroa, rangaistuksen hajonta voi olla suurikin suhteessa siihen mitä näkyvä todistusaineisto sanoo. Ne päänsisäiset motiivit joiden nojalla supertäydellinen rangaistus pitäisi määrätä, eivät myöskään ole oikeuskelpoista tauhkaa; tapon/murhan, tai tässä sitten harmittoman ylinopeuden/systemaattisen piittaamattomuuden ero on poliisille ja oikeudelle pitkälti näkymätön.

Ihmisillä on aika syvät moraali-intuitionsa rangaistuskäytännöistä, jotka joskus menevät väärään, ja joskus oikeaan. Tässä ne tietyllä tavalla nähdäkseni menevät oikeaan. Nimittäin, jos meillä on vain kerran vuodessa yllätysratsia, useimmat eivät koskaan jää kiinni ylinopeudesta jolleivat aja kenenkään yli, vaikka nostavat voimakkaasti sitä riskiä rajalla että jonkun yli ajetaan. Myös vamman tasoa, koska nopeustasot nousevat pitkälti yli järkevän. Silloin poliisi joutuu toimimaan rangaistusregiimissä: tulosidonnainen sakko on tehokas (tai tehokkain, tarkoitan) sakotuksen laji.

Jos kuitenkin noita ratsioita olisi joka paikassa puolen kilometrin välein, juuri kukaan ei ajaisi merkittävää ylinopeutta, ja sikäli kuin nopeusrajoitukset olisivat ylipäänsä kunnossa, vaihtokauppa nopeuksien ja onnettomuusriskin välillä olisi jo aikalailla hyvinoptimoitu. Tällaisessa regiimissä ylinopeutta tulisi kohdella päin vastoin korvausongelmana, jossa kiinnijäämisriskikin on niin korkea ettei korvauksen tulisi kohota juuri aiheutetun riskin odotusarvoa korkeammaksi.

Peltipoliisit rikkovat tämän kuvan. Toisaalta ne tuomitsevat hyvin samalla tavalla kuin perinteinen poliisi jonka tehokkaasti pitäisi noudattaa sakkomallia. Voi mennä kortti, tai ainakin voi tulla mittavat, tulosidonnaiset sakot, jo pienestäkin ylinopeudesta. Samaan aikaan niiden ilmaisutarkkuus, -halpuus ja -tiheys lähentyvät sellaista täydellistä ja hienojakoista valvontaa, jossa tehokkaasti ajatellen tulisi soveltaa ennemminkin korvausmallia. Vieläpä erittäin suurella kiinnijäämistodennäköisyydellä, eli siis hyvin pienellä kertoimella nähden odotusarvoiseen haittaan. Mikä sitten on paljon pienempi kertakorvaus kuin se joka tavallisen poliisin tulisi antaa, harvemmassa ja epätäydellisemmässä valvonnassaan, samasta ylinopeudesta.

Uskoakseni tämä epäsuhta voisi selittää molemmat puolet peltipoliisin ongelmista. Ensinkin, yhteiskunta suosii sitä, erityisesti sakkoautomaattina. Se tosiaan tuo lisätuloja, kun sakottaa kuin poliisi mutta valvoo kuin Isoveli. Ja toisekseen, miksi autoilija vihaa sitä: koska se kasvattaa sakkomaksuja ja yleistä stressiä ajaessa aivan kuten omnipotentti Isoveli, vaikka oma intuitio sanookin ettei maksu ole suhteessa pienten ja tilannesidonnaisten ylinopeuksien todella aiheuttamaan riskiin. Nuo jälkimmäisethän tosiaan ovat arvioita rajalla, eivätkä sellaisia äärimmäisiä arvioita joita vastaan rangaistuksilla tapellaan, eli juuri tässä yksilö itse asiassa pystyy intuitiollaan tekemään enemmän tai vähemmän järkeviä yhteisöllisiäkin hyötyarvioita. Tietäneekin että pystyy, lähimmäistensä annettua koko elämänsä ajan hänelle palautetta noista pienemmistä arvioista.

