Yksi niistä raaoista totuuksista miehisessä elinpiirissä on se, että mies on ammattinsa. Se mitä hän tekee. Se mitä hän saa ja on saanut aikaan. Ilman tuota hän ei ole olemassa muille, eikä hän ole olemassa edes omasta mielestään. Mies on kone jolla pitää olla tarkoitus ja jatkuvaa tekemistä, tai sitten se menee rikki.
Tämä on sellainen ongelma johon nörtit törmäävät vielä vanhemmallakin iällään. Meinaten, kuka oikeastaan haluaa kuulla mistään railseista tai oraakkeleista? Kaikkein vähiten mistään korkealentoisemmasta digitietämyksestä. Vain tutkinnot ja menestyvät startupit kiinnostavat miehessä. Status ja raha, aivan markkina-arvoteorian mukaan.
Itse olen viime aikoina törmännyt tähän aivan erityisen selvästi, kun olen sairastanut urakalla selkävaivaa ja jäänyt työttömäksi. Tuossa tilassa edes omaa perhettä harvoin kiinnostaa mitä tiedät, mistä olet viimeksi lukenut, tai ylipäänsä se että olet olemassa.
Juu, kyllähän kaikki toimittavat ne tarvittavat liikkeet, eli katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Tietenkin. Mutta vaikka olisit väkipakoin opiskellut kaikkien läheistesi alat, ja suorastaan lukenut kaiken läheltäkään jokaista artikkelia joissa heidän nimensä on yllä, he eivät halua puhua edes omasta aiheestaan. Vielä paljon vähemmän koskaan kysyvät sitä mitä itse nyhräät nurkassasi.
Koska mies on epähenkilö jollei hän saa aikaan. Miehellä ei ole yksilön asemaa erillisenä näytöistään ja näkyvyydestään.
Syrjäytymisestä voidaan tapella yleisenä ilmiönä vaikka maailman tappiin, mutta väittäisin että nimenomaan työttömän, työikäisen miehen kohdalla kovin haaste on tuo identiteettiongelma: sinua ei yksilönä edes ole olemassa jollet päde näkyvästi, eikä sinulle sitten myöskään epälimana anneta mitään mahdollisuuksia päteä jollet jo pätenyt. Tuossa ammattitaidollakaan ei ole herttaisen väliä, koska epähenkilöllä ei ole mitään sellaista sisältöä johon työhaastattelussakaan voisi tarttua. Määritelmän mukaan.
No comments:
Post a Comment