2014-06-07

Systeeminen riski ja osittaisreservijärjestelmä

Törmäsin Liberaalimafiassa "vaihteeksi" osittaisreservikeskusteluun. Siis siihen kuinka kamalaa on kun pankit voivat luoda tyhjästä rahaa. Itse taas miellän markkinamonetarismin ja toisaalta free bankingin fanipoikana asiat niin, että ongelma ei ole lainkaan fraktioreservissä, vaan tietyssä hieman syvällisemmässä kirjanpidollisessa sekä transaktiokustannuksiin liittyvässä ongelmassa. Niinpä, väännetääs sekin nyt auki.

Pohjustus lainasuhteisiin

Viimeisimmässä rahamarkkinakriisissä vakiintui termi systeeminen riski. Minusta se on keskellä osittaisreservijärjestelmään liittyvää keskustelua, kukaan ei kuitenkaan tunnu oikein ymmärtävän mistä siinä todella on kysymys, ja niin lupasin antaa siitä minimiesimerkin. Eli lähdetäänpä liikkeelle vain kahden pankin ja heidän kahden erillisen asiakkaansa välisestä rahaliikenteestä ja sopimusehdoista. Oletetaan vieläpä että molemmat pankit pitävät täyttä reserviä.

Eräänä päivänä vuonna 2014, asiakas Sampo tallettaa Nordea-pankkiin yhden kultakolikon. Mun kolikko on nyt pankin holvissa, ja voin nostaa sen tarvittaessa sieltä—samalla kun hyväksyin että käypää korkoa vastaan pankkini saa myös lainata kolikkoni eteenpäin. Seuraavana päivänä kuitenkin lisäksi käy niin, että Evli-pankilta kysytään lainaa, eikä sillä yhtäkkiä olekaan mistä lainata. Niinpä se pyytää apua Nordealta, ja tuloksena lainaa Sampon kolikon siltä. Kolikko päätyy lopulta Eevalle, joka kuluttaa sen Nokia-yhtiön tuotteisiin. Koska Nokian tili sitten on Nordeassa, kolikko päätyy takaisin kyseiseen pankkiin, ja maalaisjärki sitten voisi sanoa että minä, Sampo, voin myös nostaa sen sieltä koska vain.

Todellisuudessa noin ei kuitenkaan ole. Vaikka kolikko oli alunperin minun, ja se on nyt omassa pankissani aivan kuten heti talletukseni jälkeen, formaalisti se ei enää ole minun suorassa hallinnassani, eikä edes Nordean. Päin vastoin, se on yhtäkkiä aika monen erillisen sopimussuhteen päässä minusta jo: minä vs. Nordea, Nordea vs. Evli, Evli vs. Eeva, Eeva vs. Nokia, ja sitten vasta Nokia vs. Nordea ja Nordea vs. Sampo.

Yleensä tuosta ei aiheudu mitään erityistä ongelmaa. Minä talletin kuitenkin vain kolikon josta tiesin jo että se voi tulla lainatuksi eteenpäin. Eli en koskaan odottanutkaan että saisin noin vain nostettua sen tililtäni, jos se tuli lainattua. Jokseenkin sama homma kuin jossain ehdollisessa määräaikaistalletuksessa nykyään.

Paitsi että mitäs sitten jos alkuperäinen sopimus olikin sellainen, että saan todella nostettua kolikkoni koska vain? Nyt se homma menee hankalaksi, jopa siinä tapauksessa että se kolikko todella on omassa pankissani. Koska sitähän ei voida suoraan antaa minulle. Koko homma pitää kierrättää takaisinpäin pitkin sitä sopimusketjua joka alunperin syntyi: Nordean pitää maksaa Nokialle, jonka pitää maksaa Eevalle, ja Evlille, ja Nordealle, ja sitten vasta saan kolikkoni takaisin. Jos vaadin että saan kolikkoni takaisin pankkiautomaatilla just nyt…se ei nyt vaan voi enää tapahtua. Samalla, mitä nopeammin lopulta saan kolikkoni takaisin tuollaisesta pakkovaatimuksesta, sitä rumemmin se rikkoo useampien eri toimijoiden erilliset suunnitelmat.

Tuo on systeemisen riskin ensimmäinen ja tärkein periaate: kun jotain menee pieleen, se koskee ketjutettujen sopimussuhteiden kautta mielivaltaista porukkaa, ja yhtäkkiä kaikilla menee sen tähden ainakin jotain pieleen. Koska moisia hajautettuja juttuja ei edes voida clearata mitenkään helposti ja nopeasti, tuloksena on myös pienen ja lyhyen ongelman vahvistuminen suuremmaksi sekä pitkäkestoisemmaksi.