Aivan viimein, täytyypä taas myös kytkeä tämä piraattijuttuihinkin. Niissä toki vaikuttaa moni muu periaate, joista taatusti kirjoitan kun joku muistuttaa vain. Mutta näissäkin vaikuttaa sama asia: kumpi ompikaan tärkeämpi, se riittävä mutta toisaalta kohtuullinen ennaltaehkäisy joka liittyy tuloihin tai mistään riippumattomaan vankeusaikaan, ja toisaalta korvaus? Väittäisin, että viimeaikaisissa piraattioikeudenkäynneissä on tapahtunut aika samantapainen oikeustaloudellisen tehokkuuden rikkomus, ja että itse asiassa piraattien/kansan syvien rivien närkästys yltiökorvauksiin selittyy aikalailla saman mekanismin kautta. Pitkästä kokemuksesta ja samastuksesta muihin asioihin, me vain tunnemme, että moiset korvaukset eivät ole hyvästä yhteisöllekään—ja olemme ihan oikeassa siinä jopa niin pitkälle että taloudellisen tehokkuuden vaikutukset ja siihen liittyvä analyysi ovat samaa mieltä asiasta.

2011-04-04

Veroistako työttömyyttä?

Viime aikaisissa vaalitenteissä moni oikeistolainen on painottanut veronalennusten merkitystä työllisyyttä lisäävänä tekijänä, kun taas vasemmistolaiset väheksyvät selitysmallia. Heikki Patomäki meni jopa niin pitkälle, että väitti verotuksen olevan täysin merkityksetöntä työllisyydelle: voitto se on se pienikin voitto, joka verotuksen jälkeen jää käteen.

Itse olen yllättäen aiheessa taipuvainen kannattamaan Patomäen analyysia, joskaan se ei selvästikään ole koko totuus. Sehän ainakin tiedetään, että verotus joka kohdistuu suoraan liikevaihtoon tai reaalisiin suureisiin, voi tuottaa kynnyksiä ja kertaumia jotka vaikuttavat työllisyyteen. Voittojen ja tappioiden differentiaalinen verotus on myös pumppu, joka tuottaa epäneutraaleja tuloksia ajan yli.

Mutta jos oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi että koko verokiila tulee proportionaalisesta palkkaverosta, ja että yritystuloverot, alvit ynnä muut tavalliseen tapaan ovat tehokkailla markkinoilla ekvivalentteja sen kanssa, ei ole mitään selvää kanavaa jonka kautta kasvava verotaakka yhdessäkään näistä veromuodoista alentaisi työllisyyttä. Ainahan nimittäin voi tarjota alhaisempaa nettopalkkaa kunnes vaihto jälleen kannattaa. Työntekijä ja työnantaja ovat molemmat tämän jälkeen köyhempiä, markkinaelastisuuksien määrämässä suhteessa, mutta jollei palkassa törmätä johonkin kiinteään rajaan, itse vero sinänsä ei estä palkkaamista vaikka sen aste lähentelisi 100%:aa. Lisäksi, tottahan julkinen sektori sitten laajentuessaan pystyy myös palkkaamaan lisää porukkaa töihin, joskin epäilemättä kehnommalla (reaali)palkalla.

Tutkimus näyttäisi tukevan tätä näkökulmaa. Niin luonnollisissa kokeissa kuin poikittaistutkimuksissakin kokonaisverokiila ja työllisyys korreloivat melko heikosti, ja mitä muistelen joskus nähneeni lukuja, prosenttiyksikön nettoalennus veroissa nostaa rajalla työllisyyttä, olosuhteista riippuen, vain 0.2-0.5%-yksikköä. Samoin, Tanskan flexsecurity-malli kertoo, että varsin korkeitakin työllisyysasteita voidaan tavoittaa äärimmäisen kireästä verotuksesta huolimatta. Tarkemmassa ekonometrisessa analyysissa näyttäisi vielä, että selittävin tekijä työttömyydelle on sääntelyn, kehittymättömien työmarkkinoiden sekä rakenteellisten tekijöiden tuottama kitka työmarkkinoilla.

Tällainen aineisto tukee omaa kuvaani, jossa verotuksella on kolme haitallista vaikutusta talouteen. Ensinkin, se ei tosiaan aiheuta selviä kannattavuusrajoja jotka suoraan tuottaisivat työttömyyttä, mutta se kyllä kertauttaa kaikkia niitä luonnollisia ja luonnottomia portaita joita muuten kohdataan. Niinpä minimipalkka yhdessä 50% veroasteen kanssa on lonkalta heittäen likimain sama kuin kaksinkertainen minimipalkka. Hinta- ja muusta sääntelystä sitten tiedetään, että se aina ja kaikkialla työntää markkinat epätasapainoon, eikä meillä ole siitä puutetta. Irtisanomissuoja tulee tässä heti seuraavana mieleen, kuten tulee sekin että vahva viimekätinen sosiaaliturva nostaa varsinkin matalan tuottavuustason työn suhteellista varaushintaa. Ei olekaan ihme, että verotus tuntuu vaikuttavan työllisyyteen lähinnä Euroopassa, jossa sääntelykin on kireää.

