The duplicate state fallacy

Suppose you just started coding against a rich user interface framework. It keeps all sorts of state to itself, and notifies about changes by whatever mechanism. As the simplest example, it does have to know what to render in a menu when the user scrolls it down, so it keep the whole list to itself. Or perhaps it contracts your code to refresh the screen whenever something interesting happens.

Be as it may, it's always about who owns the state. It's always about either the shortcomings of the graphics framework, or about the shortcomings of your code. In particular it's never fast enough because it's just too damn hard to coordinate two separate processes handling common state unless they've been designed as one from the beginning.

And, hence, even the monolithic, gargantuan, Linux kernel. What state management problems you had with the screen are amplified roughly three decades by working with an all-knowing OS kernel, coded by performance minded nerds. In C.

In actual fact the trouble could be avoided. What fucks you up here is the shared state between processes, and the fact that it can be assigned to in a non-atomic, autonomous way. If there was proper state management and a shared atomic semantics, either process could assign whatever it wanted to the state without wreaking havoc. And if it was necessary to notify somebody else upon an assignment, well they'd be notified automatically, they'd be structured to handle the lightweight message, and they'd just be happy without much further effort. For instance, you could just say that part of the menu text changed and then the next time the UI framework needed to paint that region over, it'd just render your shared text from where you put it.

You can actually do this in languages like Common LISP, and their frameworks. That's because the program semantics do not assign into any state per se, but relegate that sort of thing to a carefully controlled, low level, optimization layer, with its own separate operations and their interaction semantics. The overall, surface level, mostly-used semantics of the language just encode your state evolution, and that of your abstract interfaces. With any decently coded UI framework they externalize the low level, performance tweaking to a shallow abstraction layer.

Not only because they should, but because they also can: the nastiest problem with commonly used procedural languages is that they indeed cannot, because their semantics do not really force the coder to enunciate, precisely, what the state evolution rules ought to be in the first place. They simply do not force the programmer to give enough data to the compiler, so that it can do its job properly.

I'm not saying the functional programming paradigm is the be all and end all of programming, especially as it now stands. Far from it; I for instance hate lists and trees as the only data structures out there in the functional universe. But you do gotta give the framework even this highly practical benefit of a doubt: it does force you code in a style which lets the compiler/interpreter know how your state is supposed to evolve. Even your shared states. As such, it can give you no hassles, zero-copy, UI framework integration. C, Ruby, whathaveyou, can't, because in them you're lured into not telling the interfaces or even your own compiler what they most need to know.

If you can't evolve the state of a shared element directly, there is something wrong with your language. And since there's something wrong with just about any procedural language by that token, well, I for one am once again looking pretty seriously into functional programming and its current, attendant frameworks.

Tägäyksen tasoista

Vähän aika sitten IETF julkaisi Standards Track RFC:nä jälleen yhden TLV-tyylin metaformaatin, tällä kertaa nimeltään CBOR. Tuo tuli vähän yllättäen, kun konsensus on ollut ettei mun-omia-formaatteja enää suosittaisi, ja lähestymistapa iskee niinkin lähelle ASN.1:tä. Mutta onhan tuo kaunis formaatti ja varsinkin helppo koodata. Ehkäpä sillä todella on valoisa tulevaisuus varsinkin sulautetulla puolella.

Oli miten oli, CBOR palautti minut vanhoihin mietteisiini tiedostoformaateista, ja tulipa sitten luettua jopa ASN.1-speksit pitkästä aikaa läpi. Suureksi yllätyksekseni tajusin BER:in implisiittisistä tageista ensimmäistä kertaa mistä niissä itse asiassa on kysymys. Kun tuo hämmennys on kypsynyt nyt pari viikkoa, tekee mieli sanoa muutama sana self-describing -metaformaateista ylipäänsä. Eli lähdetäänpä liikkeelle vaikkapa siitä mitä niillä oikeastaan tavoitellaan ja mitkä niiden vaihtoehdot tavallisesti ovat. Yleisesti listattuja hyötyjä ovat ainakin:

• laajennettavuus ja laajennosten yhteensopivuus
• geneeristen kirjastojen, parserityökalujen ja vastaavien mahdollisuus
• standardoinnin ja kontrolloitujen sanastojen yhteensopivuushyödyt kun laajennoksia kuitenkin tehdään
• hallitun redundanssin tuoma vikasietoisuus
• pointteriformaattien ja skippaamisen tehokkuusedut

Muuten hyvä, mutta kaikki nuo hyödyt joko ovat hieman kyseenalaisia, tai ne voisi toteuttaa helpomminkin, tai ne ovat puolitotuuksia. Ongelma näkyy parhaiten kun ajattelee yhtä kolmesta asiasta: sitä mitä parseri tarvitsee ymmärtääkseen formaatin ja mitä ei, sitä mitä kaikkea ainakin joissain tämän sortin standardeissa on voitu jättää pois ilman että ne lakkaavat palvelemasta tarkoitustaan, ja sitä mikä mahtaisi olla se sovellus jota varten tietty ominaisuus on rakennettu formaattiin sisään. Järjestyksessä, nuo syyt ovat hataria koska:

• Laajennettavuus hoituisi ihan vain versioimalla formaatti. Yhteensopivuus onnistuisi jo sillä että jokainen laajennos vain tulisi tiettyyn tunnettuun paikkaan edellisiin nähden, eli siis luultavimmin tietorakenteen perään. Niin kauan kun yksikään palasista ei luottaisi siihen että jokin tietorakenteen osa rajautuu tiedoston loppuun, parseri kyllä tietäisi mistä seuraava pala alkaa.
• Geneerisyydessä on kyllä hyötynsä eritoten debuggauksessa, mutta siihen se miltei sitten jääkin. Kirjastotasolla itse asiassa olisi usein helpompaa vain standardoida käytetyt datatyypit mutta jättää TLV-kolmikosta tyyppi ja pituus implisiittisiksi. Meinaten jos parseri on osa ohjelmaa joka tekee datalla jotain hyödyllistäkin, sen pitää joka tapauksessa ymmärtää geneerisen formaatin lisäksi myös tiedon semantiikka jota geneerisellä parserilla ei voi olla täysin hallussaan olematta jo yhdenlainen erikoistunut sovellus. Poikkeuksena tähän juuri ja juuri voisivat olla erilliset skeemakielet kuten XSchema, DFDL ja vastaavat, mutta niidenkään ontologinen anti ei ulotu yleensä läheskään riittävän syvälle että geneerinen parseri voisi kertoa paljon enemmän kuin lisätä tietorakenteeseen kentännimet ja kommentteja. Nuo hyödyt sitten toteutuvat jo sinällään esim. tekstipohjaisissa formaateissa, ja olisivat toteutettavissa täysin niinkin että geneerinen parseri lukee geneeristä kielioppia joka ei tiedä yhtikäs mitään TLV-rakenteista; vrt. ohjelmointikielten kieliopit ja parserigeneraattorit, kun eihän esim. C-sorsassa mitään TLV-rakennetta ole.
• Yhteensopivuushyödyt taas menisivät standardoimalla tyypit ja rakenteet, koodaamatta niitä itse tietomuotoonkin. Itse asiassa jos teet molemmat, yleensä tulee jossain se kulmatapaus vastaan että joudut kuitenkin laajentamaan tyyppivalikoimaa, niitä varten sisällytät koodaukseen catch-22 -palikan joka on ihan vain tyypitön tavujono, ja yhtäkkiä oikeastaan kaikki voitaisiin yhtä hyvin hoitaa ihan vain tuota kaikenkattavaa poikkeusta hyödyntäen. Tuolla argumentilla esim. ei ole mitään järkeä tyypittää mitään muuta kuin ASN.1 BER:in ylin taso, ja mennä siitä alaspäin implisiittisillä tageilla; hyvässä tyylissä ei edes niillä koska jos (miltei) kaikki on kuitenkin vain tavujonoja, (miltei jokainen) tyyppikenttä tulee hyödyttömäksi, kuten suurin osa pituuksistakin.
• Vikasietoisuuden voi toteuttaa paljon säännöllisemminkin ja tehokkaamminkin, yhdistellen virheenkorjaavia koodeja ja synkronisaatiolippuja järkevällä tavalla. TLV-rakenteet kun sinällään ovat varsin herkkiä virhebiteille, eritoten pituuskentissä.
• Datan valikoivassa lukemisessa on tietty pointtinsa, mutta itse asiassa paras tapa toteuttaa sen edut ei suinkaan ole mahdollistaa skippaus seriaalisessa datavirrassa, vaan keskitetty hakemisto josta näkyy suoraan minne pitää seekata myöhempienkin datalohkojen kohdalla. Skippauksen kuluhan kuitenkin varsinkin isoissa tiedostoissa on seek-latenssia, ei bandwidth-limittiä, jolloin hajautettujen pointteriketjujen (mitä TLV-rakenteen pituuskentät ovat; ne ovat pohjimmiltaan epätasainen skip-lista) seuraaminen aiheuttaa hakemistoon/indeksiin nähden vältettävissä olevia viiveitä.
• Jotta datan koodaukset jotka eivät ole suorastaan monimerkityksisiä, mutta näyttävät alkuun—siis vilkuilematta pidemmälle tietojonossa—siltä, voitaisiin saattaa helposti parsittaviksi, usein tekee mieli laittaa ennakoiva merkki jonoon joka vähentää lookaheadin tarvetta. Vaan todellisuudessa kaikki moiset tietomuodot voidaan myös koodata niin että tällaista tilannetta ei tule eteen, ihan vain muuttamalla tietomuodon kuvausta ja siihen liittyvän parserin rakennetta.