Osittaisreservin erillinen rooli

Fraktioreservin alla homma toimii sitten tietenkin niin, että jos tallettaja haluaa nostaa kolikkonsa, yleensä pankki palvelee noin omista reserveistään. Kolikko joka tulee takaisin ei enää ole se sama kolikko joka talletettiin, vaan jonkun muun yhtäläinen kolikko. Kolikoita ei myöskään pidetä reservissä yksi yhteen talletusten kanssa, vaan vain sen verran kuin keskimäärin vaaditaan nostopaineen tyydyttämiseksi.

Silloin aiempi ongelma kertautuu ainakin kahdesta eri syystä samaan aikaan. Ensinkin, ei enää ole mitään yksikäsitteisiä kolikoita joita voitaisiin tuolla tavalla naiivisti jäljittää pankki- ja luottojärjestelmän läpi. On vain sekalaisissa suhteissa, hajautetusti kertautuvia kirjanpidollisia merkintöjä, ja hirvittävä pilvi kahdenvälisiä laillisia sopimussuhteita jotka jäljittävät rahaan liittyviä velvoitesuhteita. Niistä ei ota saman tien selvää erkkikään, jos joku jostain syystä joutuu vetämään lainansa takaisin. Keskimäärin kaikki kyllä toimii, mutta sellaisessa yllättävässä hätätilanteessa jossa yksikin tuon sopimussuhdeketjun linkki joutuu jostain syystä vetämään lainansa takaisin homma menee hunningolle. Yhtäkkiä joudutaan kerimään takaisin (kirjaimellisesti) eksponentiaalinen määrä erillisiä sopimussuhteita, kun kukin sentti saattoi jakautua uudelleen ja uudelleen loputtomasti eri tilien, pankkien ja yksilöiden välillä, kertautuessaan. Tuloksena on yhtäkkiä viivettä joka syöttää epäluuloa joka syöttää lisäkysyntää nostoille joka syöttää…

Siis "bank run".

Ja toisekseen, mitenpä sitten edes varaudut tuohon ongelmaan? Jätät kokonaan lainaamatta toisilta pankeilta? Tuossa tapauksessa sinut kilpailtaan markkinoilta, koska osittaisreservi todella toimittaa selvää likviditeettikonversiorooliaan yhteiskunnassa, ja se toimii sitä paremmin mitä laajemmassa joukossa sitä harjoitetaan. Ehkäpä pidät suurempaa luottoreserviä. Mutta taas sinut kilpaillaan markkinoilta, koska tuo sitten syö korkotuottojasi. Kyse on siitä, että näet tismalleen saman markkinatiedon kuin muutkin pankit, eli jos käyttäydyt järkevästi, vastaat kuten ne muutkin, ja lopulta päädyt siksi osaksi samaa ongelmavyyhteä, mitä hyvänsä alunperin mietitkään.

Konkurssi. Exit(us).

Mikä siis meni pieleen?

Nähdäkseni perusongelma tässä on tuo useiden ketjutettujen sitoumuksien tuottama efektiivinen raskautus tilillä olevalle rahalle, ja eritoten se että tuota ei oteta mitenkään kirjanpidollisesti huomioon. Meinaten, jos talletit sen kolikkosi pankkiin sillä ehdolla että sen voi nostaa sieltä koska vain, etkä antanut oikeutta lainata sitä eteenpäin, no sittenhän mitään ongelmaa ei ole. Voit koska vain käydä hakemassa kolikkosi pankista, aivan yhtä varmasti kuin voisit hakea sen patjan alta. Ehkä jopa varmemmin, kun pankki taltioi rahansa holviin, ja holvin ovi on vahvempi kuin oman kämppäsi ovi.

Mutta heti kun se kolikko lainataan eteenpäin ja mukaan tulee sopimusoikeuden kommervenkkejä, kyseessä ei enää ole kolikko holvissa. Kyseessä on lupaus siitä että kolikko palautetaan tietyin ehdoin holviin kun vaadit niin. Tuo on hitaampi ja kitkaisempi prosessi. Kun tuo prosessi sitten etenee pidemmälle, se hyvin nopeasti tulee niin hitaaksi ja kitkaiseksi, että kolikko ei enää näytä lainkaan itseltään, vaan enemmänkin pitkän aikavälin abstraktilta optiolta tai derivatiivilta, jonka yllättävä purkaminen on paitsi tosi kallista ja hidasta, myös vaikuttaa ikävästi tosi moneen tahoon samaan aikaan. Fraktioreservin alla tuo voi jopa tarkoittaa että vaikuttaa kaikkiin samaan aikaan, ja voi nopeimmillaankin kestää puoli vuotta.

