Päivä, pari sitten Piraattien IRC-kanavalla tuli hieman juttua sähkötupakoista, ja sitten yhtäkkiä myös addiktion neurokemiallisesta pohjasta. Joku suositteli, että tuohon liittyvää tutkimusta avattaisiin hieman blogahtaen. Juuri minä ja juuri perjantai-iltana alkoi tuntua hyvältä tavalta avata aihetta, sitten, kun tiedän vähän liikaakin alkoholista ja tupakasta.
Keskustelu aiheesta lähti siitä, että viimeaikaisen tutkimuksen mukaan tupakan sisältämä nikotiini ei sinänsä ole riittävä tekijä aiheuttamaan eläinmalleissa riippuvuuskäyttäytymisen merkkejä. Lisäksi tarvitaan tupakan muita ainesosia, nähtävästi tärkeimpänä niistä monoamiinioksidaasientsyymi(e)n estäjät, joita tupakassa myös esiintyy. Tällaiset kemikaalit perinteisemmin tunnetaan voimakkaina mielentilalääkkeinä, ja ne toimivat lamaamalla mekanismin joka luonnostaan hajottaa monoamiinivälittäjäaineita aivoissa. Eli pääasiassa tai ainakin parhaiten tunnettuina dopamiinia ja serotoniinia.
Serotoniini lienee suomalaisille varsin tuttu välittäjäaine. Meillä masennutaan, ja sen jälkeen serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavat lääkkeet ovat yleensä ensimmäinen puolustuslinja. MAO-estäjät olivat edellinen lääkepolvi tässä, kun nykyään käytetään mieluummin SSRI-lääkkeitä, jotka pureutuvat vain serotoniinitasoon. Ne kuitenkin nostavat samalla tavalla sitä kuin MAOI:kin. Toisin kuin moni, itse arvioisin serotoniiniin liittyvän nykytutkimuksen niin, että se ei piristä, vaan parantaa itsehillintäkykyä laskevan serotoniiniradan kautta, mikä välillisesti ehkä vaikuttaa kykyyn hallita masennuskierrettä. Samasta syystä SSRI:t ovat varsin epävarmoja masennuksen hallitsijoita, niillä on täsmälliset sivuvaikutuksensa esim. neuroottisen käyttäytymisen edistäjinä, ja niin pois päin.
Serotoniinijärjestelmään liittyvät vaikutukset eivät kuitenkaan tuntuisi olevan järin olennainen osa addiktion syntymekanismia tai sen ylläpitoa. Tietyt serotoniinireseptorin alatyypit ovat kyllä implikoituja käytön suhteen, kun lähes kaikki hallusinogeeniset aineet vaikuttavat niihin suoraan ja vahvasti. Mutta sinänsä tästä ei seuraa addiktiopotentiaalia, vaan vain "moniväristä viihdettä". Päin vastoin alhaisilla serotoniinitasoilla näyttäisi esiintyvän itsekontrollin puutetta ja siitä seuraavaa aggressiota, eritoten muuten altistavien tekijöiden läsnäollessa.
Voidaan siis väittää, että ainakin osa psykoaktiivisten aineiden käytöstä lähtee vahingossa opitusta itselääkinnästä, jonka tarkoitus on vähentää alhaisen serotoniinitason ongelmia; näin vaikkapa stressitupakoinnissa, tai siinä yhtäkkisessä sosiaalisuudessa johon jalkapallohuligaani kykenee vedettyään ekstaasia/sieniä/happoa, tai vaikkapa ihan vain lääkkeenä yleiseen tylsyyteen (vrt. "Rat Park experiment"). Sen sijaan ylläpidettyä addiktiokäyttäytymistä tästä ei tuntuisi seuraavan, eli serotoniini voitaneen jättää sen selitysmallina pitkälti sivuun.