Erityisesti pienyrittäjyyden kohdalla tässä pitäisi muistaa lisäksi pari asiaa. Varsinkin alkavalla yrittäjällä on niskassaan mittavat riskit, jotka pitäisi pystyä kantamaan hyvin epätäydellisten luottomarkkinoiden avulla. Verotus kertauttaa näitäkin: alkupääomaa ei saa loputtomasti, eli jos toimintakulut paisuvat verotuksen takia kaksinkertaisiksi, on puolet vähemmän aikaa saada yritys tuottamaan. Lisäksi meillä riskiä kasvattaa vielä hullu lainsäädäntö, jossa epäonnistua saa vain kerran, ja sitten on pysyvässä velkaloukussa. Tuon takia ihmettelenkin kovasti, miksi näissä vaaleissa juuri kukaan itseni ja Johannes Koskisen lisäksi ei ole maininnut yksityistä konkurssia uudistusmahdollisuutena, tai puhunut esimerkiksi positiivisen luottotiedon mahdollisuuksista.

Toisekseen, diskriminatiivinen verotus tuottaa tunnetun kuolleen painonsa, joka vähentää ihmisten hyvinvointia. Tällä ei ole sinänsä paljonkaan tekemistä työllisyyden kanssa, mutta se kyllä saattaa yhteiskunnan kehnompaan asemaan samalla BKT-tasolla. Vähempikin tulo voisi riittää, jos se voitaisiin käyttää tehokkaammin, ja kun tämä pätee a fortiori viimekätiseen sosiaalitukeen, eli siis työn lopulliseen varaushintaan matalapalkka-aloilla, niin...

Ja kolmanneksi, verotus on pois investoinneista sekä eritoten niiden tuottamasta kasvusta, koska julkisen sektorin investointiaste tuppaa olemaan yksityistä alhaisempi, ja tehdyt investoinnit tuntuvasti tuottamattomampia. Kasvulla kyllä jälleen tällaisissa kitkaisissa, politisoituneissa ja säännellyissä järjestelmissä kuin omamme on se vaikutus, että se ylittää sellaisia nimellisiä jäykkyyksiä joiden avulla uuskeynesiläiset mikromallit selittävät työttömyyttä. Plus tietty pitkällä aikavälillä reaalinen kasvu auttaisi pärjäämään pienemmälläkin nimellisellä palkkasummalla, jälleen.

Niinpä nähdäkseni on samalla selvää, että verotus on huomattavan haitallista taloudelle, kuin että se itse asiassa ei ole ensisijainen työttömyyden syy. Hyvinvointia ja työllisyyttä pitäisi siksi käsitellä kahtena erillisenä asiana, ja verotusta tekijänä joka vaikuttaa selvästi enemmän ensimmäiseen kuin jälkimmäiseen.

2011-04-01

Addiktio(i)sta

Päivä, pari sitten Piraattien IRC-kanavalla tuli hieman juttua sähkötupakoista, ja sitten yhtäkkiä myös addiktion neurokemiallisesta pohjasta. Joku suositteli, että tuohon liittyvää tutkimusta avattaisiin hieman blogahtaen. Juuri minä ja juuri perjantai-iltana alkoi tuntua hyvältä tavalta avata aihetta, sitten, kun tiedän vähän liikaakin alkoholista ja tupakasta.

Keskustelu aiheesta lähti siitä, että viimeaikaisen tutkimuksen mukaan tupakan sisältämä nikotiini ei sinänsä ole riittävä tekijä aiheuttamaan eläinmalleissa riippuvuuskäyttäytymisen merkkejä. Lisäksi tarvitaan tupakan muita ainesosia, nähtävästi tärkeimpänä niistä monoamiinioksidaasientsyymi(e)n estäjät, joita tupakassa myös esiintyy. Tällaiset kemikaalit perinteisemmin tunnetaan voimakkaina mielentilalääkkeinä, ja ne toimivat lamaamalla mekanismin joka luonnostaan hajottaa monoamiinivälittäjäaineita aivoissa. Eli pääasiassa tai ainakin parhaiten tunnettuina dopamiinia ja serotoniinia.

