Hyvä virtalähde

Tulipa tuossa eilisyönä mielestäni ihan kohtuullinen idea. Nimittäin, yksi hyvin kätevä vehje olla olisi yleisvirtalähde, jonka voit tökätä kiinni likimain mihin vain, niin että se vain tuuppaa automaattisesti ulos sitä mitä tarvitset. Eli siis noissa radioamatöörihommissa epäilemättä 12 voltin tasavirtaa, mahdollisesti suurillakin virroilla. Ja siis kun sanon että mihin tahansa, tarkoitan että aivan mihin vain kolmivaihevaihtovirrasta aina pieniin paristoihin asti.

Tuollaiset kytkennät ovat nykyään paitsi mahdollisia, myös ihan tavallisen piirisuunnittelun piirissä ja sellaisia että hieman sen oloisia on olemassakin. Niiden perusrakenne on jonkin sortin buck-boost-invertteri, joko lähtien suoraan tasavirrasta tai sitten vaihtovirrasta siltatasasuuntaajan kautta. Omassa ideassani tavallisesta rakenteesta kuitenkin pitäisi hieman poiketa, eikä pelkästään sen tähden että kytkennän pitäisi soveltua vaihtovirran lisäksi sellaisenaan myös tasavirralle. Toinen olennainen ongelma on, että virtalähteen pitäisi adaptoitua itsekseen myös vaihtelevaan impendanssiin.

Tuollaisiakin kytkentöjä on jo. Niissä pohjimmiltaan kytketään hakkuripiirin kytkin taajuusohjautuvan takaisinsyöttöpiirin sisälle. Jujuna on, että pätkittäessä syöttövirtaa oikealla tavalla ja sopivalla taajuudella lohkottuun LC-piiriin jo sisääntulopuolella, näkyvää syöttöimpedanssia voidaan laajalla alueella säätää muuttamalla ainoastaan hakkuripiirin ajastusta. Jos homma hoidetaan älykkäästi, teoreettisesti on mahdollista rakentaa piirejä jotka adaptoituvat optimaalisesti hieman mihin sattuu haamuvirtoihin, jännitteisiin ja virtoihin, aivan hienoimmillaan jopa enemmän kuin yhdellä taajuusalueella samaan aikaan. Luultavasti mitään noin utopistista ei edes tarvittaisi, mutta ajatuskokeena jopa siihen kykenevä arkkitehtuuri voisi olla kiintoisa. Pohjimmiltaan tuollaiset systeemit muistuttaisivat kvadratuurimodulaattorin siltarakenteen aktiivisesta versiosta johdettua mutta delta-sigma-modulaatioteorian mukaan ajettavaa versiota.

Tuollaisilla piireillä olisi radioamatöörikäyttöön tiettyjä aivan poikkeuksellisia etuja. Nimittäin, yksi aivan olennainen osa tuota harrastusta on samalla olla se taho joka pystyy rakentamaan kaikkein joustavimpia ad hoc -kommunikaatiorakenteita, ja sitä kautta esimerkiksi toimimaan katastrofitilanteissa viimeisenä hätävarana tiedonsiirrossa. Noissa tilanteissa et tiedä mistä vimpainten käyttöön tarvittava energia on kulloinkin saatavissa. Jos virtalähde kykenisi ottamaan vastaan ihan mitä tahansa sähköä aivan mistä vain lähteestä, sormipattereista aurinkopaneelien ja dynamon kautta voimavirtaan, se olisi hätätilanteissa ällistyttävänkin kätevä, eritoten yhdistettynä radioarkkitehtuuriin joka on adaptoituva ja energiatehokas. Jos se pystyisi todella kuppaamaan patterilähteensä aivan loppuun, kuten simplistisimpänä esimerkkinä Joule Thief -kytkentä tekee, sähkönsaannin suunnittelu pelkistyisi aivan uudella tavalla ihan vain saatavilla olevaan energiaan. Ja jos se pystyisi vieläpä toimimaan kaksisuuntaisesti sekä saavuttamaan korkeita reaktiivisia kompensaatiotasoja, no, se olisi hätätilanteissa niin kätevä että epäilemättä kohtuullisen korkeat suhteelliset häviötkin olisivat siedettävissä.

Noin laaja sovellettavuus piirissä ei kuitenkaan enää ole aivan triviaalia saavuttaa. Tärkein ongelma on kytkinelementtien jännite-virta-taajuus -soveltuvuus. Tyypillisesti kukin kytkinelementti on suunniteltu niin että sillä on optimitoimintapisteensä kaikkien kolmen muuttujan suhteen samaan aikaan, niin että suuria virtoja kestävät IGBT:t eivät tykkää korkeista jännitteistä, tai vaikkapa korkeisiin taajuuksiin kykenevät IGFET:it eivät pysty kytkemään merkittäviä tehoja, jne. Silti Joule Thiefin tapaiset kytkennät kertovat, että tällaisten sovellusten pitäisi pystyä toimimaan niin korkealla jännitteellä ja matalalla virralla kuin matalalla jännitteellä ja suurilla virroillakin, kiinteäkokoisten induktanssien läsnäollessa myös vaihdellen operaatiotaajuuttaan useiden kertaluokkien yli.

Silloin fyysisen piirin rakenne luultavasti joutuu luottamaan kytkinkaskadeihin ja jaettuihin induktansseihin. Mahdollisesti myös ohjausaaltomuotoihin jotka adaptoituvat useilla taajuusalueilla samaan aikaan. En vielä ole aivan varma miten tuo hoituisi näteimmin, mutta perusperiaatteena on, että kytkentätopologian pitää pystyä vaihtamaan iso osa kytkimistään tarpeen mukaan efektiivisesti rinnakkaisiksi tai sarjaan kytketyiksi, tarpeen mukaan. Silloin korkeilla virroilla mennään rinnakaisilla ja korkeilla jännitteillä sarjaankytketyillä elementeillä.