Taas, okei, fine. Ehkäpä täydellisen rationaalinen tallettaja varautui tuohonkin. Ei siksi ihmettele koko hommaa. Mutta sitten tulee mukaan se seuraava askel: kun noita myöhempiä sopimuksia tuossa ketjussa solmitaan, tiesivätkö ne sopijat sitten että tuollaisia ketjuja oli jo aiemmin luotu sen kolikon pohjalle? Nykyään yleensä eivät, ja tuossa on mun argumentin selkäranka: sitä tallettajien ja pankkien välistä rahaliikennettä kohdellaan nykyään lähes aina kuten se tilillä oleva raha olisi suoraannostettavissaolevaa pohjarahaa, vaikka todellisuudessa sen takana on täydellisen sikamainen pilvi noita kitkaisia sopimussuhteita.

Raha ei ole vain rahaa

Jopa neoklassisen taloustieteen ja sen reaalioptioteorian näkökulmasta, oikeampi tapa käsitellä tilillä olevaa rahasummaa olisi se, että siihen kiinnitetään sen täysi aika- ja muu "rakenne", kaikkine mahdollisine sopimuskitkoineen jotka sen takana vaikuttavat. Vain siinä tapauksessa että kyseessä on varastoitu kultakolikko jonka voi käydä hakemassa holvista, se olisi puhdasta rahaa. Muuten, se olisi kaikilta vaateiltaan ja kitkoiltaan tarkkaan tarkistettuja ja kirjanpidettyjä erillisiä senttejä, joilla kullakin olisi korvamerkintänä ihan kaikki tieto mitä siitä kunkin eri rahamarkkinatahon kulmalta on kerätty. Toisin sanoen nykyisessä fraktioreservijärjestelmässä vähintäänkin megatavutolkulla tietoa kaikista niistä monista eritavoin raskautetuista senteistä joista sun viime kuun palkka koostui.

Tuo tietenkin taas on täysin epärealistinen ajatus. Mutta se valaisee minusta aika hyvin sitä mikä tässä oikeastaan meni pieleen: jos rahaa kohdellaan ihan vain skalaarisuureena pankkien välisessä kirjanpidossa, silloin hukataan paljon olennaista riski-informaatiota. Yhtäkkiä on tavattoman helppoa hyväksyä tosi riskaabeleja merkintöjä ikään kuin ne olisivat selvää pohjarahaa jonka voi vain hakea holvista pois kun haluaa. Vaikka tuo ei ole totuus, ja se johtaa siihen että riski- ja aikarakenteet pyöristyvät pankkien välisessä kirjanpidossa pois, siten johtaen holtittomaan riskinottoon.

Pahan paikan tullen sitten kerta toisensa jälkeen osoittautuu, että se ei ollut totuus, ja sitten mennään konkkaan. Sitten naapuripankkikin menee konkkaan. Koko finanssisysteemi lakoaa ennen kuin noi hommat saadaan setvittyä auki, ja sitten tulee deflaatio, ja yhtäkkiä lapset kuolevat katuojiin koska ruokatehdaskin meni konkkaan siinä samalla.

Too Big to Fail.

Vastaus rahamaageille ja kommareille

Niinpä minusta ongelma ei ole ollenkaan fraktioreservijärjestelmässä, tai varsinkaan missään vapaan markkinatalouden sisäsyntyisessä dynamiikassa. Oikeastaan ongelma on siinä, että joku idiootti meni ja kohteli lainarahaa kirjanpidossa helpoimman kautta, eli samana kuin niitä perinteisiä, varmoja, kultakolikoita. Todellisuudessa hänen olisi pitänyt kohdella niitä hankalina reaalioptioina, ja arvottaa ne sen mukaan. Myös markkinoida niitä toisille pankeille niin, että oletettu riskiprofiili ja kitkat näkyivät suoraan tuoteselosteesta, sen sijaan että väitti niiden olevan "ihan vain rahaa".

Tuota kautta viereinenkin pankki olisi voinut varautua kunnolla sen "rahan" mukanaantuomiin riskeihin, eritoten niiden sopimusketjujen loppupäässä jossa nuo riskit-kitkat kasvavat kohtuuttomiksi ja arvaamattomiksi. Olisi voinut tavalla tai toisella vakuuttaa niitä vastaan. Ja olisivatpa ehkä systeemitasolla suostuneet johonkin sellaiseenkin järjestelyyn, jossa pahan paikan tullen tulee jokin erillinen, automaattinen, kaikenkattava, rekursiivinen, hätä-settlement-vaihe, sen asemesta että mennään tuhansien eri tahojen kanssa lamassa samaan aikaan vuosikymmeniksi konkurssioikeuteen…

1 comment:

  1. Miksei Nokian kolikkoa voinut antaa Sampolle? Oliko Nokian talletussopimuksessa "Ei saa lainata" -ehto?

    Kirjoitat paikoin hyvin kansantajuisesti ja analysoit usein poikkeuksellisen terävästi. Jos siis opettelisit tiivistämään murto-osaan, jopa tarkkuuden ja tiedon määrän kustannuksella, moni lukisi näitä mielellään, nyt kai äärimmäisen harva.

    ReplyDelete