Dopamiini onkin sitten jo aivan eri juttu. Se tunnetaan parhaiten skitsofreniasta, jossa päähypoteesi nykyään sanoo, että skitsofrenian positiiviset oireet kuten hallusinaatiot johtuvat suureksi osaksi liiallisesta dopaminergisestä ärsytyksestä. (Nähtävästi negatiiviset oireet ovat kokonaan eri juttu, eivätkä nykyisen psykofarmakan hallittavissa.) Sitä hallitaan sitten eri tavoin dopamiinin toimintaa estävillä lääkkeillä: lähes kaikki antipsykootit joilla on mitään yleistä tehoa kuuluvat tasolla tai toisella tähän lääkeaineluokkaan.
Aivan kuten muillakin välittäjäaineilla, dopamiinillakin on monta eri tehtävää elimistössä, ja eri alueilla eri tehtävät. Addiktion kohdalla huomio on kiinnittynyt mesolimbisen dopamiiniradan toimintaan. Se kun näyttää aktivoituvan melko säännönmukaisesti kaikkien väärinkäytölle alttiiden aineiden läsnäollessa. Tuosta sitten seuraa kiintoisa pala historiaa.
Dopamiinia nimittäin on pidetty pitkän aikaa jonkinlaisena mielihyväkemikaalina, juuri sen takia että hyvää oloa aiheuttavat kemikaalit tuntuvat aktivoivan tuota rataa. Myös sen takia, että hyvää/pahaa oloa, ja siis siihen liittyvää käyttöä/vieroitusoireita on pidetty addiktion ensisijaisena syynä. Uudemman tutkimuksen perusteella tuo kuva näyttäisi kuitenkin olevan väärä: mesolimbinen dopamiinirata näyttäisi enemmänkin liittyvän oppimiseen ja tarkoitushakuiseen toimintaan. Esimerkiksi skitsofrenian positiivisia oireita on viime aikoina yritetty selittää tietynlaisella "ylioppimisella", eli rakenteen näkemisellä kaaoksesta silloin kun sitä ei oikeasti siellä ole, ja toisaalta on pitkään ollut tunnettua, että antipsykootit johtavat tarkoitushakuisen käyttäytymisen ja oppimisen puutteeseen. Dopamiiniin toki vaikuttaa suoraan myös hyvä olo, esimerkiksi opiaattireseptorien kautta, koska hyvä olo on merkki siitä että pitäisi oppia toistamaan nykyistä käytöstä. Mutta homma ei nähtävästi mene toiseen suuntaan: se oppiminen voi tapahtua täysin ilman mitään hyvää oloakin, jopa neurokemiallisella tasolla.
Tällainen teoria selittää huomattavan paljon enemmän addiktiosta kuin aiempi fyysisiin vieroitusoireisiin tai hyvään oloon liittyvä behavioralistinen ehdollistumisteoria. Esimerkiksi, tupakasta ei tule erityisen hyvä olo. Ei edes siitä aamun ensimmäisestä; se vain pistää pään jumiin. Alkoholista kyllä vähän tulee, kun se aivan erillistä tietään estää estoja, neurooseja ja pahoja oloja. Kannabiskin, joka vaikuttaa aivan täysin eri teitä vielä, on kiintoisaa ja potentiaalisen väärinkäytön kohde, mutta sen aiheuttamaa hyvää oloa ei oikeasti ymmärretä puolisikaan -- ja suhteessa siihen hyvään oloon sen addiktiopotentiaali on nähtävästi naurettavankin alhainen.
