Miehen oma itse

Yksi niistä raaoista totuuksista miehisessä elinpiirissä on se, että mies on ammattinsa. Se mitä hän tekee. Se mitä hän saa ja on saanut aikaan. Ilman tuota hän ei ole olemassa muille, eikä hän ole olemassa edes omasta mielestään. Mies on kone jolla pitää olla tarkoitus ja jatkuvaa tekemistä, tai sitten se menee rikki.

Tämä on sellainen ongelma johon nörtit törmäävät vielä vanhemmallakin iällään. Meinaten, kuka oikeastaan haluaa kuulla mistään railseista tai oraakkeleista? Kaikkein vähiten mistään korkealentoisemmasta digitietämyksestä. Vain tutkinnot ja menestyvät startupit kiinnostavat miehessä. Status ja raha, aivan markkina-arvoteorian mukaan.

Itse olen viime aikoina törmännyt tähän aivan erityisen selvästi, kun olen sairastanut urakalla selkävaivaa ja jäänyt työttömäksi. Tuossa tilassa edes omaa perhettä harvoin kiinnostaa mitä tiedät, mistä olet viimeksi lukenut, tai ylipäänsä se että olet olemassa.

Juu, kyllähän kaikki toimittavat ne tarvittavat liikkeet, eli katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Tietenkin. Mutta vaikka olisit väkipakoin opiskellut kaikkien läheistesi alat, ja suorastaan lukenut kaiken läheltäkään jokaista artikkelia joissa heidän nimensä on yllä, he eivät halua puhua edes omasta aiheestaan. Vielä paljon vähemmän koskaan kysyvät sitä mitä itse nyhräät nurkassasi.

Koska mies on epähenkilö jollei hän saa aikaan. Miehellä ei ole yksilön asemaa erillisenä näytöistään ja näkyvyydestään.

Syrjäytymisestä voidaan tapella yleisenä ilmiönä vaikka maailman tappiin, mutta väittäisin että nimenomaan työttömän, työikäisen miehen kohdalla kovin haaste on tuo identiteettiongelma: sinua ei yksilönä edes ole olemassa jollet päde näkyvästi, eikä sinulle sitten myöskään epälimana anneta mitään mahdollisuuksia päteä jollet jo pätenyt. Tuossa ammattitaidollakaan ei ole herttaisen väliä, koska epähenkilöllä ei ole mitään sellaista sisältöä johon työhaastattelussakaan voisi tarttua. Määritelmän mukaan.

Aha, taas ammuttiin

Vaihteeksi oli kouluampuminen. Tai siis yksi jenkki joka ampui ja yksi kinkki joka päätti fileerata. Sekös perin hienoa.

Taas puhuttiin aseista, joskin vähän väsyneesti kun tämä kaikki on jo käyty läpi aiemminkin. Veitsistä ei puhuttu, koska niitähän on kaikilla ja fileet on kinkkijuttu. Meillä vasta kirveellä alkaa olla uutisarvoa. Joskin toki myös sillä, kuinka on tai ei ole ollut mielenterveysongelmia, tai ehkä kohtapuoliin syrjäytymistäkin, tai ainakin jotain näkyvää mihin voisi puuttua ennalta.

Jälleen kerran kuitenkin näyttää unohtuvan pari aivan ilmiselvää, hyvin vanhakantaista juttua, joita ainakin itse pidän olennaisina. Ensinkin, eikös se nyt vain ole yksinkertainen ihmiselämän vakio että tietty osa ihmisistä kuolee yhteiskuntaelossa väkivaltaisesti kuitenkin, niin ettei sen pitäisi olla kovin suuri yllätys? Vähentymään päinhän kaikenlaiset tällaiset jutut ovat olleet menossa koko ajan, ja ylipäänsä ainoa syy miksi niistä tehdään mediasirkus on se että niin nykyään voidaan. Jo tuo kiinalainen tapaus näytti sen kovin hyvin toteen: semmoista nyt vain sattuu, ja me pillastumme siitä mistä joukolla päätämme pillastua, emme niinkään objektiivisista uhrien määristä, rikoksen törkeydestä, tai mistään muustakaan järkevästä perusteesta.