Todellisia argumentteja siis oikeastaan ovat vain:

• Kompositionaalisuuden edut eritoten rikkaan sisällön kanssa. Joo-o, on se parempi että softan voi jakaa pieniin erikoistuneisiin palikoihin ja geneeriseen multiplekseriin joka yhdistää ne, jotta kaiken softan ei tarvitse ymmärtää kaikkea samaan aikaan, ja palikoista voi kasata näppärästi domain-spesifisiä kokonaisuuksia. Mutkunmutkun, ne OpenDocit, COM/OLE:t ja muut eivät kyllä nekään koskaan sillä softapuolella ottaneet riittävästi tulta, eikä tuon sortin tagaus missään yleisesti käytössä olevassa container-formaatissa edellytä kuin yhden ainoan tason, syvien TLV-rakenteiden asemesta...
• Se että sattumalta käteenosuvasta esimerkistä voi oppia ilman dokumentaatiota ja sen sisäistämistä, kun osa skeemasta on työnnetty siihen väkisin sisään. Tämä on todellinen hyöty kuten HTML:n historiasta tiedetään, mutta samalla aika kova hinta siitä että pahimmillaan kymmeniä prosentteja kokonaistilasta menee toistuvasti saman rakenneinformaation kantamiseen...
• Sekä se että tietyissä rajatuissa tapauksissa tyyppipolymorfismi edellyttää valintojen eksplisiittistä tagausta. Tämä on haudanvakava juttu, mutta yllättävänkin harvinainen. Joo-o, niitä esimerkkejä on joissa vaikkapa ASN.1:n CHOICE-rakenne on välttämätön ja se pitää väkisin kääntää tägätyksi unioniksi koodauksessa. Mutta moniko oikeasti vapaaehtoisesti työntää formaattinsa yhdenkään tällaisen rakenteen, pakonkaan edessä mielellään alistaisi koko formaattinsa koneiston sille, tai törmää siihen edes 1/20 ajasta?

Eli siis oikeastaan voitaisiin ehkä jopa väittää, että kaikki ne normaalit syyt mennä TLV-formaatteihin ovat jälkikäteisoikeutusta, ja todellinen syy on ihan vain abstraktissa kauneudessa tai standardoijan hybriksessä. No kidding, ja sanon näin tyyppinä joka kärsii siitä kaikkein yleisimmästä ja hirveimmästä formaattisuunnittelupakkomielteestä.

Kun nyt sitten kuitenkin kärsin tuosta taudista, mikähän tästä kamaluudesta olisi ehkä sittenkin pelastettavissa, missä tilanteessa, ja miksi? Onko sittenkin jokin sovellus, syy tai arkkitehtuuri jossa jonkinlainen TLV-ajattelu on aidosti oikeutettua? Jos on, minkälainen muoto sen pitäisi ottaa selvitäkseen ylläolevasta kritiikistä? Vihjaako tuo jotain laajempaakin sellaisen formaatin vaatimista asioista, eli siis lisäyksiä koodausmalliin?

Muutamia ennakkoehtoja nähtävästi ainakin olisivat:

• Koodatun tiedon pitää palvella useita eri tarkoituksia samaan aikaan. Jos näin ei ole, kiinteä parseri ratkaisisi jo ongelman täysin. Container-formaatit ovat tästä yksi esimerkki, kun niidenhän on tarkoitus ratkaista se yleisempi ongelma joka liittyy synkronisoituun multimediaan yli tietyn yksittäisen sovelluksen. Ne ratkaisevat pohjimmiltaan arvaamattomien tietojen multipleksauksen yhteen datavirtaan, ajassa.

  Tämä kohta myös vihjailisi, että formaatin pitäisi kenties ratkaista hieman yleisempiäkin ongelmia kuin vain tuo aika, jos se ei halua keksiä container-pyörää uusiksi.

• Sovelluksen pitää olla sellainen että tieto voitaisiin järjestää eri tavalla tai sen tarkka alajoukko valita toisin hyvästä syystä ja riippumattomasti alkuperäisestä sovelluskehittäjästä. Tästä ehkä parhaana esimerkkinä ovat relaatiotietokantojen käyttämät levyformaatit: kyseisen mallin pyrkimys loogisen ja fyysisen datamallin eroon vaatii, että data on uudelleenjärjestettävissä ilman että se menettää merkitystään, jolloin käytännössä kaikesta mitä levyllä näkyy tulee unioneita, ja rakenteet on pakko tagata eksplisiittisesti jotta tiedettäisiin missä järjestyksessä-muodossa ne kulloinkin ovat.

  Tämä kohta kuitenkin viittaa myös, että moni tuon looginen–fyysinen -eron ongelmista pitäisi ratkaista koodauksen sisällä, ja sitähän ei tee kunnolla edes itse relaatiomalli. Se vihjaa myös sellaisia paljon vaikeampia kysymyksiä kuin että kuinka pitkälle koodausmetologian oikeastaan pitäisi sanella yksittäistä koodausta, mitkä ne mahdolliset ratkaistavat ongelmat kokonaisuudessaan olisivat, miten tuoda framework-kehitys mukaan tietomalliin esim. käyttötapauksina, missä menevät ennustettavan rajat vaikkapa tiedon- vs. tietämyksen esityksessä, kuinka vahvoja parserimalleja yleensä voidaan käyttää (Turing-täydellisyyshän ainakin tarkoittaisi että ympätään sovellus mukaan dataan...), jne, ad nauseam...

• Jos halutaan aina väkisin opettaa esimerkistä, miksei sitten mennä tekstipohjaisella formaatilla ja kompressiolla? Tai ainakin jos mennään formaalimmalla skeemalla, halutaanko se nyt kuitenkaan ympätä datan sekaan vai olisiko parempi erottaa se? Ja jos se erotetaan, no eikö sitten pitäisi katsoa onko niin tehty jo vaikka RDF:ssä, ProtocolBuffereissa, DFDL:ssä ja muissa paremmin? Mitä lisäarvoa me nyt oikein haetaan tällä kaikella?

Niinpä olen itse vähitellen taipunut siihen suuntaan, että mennääs takaisin fundamentteihin ja yritetään ratkaista se kaikkein isoin ja yleisin ongelma kerralla, joskin tietty pala palalta. Hyvä lähtökohta tuolle nähdäkseni olisi relaatiomalli, johon sitten yhdistettynä ainakin huolella harkittu loogis-semanttinen tietomalli à la RM/T ja RDF, erotetut skeemat jotka kulkevat datan mukana, tai siis itse asiassa voidaan korvata myös yksikäsitteisillä viitteillä online-skeemoihin, nimiavaruushallinta osana tuota, kohtuullisen laaja kirjo perusdatamalleja ja käyttötapauksia joita koodaus tukee—esim. mikään geneerinen koodaushan ei nyt tue kunnolla yleisiä graafeja—järkevät tyyppi- ja koodausontologiat niin että automaattinen prosessointi tulee mahdolliseksi ylätyyppien tasolla vaarantamatta ilmaisutarkkuutta, ja niin edelleen, virheenkorjaukset, hakemistomekanismit, deltakoodaukset ja vastaavat toteutettuna yleistasolla, ja niin edelleen. Kuitenkin muodossa joka sallii aina lyhentämisen ja pakkauksen myös.

Toisin sanoen, tehdään se kerralla kunnolla ja koodataan se myös niin ettei kenelläkään taatusti ole valittamista tietomalli- kuin ohjelmistotuestakaan, toisin kuin nyt. Tuollainen geneerinen dataformaatti olisi hyvin eri näköinen kokonaisuudessaan kuin nykyiset yritelmät, ja aivan saatanallisen paljon laajempi kokonaisuus kuin mikään mitä edes mikkihiireläiset ovat koskaan yrittäneet. Tuntuvasti häijympi kokonaissysteemi valmistuttuaan kuin edes CORBA Persistence.

Mutta mikään mahdottomuus se ei olisi, jos hommaa vain jaksaa ajatella tarpeeksi pitkään—sen parikytävuotta ainakin mitä minä jo, tai ehkä tuplasti sen. Tai ainakin jaksan edelleen uskoa niin.

Kotikasvatuksesta, sähköstä ja tukiaisista

Kun kannabiksesta nyt yhtäkkiä puhutaan ja olen itsekin törmännyt tiettyihin tukiaisjuttuihin viime aikoina, aloin ajatella… Kukahan sitä kannabista nykyään oikeastaan kasvattaa? Eritoten, jos unohdetaan kaikki mahdolliset yksityisen elämän omituisuudet ja keskitytään ihan vain julkishallinnon tuottamiin kannustimiin, kenen odottaisit kasvattavan kämpässään kukkia?