Yksi esimerkki rakenteesta jossa noin voidaan tehdä vaatimatta fyysisesti mahdottomia lisäelementtejä kytkentämuodon vaihtamiseen, ja jossa primaarielementit ovat jaettuja, on jossakin split-pi:n ja keskeltä tapatun induktorin sisältävän rinnakkaisresonanssin välillä. Jujuna on, että tarvittavien kytkentäelementtien vaihesuhteita muuttamalla induktorin läpi kulkeva virta voi olla mikä vain yhdistelmä peruskytkentätaajuuden ensimmäistä ja toista harmonista, ja piiristä pystytään kytkemään yhtä hyvin jännitettä ulos vaiheessa sarjaan asettuvilla kytkimillä kuin virtaa ulos kvadratuurissa rinnakkain asettuvilla samoilla kytkinelementeillä. Vaikka resonanssipiiriin kerätään jatkuvasti korkea resonantti kokonaisjännite tai virta, kummatkin aina asettuvat kokonaisuudessaan vain passiivisten elementtien yli, kytkimien sijaitessa eräässä mielessä keskitappien välisessä sillassa. Kun passiiviset komponentit sitten on mahdollista rakentaa samaan aikaan paljon suuremmalle osalle kokonaista virta-jännite-tuloaluetta yhteisesti kuin kytkimet, ja kytkinlogiikkan perustaajuus voidaan asettaa niin että se johtaa mielivaltaiseen vaihesiirtoon resonanssitankissa, resonanssiin voidaan syöttää ja siitä voidaan vetää ulos niin virtaa kuin jännitettäkin, pitäen resonantti potentiaalienergia likimain vakiona.

Tuotakaan kytkentää en ole vielä miettinyt täysin loppuun, mutta jokin sen kaltainen tai kaskadi vastaavia tuntuisi intuitiivisesti riittävän siihen että kytkentä ei lyö läpi edes korkeassa jännitteessä, vaikka samalla alhaisella jännitteellä ja suurella virralla se saadaan resonoimaan kiltisti. Ts. sitten loppu on ohjaussignaalien suunnittelua, jossa digitaalijamppana olen paljon parempi kuin tuossa analogielektroniikassa. Häviöt tulisivat olemaan suurempia kuin standardivirtalähteissä, mutta kuten sanottu tässä häviötä voidaan sietää suhteellisen paljon muista syistä, ja koska se esim. jakautuu useampien kytkentäelementtien kesken, vaatimatta suhteessa sen enempää jäähdytyspinta-alaa tai termisesti hienompia kytkimiä.

Ei siis välttämättä lainkaan huonoin suunnitteluprojekti, varsinkaan kun tarkoitus aika vahvasti olisi saada se amatöörilupakirjakin. Vieläpä lähtien suoraan poikkeuksellisen agiilista digimoodi-SDR-työskentelystä, jonka osaksi ketteryys siinä hätävirrassakin sopisi kuin nyrkki silmään.

Setä ranttaa matikasta: miksi eksponenttifunktio ja Neperin luku?

Vesa Linja-Ahon seinällä tuli puhetta eksponenttifunktiosta, ja lupasin selittää mikä siinä on niin ihmeellistä. Eritoten, mikä on niin ihmeellistä juuri e-kantaisissa eksponenteissa ja logaritmeissa. Kun rupesin kirjoittamaan, homma paisui kuin pullataikina, kunnes lopulta totesin että parempi aloittaa alusta. Eli, yritetääs sittenkin sanoa tämä jotenkin vähän yksinkertaisemmin.

Algebrallisesti eksponenttifunktio on syntynyt alunperin samanlaisena lyhennyksenä kertolaskusta kuin kertolasku yhteenlaskusta. x*y tarkoittaa samaa kuin x+x+x+...+x jossa x:iä on y kappaletta, ja aivan vastaavasti x^y tarkoittaa x*x*x*...*x, jossa x:iä taas y kappaletta. Kaikkien kolmen operaation kohdalla on myös aikanaan tullut tarve tehdä homma käänteiseen suuntaan, mistä on saatu vähennyslaskun ja jakolaskun käsitteet. Nuo käsitteet sitten ovat herättäneet lisäkysymyksen: olisikohan ne mahdollista ilmaista erillisen operaation asemesta saman alkuperäisen operaation kautta liittämällä itse lukujoukkoon käänteis- tai vasta-alkioita.

Yhteenlaskussa vastaus on ehdoton kyllä, ja siitä lähti alunperin niin nollan kuin negatiivisten lukujenkin ajatus. Nuo lähtivät ensin käytännön kirjanpitotarpeista, ja sitten johdonmukaisesta yleistyksestä kun huomattiin että lukujanalla voi liikkua vasemmalle ihan samojen sääntöjen mukaan kuin yhteenlaskussa oikealle, ja sitä kautta ratkaista lineaarisia yhtälöitä koneellisesti/algebrallisesti. Kertolaskussa vastaus on miltei sama, eli huomataan tutun ykkösen käyttäytyvän kuin nolla yhteenlaskussa käyttäytyy, ja käänteislukujen käyttäytyvän aivan kuten vastaluvut yhteenlaskussa; nykytermein sanotaan että murto- ja reaaliluvut muodostavat molemmat ryhmän niin kerto- kuin yhteenlaskunkin suhteen, erikseen.

Ainoa poikkeus on luku nolla: sillä ei voi jakaa. Tämä ei johdu laskutoimitusten rakenteesta sinänsä, vaan kertolaskun historiasta moninkertaisena yhteenlaskuna. Se koodataan nykyään distributiivisuussääntöinä jotka kytkevät nuo kaksi eri tapaa käsitellä reaalilukuja toisiinsa, ja jotka modernein termein tekevät niin murto- kuin reaaliluvuistakin kunnan. Jos ja kun ne halutaan pitää voimassa, voidaan todistaa että noiden kahden laskutoimituksen identiteettialkioiden pitää olla erillisiä, tai sitten kunta lakoaa mielenkiinnottomaksi triviaalitapaukseksi.