Ja sitten, se loputon tahkoaminen siitä mikä syy ehkä oli tai mitä sille olisi ehkä voitu tehdä etukäteen. Aseissa, tai terapiassa, tai vaikka inkakuupallorukouksilla kouluissa... Mitäs jos tuollainen käytös vain sattumalta kuuluu tietyn nuorten miesten osajoukon normaaliin käytökseen? Niin että vaikka sitä voitaisiin nimittää amok-juoksuksi ja sille voitaisiin antaa ymmärrettävä syy osana moisen huitomisen yleistä teoriaa, se nyt vain aina silloin tällöin tapahtuu, tappaa muutamia, ja kuuluu siihen miten yhteiskunta on aina toiminut, toimii, ja tulee aina toimimaan?

Sillä niin minä kyllä taidan ainakin nähdä tuon homman. Kaiken sortin jousiampujat, ja myrkyttäjät, ja koulutykittäjät, ja ostaripommarit, kaikkihan he ovat tyypillisiä amok-status-loukattuja nuoria miehiä, jotka eivät ole sen kummemmin angstisia kuin kukaan muukaan teinipoika, mutta joilta sitten vain sattuu kamelina katkeamaan lopulta se selkä. Sitten puretaan se nuoren vihaisen miehen viha miestyypillisesti ensin muihin—statussyrjäytyneenä mielivaltaiseen, laajaan, heterogeeniseen "muiden joukkoon" toki, siinä missä kasvaneempi ja sitoutuneempi mies nirhaa vaimon ja lapset—ja sitten tapetaan itse, joko siksi että miehinen itsetunto lakkasi olemasta jo ennen tekoa, tai siksi että jotain on jäljellä ja ne parikymmentä pikkuruumista hävettävät adrenaliinin haihtuessa.

Oli miten oli, eihän tuolle voi tehdä millään yhtään mitään, kun aina jollakulla on riittävästi tuollaista ahdistusta että nipsahdetaan, se ei ole mielenterveysongelma niin että se näyttäisi mitään kummempia ennakkomerkkejä, eikä kaikista nyt vain kertakaikkiaan voida tai pitäisikään välittää niin paljon että se statusvamma olisi poistettavissa aina alimmalta sentiililtäkin. Puolet miehistä on aina huonompia kuin se parempi puoli, ja siitä alempitasoisesta puolikkaasta jokin sattumanvarainen tuhannesosa yksi päivä vinksahtaa. Eikä siis vinksahda siinä mielessä että mitään selvää edes näkyisi päälle, vaan siinä mielessä että halut yhtäkkiä pullahtavat ulos statuksen tavoittelusta siihen toiseen luontaiseen juttuun—kitkerään vihaan jossa koko statushierarkia ja eritoten sen näkyvimmät, läheisimmät, satunnaiset edustajat halutaan tuhota jopa yli oman hengen.

Kun tuo ei ole mielenterveysongelma, ja kun se koettelee eniten niitä joilla sinänsä menee jo ihan suhteellisen hyvin niin että on varaa välittää eniten statuksesta, ja kun se iskee pahiten älykkäisiin jotka tajuavat ongelman... No sitten saadaan lannoitepommeja, suunnitelmallisia paukutuksia, systemaattista viiltelyä, ja joka kerta uhrisegmentti joka on näkyvämpi kuin edellinen. Meinaten, kuka hullu sitä nyt luokkakaverinsa tappaisi tuollaisessa amok-juoksussa, kun paljon näkyvämpi juttu on tappaa niiden pikkusisarukset. Ja kun se lakkaa muuten ihan kohta menemästä perille, seuraavaksi tietysti on vuorossa videokamera ja synnytysklinikka, mahdollisimman ison keittiöveitsen kanssa; ehkä sahan.

Such is life. It really is. Why not shut up and deal with it for a change?