Noh, pohjainvestoinnit tuohon kasvatukseen tunnetusti ovat aika minimaalisia. Kukkaruukku ja siwan kassi multaa lähimetsästä eivät paljon maksa. Vesi on kasvin vaatimissa määrin käytännössä ilmaista, koska julkinen vesilaitos, ihmisasunto on Suomessa muutenkin aina tasaisissa subtrooppisissa lämpötiloissa, koska "katto pään päälle" on positiivinen ihmisoikeus, hygienia on suurimmalla osalla varsin korkealla tasolla niin että kämpässä ei ole syöpäläisiä, koska eihän naapuria saa pakottaa kärsimään huonon hygienian mahdollisia ulkoishaittoja, ja niin edelleen. Eli siis ylivoimainen valtaosa siitä mitä kasvatukseen vaaditaan on jo taattu kaikille muutenkin tai tulee luonnostaan. Mikä se rajoittava tekijä kasvattajalle oikein olisi? Täällä, just nyt?

Se on tietenkin valo. Se, joka tuotetaan kasvatettaessa lampuilla. Jotka kuluttavat sähköä.

Se kaikkein hilpein juttu koko päättelyssä sitten on, että myös sähkölasku taisi olla yksi niistä asioista jotka luetaan perusoikeudeksi. Oli se kuinka suuri hyvänsä. Se taitaa olla yksi jutuista jotka toimeentulotuki lopulta korvaa täysin, niin että rajalla eritoten toimeentulotuelle tippunut saa hamppuviljelmänsä merkittävimmän muuttuvan kulun nollahintaan. Ja vain se joka tippui toimeentulotuelle; kukaan muu ei ole niin rajun tarveharkinnan piirissä, eli kenellekään muulle se sähkön hinta ei tipu noin lähelle nollaa.

Niinpä päädytään aika hilpeään loppuarvioon: aivan samasta syystä kuin toimeentulotuelle tippunut on kannustinloukussa joka ei juuri anna tilaa työelämälle, se sama kannustinloukku voisi hyvinkin olla kotimaisen kannabisteollisuuden suurin nykyinen voimavara. Aivan kuten tuo tarveharkinta ehkä passivoi kun marginaali on nolla laillisen työnteon suuntaan, ehkäpä se lisäksi samaan aikaan aktivoi käyttämään hyväksi sitä marginaalin toista, alapuolta eli nollakuluja perusoikeuksiksi merkatuista hyödykkeistä ja palveluista. Eritoten sähköstä, selvästikin monikäyttötuotteena. Eritoten arvokkaiden tuotantokasvien intensiivisessä kotikasvatuksessa mihin sähkö faktorina erityisesti soveltuu.

Kyllä, nauratti vähän kun ekaa kertaa ajattelin tätä. Ja kyllä, ihan kuten yleistin tuossa, tuskinpa tämä päättely ihan vain kukkapuskaan pysähtyy. Ihan samaahan ne romanien ja somalien pyörittämät yksityispesulatkin ovat, kuten perussuomalaisen vähävaraisen kaupunginasuntoisen alivuokrausbisneskin, ja olenpa nähnyt senkin että lämmitetään vettä pihan jäänpoistotoimiin kaupungin patterista, rahastettaen palvelusta hyvää hintaa. Varmasti moni muukin mitä en ole vielä itse nähnyt enkä osaa kuvitella.

Mutta tuo kaupungin maksama kukkapuska vaan edelleenkin naurattaa eniten. "Tuhansissa vähävaraisissa kodeissa mittari sykkii hektisesti, ja rikkaruoho tavoittelee kattoa." Ihan vain siksi että poliittiset isämme ja äitimme ovat edelleen täysin pihalla siitä mitä kannustimet oikeasti merkitsevät.

Se naurattaa aina kun jengi—eritoten päättäjäjengi—ei tajua kannustimiensa kokonaismerkitystä.

Hyvä chilisäilyke

Perinteisessä säilöntätaidossa tunnetaan vain harvoja tapoja säilöä kasviksia. Tunnetuimmat niistä ovat kuivaaminen, suolaus ja hapotus. Kukin niistä valitettavasti sitten tuottaa säilöttävään kasvikseen myös vahvoja sivumakuja, jotka ovat erityisen ikäviä herkkien hedelmäisten makujen säilömisessä.

Chili eli maustepaprika on ehkä yllättäen yksi niistä kasviksista jotka ovat tuossa suhteessa herkimpiä. Näin on siksi, että chilejä on manner-Euroopassa totuttu käyttämään vain polttavuutensa takia, ohittaen niiden maku, siksi että polte tottumattoman suussa helposti kääntää maistajan huomion pois mausta, siksi että perinnäisruokakulttuuri jossa chilejä käytetään on suhteessa raskasta maalaisruokaa, ja vaikkapa siksikin että maustepaprikoille ei jostain syystä koskaan ole kehittynyt niille ominaista säilöntäkulttuuria muuten kuin rajatussa eteläamerikkalaisessa savustuksessa (chipotle). Tuloksena suurin piirtein kaikki saatavilla olevat chilisäilykkeet ja -kastikkeet ovat ainakin täällä Suomessa sietämättömän happamia, muhjuisia, mauttomia, ylilisämaustettuja, ja kaikkea muuta vastaavaa iiveliä.

Kun jossain vaiheessa aloin itse miettiä tuota asiaa, mieleeni tuli juttu — ehkä jopa kokonainen chilisäilönnän metodologia — jota haluaisin jonkun suomalaisen chilifriikin kokeilevan. Bear with me, here goes, take it seriously...

Nimittäin, säilönnässä mennään aina sillä ajatuksella, että ehkäistään haitallisten mikrobien lisääntymistä. Ne tapetaan vedenpuutteeseen kuivattaessa, osmoottiseen paineeseen suolattaessa, tai metaboliseen ähkyyn hapatettaessa. Savustettaessa ehkä lisäksi tervan sisältämiin myrkkyihin. Pakastettaessa viedään pöpöiltä niitten biokemian tarvitsema energia ja/tai rikotaan niitten solukalvot jääkiteillä.

Noista säilytystavoista kuivaus rikkoo ja hapettaa ihan liikaa juttuja että ne herkät hedelmäaromit pysyis kunnossa. Suola on aina suolaa, ja sitä tarvitaan säilömiseen ihan liikaa että mitään suolasäilykettä vois koskaan panna esim. jälkiruokaan kuin vastanuottina. Osmoosi tekee sun vegestä kengänpohjan a la suolasilli. Hapatus, se tehdään yleensä mikrobeilla jotka työntää liuokseen vähän mitä sattuu makuaineita sen pelkän happamuuden oheen, puhumattakaan siitä että ne mikrobit itse jää mauksi siihen liuokseen. Joo-o, kaiken sortin kimchit ja vastaavat kyllä tartteekin tota maustetta, mutta jos haluat säilyttää sun alkuperäiset aromit, ne mikrobit hukuttaa moiset alleen. Ja jos menet ja pakastat, no, ne jääkiteet rikkoo sun rehus soluseinät, jolloin sulatettaessa jälkeen jää harmaa lötkömössöneste. Ei herkullisenkirskuva kukkaistuoksuinen paprikahedelmä.

Eli, miten säilöä se chili oikein, purkkiin? Kastikkeeseen?

Mun oma väite ois, että ainoa edes lähes oikea tapa on tuo happosäilöntä. Kuitenkin niin että mietitään ensin vähän mitä se meinaa ja miten se saadaan aikaan optimaalisesti. Nimittäin, se happamuusastehan se on joka ne pöpöt poissa pitää. Se voidaan saada aikaan millä vain hapolla, ja mitä kovempi happo on kyseessä, sitä vähemmällä määrällä sitä happoa. Ihan turha elättää siinä purkissa jotain maitohappobakteerikantaa, kun voi kaataa sekaan paljon pienemmän määrän jotain kovaa mineraalihappoa joka saa aikaan saman protonikonsentraation. Eli otetaas ekaksi vertailupisteeksi se lopullinen happamuus jota tavoitellaan, ja tehdään se jollain helpommalla hapolla suoraan, panematta mitään epämääräisiä bakteereja elämään siihen chilipurkkiin.

Sen jälkeen, mikä noista epäorgaanisista hapoista on se turvallisin, vahvin ja taatusti vähiten bakteereja ruokkiva? Ne hapothan kun kuitenkin on kaksiosaisia, eli vetykationi ja sitten jokin-anioni, joka voisi ruokkia mikrobeja (nitraatti, sulfaatti, noi on lannoitteita kaikki). Eli mikä noista hapoista on semmonen että se ruokkii vähiten pöpöjä ja samalla maistuu vähiten ihmisen suuhun?