Eksponenttifunktio toki oli tunnettu jo aiemmin koronlaskun matematiikan tähden, mutta sen käänteisoperaatio eli logaritmi tuli mukaan kuvaan mutkan kautta, ja vasta 1600-luvulla, koska sillä ei aiemmin ollut merkittäviä sovelluksia arkimatematiikassa. Logaritmia käytettiin alunperin kertolaskun helpottamiseen. Tässä olennaisessa osassa on tuo jo mainittu kertolaskun ja yhteenlaskun historiallinen yhteys: ensimmäinen on toistettu versio jälkimmäisestä, joka oli nyt vihdoin ilmaistu täysin yleistettynä versiona ja oli kirjoitettavissa yhtenä operaationa suuremmassa lukujoukossa. Nimittäin, aivan vastaava yhteys on sitten kertolaskun ja eksponenttienkin välillä, sekin voidaan yleistää suurempaan joukkoon, ja kaikki tuo onnistuu niin että laskusäännöt säilyvät. Nykytermein sanotaan, että eksponenttifunktio on isomorfismi reaalilukujen additiiviselta ryhmältä niiden multiplikatiiviselle ryhmälle. Vaikka laskutoimitukset ovat erilliset, ne ovat sillä tavalla samanrakenteiset, että kun vain osaat hyppiä noiden kahden esityksen välillä, operaatiot toisessa ryhmässä voi yhtä hyvin toimittaa toisessa, ja sitten vain muuntaa takaisin. Tulos ei muutu.

Logaritmi keksittiin alunperin tuohon tarkoitukseen: yhteenlasku käsin on tavattoman paljon helpompaa kuin kertolasku, varsinkin hankalilla murtoluvuilla, eli kunhan kerran taulukoit tuon isomorfismin (logaritmi), voit hypätä kertolaskuongelmasta yhteenlaskuongelmaan, ynnätä, ja pompata käänteisisomorfismin (eksponentti) kautta takaisin, ja ongelma ratkesi tavattoman paljon helpommin. Mm. laskutikku toimii tuolla periaatteella: sen asteikot ovat reaalilukujen isomorfismeja, suoritettava operaatio on kahden janan summa, ja sitten viimeinen hyppy liukuvasta asteikosta kiinteään toteuttaa käänteisisomorfismin. Voila: toimiva puolisilmämääräinen kertolasku. (Leveämmissä ns. "insinööritikuissa" joukko muitakin samankaltaisia homomorfismilaskuja, ja laskupyörissä sama homma lisäksi topologisesti ympyrän näköisille ryhmille, sekä Riemann-lehdistön tapaisten käsitteiden kautta moniarvoiset käänteis"funktiot" niiltä.)

Voidaan myös näyttää, että tämä selittää eksponentti–logaritmi-parin erityisyyden täysin. Ei ole mitään muuta kaikki halutut säännöt säilyttävää isomorfismia reaalisten yhteenlasku- ja kertolaskuryhmien välillä. Mutta yksi ikävä liikkumavara vielä on: miksi ne eksponentit tehdään mieluiten Neper-kantaan, kun kyllähän tuo logaritmijippo kertolaskussa toimii muillakin—ensimmäiset logaritmitaulukot esim. olivat kymmenkantaisia—eikä kertolaskussa tai yhteenlaskussa toki ole tuollaista ihme-erityis-lukua. (Identiteettialkiot on, mutta niin se on ykkönen eksponentillekin, eli tuo e on ylimääräinen erikoisluku verrattuna siihen.)

Neperin luvun erityisyyden voi selittää hyvin monella eri tavalla riippuen siitä minkä matematiikan erityisalueen näkökulmasta katsot asiaa. Tuo moninaisuus itsessään on taas sitten selitettävissä ainakin parilla eri tavalla, joista annan vain kaksi. Ensimmäinen intuitiivinen juju on se, että joka kerta kun työnnämme rekursiivisesti johonkin tavalliseen loogiseen systeemiin lisäaksioomia, joko se jossain vaiheessa stabilisoituu niin että rekursio tuottaa vain lisää samaa (parempi lopettaa), tai lisäehdot supistavat sallitut toteutukset (mallit) loogisesta rakenteesta äärelliseen kokonaismäärään (kiva tietää, ja sitten peli loppui) tai monimutkaisuus kertautuu (ehkä kiva tietää, joskin useimmiten tosin vain tylsä, säännöllinen, kombinatorinen räjähdys jossa kaikki käy; todellakin parempi lopettaa jos haluaa säilyttää mielenterveytensä).

Eksponenttifunktio kantaan e on monessakin suhteessa juuri tuolla rajalla: sen tavallinen derivaatta (ja siis antiderivaatta) ovat esimerkiksi tismalleen se itse, jolloin se on helpoimmin hallittava ja parhaiten tunnettu perustapaus johon kaikki muut tuollaiset itsensäkaltaisiksi skaalautuvat ilmiöt redusoidaan. Tämä esimerkiksi on se syy miksi e pulpahtaa aina pintaan fraktaalien, kenttäteorioiden, ja vaikkapa jatkuvan muuttujan pitkällemenevien tilastollisten riippumattomuusoletusten kanssa: jos x mittakaavasta/-tikusta (siis kertolaskun valitusta "erityiskannasta"; mittauksen "perusyksiköstä") riippumatta näyttää ihan samalta, x on oikeastaan matikan haarasta riippumatta väkisin jotenkin sidoksissa e-kantaiseen eksponenttiin. Kaikki skaalariippumattomuuden ajatukseen liittyvä reduktiopäättely lähes vääjäämättä laskeutuu jotakin tai useampaa morfismien ketjua pitkin kohti tuota simppeleintä ja tunnetuinta ja suljetussa muodossa näteimmin käyttäytyvää perusesimerkkiä.

Tuon kummallisuuden tajuaa ehkä parhaiten, kun vertaa sitä toiseen esimerkkiin ilmiöstä: pi:hin. Se ilmaantuu aivan samalla klassisen tragedian vääjäämättömyydellä kaikkiin laskuihin joilla on jotain tekemistä periodisuuden/syklisyyden/toistavuuden kanssa. Nimittäin toistavasta rakenteestahan perusesimerkki ja parhaiten tunnettu ja suljetussa muodossa nätein on tietenkin ympyrä, jonka symmetriaan pi sitten olennaisesti liittyy.