Serotoniini lienee suomalaisille varsin tuttu välittäjäaine. Meillä masennutaan, ja sen jälkeen serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavat lääkkeet ovat yleensä ensimmäinen puolustuslinja. MAO-estäjät olivat edellinen lääkepolvi tässä, kun nykyään käytetään mieluummin SSRI-lääkkeitä, jotka pureutuvat vain serotoniinitasoon. Ne kuitenkin nostavat samalla tavalla sitä kuin MAOI:kin. Toisin kuin moni, itse arvioisin serotoniiniin liittyvän nykytutkimuksen niin, että se ei piristä, vaan parantaa itsehillintäkykyä laskevan serotoniiniradan kautta, mikä välillisesti ehkä vaikuttaa kykyyn hallita masennuskierrettä. Samasta syystä SSRI:t ovat varsin epävarmoja masennuksen hallitsijoita, niillä on täsmälliset sivuvaikutuksensa esim. neuroottisen käyttäytymisen edistäjinä, ja niin pois päin.

Serotoniinijärjestelmään liittyvät vaikutukset eivät kuitenkaan tuntuisi olevan järin olennainen osa addiktion syntymekanismia tai sen ylläpitoa. Tietyt serotoniinireseptorin alatyypit ovat kyllä implikoituja käytön suhteen, kun lähes kaikki hallusinogeeniset aineet vaikuttavat niihin suoraan ja vahvasti. Mutta sinänsä tästä ei seuraa addiktiopotentiaalia, vaan vain "moniväristä viihdettä". Päin vastoin alhaisilla serotoniinitasoilla näyttäisi esiintyvän itsekontrollin puutetta ja siitä seuraavaa aggressiota, eritoten muuten altistavien tekijöiden läsnäollessa.

Voidaan siis väittää, että ainakin osa psykoaktiivisten aineiden käytöstä lähtee vahingossa opitusta itselääkinnästä, jonka tarkoitus on vähentää alhaisen serotoniinitason ongelmia; näin vaikkapa stressitupakoinnissa, tai siinä yhtäkkisessä sosiaalisuudessa johon jalkapallohuligaani kykenee vedettyään ekstaasia/sieniä/happoa, tai vaikkapa ihan vain lääkkeenä yleiseen tylsyyteen (vrt. "Rat Park experiment"). Sen sijaan ylläpidettyä addiktiokäyttäytymistä tästä ei tuntuisi seuraavan, eli serotoniini voitaneen jättää sen selitysmallina pitkälti sivuun.

Dopamiini onkin sitten jo aivan eri juttu. Se tunnetaan parhaiten skitsofreniasta, jossa päähypoteesi nykyään sanoo, että skitsofrenian positiiviset oireet kuten hallusinaatiot johtuvat suureksi osaksi liiallisesta dopaminergisestä ärsytyksestä. (Nähtävästi negatiiviset oireet ovat kokonaan eri juttu, eivätkä nykyisen psykofarmakan hallittavissa.) Sitä hallitaan sitten eri tavoin dopamiinin toimintaa estävillä lääkkeillä: lähes kaikki antipsykootit joilla on mitään yleistä tehoa kuuluvat tasolla tai toisella tähän lääkeaineluokkaan.

Aivan kuten muillakin välittäjäaineilla, dopamiinillakin on monta eri tehtävää elimistössä, ja eri alueilla eri tehtävät. Addiktion kohdalla huomio on kiinnittynyt mesolimbisen dopamiiniradan toimintaan. Se kun näyttää aktivoituvan melko säännönmukaisesti kaikkien väärinkäytölle alttiiden aineiden läsnäollessa. Tuosta sitten seuraa kiintoisa pala historiaa.