No, vittu, tietty suolahappo: simppelein/helpoin, vähiten ravitseva, erittäin protonoituva, halpa, saatavissa ruokakelpoisena yleisesti, hyväksytty elintarvikekäyttöön (vatsahappo kun kerta on), ja lähes mauton kun ihmisen suola-aistikin huomaa lähinnä ne metalli-ionit eikä sitä klooria. Täysin naurettavan pieni määrä suolahappoa siis tuottaa sen happosäilytyksen, muuttamatta juuri mitenkään paprikan makua säilykkeessä/kastikkeessa. Niinpä ekana arviona sanoisin, että paras mahdollinen maustepaprikasäilyke on happosäilötty puhtaalla laimealla suolahapolla, just oikeaan pH:hon.

Käytännön hankaluus sitten tulee siitä mitä purkissa ehkä tapahtuu ajan kanssa ja siitä miten mitata se tismalleen oikea suolahappopitoisuus alunperinkin. Kun onhan mukana kaiken sortin biokemiaakin joka muuttaa sitä happamuutta. Tuossa kaiken sortin käymistuotteet kuten maitohappo ovat paljon armeliaampia, kun ne tuppaavat olemaan heikompia happoja. Ne toimivat paitsi happoina, myös puskurina joka vakauttaa happamuustasoa. Maitohappobakteerit toimivat vieläpä aktiivisena puskurina, tietyssä mielessä, elävinä otuksina jotka homeostaasissaan sääntelevät jossain määrin ympäröivää elintilaansa itselleen sopivaksi.

Tuolloin, jos mennään ihan vain kemialla eikä biologialla, voi olla että mukaan pitäisi heittää vaikkapa sitten maitohappoa. Ehkä sitruunahappoa. Ehkäpä joitakin muitakin orgaanisia happoja, sopivissa suhteissa, pieniä määriä. Who knows, se ois kokeilun ja tuotekehittelyn paikka, eritoten kun sillä paprikallakin on osansa tuossa kuvassa aina.

Mutta joka tapauksessa uskon että tuolla konstilla/metodologialla päästäisiin tuotteeseen joka on ihan yhtä säilyvää kuin mikä vain paprikatuote, ja paljon lähempänä vegen alkuperäistä makua kuin mikään nykyinen säilyke on. Plus, siitä olisi tietty hilpeä lisähyöty keittotaitoon jonka vain kemiafriikki nähnee...

Nääs kun mitä vähemmän sitä puskuria sulla on, eli siis mitä vahvemmin protonoituvia happoja käytät tietyn happamuustason saavuttamiseen, sitä vähemmän sulla on sitä happoa kokonaisuudessaan liuoksessa. Sitä vähemmällä pystyt neutraloimaan sen; yhtäkkiä pystyt tekemään siitä säilykkeestä täysin neutraalin niin pienellä määrällä emästä, että lopulta syntyvä suola ei ehkei ole edes maistettavissa. Yhtäkkiä sitä säilykettä voi kenties jopa käyttää makeaan jälkiruokaan.

Jos toi teoria menis läpi käytännössä, oon aika varma että siitä tulis vielä maailman parhaimmat ja maukkaimmat paprikasäilykkeet- ja kastikkeet. Ne?

Pari sanaa sukupuolen performatiivisuudesta

Eräs nyt-jopa-FB-frendini (minua tietävämpi sukupuolentutkimuksessa) oli kirjoittamassa jo jotain aiheesta kait, kun itse tartuin juttuun. Mainitsin Judith Butlerin ja performatiivisuuden, osittain maskulistinäkökulmasta, ja mm. sen kuinka minua on lyöty päähän tuolla blank slatella sekä sosiaalikonstruktiolla. Nyt kun uusi kaverini kirjoittaa pitkää postia aiheesta, on hiukka pakkokin vasta miksi sanoin mitä sanoin. Ettei mikään vahingossa jäisi epäselväksi.

Itse en tosiaan ole lähelläkään niin syvällä queer theoryssä tjsp kuin kaverini on. Enkä teeskentele että edes että olisin. Minä katson asiaa siltä kantilta josta hyvin vanhakantainen klassinen liberaali, feminismin ekan aallon ajalta katsoo. Toki sovittaen tuon nykyaikaan, mutta edelleen hyvin naiivisti.

Silloin Butler et al. eivät häiritse minua paljonkaan. Itse asiassa mielellään jopa viittaan heihin, niin vähän kuin heitä kokonaisuudessaan tunnenkin. Koen heidät oudoiksi liittolaisiksi omalle tasa-arvoajattelulleni.

Mutta se mikä häirii ihan oikeasti on se tulkintaperinne joka jopa tuohon kolmannen aallon seksuaalimyönteiseen "feminismiin"/"queeriin" on johtanut. Meinaten sehän on alunperin jotain ihmeen kirjallisuustiedettä, Foucalt'ta ilmiselvänä sadisti-psykopaattimiehenä, psykoanalyytikko-kirjailijoita kuten Kristevaa, de Saussurea aikaisena semiootikkona, ja kaikkea muuta vastaavaa sillisalaattia. Millään tuosta ei omasta näkökulmastani ole mitään tekemistä tieteen kanssa, ja kun kuitenkin olen tasa-arvoajattelija mielestäni, koko tuo touhu mielestäni sotkee aivan täysin sen perusajatuksen tasa-arvosta jota itse tavoittelen.

Itse olen äärimmäisen wanhakantainen (miehinen(kö?)) tapaus. Libertaari kun olen. Mä seuraan David Humea yli Immanuel Kantin seurannaisidiotismin, vaikkapa, kovana skeptikkona. Olkoon se sitten Adam vai Ella Smith, tai Karl vai Kelis Smith, ihan sama mulle; se kerrottu data jopa 1700-1800-luvuilta on silti minusta enimmäkseen ihan käypää. Tuon ajan data ja kertomukset edes yrittivät tähdätä johonkin täyteen tasa-arvoon, yksinkertaisimpaan mahdolliseen selitykseen, ja täyteen yleisyyteen.

Nykyään jopa ne tykkäämimpäni kolmannen polven tyypit tekee jotain ihan tajutonta teoriaa. Sellaista jolla ei ole yhtään mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Jopa akateemisessa pilvilinnassaan, ja jopa niin että toisin kuin luonnontieteissä, eivät anna haastaa itseään usein suoraan.

What the fuck is this shit? Miten edes on mahdollista, että tutkijatasoiset alentuvat tuollaiseen? Noin rumimpana mahdollisena esimerkkinä, et sä koskaan esim. saa Hjernevaskin tasoista dokkaria aikaan yhdestäkään fysiikanproffasta, ja ei, ei yhdenkään sukupuolitutkimuksen proffan koskaan voitais antaa kunnon tieteen sisällä vittuilla avoimesti edes meille amatööreille jotka puhuu biologiasta ja/tai markkina-arvosta. Ei heittää listalta ihan vain koska olin ärhäkkä, pahasuinen ja tilaavaltaava...kuten on jo pariinkin kertaan tapahtunut.

Minusta kaikki tuo viittaa siihen, että vaikka sukupuoliaiheet ovatkin aiheellisia, itsenikin välittäen niistä paljon, sukupuolitutkimuksen sisällä on sitten pitkä historia epätieteellisestä tutkimusotteesta. Joku ehkä sanoisi että naisellisesta, ollen seksisti, mutta minä sanon vain että paskasta tutkimusotteesta joka on oikeutettu aiemmalla naisen sorrolla. Miehen eettisellä muka-taakalla. Vastustan tuota. Osa on myös oikeutettu edelleen sillä, että kun paska tutkia on ollut nainen, paska tutkimus varmaankin on ollut hyvää, ollen naisen tekemänä hyljeksittyä. Well fuck that as well; se mitä mä haluan on hyvä tutkimus, eikä mikään kirjallisuusspekulaatio osin-myös-suoraan-biologisperäissä sukupuoliaiheessa.

Eli ymmärtänette, kaikki. Mä en yritä tapella tosiasioita vastaan, edes siinä performatiivisuudessa. Totta kai mä tiedän että toikin on osittaisselitys, kun itsekin olen hameessani ja BDSM-alistuvuudessani luodannut moista jo omakohtaisesti. Vähän muussakin jo, lapsena. Mutta se mikä vituttaa aina yli kaiken on puolittaisselitys, aiheessa joka jopa hiukka koskee omakohtaisesti, ja jossa mut nykyisenä partaäijänäni heitetään niin helposti syrjään. "Cisheteromiehenä ja mistäänmitääntuntemattomana privilegionorsutornina." Vaikka yritys ymmärtää on kyllä tässäkin ollut ihan totinen.

Taannoinen luentoni online

Nettielukan uusi etiikka tuli vihdoin saataville. Vähän outoa vihdoin katsoa omaa luentoa, ja eritoten noin hötkyilevää. Mutta niin nopeaa ja poukkoilevaa kuin se onkin, kait se ajatus tulee selväksi—ja sehän se on mitä aina tavoittelen.

Liikunnan pahuus

Harvemmat oikeasti tajuavat kuinka kamalaa nykyinen sporttikultti on, ihmiselle joka ei perusta siitä, mutta joka silti kaikin tavoin, koko ajan, vuosi vuodelta hiljaa pakotetaan sen uhriksi. Lienee korkea aika että joku sanoo tuon ääneen.