Molemmista noista vakioista voi sitten myös toisaalta sanoa, että ne ovat paitsi loogisen mahdottomuuden ja mielivaltaisuuden rajalla ja siksi erityisiä, myös luonnollisten yleistystensä kautta osa monta niin jäykkää rakennetta, että ne rakenteet itsessään, yksikäsitteisyydessään, levittävät jäykkyyttä joka paikkaan mihin koskevat. Mikään ei ole tästä parempi esimerkki kuin kompleksilukujen kunta, ja se kuinka pi ja e kohtaavat siinä Eulerin yhtälön kautta.

Kompleksiluvut nimittäin ovat (taas todistetusti) ainoa tapa säilyttää reaalilukujen (tärkeitä koska kaikki arkimittaaminen ja kirjanpito perustuu niihin) tavalliset ominaisuudet (poislukien lineaarinen järjestys), ja silti lisätä niihin se ominaisuus että äärellisestä yhteen- ja kertolaskusta lähtevät (polynomi)yhtälöt ovat aina ratkaistavissa. (Se että järjestys ei voi säilyä on helppo nähdä jälkikäteen yksikköympyrän olemassaolosta: kaikki sen pisteet toteuttavat yhtälön x^2+y^2=1, eikä topologista ympyrää voi järjestää lineaarisesti. Jossain täytyy tehdä valinta, ja ympyrät sekä suorat on paljon kiintoisampi juttu kuin vain suorat. Silloin järjestys rajoitetaan reaalilukujen osajoukkoon ja annetaan ympyröiden kukkia kompleksitasossa; tuo myös riittää samalla kaikkeen muuhunkin polynomikamaan, eli me hymyillään leveästi.)

Lukujärjestelmänä kompleksiluvut ovat sitten myös niin äärimmäisen jäykkä systeemi, ettei niitä kertakaikkisesti voi tehdä mitenkään muuten; ne on jo tuon algebrallisen ja topologisenkin täydellisyytensä takia ympätty niin täyteen rakennetta ja symmetriaa, että juuri mitään ei voi muuttaa ilman että kaikki lakoaa suuntaan tai toiseen käsistä. Niiden joka nurkasta irvistää, kaikista mahdollisista näkökulmista, yksikäsitteisyyttä, isomorfiaa, yhtä kertolaskun ominaisuutta, toista yhteenlaskun ominaisuutta, ja kaikkea sitä millä tuollaisia käsitteitä nyt ylipäänsä kuvataan. Eli siis kertolaskun ykköstä, yhteenlaskun nollaa, toistetun kertolaskun e:tä, yksikköympyrän koodaaman syklisyyden pi:tä, ja sitten kun noin iso pirulainen ei enää sopinut dimensioon yksi (järjestysrikko), sen ylimääräisen dimension tuomaa miinusmerkkiä/imaginaariyksikköä/konjugaatiota.

Kun kaikissa ryhmissä alkiot joko palautuvat eri operaatioissa samaan tai eivät, ainakin se palautuminen on käsitteenä palautettavissa usein johonkin morfismiin johonkin kompleksisen yksikköympyrän diskreettiin aliryhmään, tai niiltä, tai sitten monimutkaisemmat jutut johonkin rakenteeseen jonkin kompleksitason polynomikäyrän sisällä, tai... Kun kaikessa rajalaskussa puhutaan pienistä muutoksista jonkin jutun ympärillä ja niiden seuraamukset tuppaavat olemaan palautettavissa lineaarikuvausten teoriaan, jälkimmäinen teoria sitten palaa perusesimerkkeinään siihen miten siirrot (yhteenlasku), skaalaukset (kertolasku) tai kierrot (unitaaritransformaatiot, joista simppelein on joko kompleksisen yksikköympyrän käytös) tai hyperboliset kierrot (pahuutta reaalisen ykkösen lähimaastossa) käyttäytyvät...

Niinkin perverssejä kavereita on että tarvitsevat jotain ilkeämpää kohdetta reduktiolleen kuin kompleksilukuja, mutta he ovat harvassa, he ovat tosi perverssejä, eivätkä he enää työskentele edes niin arkisten, elämänläheisten ja simppeleiden juttujen kanssa kuin...koko nykyfysiikka seuraamuksineen.

Tuosta näkökulmasta siis voidaan sanoa, että e ei itse asiassa olekaan erityisen merkittävä ihan vain yksin, vaan että se on osa sitä suurempaa ja monipuolisempaa pakkopaitaa jota kutsutaan kompleksiluvujen kunnaksi. Se tulee samassa paketissa kaikkien sen muidenkin erityisvakioiden kanssa, kuten pi:n. Nuo erityisvakiot joukkona ja kompleksiluvut kokonaisuutena sitten ovat niin olennaisia siksi, että ne ovat yleisin, hyödyllisin, ylivoimaisesti jäykin/yksikäsitteisin, ja sitä kautta asenteesta riippuen joko kaunein/elegantein tai tyrannisin/pahantahtoisin/maagisin matemaattinen konstruktio johon terveet ihmiset joutuvat koskaan törmäämään. Nuo yksiköt nyt vain ovat se luonnollisin ja simppelein tapa kuvata kyseinen monalisa/belzebub; se joukko invariantteja joiden termein on vähiten kivuliasta ilmaista kaikki tuohon monumentaaliseen enkeliin–paholaiseen liittyvät käytännön laskut–reduktiot. Todistettavasti ainoa tapa myös, koska ne eivät ole ihan vain symboleja tai kivoja lukuarvoja, vaan puhtaita numeroita jotka olisivat kaikissa vastaavaa yleisroolia toimittavissa vaihtoehtoisissa loogisissa järjestelmissä välttämättä olennaiselta sisällöltään samoja.

