Julkisuudessa on viime aikoina kirjoiteltu paljon pikavipeistä. Niitä pidetään selvästikin paheellisena juttuna, samalla kun taloustieteilijä ja kaltaiseni liberaali katsovat ne parhaimmillaan suorastaan erinomaisen hyödylliseksi rahamarkkinainnovaatioksi.
Totuus lienee tällä kertaa jossain tuossa välissä, eli ajattelinkin hieman hahmotella tuota kokonaisuutta. Niin rahoituksen kautta yleensä, kuin käyttäen itseäni melko tyypillisenä esimerkkinä siitä kuka noita vippejä käyttää, miksi, milloin, ja missä se on hyvästä tai päin vastoin pahastakin.
Ensimmäisen kysymyksen kait pitäisi olla, mitä se pikavippi edes noin käsitteellisesti ja määritelmällisesti on. Siinä vastaus taitaisi olla, että vippi on 1) lyhytaikaista, 2) korkeakorkoista, 3) korkeiden sivukulujen, 4) minimitakeista 5) velkaa, jolla on 6) erittäin matalat kustannukset toimitusajassa, vaikka lopulliset sivukulut ovatkin sitten erittäin korkeat rahassa.
Rahoittajalle nämä tekijät vihjaavat välittömästi, että kysymyksessä on luottomarkkinoiden sub-prime -sektori: ne joilla ei ole säästöjä ja jotka elävät enimmäkseen kädestä suuhun, eli se sektori jolla on korkea yksilöllinen aikapreferenssi, heikko itsehillintäkyky, vähän omaa varallisuutta, ja sitä kautta mittava sekä yllätysherkkä riskiprofiili. Niinpä rahoittaja haluaa ja hänen myös vapaasti annetaan periä erittäin korkeaa riskipreemiota lainanannossaan. Tähän asti laskelma on myös täysin oikein: markkinaehtoinen luotonantaja ei voisi pysyä solventtina jollei hän "kiskoisi korkoa" juuri tällä tavalla. Useimmat vippiasiakkaat myös ovat tyytyväisiä tähän palveluun, hinnastaan huolimatta, viimekätisenä luotonantajana: vaikka luotto on kallista, kun sitä tarvitaan, sitä nyt vain tarvitaan, eikä hinta silloin ole se ensimmäinen este.
Itse olen kokenut pahimman pikavippihelvettini sen takia että jouduin yhtäkkiä viettämään pari viikkoa sairaalaosastolla. Kun kalliit elämäntapani jo valmiiksi tekivät sen ettei edes keskipalkka tuntunut aina riittävän elämiseen, yhtäkkinen useamman sadan euron osasto- ja kipulääkelasku sotki talouteni todella pahasti. Kun siinä vaiheessa ei sitten enää ollut luottokorttia, eikä pankkini (Nordea) suostunut antamaan edes kertaluontoista kulutusluottoa, ei jäänyt paljon muita vaihtoehtoja kuin ottaa vippiä. Luottotietojen katoaminenhan kun ei Suomessa oikein ole vaihtoehto, eli laskut kuitenkin pitää maksaa vaikka sitten velaksi. Eikä sitä elintasoaan oikein myöskään pysty säätämään alaspäin -- sopii kokeilla jollei usko.
Itse olen tähän asti sitten pystynyt maksamaan vippini pois, vaikka ne ovatkin menneet viime vaiheessa perinnän kautta. Eli tulleet viime kädessä kamalan kalliiksi. Noin kuukauden päästä tiedän myös varmuudella, että pystyn maksamaan kaikki vippini, velkani ja ylipäänsä velvoitteeni kokonaisuudessaan pois; niin pitkälle en olisi mennyt ettäkö olisin suorastaan konkurssikunnossa, vaikka tässä onkin niin mielentilan kuin likviditeettiongelmienkin tähden lipsuttu velan puolelle, ja usein jopa sen velan takaisinmaksupäivässä.
Silloin pitääkin mielestäni kysyä, miksi puhtaaseen tulontasoitukseen suunnattu velka on suomalaisessa yhteiskunnassa niin hankalaa saada. Niin hankalaa, että sitä varten tarvitaan erillinen, ei-aivan-niin-kunniallinen pikavippisektori kuin mitä oma kotipankkisi olisi?
Aiemmin olisin libertaarina väittänyt, että tuo kaikki on vain järkevää luottoriskien hallintaa. Nyt viimeisen pankkikokemukseni nojalla olen kuitenkin eri mieltä, ja olen alkanut etsiä ongelmaa pankkijärjestelmän erioikeuksista. Nimittäin, jostain syystä, vaikka minulla nyt tosiaan on mustaa valkoisella siitä että varsin suuri kertaluontoinen rahasumma on tippumassa tililleni, uskottavalta taholta, pankkini ei siltikään suostu myöntämään lyhytaikaista lainaa tuota vastaan. Se ei suostu edes neuvottelemaan aiheesta, vaikka takaisin heille vuoden lainan tuotot kuukauden lainasta, ja olisin ollut järjestelyyn jossa he ottavat rahan saapuessa omansa päältä ennen kuin pääsen itse koskemaan jäljellejäävään osaan.