Liikunta on fyysinen juttu. Siis ruumiillinen. Sun ihan omaan ruumiiseen liittyvä. Suhun itseesi liittyvä juttu. Jo antiikin aikoina asia nähtiin niin, että terveessä mielessä terve ruumis. Eikun sittenkin toisin päin: mens sana in corpore sano. Antiikin ihmisten huomio oli, että terve ruumis tukee voimakkaasti tervettä mieltä.

Minun kapinani on se, että liikuntakultti ryösti aikanaan minulta mahdollisuuden terveeseen ruumiiseen, ja sitä kautta terveeseen mieleen. Ryöstämällä minulta sen toisen puoliskon kuvasta, eli terveen ruumiin terveessä mielessä. Kun sanon noin, se kuulostaa hassulta, mutta ehkäpä se tulee hieman selvemmäksi samastuksen kautta.

Meinaten jos haluat ryöstää ihmiseltä seksuaalisuuden, fyysiksensä osana, mitä teet? Tietenkin raiskaat hänet. Pakotat hänet tuohon muuten kivaan asiaan. Tai vaikkapa panet heroiinineulan väkisin laskimoon, vastustelusta huolimatta. Ehkä molemmat, hieman vaihdellen. Osoitat hänelle väkisin että hallitset jopa hänen hyvää oloaan, etkä vain sitä paljon suoraviivaisempaa pahaansa. Osoitat että olet täydellisimmässä mahdollisessa kontrollissa, ja teet niin toistuvasti.

Sitten tietenkin levität tuon kontrollin hänen lähipiiriinsäkin. Mikäpä muu sitoisi ihmistä, ja varsinkin pientä ihmistä, juuri paremmin kuin hänen sosiaalinen ympäristönsä. Eritoten vaikutusaltisympäristö. Oikeastaan siksi jopa eristät hänet kaikista jotka eivät ole jo hallinnassasi, siis vanhemistaan ja perheestään. Estät häntä hakemasta mistään tukea oli hyvä eli paha olo, teet itsestäsi ainoan tukipylvään, ja kylvät yksilön ympärille sinulle myötämielistä jengiä jotka solvaavat ja viekoittelevat, tarpeen mukaan, niin että tahtosi toteutuu ja yksilö lopulta loputtoman pakon edessä aivopestyy. Niin että hän murtuu, ja tulee Tukholma-oireyhtymäiseksi, ja oppii Rakastamaan Isoveljeä. Täysin riippumatta siitä oletko isoveljenä hyvä vai paha vai mitä, kunhan sinua Rakastetaan ja Palvotaan.

Tuollaisessa ympäristössä tosiaan lopulta väkisin saat sen minkä haluatkin, koska on vain kolmenlaisia ihmisiä: niitä jotka halukkaasti lähtevät mukaan alunperinkin, paljon pienempi joukko niitä jotka murtuvat ja lähtevät mukaan peliin, sekä sitten niitä jotka menevät pysyvästi rikki kun eivät tajunneet omaa hyväänsä ja suostuneet pitämään Raiskaajasedästä.

Itse kuulunen koululiikunnassa tuohon kolmanteen ryhmään. En todellakaan koskaan pystynyt lähtemään siihen täysillä mukaan, enkä murtunut siihen perspanoon, ainakaan ihan heti tai suoraviivaisesti, niinkään että olisin alkanut uudelleen tykätä liikunnasta. Ei, minä murruin ja masennuin ja pitkälti tein lukion alkuvuosieni kovimmin nousevat opintosuoritukset sen jälkimainingeissa että veri ei enää valunut peräpäästä; sen nostattamana, että nyt se kidutusleiri vihdoin oli ohi. Ne ei enää voineet tehdä sitä mulle. Ajatus siitä, että mua ei enää voitu orjuuttaa vaan saatoin olla jopa sen vankileirin sisällä joka on koulu jollain tavalla fyysisesti vapaa oli yläasteelta poispäästessä itselleni varmaan tuhat kertaa vapauttavampi ja akuutimpi ajatus kuin kymppi- tai neljäsluokkalaisen kouluavieroksuvan lopullinen huoahdus.

Koska niille se tuska kuitenkin on vain henkistä, ja sellaisesta voi päästä joskus ehkä vielä ylikin. Mulle se tuska oli viikoittainen, verinen perspano, jota kesti yhdeksän vuotta putkeen. Ton jälkeinen eka kesälomapäivä saatto hyvinkin olla se eka kerta jolloin nukuin yli kaksi vuorokautta putkeen, silkasta psykogeenisesta helpotuksesta.

Mutta tietty, eihän se liikuntakultti koskaan siihen lopu, ja sen suhteen saattaa jopa narrata itseään. Lukiossa yhtäkkiä kasvoin ja aikuistuin ja pyöräilinkin, niin että näytin hyvältä. Niin hyvin olivat minut opettaneet ala-asteelta asti jo, että niin tytöt kuin minä itsekin kiinnitimme huomiota urheiluharrastukseeni aivan erityisenä sosioseksuaalisena meriittinä. Ei sillä että olisin tuosta kummemmin hyötynyt, kun olin jo pilalla; seksuaalisuushan on vain osa ruumiillisuutta, ja tuo jälkimmäinen puoli oli jo raiskattu pois minusta, vihatuksi toiseksi. Niin vain pyöräilin, ja uskottelin itselleni että se oli kivaa, samalla kun aloin tupakoida, ja masennuin taas. Kuten aina aiemminkin olin masentunut ja tylsistynyt. Kun raiskaus oli helpottanut, ja sitten sen jälkeinen helpotuskin jo mennyt, oli aika surra. Ei-niin-yllättäen numeroni laskivat laskemistaan lukion loppua kohti, ja oli suorastaan silkkaa säkää ja opennuolentaa että edes lopulta sain haluamastani matikasta, tärkeimpänä kaikista, sen kymppini.

Kun sitten riistät kasvavalta ihmiseltä hänen ruumiillisuutensa ja sen osana kaiken kyvyn tajuta seksuaalisuuttaan, eihän siitä opiskelijaelämästäkään mitään tule. Siinä yleensä pitää mukana jonkin sortin yhteishenki toisten kanssa, jonka olennaisena osana on osakunta- ja ainejärjestötoiminta. Kaiken sen ollen sosioseksuaalinen juttu. Kun olin jo 10-vuotiaana verta itkien todennut, että nyt se sitten meni vihdoin ohi, ja vielä lukioiässäkin ollut aivan täysin pihalla siitä mitä tarkoittaa kun nätti tyttö pyytää juttelemaan kanssaan koulun pihalla, mitä ihmettä olisin oikein tehnyt missään opiskelijapiirissä? Mitä iloa siinä olisi ollut? En siis käynyt missään, vaan syrjäydyin kotiin, ja menin töihin jotka lopulta keskeyttivät opintoni kirjaimelliesti gradua vaille.

Siinä välissä pääsin ruumiillisesta itseinhostani ja -tajuamattomuudestani irti juuri sen verran että jossain parin kympin puolivälissä pääsin ekaa kertaa pukille. Tai siis oikeastaan yllärinä eräs minulle vinkattu BDSM-piiristä tietävä, hieman vanhempi nainen pani minua ja tuli 12 yhtä monessa tunnissa. Minä en. Se otti vielä yhteenmuuton, käräjäväkivaltaisen eron ja pari vuotta että sen muutaman kertaa tulin normiseksissä, sen yhden tyttöystäväni kanssa. (Hän tietää kuka on.)

Tietysti tuokin aika on jo sitten takana, eikä mitään edessä. Koska mitenkäs se oikein voi kaiken sen viiltelyn ja dokaamisen ja muun oman ruumiin vastaisuuden jälkeen olla muuten kuin että mennään alamäkeen? Josta ei ole mitään toipumista: ei tule vaikka haluaisikin, ei saa niin kivoja tyttöystäviä, ei saa niin kivoja töitä, jossain vaiheessa ei edes halua, eikä sillä edes ole kamalasti väliä. Jossain vaiheessa ylipäänsä millään lakkaa olemasta mitään väliä; mennään vaikkapa siihen että ollaan kerran kahdessa kuukauessa väkisin iloisen näköisenä jotta joku hakkaisi sinut verille, sen ollen ainoa mikä on jäljellä aikaisimmasta lapsellisesta kiihkostasi. Mennään bileistä kotiin joko verinaarmuilla, tai mikä pahempaa, ilman, itkien-viilellen itsensä uneen. Koska sillä ainoalla jutulla joka voi tuottaa sulle mitään hyvää oloa, siis sun ruumiilla, ei ole ollut mitään väliä enää pitkään aikaan, eikä se edes oikein tunnu omalta.