Kun sitten viimein tuntuu olevan niin että jokseenkin kaikki kiva–kiintoisa–hyödyllinen inhimillisesti–ymmärrettävä matemaattisesti redusoituu noihin pyörimisiin, siirtoihin, summiin, tuloihin ja niille tai niistä lähteviin analogiapäättelyihin/morfismeihin, ei se suurikaan ihme ole että taikauskoisempi matemaatikkokin katsoo e:n olevan yksi osa Kirjaa. Siis suoranaisesti Jumalan itseilmaisua, ateistin päässä Luonnon itsensä invariantti substantiivi, tai paatuneen relativistiskeptikonkin kuten itseni päässä "se helpoin tapa inhimillisesti puhua tietyistä kokemusmaailmamme äärimmäisen yleisistä, matemaattisiksi nimitetyistä lainalaisuuksista, tai niiden järkeenkäyvistä johdannaisista".

The duplicate state fallacy

Suppose you just started coding against a rich user interface framework. It keeps all sorts of state to itself, and notifies about changes by whatever mechanism. As the simplest example, it does have to know what to render in a menu when the user scrolls it down, so it keep the whole list to itself. Or perhaps it contracts your code to refresh the screen whenever something interesting happens.

Be as it may, it's always about who owns the state. It's always about either the shortcomings of the graphics framework, or about the shortcomings of your code. In particular it's never fast enough because it's just too damn hard to coordinate two separate processes handling common state unless they've been designed as one from the beginning.

And, hence, even the monolithic, gargantuan, Linux kernel. What state management problems you had with the screen are amplified roughly three decades by working with an all-knowing OS kernel, coded by performance minded nerds. In C.

In actual fact the trouble could be avoided. What fucks you up here is the shared state between processes, and the fact that it can be assigned to in a non-atomic, autonomous way. If there was proper state management and a shared atomic semantics, either process could assign whatever it wanted to the state without wreaking havoc. And if it was necessary to notify somebody else upon an assignment, well they'd be notified automatically, they'd be structured to handle the lightweight message, and they'd just be happy without much further effort. For instance, you could just say that part of the menu text changed and then the next time the UI framework needed to paint that region over, it'd just render your shared text from where you put it.

You can actually do this in languages like Common LISP, and their frameworks. That's because the program semantics do not assign into any state per se, but relegate that sort of thing to a carefully controlled, low level, optimization layer, with its own separate operations and their interaction semantics. The overall, surface level, mostly-used semantics of the language just encode your state evolution, and that of your abstract interfaces. With any decently coded UI framework they externalize the low level, performance tweaking to a shallow abstraction layer.

Not only because they should, but because they also can: the nastiest problem with commonly used procedural languages is that they indeed cannot, because their semantics do not really force the coder to enunciate, precisely, what the state evolution rules ought to be in the first place. They simply do not force the programmer to give enough data to the compiler, so that it can do its job properly.

I'm not saying the functional programming paradigm is the be all and end all of programming, especially as it now stands. Far from it; I for instance hate lists and trees as the only data structures out there in the functional universe. But you do gotta give the framework even this highly practical benefit of a doubt: it does force you code in a style which lets the compiler/interpreter know how your state is supposed to evolve. Even your shared states. As such, it can give you no hassles, zero-copy, UI framework integration. C, Ruby, whathaveyou, can't, because in them you're lured into not telling the interfaces or even your own compiler what they most need to know.

If you can't evolve the state of a shared element directly, there is something wrong with your language. And since there's something wrong with just about any procedural language by that token, well, I for one am once again looking pretty seriously into functional programming and its current, attendant frameworks.

Tägäyksen tasoista

Vähän aika sitten IETF julkaisi Standards Track RFC:nä jälleen yhden TLV-tyylin metaformaatin, tällä kertaa nimeltään CBOR. Tuo tuli vähän yllättäen, kun konsensus on ollut ettei mun-omia-formaatteja enää suosittaisi, ja lähestymistapa iskee niinkin lähelle ASN.1:tä. Mutta onhan tuo kaunis formaatti ja varsinkin helppo koodata. Ehkäpä sillä todella on valoisa tulevaisuus varsinkin sulautetulla puolella.

Oli miten oli, CBOR palautti minut vanhoihin mietteisiini tiedostoformaateista, ja tulipa sitten luettua jopa ASN.1-speksit pitkästä aikaa läpi. Suureksi yllätyksekseni tajusin BER:in implisiittisistä tageista ensimmäistä kertaa mistä niissä itse asiassa on kysymys. Kun tuo hämmennys on kypsynyt nyt pari viikkoa, tekee mieli sanoa muutama sana self-describing -metaformaateista ylipäänsä. Eli lähdetäänpä liikkeelle vaikkapa siitä mitä niillä oikeastaan tavoitellaan ja mitkä niiden vaihtoehdot tavallisesti ovat. Yleisesti listattuja hyötyjä ovat ainakin:

• laajennettavuus ja laajennosten yhteensopivuus
• geneeristen kirjastojen, parserityökalujen ja vastaavien mahdollisuus
• standardoinnin ja kontrolloitujen sanastojen yhteensopivuushyödyt kun laajennoksia kuitenkin tehdään
• hallitun redundanssin tuoma vikasietoisuus
• pointteriformaattien ja skippaamisen tehokkuusedut

Muuten hyvä, mutta kaikki nuo hyödyt joko ovat hieman kyseenalaisia, tai ne voisi toteuttaa helpomminkin, tai ne ovat puolitotuuksia. Ongelma näkyy parhaiten kun ajattelee yhtä kolmesta asiasta: sitä mitä parseri tarvitsee ymmärtääkseen formaatin ja mitä ei, sitä mitä kaikkea ainakin joissain tämän sortin standardeissa on voitu jättää pois ilman että ne lakkaavat palvelemasta tarkoitustaan, ja sitä mikä mahtaisi olla se sovellus jota varten tietty ominaisuus on rakennettu formaattiin sisään. Järjestyksessä, nuo syyt ovat hataria koska:

