Hypoteettinen feministi yleisössä

Käytin juuri eräässä yhteydessä lastensaantia ja siihen liittyvää klassista pähkinää esimerkkinä seriaalisesta prosessista, joka voi auttaa selittämään laskentatehon kvalitatiivista muutosta seriaalisesta kohti paralleelia viime vuosikymmenen tai parin aikana. Sitten tajusin että jos luennoisin noin yleisölle, nykyään joku saattaisi kyseenalaistaa sen kuinka käytän esimerkissä hyväkseni sukupuolikäsitteitä. Eli tuli mieleen, että ehkäpä minulla pitäisi olla valmiina vastaus yleisön herännäisfeministille

Esimerkki tietenkin on se, että vaikka nainen yleensä pykää kerran siitetyn lapsen maailmaan n. yhdeksässä kuukaudessa, siitä ei seuraa että yhdeksän naista saisi tuotettua lapsen kuukaudessa. Siitä seuraa vain että yhdeksässä kuukaudessa yhdeksän naista pystyvät pullauttamaan maailmaan yhdeksän lasta.

Tuo on täydellinen analogia siitä mitä tapahtuu kun tietyssä algoritmissa lopputulos on jakamaton (lapsi, ei vain sen osia) ja algoritmi sisältää seriaalisia riippuvuuksia jotka estävät rinnakkaistamisen (ensin neuraaliputki, sitten polarisoivia kemiallisia gradientteja, ja sitten solujen paikallinen erikoistuminen pääksi ja varpaiksi gradientin päissä). Kun ainoa tunnettu lapsialgoritmi on tuolla tavalla lineaarinen, eikä sellainen että jostain tulee silmät ja varpaat ja muut jotka liityvät maagisesti yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi, työ ei ole rinnakkaistettavissa yhdeksälle naiselle; läpimenoaikaa inseminaatiosta parturitioon ei voida juurikaan parantaa. Jos lapsia jostain syystä halutaan paljon, ongelma rinnakkaistuu vain sillä tasolla että yhdeksän naista on samaan aikaan raskaana, sen saman yhdeksän kuukautta. Tuo mallintaa erinomaisesti sitä mikä ero CPU:lla ja GPU:lla tietojenkäsittelyssä on, ja ennen kaikkea sitä kuinka jotkin ongelmat eivät nyt vain rinnakkaistamalla nopeudu siitä mitä ne seriaalisesti olisivat; voit ravita ehkä juuri ja juuri raskaana olevan naisen ja helliä häntä niin täysin että hän kykenee uuteen raskauteen heti edellisen loputtua, mutta se seriaalinen lapsialgoritmin toteutusnopeus kasvaa aivan maksimissaan yhteen lapseen yhdeksässä kuukaudessa, ja silloinkin venytät hyvin konkreettisesti fyysisiä ja emotionaalisia rajoja. Samalla kun lapsityötä tietysti voi tehdä vaikka minkälainen naisten armeija rinnakkain, ja siis lapsia tulla paljonkin jos pakko jostain ihmeen syystä ois.

Minä epäilen, että kun esittäisin tämän esimerkin, joku nykyään pillastuisi. Naisoletuksista ja vastaavista. Sukupuolittavasta kielestä, ja epäherkkyydestä vaikkapa. Mutta minusta tuo menee ohi itse aiheen, jopa feministisesti katsottuna.

Minähän kuitenkin tässä käytän hyvin rajattua sukupuolen ja lisääntymisen stereotyyppistä määritelmää. Varsin alhaisen tason sellaista, enkä siis läheskään ainoaa. Ja vain siksi, että biologisesti katsoen tuo on ainakin tällä hetkellä ainoa toteutuva tai mahdollinen juttu: biologia määrittelee sukupuolen sukusolujen ja/tai kantamisen/lisääntymisinvestoinnin tasolla, eikä ylipäänsä ole kiinnostunut mistään muusta kuin tuosta alhaisesta tasostaan. Sitten juuri siksi kun se on niin reduktiivista, siitä löytyy esimerkkejä joilla on selvä matemaattinen rakenne, ja jotka voivat käydä vertauksista pohjimmiltaan matemaattiselle alalle, kuten tietojenkäsittelytieteeseen.