Kaikki jotka on joskus raiskattu kunnolla ja toistuvasti, ja jotka kuuluu raiskauspuolella siihen ehkä-neljännekseen jotka menee rikki, ihan taatusti tietää ton tunteen ja kehityksen. Se on tismalleen sama raiskauksessa kuin liikuntakultissakin: yhteisö antaa luvan ja jopa kannustaa koskemaan suhun ilman lupaa. Se tuottaa ympäristön jossa toi kosketus lähinnä kiihtyy kieltäessä. Se houkuttaa vallan pahimmat puolet sun suhteen. Ja sitten kun vihdoin menet rikki, yhteisö sekä eritoten auktoriteettihahmo syyllistää sua. Kessään muussa ei ole mitään vikaa, vaan sä vaan olet ihan liian herkkä. Sut pitää yhteisöllisesti naureskella kuntoon, ja/tai jos et tule kuntoon, sut pitää eristää epänormaalina.

Ei kuitenkaan ennen kuin sulle on tehty täydellisen selväksi että sun pää on sekasin kun sun kroppa kuitenkin piti siitä. Ei ikinä ennen kuin on tehty selväksi että itsehän tykkäsit siitä kun joskus liikuit. Eikä se koskaan ole paha asia että opitaan aikaisin tai paljon, ei auktoriteetin eikä varsinkaan sen naapurin samanikäisen jampan taholta. Koska sehän ei voi koskaan olla mitään pahaa että naapurinjamppa perspanee "nuorten välisenä kokeiluna", aivan kuten ei ole koskaan pahasta että lapsilauma pakottaa "osansa" kiipeilemään puissa ja tippumaan niistä takaraivolleen. Kaikki tuollainen on vain hauskaa tarinaa, mukatiedottomalta pikkuiältä, jolle liikkamaikka voi taputtaa karvaisia tukholmalaisia käsiään.

Aina vaikkapa karvakätiseen miesinttiin asti, jossa ryvetään ja jossa millään muulla kuin kyseisellä perspanolla ei ole mitään väliä. Aina vaikkapa sinne missä herkistä miehistä tehdään kylmiä poikia, niitä juoksutetaan kunnes jo-persraiskattu kaatuu tajuttomana takaraivolleen ylämäessä, ja sitten Sampo saa vapautuksen kun on laihtunut kahdeksan kiloa kolmessa viikossa ja sen verenpaine on kohonnut nykyiselle hengenvaaralliselle tasolleen. Sinne missä ekaa kertaa tuli unia siitä, onko mun oma aivo osa mun ruumista, ja jäätiin sen ajatuksen kanssa välitilaan univajeen ja siitä seuraavan äärimmäisen aggression/itsehillintävajeen tähden. (Kyllä, oisin ampunut ne kaikki, koska jos mun ruumiilla ei ole mitään väliä, mitä nekään on muuta kuin silpomiskelpoista koiranruokalihaa? Takuuvarmasti ampuisin vieläkin, ja hymyilisin vain; vihollinen ei ole rajan takana, vaan se on lähin pakottaja. Se joka käskee, sopimatta kiltisti ja tasa-arvoisesti.)

Se hassuin juttu tuossa kaikessa tietenkin on, että tuo liikuntakultti ei omalla kohdallani, tai väittäisin jopa että sen neljäsosakaltaiseni kanssa, täytä oikein tehtäväänsä. Kun ihmiseltä riistetään sen fyysisyys tuolla tavalla alusta alkaen, ja sitten vielä tuetaan sitä riistoa, lopputulos on sama kuin elinikäisellä, jatketulla raiskauksella. Se ei tuota terveitä tai hyödyllisiä ihmisiä. Minä en ole terve tai hyödyllinen ihminen ainakaan. Eikä tuo ongelma ole korjattavissa varmaankaan enää ikinä, aivan kuten se ei ole sarjajoukkoveriperseraiskauksen uhrin kohdalla; ei ole mitään sellaista vaihtoehtoa että voisi enää tykätä omasta ruumiistaan tai tehdä sen kanssa mitään sen hyödyllisempää kuin sivuuttaa sen täysin. Koko ihmeen homma vaan on vierasta ja/tai ahdistavaa.

Sitten ryypätään, lojutaan, lihotaan, viillellään, poltetaan, vältellään kaikkea kivaa koska kiva muistuttaa fyysiksestä, vetäydytään yhteisöstä kiusaajana, ei välttämättä välitetä yhteisöstä tai toisista sitä vähää että niillä olisi...mitä? Kidutusvalta? Lopulta päädytään tilaan jossa toiset eivät ole mitään, eikä itse ole mitään, joten mitä sitten?

Kun tuon ymmärtää kerran, ymmärtää myös miksi vedän tässä esiin lopulta natsikortin. Hitlerin. Nimittäin kun NSDAP:in Lopullinen ratkaisu kuitenkin oli aika armollinen ja suoraviivainen: ne vain kaasuttivat huonomman kansanosan hengiltä, nopeasti ja tehokkaasti, ja sitten polttivat ruumiit haudattavaksi. Tuo teko oli ruumiillisessa kauheudessaan aivan maksimissaan puolen tunnin kidutus, ja yleensä vain minuuttien. Natsit eivät joukkotuhossaankaan tarkoituksellisesti kiduttaneet tai raiskanneet ketään, vaan ainakin noin ideologian tasolla yrittivät vain hankkiutua syöpäläisistä eroon mahdollisimman tehokkaasti ja kivuttomasti.

Urheilu- ja terveyskultti sen sijaan on jo alkuvaiheessaan nimenomaisesti ja itsetarkoituksellisesti lapsiin kohdistuva loukkaus, jonka on tarkoituskin jatkua koko ihmisen elinkaaren yli. Sen on tarkoituskin vain pahentua jollet ole hoikka ja seksikäs arjalainen, kunnes olet hoikka ja seksikäs arjalainen, ja pariudut toisen vastaavan kanssa, ja teet lapsia jotka maksavat veroja, tai kunnes murrut ja teet samoin. Jos murrut etkä tee, päädyt salvattuna peräkammarinpojaksi jota ei ole olemassa.

Tuo touhu ei ole edes Kafka tai Hitler, vaan Orwell potenssiin Huxley kertaa Hitler. Se on myös ehkä selvin ja kyseenalaistamattomin oikeuttamisperuste institutionalisoidulle väkivallalle, ruumiillisena-jaettuna itsestäänselvyytenä. Tuo näkyy aivan suoraan niin Venäjän homofobivainovideoista kuin alkavasta olympiapolitiikastakin; se kuinka fyysistä ei ehkä saa hallita leimallisen seksuaalisesti, mutta muuten kyllä saa aina Pyhään Kidutukseen ja Kuolemaan asti.

Epäilemättä tuo on myös suuren, perverssin mielihyvän aihe niille jotka hakeutuvat toteuttamaan kyseistä urheiluideologiaa. Ensi sijassa liikkamaikalle, siis toiselta nimeltään keskitysleirin == koulun vanginvartijalle. Mutta ehkäpä myös liikenneministerille == Eichmann. Kulttuuri ja sen osana liikunta tais olla osa Göbbelsin saraa. Kukahan Putin tässä kuvassa olisi?

Natsisotarikolliset hirtettiin. Itse olen paljon, huomattavamman pitkäaikaisemman ja raaemman ja piittamattomamman kidutuksen uhrina sitä mieltä, että liikuntakultistit eivät ansaitse yhtä armollista kohtaloa. Heille tulee suoda vain armoton kosto, ja jopa mitallisesti katsoen sen tulisi sitten olla korkeintaan nälkäinen koiralauma. Mahdollisesti rovio.

Unia ultimaattisesta lampusta

Mietiskelin joskus aiemmin multispektraalilampun värkkäämistä hervottoman kokoisesta ledipankista. Nyt tuli unessa aavistuksen verran teoreettisempi ajatus, mutta jossain määrin jopa kiintoisampi. Mitäs jos sen valonlähteen värkkäisikin vapaaelektronilaserista (free electron laser, FEL)?

FEL:n hauska puoli on siinä, että se on jatkuvasti viritettävä ja tehonsa puolesta varsin skaalautuva. Huono puoli on, että perinteisesti se on vaatinut vähintäänkin kymmenien metrien hiukkaskiihdyttimen että siitä on saanut mitään irti. Tuossa mielessä se siis on hieman heikko kandidaatti hehkulampunkorvikkeeksi, mutta kun tässä nyt joka tapauksessa on kysymys ajatusleikistä, leikitäänpä silti leikki loppuun.

FEL:in juju on saattaa relativistinen elektronivirta "undulaattorissa" periodiseen magneettikenttään, jolloin sen sisäinen mekaniikka muuttuu ja se tuottaa koherenttia synktrotronisäteilyä taajuudella, joka riippuu elektronien nopeudesta ja magneettikentän periodista. Säteily etenee samaan suuntaan kuin elektronit, ja sen intensiteetti riippuu magneettikentän intensiteetistä ja elektronisuihkussa kulkevasta virrasta. Taajuutta siis viritetään muuttamalla elektronien nopeutta—lineaarikiihdyttimessä siis potentiaalieroa, synkrotronissa taajuutta—ja intensiteettiä moduloidaan virralla.