• Laajennettavuus hoituisi ihan vain versioimalla formaatti. Yhteensopivuus onnistuisi jo sillä että jokainen laajennos vain tulisi tiettyyn tunnettuun paikkaan edellisiin nähden, eli siis luultavimmin tietorakenteen perään. Niin kauan kun yksikään palasista ei luottaisi siihen että jokin tietorakenteen osa rajautuu tiedoston loppuun, parseri kyllä tietäisi mistä seuraava pala alkaa.
• Geneerisyydessä on kyllä hyötynsä eritoten debuggauksessa, mutta siihen se miltei sitten jääkin. Kirjastotasolla itse asiassa olisi usein helpompaa vain standardoida käytetyt datatyypit mutta jättää TLV-kolmikosta tyyppi ja pituus implisiittisiksi. Meinaten jos parseri on osa ohjelmaa joka tekee datalla jotain hyödyllistäkin, sen pitää joka tapauksessa ymmärtää geneerisen formaatin lisäksi myös tiedon semantiikka jota geneerisellä parserilla ei voi olla täysin hallussaan olematta jo yhdenlainen erikoistunut sovellus. Poikkeuksena tähän juuri ja juuri voisivat olla erilliset skeemakielet kuten XSchema, DFDL ja vastaavat, mutta niidenkään ontologinen anti ei ulotu yleensä läheskään riittävän syvälle että geneerinen parseri voisi kertoa paljon enemmän kuin lisätä tietorakenteeseen kentännimet ja kommentteja. Nuo hyödyt sitten toteutuvat jo sinällään esim. tekstipohjaisissa formaateissa, ja olisivat toteutettavissa täysin niinkin että geneerinen parseri lukee geneeristä kielioppia joka ei tiedä yhtikäs mitään TLV-rakenteista; vrt. ohjelmointikielten kieliopit ja parserigeneraattorit, kun eihän esim. C-sorsassa mitään TLV-rakennetta ole.
• Yhteensopivuushyödyt taas menisivät standardoimalla tyypit ja rakenteet, koodaamatta niitä itse tietomuotoonkin. Itse asiassa jos teet molemmat, yleensä tulee jossain se kulmatapaus vastaan että joudut kuitenkin laajentamaan tyyppivalikoimaa, niitä varten sisällytät koodaukseen catch-22 -palikan joka on ihan vain tyypitön tavujono, ja yhtäkkiä oikeastaan kaikki voitaisiin yhtä hyvin hoitaa ihan vain tuota kaikenkattavaa poikkeusta hyödyntäen. Tuolla argumentilla esim. ei ole mitään järkeä tyypittää mitään muuta kuin ASN.1 BER:in ylin taso, ja mennä siitä alaspäin implisiittisillä tageilla; hyvässä tyylissä ei edes niillä koska jos (miltei) kaikki on kuitenkin vain tavujonoja, (miltei jokainen) tyyppikenttä tulee hyödyttömäksi, kuten suurin osa pituuksistakin.
• Vikasietoisuuden voi toteuttaa paljon säännöllisemminkin ja tehokkaamminkin, yhdistellen virheenkorjaavia koodeja ja synkronisaatiolippuja järkevällä tavalla. TLV-rakenteet kun sinällään ovat varsin herkkiä virhebiteille, eritoten pituuskentissä.
• Datan valikoivassa lukemisessa on tietty pointtinsa, mutta itse asiassa paras tapa toteuttaa sen edut ei suinkaan ole mahdollistaa skippaus seriaalisessa datavirrassa, vaan keskitetty hakemisto josta näkyy suoraan minne pitää seekata myöhempienkin datalohkojen kohdalla. Skippauksen kuluhan kuitenkin varsinkin isoissa tiedostoissa on seek-latenssia, ei bandwidth-limittiä, jolloin hajautettujen pointteriketjujen (mitä TLV-rakenteen pituuskentät ovat; ne ovat pohjimmiltaan epätasainen skip-lista) seuraaminen aiheuttaa hakemistoon/indeksiin nähden vältettävissä olevia viiveitä.
• Jotta datan koodaukset jotka eivät ole suorastaan monimerkityksisiä, mutta näyttävät alkuun—siis vilkuilematta pidemmälle tietojonossa—siltä, voitaisiin saattaa helposti parsittaviksi, usein tekee mieli laittaa ennakoiva merkki jonoon joka vähentää lookaheadin tarvetta. Vaan todellisuudessa kaikki moiset tietomuodot voidaan myös koodata niin että tällaista tilannetta ei tule eteen, ihan vain muuttamalla tietomuodon kuvausta ja siihen liittyvän parserin rakennetta.

Todellisia argumentteja siis oikeastaan ovat vain:

• Kompositionaalisuuden edut eritoten rikkaan sisällön kanssa. Joo-o, on se parempi että softan voi jakaa pieniin erikoistuneisiin palikoihin ja geneeriseen multiplekseriin joka yhdistää ne, jotta kaiken softan ei tarvitse ymmärtää kaikkea samaan aikaan, ja palikoista voi kasata näppärästi domain-spesifisiä kokonaisuuksia. Mutkunmutkun, ne OpenDocit, COM/OLE:t ja muut eivät kyllä nekään koskaan sillä softapuolella ottaneet riittävästi tulta, eikä tuon sortin tagaus missään yleisesti käytössä olevassa container-formaatissa edellytä kuin yhden ainoan tason, syvien TLV-rakenteiden asemesta...
• Se että sattumalta käteenosuvasta esimerkistä voi oppia ilman dokumentaatiota ja sen sisäistämistä, kun osa skeemasta on työnnetty siihen väkisin sisään. Tämä on todellinen hyöty kuten HTML:n historiasta tiedetään, mutta samalla aika kova hinta siitä että pahimmillaan kymmeniä prosentteja kokonaistilasta menee toistuvasti saman rakenneinformaation kantamiseen...
• Sekä se että tietyissä rajatuissa tapauksissa tyyppipolymorfismi edellyttää valintojen eksplisiittistä tagausta. Tämä on haudanvakava juttu, mutta yllättävänkin harvinainen. Joo-o, niitä esimerkkejä on joissa vaikkapa ASN.1:n CHOICE-rakenne on välttämätön ja se pitää väkisin kääntää tägätyksi unioniksi koodauksessa. Mutta moniko oikeasti vapaaehtoisesti työntää formaattinsa yhdenkään tällaisen rakenteen, pakonkaan edessä mielellään alistaisi koko formaattinsa koneiston sille, tai törmää siihen edes 1/20 ajasta?