Dopamiinia nimittäin on pidetty pitkän aikaa jonkinlaisena mielihyväkemikaalina, juuri sen takia että hyvää oloa aiheuttavat kemikaalit tuntuvat aktivoivan tuota rataa. Myös sen takia, että hyvää/pahaa oloa, ja siis siihen liittyvää käyttöä/vieroitusoireita on pidetty addiktion ensisijaisena syynä. Uudemman tutkimuksen perusteella tuo kuva näyttäisi kuitenkin olevan väärä: mesolimbinen dopamiinirata näyttäisi enemmänkin liittyvän oppimiseen ja tarkoitushakuiseen toimintaan. Esimerkiksi skitsofrenian positiivisia oireita on viime aikoina yritetty selittää tietynlaisella "ylioppimisella", eli rakenteen näkemisellä kaaoksesta silloin kun sitä ei oikeasti siellä ole, ja toisaalta on pitkään ollut tunnettua, että antipsykootit johtavat tarkoitushakuisen käyttäytymisen ja oppimisen puutteeseen. Dopamiiniin toki vaikuttaa suoraan myös hyvä olo, esimerkiksi opiaattireseptorien kautta, koska hyvä olo on merkki siitä että pitäisi oppia toistamaan nykyistä käytöstä. Mutta homma ei nähtävästi mene toiseen suuntaan: se oppiminen voi tapahtua täysin ilman mitään hyvää oloakin, jopa neurokemiallisella tasolla.

Tällainen teoria selittää huomattavan paljon enemmän addiktiosta kuin aiempi fyysisiin vieroitusoireisiin tai hyvään oloon liittyvä behavioralistinen ehdollistumisteoria. Esimerkiksi, tupakasta ei tule erityisen hyvä olo. Ei edes siitä aamun ensimmäisestä; se vain pistää pään jumiin. Alkoholista kyllä vähän tulee, kun se aivan erillistä tietään estää estoja, neurooseja ja pahoja oloja. Kannabiskin, joka vaikuttaa aivan täysin eri teitä vielä, on kiintoisaa ja potentiaalisen väärinkäytön kohde, mutta sen aiheuttamaa hyvää oloa ei oikeasti ymmärretä puolisikaan -- ja suhteessa siihen hyvään oloon sen addiktiopotentiaali on nähtävästi naurettavankin alhainen.

Yksi yhteinen tekijä kuitenkin löytyy, ja se on tuon mesolimbisen dopamiiniradan ärsytys. Päihteet kautta linjan näyttäisivät siten antavan oppimis- ja toistosignaalin. Erillisenä siitä, että on mitään vieroitusoireita tai mielentilaan liittyvää välitöntä kannustinta. Ihan vain opettavan tekemään kuten teit vaikutuksen alaisena. Eli siis käyttämään. Tämä selittää miksei tarvitse tulla hyvää oloa että jää koukkuun aineeseen, sen miksi tulee käytettyä uudestaan vielä pitkänkin ajan päästä, sen miksi käyttö on voimakkaasti tilannesidonnaista, sen miksi aineen vaarallisuus ei ole juuri missään sidoksissa addiktiopotentiaaliin, miksi riippuvuudenhoito on niin pseudotieteen tasolla nykyään, miksi porttiteoria voi tietyissä tilanteissa toimia mutta ei todellakaan ole käypäinen yleisselitys, ja monta, monta muuta asiaa.

Kirjoitan tästä, koska totta kai addiktion teoria on poliittisesti tosi relevanttia. Tuo sähkötupakka-aihe on se näkyvin esimerkki juuri nyt: ei niissä ole tavaraa joka aiheuttaa riippuvuutta, vaan vain ainetta joka aiheuttaa muita muutoksia. Eli järkevä politiikka olisi se, että ne ovat vapaasti saatavilla ja näkyvissä, kun taas varsinainen tupakka ei -- eli juuri päinvastainen tilanne kuin nykyään. Samoin, tottahan tällaisesta jatkuvasti laajentuvasta ymmärryksestä pitäisi vetää se johtopäätös, että tuotekehityksen tulisi antaa toimia kivojen päihteiden kanssa vapaasti, kunhan eivät altista pahalle addiktiolle.

Ihan viimeksi pitää mainita kahvi. Nähtävästi myös siinä on ne omat MAO-estäjänsä, jotka kenties voisivat selittää miksi se on myös addiktiivinen stimulantti kauan sen jälkeenkin kun (adenosiinivälitteiset) vieroituspäänsäryt ovat menneet ohi. Kun addiktioasioita miettii tällä tasolla, tulee heti mieleen, että eikös se kahvi tosiaan myös ollut aika addiktiivista kamaa, erona puhtaista vieroitusoireista, hyvin yleisesti käytetty stimulantti, semmoinen jossa on muutakin kuin vain kofeiinia joka piristää, ja siis aika verrattavissa tupakkaan. Tai laittomiin piristeisiin. Tai ylipäänsä huumeisiin, aivan vastaavan dopaminergisen vaikutuksensa takia...