Periaatteessa tällaisen rakenteen pitäisi olla miniaturisoitavissa varsin pitkälle, etenkin näkyvällä valolla jonka aallonpituus on kuitenkin rajallinen: lisäämällä potentiaalia tarvittavan undulaattorin pituus vähenee annetulle syklien määrälle, ja jos oikein pikkuisia rakenteita mietitään, voisi jopa kuvitella että kovalevy- ja kiintomagneettiteknologiasta voisi löytyä keinoja rakentaa vahvoja undulaattoreita joiden periodi on jotain välillä mikrometreistä millimetriin.

Tarvittavat jännitteet tuskin nykyisin olisivat ongelma edes puhtaalta puolijohdepohjalta. Jopa diodisilloilla päästään näppärästi miljoonan voltin tuntumaan, ja tietty kaiken sortin kummallisia resonantteja hakkurimuuntajarakenteita on myös olemassa. Joo, oishan siinä varmaan vähän virittämistä, mutta en usko että tuo puoli on ongelma.

Tuon jälkeen undulaattorin läpi pitäisi vain saada puskettua tarpeeksi virtaa että sen auttamattoman alhainen hyötysuhde saadaan kompensoitua. Se onkin sitten jo haastavampi juttu, kun ainakaan nuo diodisillat eivät kanna korkeisiin virtoihin järkevin häviöin. Mutta sitten, ehkäpä se auttaisi jos ratkaisisimme erään toisen ongelman ensin ja palaisimme?

Nimittäin tuo alhainen hyötysuhde on tällaisissa vekottimissa tavallistakin painavampi ongelma. Siinä missä useimmissa valonlähteissä ylimääräinen energia ihan vain muuttuu lämmöksi, tässä se on varastoituneena edelleen relativistisen elektronisuihkun kineettiseksi energiaksi. Jos tuollaisen ihan vain dumppaa vaikkapa grafiittiin, tuloksena ei ole vain lämpöä vaan valoa. Tarkemmin sanoen, huomattavan äkäistä brehmstrahlung-säteilyä, laajalla spektrillä jossa on mukana kaikki pehmeää gammaa myöten. Lisäksi alhainen hyötysuhde tarkoittaa että tarvittavia komponentteja muihin osiin ei ehkä löydy. Eli olisi kätevää, jos tuo hukkaanmennyt energia saataisiin jotenkin talteen.

Intuitiivisesti ajatellen tuon ei pitäisi olla kamalan vaikeaa: sillä se nopeus tippuu millä se nousikin, eli vastakkaisella sähköstaattisella kentällä. Sen sijaan että elektronien annetaan vain tippua korkeasta potentiaalista undulaattorin kautta maahan, heilautetaan ne sen jälkeen takaisin lähelle alkuperäistä potentiaalia, niin että ne hidastuvat, kerätään ne alhaisella nopeudella talteen, ja kierrätetään takaisin. Tuolloin putki olisi suunnilleen 6-7-osainen: (hehku?)katodi korkeassa potentiaalissa, metri kiihdytystä, fokusointimagneetit, miniaturisoitu undulaattori joka on asetettu maapotentiaaliin, ehkä deflektorimagneetti jos valo täytyy tosiaan saada ulos putkesta jo tuossa vaiheessa, toinen metri jarrurataa, ja viimein isokokoinen anodi miltei yhtä korkeassa potentiaalissa kuin katodikin oli. (Jos putki rakentuisi niin että se on ihan vain suora, luultavasti jarrualue olisi tehty hopeoimalla tai dikroiditekniikoilla peiliksi, kuten anodikin, ja jälkimmäinen sitten viskaisi syntyneen valon ulos putkesta sivusuuntaan.)

Se mikä tässä voi mennä pahimmin pieleen on elektronisuihkun epävakaus sen lähestyessä taas korkeaa potentiaalia, mutta luulisi että tuo voitaisiin magneettisesti hallita siinä määrin että tehohäviöt niin lämpöön kuin eritoten säteilyynkin pysyvät putken alapäässä järkevissä rajoissa.

Tuollainen arkkitehtuuri sitten ratkaisisi ison osan virransyötön ongelmista, koska teoriassa se olisi jaettavissa kahtia: se hillitön potentiaaliero joka kiihdytinhommissa aina tarvitaan voitaisiin aikaansaada ihan vain diodisillalla tai vastaavalla. Varsinainen korkeavirtatyöskentely tapahtuisi kokonaan putken päiden välillä, suhteellisen alhaisella potentiaalierolla, eli olisi toteutettavissa tunnetuilla puolijohdetekniikoilla. Kun hommaa miettii noin, systeemi myös kannattaisi kääntää niin päin, että kaikki paitsi undulaattorin potentiaali on lähellä ympäröivää maata, ja vain putken keskiosa työnnetään diodisillalla staattiseen megavolttiin or-so. Potentiaalin ohjauksesta tosin tulee tuossa vaiheessa hiukka hankalaa kun näkyvän valon taajuus–kaistanleveys-suhde on kuitenkin yli 0.5, mutta oletetaan nyt että moiset ongelmat saadaan ratkottua jollain häijyllä putkimagialla.

Kaiken tuon jälkeen mitä meillä ideaalisesti olisi käsissä? Noh, toivottavasti semmoinen sadan, parinsadan watin hehkulampun valotehoinen, hyvinintegroitu, parimetrisen paksun loisteputken kokoluokassa toimiva laser, joka on täysin vapaaviritteinen näkyvän valon aallonpituuksien yli, nopea kuin piru, ja toimii mielekkäillä hyötysuhteilla. Tommoseen ei sitten tarvita kuin yksi palanen, niin mun valounet ois totta: ohjain.

Ohjaimen työnä on moduloida putken virtaa ja potentiaalia niin, että potentiaali pyyhkii sanotaanko 60 kertaa sekunnissa jollakin (voimakkaasti vaihtuvalla) nopeudella koko näkyvän valon aallonpituudet läpi, samalla kun virtaa moduloidaan tietyssä mielessä komplementaarisesti. Homman jujuna on, että toisin kuin diodipankeilla, tuolla arkkitehtuurilla putken kokonaisteho voidaan jakaa täysin mielivaltaisesti ja jatkuvasti näkyvien aallonpituuksien yli, aina valkoisesta valosta (okei, lähes) täysin monokromaattiseen laseriin, tai useampaan, tai mielivaltaiseen jatkuvaan spektriin yhdistettynä mielivaltaiseen diskreettiin. Kaikki menee, eikä koskaan törmätä siihen ongelmaan mitä addittiivisilla LED-pankeilla, että kun punainen diodi ei nyt vain pysty tuottamaan sinistä valoa, siitä sinisestä valosta ei koskaan saa yhtä kirkasta kuin saman lampun tuottamasta valkoisesta valosta; FEL:in kanssa ei tarvitse kuin jättää potentiaali lepäämään toivotulle alueelle, niin aikalailla vakioteho kuluu sitten sille.

Ennen kuin joku pahemmin debugaa ylläolevaa, se todellakin tuli unessa. En ole aivan niin tyhmä että kuvittelisin hiukkaskiihdytinlamppuja helpoksi, järkeväksi, turvalliseksi tai edes mahdolliseksi jutuksi. Mutta pakko kai kunkin myöntää että miehekäs ajatus yhtä kaikki.

Outo kone

No kato, hiero vähän sitä vihreää, sitten siinä on se kulma. Vedä se alas, työnnä vähän vasemmalle, ja varovasti heristä. Kato, aika helppoo. Nysse muistaa kaiken, ja huomenna voidaan palata aiheeseen.

Kuulostaako alkemialta? Sen pitäisi. Ja silti se on lähes tismalleen sitä miten olen itsekin yrittänyt neuvoa nörttinä jopa kaikkein läheisimpiä lähimmäisiä käyttämään tietokonetta. Minulle menut, ikkunat ja vaikkapa se että jotain pitää klikata eikä pitää, on itsestäänselvää. Yksi suurista ymmärryksistäni on ollut, että kaikille se ei ole niin selvää tai yksinkertaista, sekä ettei tuollainen vihjeettömyys välttämättä ole lainkaan kiinni tyhmyydestä.

Itse tajusin tämän ensimmäisen kerran joskus kun yritin selittää vanhemmilleni miten videonauhuria käytetään. Molemmat vanhempani ovat akateemisia ihmisiä, ja siis kaikkea muuta kuin typeryksiä. Silti jopa minusta aika simppeli ja hölmö nauhuri tuotti loputtomia hankaluuksia, aina siihen asti että niin vanhempani kuin minäkin turhauduimme, eikä meikänörtin paraskaan apu mennyt perille käyttöohjeessa. Eli miten tuo on mahdollista, että noin ILMISELVÄ juttu voi mennä ohi toiselta älykkäältä ihmiseltä?!?