Eli siis oikeastaan voitaisiin ehkä jopa väittää, että kaikki ne normaalit syyt mennä TLV-formaatteihin ovat jälkikäteisoikeutusta, ja todellinen syy on ihan vain abstraktissa kauneudessa tai standardoijan hybriksessä. No kidding, ja sanon näin tyyppinä joka kärsii siitä kaikkein yleisimmästä ja hirveimmästä formaattisuunnittelupakkomielteestä.

Kun nyt sitten kuitenkin kärsin tuosta taudista, mikähän tästä kamaluudesta olisi ehkä sittenkin pelastettavissa, missä tilanteessa, ja miksi? Onko sittenkin jokin sovellus, syy tai arkkitehtuuri jossa jonkinlainen TLV-ajattelu on aidosti oikeutettua? Jos on, minkälainen muoto sen pitäisi ottaa selvitäkseen ylläolevasta kritiikistä? Vihjaako tuo jotain laajempaakin sellaisen formaatin vaatimista asioista, eli siis lisäyksiä koodausmalliin?

Muutamia ennakkoehtoja nähtävästi ainakin olisivat:

• Koodatun tiedon pitää palvella useita eri tarkoituksia samaan aikaan. Jos näin ei ole, kiinteä parseri ratkaisisi jo ongelman täysin. Container-formaatit ovat tästä yksi esimerkki, kun niidenhän on tarkoitus ratkaista se yleisempi ongelma joka liittyy synkronisoituun multimediaan yli tietyn yksittäisen sovelluksen. Ne ratkaisevat pohjimmiltaan arvaamattomien tietojen multipleksauksen yhteen datavirtaan, ajassa.

  Tämä kohta myös vihjailisi, että formaatin pitäisi kenties ratkaista hieman yleisempiäkin ongelmia kuin vain tuo aika, jos se ei halua keksiä container-pyörää uusiksi.

• Sovelluksen pitää olla sellainen että tieto voitaisiin järjestää eri tavalla tai sen tarkka alajoukko valita toisin hyvästä syystä ja riippumattomasti alkuperäisestä sovelluskehittäjästä. Tästä ehkä parhaana esimerkkinä ovat relaatiotietokantojen käyttämät levyformaatit: kyseisen mallin pyrkimys loogisen ja fyysisen datamallin eroon vaatii, että data on uudelleenjärjestettävissä ilman että se menettää merkitystään, jolloin käytännössä kaikesta mitä levyllä näkyy tulee unioneita, ja rakenteet on pakko tagata eksplisiittisesti jotta tiedettäisiin missä järjestyksessä-muodossa ne kulloinkin ovat.

  Tämä kohta kuitenkin viittaa myös, että moni tuon looginen–fyysinen -eron ongelmista pitäisi ratkaista koodauksen sisällä, ja sitähän ei tee kunnolla edes itse relaatiomalli. Se vihjaa myös sellaisia paljon vaikeampia kysymyksiä kuin että kuinka pitkälle koodausmetologian oikeastaan pitäisi sanella yksittäistä koodausta, mitkä ne mahdolliset ratkaistavat ongelmat kokonaisuudessaan olisivat, miten tuoda framework-kehitys mukaan tietomalliin esim. käyttötapauksina, missä menevät ennustettavan rajat vaikkapa tiedon- vs. tietämyksen esityksessä, kuinka vahvoja parserimalleja yleensä voidaan käyttää (Turing-täydellisyyshän ainakin tarkoittaisi että ympätään sovellus mukaan dataan...), jne, ad nauseam...

• Jos halutaan aina väkisin opettaa esimerkistä, miksei sitten mennä tekstipohjaisella formaatilla ja kompressiolla? Tai ainakin jos mennään formaalimmalla skeemalla, halutaanko se nyt kuitenkaan ympätä datan sekaan vai olisiko parempi erottaa se? Ja jos se erotetaan, no eikö sitten pitäisi katsoa onko niin tehty jo vaikka RDF:ssä, ProtocolBuffereissa, DFDL:ssä ja muissa paremmin? Mitä lisäarvoa me nyt oikein haetaan tällä kaikella?

Niinpä olen itse vähitellen taipunut siihen suuntaan, että mennääs takaisin fundamentteihin ja yritetään ratkaista se kaikkein isoin ja yleisin ongelma kerralla, joskin tietty pala palalta. Hyvä lähtökohta tuolle nähdäkseni olisi relaatiomalli, johon sitten yhdistettynä ainakin huolella harkittu loogis-semanttinen tietomalli à la RM/T ja RDF, erotetut skeemat jotka kulkevat datan mukana, tai siis itse asiassa voidaan korvata myös yksikäsitteisillä viitteillä online-skeemoihin, nimiavaruushallinta osana tuota, kohtuullisen laaja kirjo perusdatamalleja ja käyttötapauksia joita koodaus tukee—esim. mikään geneerinen koodaushan ei nyt tue kunnolla yleisiä graafeja—järkevät tyyppi- ja koodausontologiat niin että automaattinen prosessointi tulee mahdolliseksi ylätyyppien tasolla vaarantamatta ilmaisutarkkuutta, ja niin edelleen, virheenkorjaukset, hakemistomekanismit, deltakoodaukset ja vastaavat toteutettuna yleistasolla, ja niin edelleen. Kuitenkin muodossa joka sallii aina lyhentämisen ja pakkauksen myös.