Yksi yhteinen tekijä kuitenkin löytyy, ja se on tuon mesolimbisen dopamiiniradan ärsytys. Päihteet kautta linjan näyttäisivät siten antavan oppimis- ja toistosignaalin. Erillisenä siitä, että on mitään vieroitusoireita tai mielentilaan liittyvää välitöntä kannustinta. Ihan vain opettavan tekemään kuten teit vaikutuksen alaisena. Eli siis käyttämään. Tämä selittää miksei tarvitse tulla hyvää oloa että jää koukkuun aineeseen, sen miksi tulee käytettyä uudestaan vielä pitkänkin ajan päästä, sen miksi käyttö on voimakkaasti tilannesidonnaista, sen miksi aineen vaarallisuus ei ole juuri missään sidoksissa addiktiopotentiaaliin, miksi riippuvuudenhoito on niin pseudotieteen tasolla nykyään, miksi porttiteoria voi tietyissä tilanteissa toimia mutta ei todellakaan ole käypäinen yleisselitys, ja monta, monta muuta asiaa.
Kirjoitan tästä, koska totta kai addiktion teoria on poliittisesti tosi relevanttia. Tuo sähkötupakka-aihe on se näkyvin esimerkki juuri nyt: ei niissä ole tavaraa joka aiheuttaa riippuvuutta, vaan vain ainetta joka aiheuttaa muita muutoksia. Eli järkevä politiikka olisi se, että ne ovat vapaasti saatavilla ja näkyvissä, kun taas varsinainen tupakka ei -- eli juuri päinvastainen tilanne kuin nykyään. Samoin, tottahan tällaisesta jatkuvasti laajentuvasta ymmärryksestä pitäisi vetää se johtopäätös, että tuotekehityksen tulisi antaa toimia kivojen päihteiden kanssa vapaasti, kunhan eivät altista pahalle addiktiolle.
Ihan viimeksi pitää mainita kahvi. Nähtävästi myös siinä on ne omat MAO-estäjänsä, jotka kenties voisivat selittää miksi se on myös addiktiivinen stimulantti kauan sen jälkeenkin kun (adenosiinivälitteiset) vieroituspäänsäryt ovat menneet ohi. Kun addiktioasioita miettii tällä tasolla, tulee heti mieleen, että eikös se kahvi tosiaan myös ollut aika addiktiivista kamaa, erona puhtaista vieroitusoireista, hyvin yleisesti käytetty stimulantti, semmoinen jossa on muutakin kuin vain kofeiinia joka piristää, ja siis aika verrattavissa tupakkaan. Tai laittomiin piristeisiin. Tai ylipäänsä huumeisiin, aivan vastaavan dopaminergisen vaikutuksensa takia...
Keskustelu aiheesta lähti siitä, että viimeaikaisen tutkimuksen mukaan tupakan sisältämä nikotiini ei sinänsä ole riittävä tekijä aiheuttamaan eläinmalleissa riippuvuuskäyttäytymisen merkkejä. Lisäksi tarvitaan tupakan muita ainesosia, nähtävästi tärkeimpänä niistä monoamiinioksidaasientsyymi(e)n estäjät, joita tupakassa myös esiintyy. Tällaiset kemikaalit perinteisemmin tunnetaan voimakkaina mielentilalääkkeinä, ja ne toimivat lamaamalla mekanismin joka luonnostaan hajottaa monoamiinivälittäjäaineita aivoissa. Eli pääasiassa tai ainakin parhaiten tunnettuina dopamiinia ja serotoniinia.
Serotoniini lienee suomalaisille varsin tuttu välittäjäaine. Meillä masennutaan, ja sen jälkeen serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavat lääkkeet ovat yleensä ensimmäinen puolustuslinja. MAO-estäjät olivat edellinen lääkepolvi tässä, kun nykyään käytetään mieluummin SSRI-lääkkeitä, jotka pureutuvat vain serotoniinitasoon. Ne kuitenkin nostavat samalla tavalla sitä kuin MAOI:kin. Toisin kuin moni, itse arvioisin serotoniiniin liittyvän nykytutkimuksen niin, että se ei piristä, vaan parantaa itsehillintäkykyä laskevan serotoniiniradan kautta, mikä välillisesti ehkä vaikuttaa kykyyn hallita masennuskierrettä. Samasta syystä SSRI:t ovat varsin epävarmoja masennuksen hallitsijoita, niillä on täsmälliset sivuvaikutuksensa esim. neuroottisen käyttäytymisen edistäjinä, ja niin pois päin.