Tuohon on lopulta äärimmäisen simppeli selitys: mentaaliset, kognitiiviset mallit. Edes se videonauhuri ei ole enää aikoihin ollut vimpain, jossa on selvä nappi joka tekee selvän yksittäisen asian. Se on jo aikoja ollut juttu jolla on tietyssä mielessä oma sisäinen mielenelämänsä. Sillä on "tila", eli siis tietty sisäinen tiedollinen rakenteensa, joka ei ole suoraan kytköksissä etupaneelin nappuloihin. Nappulat ohjaavat kyllä arvattavasti ja säännönmukaisesti tuota laitteen sisäistä tilaa, mutta se tila kuitenkin aina on näkymätön, tiedollinen juttu, ja sen kytkös etupaneelin nappuloihin ei ole millään tavalla selvä tai yksinkertainen juttu.

Yksikään virhe jotka vanhempani tekivät videonauhurin kanssa ei tuosta näkökulmasta ollut tyhmä. Molemmat heistä usein jopa tekivät liikesarjoja etupaneelin nappuloiden kanssa joita en olisi itse hetimiten keksinyt tai varsinkaan muistanut. Mutta kun kukaan ei ollut muistanut tai osannut kertoa heille että siellä koneen sisällä on erillinen tiedollinen maailmansa jolle ne nappulat olivat alisteisia ja jolla ei ollut mitään yksikäsitteistä suhdetta nappuloihin, pieleenhän se tietenkin lopulta meni.

Tuo sama juttu tulee eteen a fortiori tietokoneiden kanssa, joiden sisäinen tila on vielä paljon hankalampi. Jopa niiden käyttöliittymät ovat aika hankalia. Esimerkiksi jo sellainen käsite kuin "ikkuna" graafisessa käyttöliittymässä on todella vaikeaa selittää kunnolla tyypille joka ei ole törmännyt aiemmin moiseen. "Niin siis ikkunat on näitä neliöitä, joiden sisällä on tavaraa." Ihan käypä selitys ikkunasta toikin, mutta ei se kyllä auta hahmottamaan ikkunaa ruudulta, tai erottamaan erillisiä ikkunoita toisistaan, tai varsinkaan tajuamaan mikä ero ikkunalla, nappulalla tahi dialogilla täsmälleen on. Kaikki niistä kun on neliöitä ruudulla joiden sisällä on tavaraa.

Niinpä se pohjimmainen ongelma käyttöliittymien opetuksessa on se, että se mikä näkyy pinnalle ei ole lainkaan se mistä käyttöliittymässä on kyse. Kyse on aina siitä miten käyttöliittymä esittää tietoa, mikä sen sisäinen abstrakti tietomalli ja tilakone on, ja vasta toiseksi siitä miten sitä abstraktia, aina vähintäänkin puoliksi näkymätöntä konetta siellä käyttöliittymän toisellapuolen hallitaan konkreettisilla käyttöliittymänappuloilla.

Se pohjimmainen ongelma on se, että kukaan osaava käyttäjä ei kertoneeksi äiskälle, kuinka siinä käyttöliittymässä on näkymättömiä, loputtomia sarjoja valikoita, toimintoja, rinnakkaisia prosesseja, eri interaktiomodaliteetteja, ja vaikka mitä, sen näkyvän pienen tekstikentän takana/lisäksi. Tuollainen tuntuu itsestäänselvältä nörtille, mutta se on kaikkea muuta jollei siihen ole tottunut. Eikä sellaiseen voi tottua opettamatta. Eikä sellaista voi opettaa nörtti-itsestäänselvyyksistä lähtien, kun sitten se näyttää ihan puhtaalta alkemialta. Siltä että kuukiveä hierottaessa sun lempibiisi soi alusta.

Jos mun akateemisille vanhemmille ois opetettu videon ja tietokoneen käyttö keskittyen niiden sisäisiin tiedollisiin malleihin, väitän että olisivat oppineet paljon helpommin käyttämään kumpaakin. Aivan samalla tavalla sitten väitän, että jos ylipäänsä teknisissä vehkeissä keskityttäisiin siihen abstraktioon joka niihin on sisällytetty, yli käyttöliittymän joka sen päällä vallitsee, nuorten olisi vastaavasti helpompi oppia niitä vielä hankalampia koneita. Esimerkiksi sellaista verkkokonetta kuin Wolfram Alpha, tai vaikkapa konetta nimeltään Google Glass. Ja monta muuta.

Kaikki tuollaiset koneet periaatteessa voi oppia ulkomuistista. Mutta jollei ymmärrä mikä niiden sisäinen tila ja logiikka todella on, niitä käytetään kuten väärinopetettu äitini käytty videonauhuria. Älykkäästi ja muistavasti, mutta pohjimmiltaan niin tyhjästi kuin äärimmäisen virheherkästikin, ilman yleistämis- ja kehityskykyä. Ihan vain kun me nörtit jotka kehitimme vimpaimen, emme vaivautuneet selittämään käyttäjälle sen olennaisinta sielunelämää.

Varastoitavaa 4/n: tausta-analyysin hyödyt ja perkeleellisyys

Seuraava kommenttini lähti siitä kun eräässä FB-säikeessä edellinen puhuja kuittasi osaltaan keskustelun sanomalla: "look who's talking". Itse en pidä tätä lainkaan käypänä vasteena.

Aijai, yksi ainakin meikäläisen isoista ärsytyksenkohteista: se kyyninen näkökanta että kaikki puhe on vain moraalisäteilyä, eturyhmäpolitiikkaa yms, ja se joka näkee taustalla vaikuttavat kannustimet/sidokset voi näin ollen olla keskustelun yläpuolella varsinaisesti lisäämättä tai ottamatta siihen kantaa mitenkään.

Minusta tuo ajatusmalli on äärimmäisen vastenmielinen kaikissa muodoissaan, pahimman niistä ehkä ollen standpoint-epistemologia. Se on lähtöisin TV:n ja vastaavan massamedian (vrt. kirjapainotaito) heydaylta, jolloin suuret massat kuvittelivat että "se on totta jos se on painettu/telkkarissa". Silloin oli merkittävä huomio, että vaikka massakommunikaation massiiviset kulut karsivatkin ihan pahimman huuhaan suurilevikkisestä mediasta, silti keskittyneiden eturyhmien ja varakkaiden yksilöidenkin oli mahdollista osallistua keskusteluun, ja edelleen levittää yleisesti haitallista propagandaansa. Eli oli hyvän journalistin ja sivistyneen kansalaisenkin merkki, että ei vain puhuttu asiaa, vaan seurattiin myös motiiveja asian takana.

Tuon ajatuksen hankaluus on ainakin kahtalainen. Ensinkin, se todella voi johtaa sellaiseen kyyniseen maailmankuvaan että kaikki mikä merkitsee on puhujan omakohtainen intressi ja tausta, eikä sillä mitä hän puhuu ole mitään merkitystä. "Kaikki puhe on halpaa puhetta, sisällöstä viis." Tuollainen katkaisee eritoten yhteiskunnallisen keskustelun alkuunsa, ja syöttää eripuraa, niidenkin keskuudessa joille sisältö, totuus ja argumentaatio sinänsä ovat arvoja. Siis, sanotaanko, sivistyneistön.

Ja toisekseen, se on itsessään tavattoman halpaa puhetta, vieläpä kehnoin perustein, yhteiskunnassa jossa noita kynnyksiä julkaisulle ei enää ole, kuten ei ole paljon kynnyksiä taustojen selvittelyllekään, ja jossa kaikilla on jo massiivisen kovakätinen lehmäsuodatin päällä kaiken sen paskapuheen suhteen mitä tuubeissa sitten odotettavasti liikkuu. Minusta tässä on käynyt niin, että aiemmin aivan järkevä ja aliarvostettu kannustinpainotteinen lähdekritiikki on kohotettu sellaiseen arvoon, että se menee helposti yli sen mikä nykymaailmassa olisi olennaisempaa, eli ihan vain argumentin tiedollisen puolen kaivelun, kyvyn erottaa huuhaapuhujat muista niin että tietää mihin tappeluun kannattaa lähteä, kyvyn esittää asiansa uskottavasti ja perustellen, sekä muiden klassisten keskustelun hyveiden.

Tästä hyvänä esimerkkinä se mistä vaahtosin eilen: erään lukiolaisen kirjoitus opintotukimielenosoitusta vastaan. Yksikään edes meikäläisen oikeistoliberaalin kavereista ei tullut ottaneeksi kantaa kirjoituksen sisältöön, eikä varsinkaan sen jälkeen kun verolistoista kävi ilmi että kyseinen kirjoittaja olisi saattanut "syntyä kultalusikka perseessä". Sillä mitä sanottiin ei ollut yhtäkkiä mitään väliä, vain sillä oli että sanoja taatusti ajaa omaa etuaan kun kerta on rikas. Plus tietty sillä että tuossa pääsee tosi (i.e. liian) halvalla osaksi tiedostavaa nettieliittiä, "joka näkee puheen läpi todellisiin vaikuttimiin".

Tuo on kertakaikkisen väärin ja yksiselitteisesti haitallista järkiperäiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle, aivan yhtä varmasti kuin se alkuperäinen uskomus kaiken painetun ja broadcastatun totuudellisuuteen oli.