Siksi vastaukseni feministioppilaalleni olisi, että käyttämäni esimerkki on tarkoituksellisen rajattu ja siksi hyvin epätäydellinen. Ilmiöt joihin se viittaa eivät kata sukupuolta ylemmän tason selityksissä millään tavalla, ja määrittelevät niitä varsinkin ihmisyhteisössä silloin tällöin luvattoman heikosti. Niihin ei pitäisi lukea liikaa, ihan tieteellisistäkään syistä: biologia ei nykyään onneksi yritäkään väittää mitään kokemuksesta, identiteetistä tai rooleista, vaan ne ovat ylempitasoisen tieteen kuten psykologian, semiotiikan tai vaikkapa sosiologian heiniä. Tässä on työnjako, jota tiedollisen nöyryydenkin nimessä joudun noudattamaan.

Ja jos joku kehtaisi hörähtää minun tai oppilaani ajatuksista johonkin persu- tai telaketjuhenkeen, huomauttaisin koko joukolle luentosalissa, että pidän noiden korkeamman tason teorioiden tuntemusta hyödyllisenä myös lumapuolella. Etenkin koska itse olen kokenut saaneeni tuosta tietämyksestä paljon hyötyä, ja koska minunkaan sukupuolikokemukseni ei aina ole ollut aivan niin yksioikoinen. Tukisin feministiä joukossa ajatuksella siitä, että lumanörtin ei tarvitse olla vain sitä enkä minä ole, huomauttaisin että toden totta pelkistävät sukupuoliroolit ylätasolla itse asiassa aiheuttavat ongelmaa joka tiedeyhteisössä minustakin pitäisi korjata, ja samalla ottaisin tilani takaisin myös.

Meinaan juuri tuollaisessa keskustelussa asetetaan kaksi hyvin erilaista epistemologiaa vastakkain, ja aidosti uskon että omani, klassisempi, on parempi. Minun tiedonkuvani paitsi sallii myös vaatii aktiivista, riipivää keskustelua, jotta totuus paljastuisi. Uskoen että totuus on aina kaikille hyödyksi, keskimäärin, ja pitkällä aikavälillä. Se lipeää usein korkeamielisistä ideaaleistaan, totta kai, mutta parhaimmillaan se on jo vuosisadan tai pari tuottanut sitä mitä feministi kutsuu "turvalliseksi tilaksi"—paikkaa jossa ei tarvitse pelätä, ja jossa voidaan tuulettaa epämiellyttäviä juttuja kaikkien hyväksymässä raamissa, seuraamuksitta. Tajuaa toinen eli ei, tuossa tilanteessa mulla on vähän sellainen "valkoisen miehen taakka" että pitää panna käpälä maahan ja puolustaa periaatettaan, kun pitää sitä oikeana; sen ollen valistusliberaali.

Eli mun tehtävä tuossa tilanteessa ei ole myötäillä toista, vaan ottaa se tosissaan, ja kertoa miten mä näen asiat. Tehdä tilan puolesta selväksi, että mun hallitsemassa tilassa ei syrjitä, kiusata tai turhaan edes letkautella, mutta samalla hyväntahtoisen neekerihuumorinkin tulee saada lentää, kaikki pitää saada kyseenalaistaa, ja lähtökohtaisesti vastuu omista tunteista on kullakin aikuisella ihmisellä itsellään. Mun tehtävä tuossa on jopa opettaa tuota vanhempaa tilakäsitystä niille, jotka eivät välttämättä ole niin paljon törmänneet siihen—ja ennen kaikkea näyttää että tuokin tila on tavallaan äärimmäisen turvallinen. Jopa turvallisempi kuin se puhtaasti emotionaalinen, ailahteleva, tuuliviiritila josta nykyään usein puhutaan "safe spacena".

Koska ei klassisen liberaalin käsitys oikeudesta ja sopivuudesta ailahtele järin paljon, vaan se lähenee kiveenhakattua lakiyhteisöä, johon voi luottaakin sitten. Se voi olla vittumainen aktivistille siinä kuinka konservatiivinen ja järkähtämätön se on, mutta samalla, ei se kyllä kysy väkivallassa yhtään sitä mitä kaverisuhteita on ollut tai miten jutut voidaan spinnata jossain sosiaalisessa mediassa. Siitä voi tietää tavallista varmemmin mitä se on, ja kaikki jo tietää ettei mun/meikäläisten raami tuomitse puoliakaan siitä mitä muut yhteiskuntaeettiset raamit jotka on edes lähes yhtä vakaita. Kaikki menee, kunhan suostumus vain. Jos tuollaisen raamin saisi jotenkin opetettua toiselle huutajalle, vähän luulen että sekin rauhottus ja sais aikaan sitten enemmän niiden epäkohtien kanssa joista alunperinkin oli eniten huolissaan.