Serotoniinijärjestelmään liittyvät vaikutukset eivät kuitenkaan tuntuisi olevan järin olennainen osa addiktion syntymekanismia tai sen ylläpitoa. Tietyt serotoniinireseptorin alatyypit ovat kyllä implikoituja käytön suhteen, kun lähes kaikki hallusinogeeniset aineet vaikuttavat niihin suoraan ja vahvasti. Mutta sinänsä tästä ei seuraa addiktiopotentiaalia, vaan vain "moniväristä viihdettä". Päin vastoin alhaisilla serotoniinitasoilla näyttäisi esiintyvän itsekontrollin puutetta ja siitä seuraavaa aggressiota, eritoten muuten altistavien tekijöiden läsnäollessa.
Voidaan siis väittää, että ainakin osa psykoaktiivisten aineiden käytöstä lähtee vahingossa opitusta itselääkinnästä, jonka tarkoitus on vähentää alhaisen serotoniinitason ongelmia; näin vaikkapa stressitupakoinnissa, tai siinä yhtäkkisessä sosiaalisuudessa johon jalkapallohuligaani kykenee vedettyään ekstaasia/sieniä/happoa, tai vaikkapa ihan vain lääkkeenä yleiseen tylsyyteen (vrt. "Rat Park experiment"). Sen sijaan ylläpidettyä addiktiokäyttäytymistä tästä ei tuntuisi seuraavan, eli serotoniini voitaneen jättää sen selitysmallina pitkälti sivuun.
Dopamiini onkin sitten jo aivan eri juttu. Se tunnetaan parhaiten skitsofreniasta, jossa päähypoteesi nykyään sanoo, että skitsofrenian positiiviset oireet kuten hallusinaatiot johtuvat suureksi osaksi liiallisesta dopaminergisestä ärsytyksestä. (Nähtävästi negatiiviset oireet ovat kokonaan eri juttu, eivätkä nykyisen psykofarmakan hallittavissa.) Sitä hallitaan sitten eri tavoin dopamiinin toimintaa estävillä lääkkeillä: lähes kaikki antipsykootit joilla on mitään yleistä tehoa kuuluvat tasolla tai toisella tähän lääkeaineluokkaan.
Aivan kuten muillakin välittäjäaineilla, dopamiinillakin on monta eri tehtävää elimistössä, ja eri alueilla eri tehtävät. Addiktion kohdalla huomio on kiinnittynyt mesolimbisen dopamiiniradan toimintaan. Se kun näyttää aktivoituvan melko säännönmukaisesti kaikkien väärinkäytölle alttiiden aineiden läsnäollessa. Tuosta sitten seuraa kiintoisa pala historiaa.
Dopamiinia nimittäin on pidetty pitkän aikaa jonkinlaisena mielihyväkemikaalina, juuri sen takia että hyvää oloa aiheuttavat kemikaalit tuntuvat aktivoivan tuota rataa. Myös sen takia, että hyvää/pahaa oloa, ja siis siihen liittyvää käyttöä/vieroitusoireita on pidetty addiktion ensisijaisena syynä. Uudemman tutkimuksen perusteella tuo kuva näyttäisi kuitenkin olevan väärä: mesolimbinen dopamiinirata näyttäisi enemmänkin liittyvän oppimiseen ja tarkoitushakuiseen toimintaan. Esimerkiksi skitsofrenian positiivisia oireita on viime aikoina yritetty selittää tietynlaisella "ylioppimisella", eli rakenteen näkemisellä kaaoksesta silloin kun sitä ei oikeasti siellä ole, ja toisaalta on pitkään ollut tunnettua, että antipsykootit johtavat tarkoitushakuisen käyttäytymisen ja oppimisen puutteeseen. Dopamiiniin toki vaikuttaa suoraan myös hyvä olo, esimerkiksi opiaattireseptorien kautta, koska hyvä olo on merkki siitä että pitäisi oppia toistamaan nykyistä käytöstä. Mutta homma ei nähtävästi mene toiseen suuntaan: se oppiminen voi tapahtua täysin ilman mitään hyvää oloakin, jopa neurokemiallisella tasolla.