Silloin, väittäisin että suomalainen pankkijärjestelmä on liian jäykkä vastatakseen minun tai monen pienluototettavan elämäntilanteeseen kunnolla. Pikavippisektori on syntynyt täyttämään tuon raon, osin pankkilainsäädäntömme porsaanreikiä (tietoisestikin) hyväksikäyttäen.
Ja sitten, viimein, pikavippisektori on myös tehnyt itsestään uniikisti kannattavaa jopa verrattuna perinteiseen pankkisektoriin käyttämällä hyväksi erästä toista porsaanreikää. Nimittäin perintä-, ulosotto- ja konkurssilainsäädäntömme julmuutta.
Pikavippien suurin ongelma ei ole se, että niillä on korkea korko. Niiden suurin ongelma päin vastoin ovat niiden sivukulut, joihin tällä korkeariskisellä sektorilla lukeutuvat myös maksamattoman velan massiiviset perintäkulut. Kuten sekin haitta joka lopullisesti ylivelkaantuneen asiakkaan -- mitä en onneksi ole tai tule olemaan -- loputtomasta ulosotosta sosiaalivaltiokannustimineen seuraa. Siinä missä järkevissä, kilpailluissa oloissa pikavipistä perittäisiin korkeaa riskipreemiota mahdollisten luottotappioiden kattamiseksi, nyt noita luottotappioita ei tarvitse koskaan edes alaskirjata kun kukaan ei voi mennä konkurssiin, ja lisäksi vielä niin pikavippiyhtiö ja valitsemansa perintäyhtiö pääsevät sälyttämään 5-20€ per automaattinen transaktio lisää mukaan velkaan, ja keräämään sillekin vielä viivästyskorkoa. Loputtomiin.
Jokin aika sitten, puhuessani liberaalikavereideni kanssa Facebookin libiryhmässä, esitin tämän ongelman niin, että "totta kai laskennalliset kulut repeävät käsiin ja eroavat reaalisista kuluista, jos joku saa käyttää toisen rahoja omaksi hyödykseen". Eli siis, totta kai perintä- ja muut sivukulut räjähtävät käsiin, jos velkoja pääsee mitenkään päättämään niistä, eikä velallinen, ne maksavana, voi kilpailuttaa niitä mitenkään edes. Silloin näkisin oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa suorilta miten vähentää pikavippien ominaisinta ongelmaa.
Ensinkin voitaisiin todeta niin, että velkoja ei saa periä mitään sivukuluja, tai ainakaan mitään kiinteitä kuluja joista ei ole sovittu suoraan velkasopimuksen solmimishetkellä. Tämä pakottaisi niin pikavippifirman kuin kaikki muutkin sisällyttämään odotetut sivukulut velan korkoon, eli käytännössä tekemään kaikista velkasopimuksista osin myös vakuutuksen sivukuluille, jonka kustannukset jaetaan proportionaalisesti velottavien välillä.
Tuo luonnollisesti kuullostaa tosi pahalta, ainakin moraalisesta näkökulmasta, vaikka samalla se tuntuisi myös omituisen hyvältä opintolainan kohdalla lähes kaikille. Mutta onhan siihen sitten ainakin se toinen vaihtoehto, jota sitten itse näin toistaiseksi taidan kannattaa: mitäs jos annettaisiin velottavan päättää vapaasti siitä mikä perintäyhtiö häntä lopulta velkoo, niin että velallinen joka lopulta kuitenkin joutuu maksamaan perinnän kustannukset, voisi ainakin kilpailuttaa vapaasti kyseiset kustannukset?
Tuo järjestely nimittäin toisi sen suurimman ongelman, eli väärästä suunnasta määrätyn perimiskustannuksen, takaisin vapaan talouden ja sen itsekorjaavuuden piiriin. Toki tuo ei ole simppeliä, eikä se ole ainoa ongelma tässä, eivätkä pikavippaajat ainakaan taatusti tykkäisi tästä järjestelystä (onhan ollut uutisia että heillä on jopa diilejä perijöiden kanssa kun tuo perintäbisnes on hintasääntelystään johtuen niin paljon kannattavampaa kuin edes vippi). Mutta kokonaistaloudellisesti ajatellen, ettei tuo vain olisi se ensimmäinen ja tehokkain askel kohti järkeviä luottomarkkinoita, ensin sub-prime-vippien kohdalla? Sitten lopulta ehkä muutenkin, vaikkapa sellaisissa suuremmissa jutuissa kuin (yksilötasoinen) konkurssioikeus, yksilön hädänalaisen tilan hyväksikäyttö (meikäläinen nykyversio "koronkiskuruudesta", jota järkevämmässä institutionaalisessa raamissa voitaisiin siis hellyttää), tai vaikkapa suurimpana ja tärkeimpänä ihan vain se miten Suomessa suhtaudutaan velkaan, ja näköjään ei ymmärretä sen kokonaistaloudellista kontekstia.
Ehkäpä vielä aikanaan päästäisiin siihenkin, että velasta -- ihan totisesti myös yksilöllisenä päätösongelmana eikä vain tällaisena likviditeettiyllärinä -- voitaisiin puhua järkevästi jopa kansalaistaidon tunnilla peruskoulussa. Ei tunteella, vaan tiedolla, koska kyllähän me jo tiedämme aika paljon aiheesta, ja jopa siihen liittyvän tunneilmaston synnystä.