Tällainen teoria selittää huomattavan paljon enemmän addiktiosta kuin aiempi fyysisiin vieroitusoireisiin tai hyvään oloon liittyvä behavioralistinen ehdollistumisteoria. Esimerkiksi, tupakasta ei tule erityisen hyvä olo. Ei edes siitä aamun ensimmäisestä; se vain pistää pään jumiin. Alkoholista kyllä vähän tulee, kun se aivan erillistä tietään estää estoja, neurooseja ja pahoja oloja. Kannabiskin, joka vaikuttaa aivan täysin eri teitä vielä, on kiintoisaa ja potentiaalisen väärinkäytön kohde, mutta sen aiheuttamaa hyvää oloa ei oikeasti ymmärretä puolisikaan -- ja suhteessa siihen hyvään oloon sen addiktiopotentiaali on nähtävästi naurettavankin alhainen.
Yksi yhteinen tekijä kuitenkin löytyy, ja se on tuon mesolimbisen dopamiiniradan ärsytys. Päihteet kautta linjan näyttäisivät siten antavan oppimis- ja toistosignaalin. Erillisenä siitä, että on mitään vieroitusoireita tai mielentilaan liittyvää välitöntä kannustinta. Ihan vain opettavan tekemään kuten teit vaikutuksen alaisena. Eli siis käyttämään. Tämä selittää miksei tarvitse tulla hyvää oloa että jää koukkuun aineeseen, sen miksi tulee käytettyä uudestaan vielä pitkänkin ajan päästä, sen miksi käyttö on voimakkaasti tilannesidonnaista, sen miksi aineen vaarallisuus ei ole juuri missään sidoksissa addiktiopotentiaaliin, miksi riippuvuudenhoito on niin pseudotieteen tasolla nykyään, miksi porttiteoria voi tietyissä tilanteissa toimia mutta ei todellakaan ole käypäinen yleisselitys, ja monta, monta muuta asiaa.
Kirjoitan tästä, koska totta kai addiktion teoria on poliittisesti tosi relevanttia. Tuo sähkötupakka-aihe on se näkyvin esimerkki juuri nyt: ei niissä ole tavaraa joka aiheuttaa riippuvuutta, vaan vain ainetta joka aiheuttaa muita muutoksia. Eli järkevä politiikka olisi se, että ne ovat vapaasti saatavilla ja näkyvissä, kun taas varsinainen tupakka ei -- eli juuri päinvastainen tilanne kuin nykyään. Samoin, tottahan tällaisesta jatkuvasti laajentuvasta ymmärryksestä pitäisi vetää se johtopäätös, että tuotekehityksen tulisi antaa toimia kivojen päihteiden kanssa vapaasti, kunhan eivät altista pahalle addiktiolle.
Ihan viimeksi pitää mainita kahvi. Nähtävästi myös siinä on ne omat MAO-estäjänsä, jotka kenties voisivat selittää miksi se on myös addiktiivinen stimulantti kauan sen jälkeenkin kun (adenosiinivälitteiset) vieroituspäänsäryt ovat menneet ohi. Kun addiktioasioita miettii tällä tasolla, tulee heti mieleen, että eikös se kahvi tosiaan myös ollut aika addiktiivista kamaa, erona puhtaista vieroitusoireista, hyvin yleisesti käytetty stimulantti, semmoinen jossa on muutakin kuin vain kofeiinia joka piristää, ja siis aika verrattavissa tupakkaan. Tai laittomiin piristeisiin. Tai ylipäänsä huumeisiin, aivan vastaavan dopaminergisen vaikutuksensa takia...
No comments:
Post a Comment