Toisin sanoen, tehdään se kerralla kunnolla ja koodataan se myös niin ettei kenelläkään taatusti ole valittamista tietomalli- kuin ohjelmistotuestakaan, toisin kuin nyt. Tuollainen geneerinen dataformaatti olisi hyvin eri näköinen kokonaisuudessaan kuin nykyiset yritelmät, ja aivan saatanallisen paljon laajempi kokonaisuus kuin mikään mitä edes mikkihiireläiset ovat koskaan yrittäneet. Tuntuvasti häijympi kokonaissysteemi valmistuttuaan kuin edes CORBA Persistence.

Mutta mikään mahdottomuus se ei olisi, jos hommaa vain jaksaa ajatella tarpeeksi pitkään—sen parikytävuotta ainakin mitä minä jo, tai ehkä tuplasti sen. Tai ainakin jaksan edelleen uskoa niin.

Kotikasvatuksesta, sähköstä ja tukiaisista

Kun kannabiksesta nyt yhtäkkiä puhutaan ja olen itsekin törmännyt tiettyihin tukiaisjuttuihin viime aikoina, aloin ajatella… Kukahan sitä kannabista nykyään oikeastaan kasvattaa? Eritoten, jos unohdetaan kaikki mahdolliset yksityisen elämän omituisuudet ja keskitytään ihan vain julkishallinnon tuottamiin kannustimiin, kenen odottaisit kasvattavan kämpässään kukkia?

Noh, pohjainvestoinnit tuohon kasvatukseen tunnetusti ovat aika minimaalisia. Kukkaruukku ja siwan kassi multaa lähimetsästä eivät paljon maksa. Vesi on kasvin vaatimissa määrin käytännössä ilmaista, koska julkinen vesilaitos, ihmisasunto on Suomessa muutenkin aina tasaisissa subtrooppisissa lämpötiloissa, koska "katto pään päälle" on positiivinen ihmisoikeus, hygienia on suurimmalla osalla varsin korkealla tasolla niin että kämpässä ei ole syöpäläisiä, koska eihän naapuria saa pakottaa kärsimään huonon hygienian mahdollisia ulkoishaittoja, ja niin edelleen. Eli siis ylivoimainen valtaosa siitä mitä kasvatukseen vaaditaan on jo taattu kaikille muutenkin tai tulee luonnostaan. Mikä se rajoittava tekijä kasvattajalle oikein olisi? Täällä, just nyt?

Se on tietenkin valo. Se, joka tuotetaan kasvatettaessa lampuilla. Jotka kuluttavat sähköä.

Se kaikkein hilpein juttu koko päättelyssä sitten on, että myös sähkölasku taisi olla yksi niistä asioista jotka luetaan perusoikeudeksi. Oli se kuinka suuri hyvänsä. Se taitaa olla yksi jutuista jotka toimeentulotuki lopulta korvaa täysin, niin että rajalla eritoten toimeentulotuelle tippunut saa hamppuviljelmänsä merkittävimmän muuttuvan kulun nollahintaan. Ja vain se joka tippui toimeentulotuelle; kukaan muu ei ole niin rajun tarveharkinnan piirissä, eli kenellekään muulle se sähkön hinta ei tipu noin lähelle nollaa.

Niinpä päädytään aika hilpeään loppuarvioon: aivan samasta syystä kuin toimeentulotuelle tippunut on kannustinloukussa joka ei juuri anna tilaa työelämälle, se sama kannustinloukku voisi hyvinkin olla kotimaisen kannabisteollisuuden suurin nykyinen voimavara. Aivan kuten tuo tarveharkinta ehkä passivoi kun marginaali on nolla laillisen työnteon suuntaan, ehkäpä se lisäksi samaan aikaan aktivoi käyttämään hyväksi sitä marginaalin toista, alapuolta eli nollakuluja perusoikeuksiksi merkatuista hyödykkeistä ja palveluista. Eritoten sähköstä, selvästikin monikäyttötuotteena. Eritoten arvokkaiden tuotantokasvien intensiivisessä kotikasvatuksessa mihin sähkö faktorina erityisesti soveltuu.

Kyllä, nauratti vähän kun ekaa kertaa ajattelin tätä. Ja kyllä, ihan kuten yleistin tuossa, tuskinpa tämä päättely ihan vain kukkapuskaan pysähtyy. Ihan samaahan ne romanien ja somalien pyörittämät yksityispesulatkin ovat, kuten perussuomalaisen vähävaraisen kaupunginasuntoisen alivuokrausbisneskin, ja olenpa nähnyt senkin että lämmitetään vettä pihan jäänpoistotoimiin kaupungin patterista, rahastettaen palvelusta hyvää hintaa. Varmasti moni muukin mitä en ole vielä itse nähnyt enkä osaa kuvitella.

Mutta tuo kaupungin maksama kukkapuska vaan edelleenkin naurattaa eniten. "Tuhansissa vähävaraisissa kodeissa mittari sykkii hektisesti, ja rikkaruoho tavoittelee kattoa." Ihan vain siksi että poliittiset isämme ja äitimme ovat edelleen täysin pihalla siitä mitä kannustimet oikeasti merkitsevät.

Se naurattaa aina kun jengi—eritoten päättäjäjengi—ei tajua kannustimiensa kokonaismerkitystä.

Hyvä chilisäilyke

Perinteisessä säilöntätaidossa tunnetaan vain harvoja tapoja säilöä kasviksia. Tunnetuimmat niistä ovat kuivaaminen, suolaus ja hapotus. Kukin niistä valitettavasti sitten tuottaa säilöttävään kasvikseen myös vahvoja sivumakuja, jotka ovat erityisen ikäviä herkkien hedelmäisten makujen säilömisessä.

Chili eli maustepaprika on ehkä yllättäen yksi niistä kasviksista jotka ovat tuossa suhteessa herkimpiä. Näin on siksi, että chilejä on manner-Euroopassa totuttu käyttämään vain polttavuutensa takia, ohittaen niiden maku, siksi että polte tottumattoman suussa helposti kääntää maistajan huomion pois mausta, siksi että perinnäisruokakulttuuri jossa chilejä käytetään on suhteessa raskasta maalaisruokaa, ja vaikkapa siksikin että maustepaprikoille ei jostain syystä koskaan ole kehittynyt niille ominaista säilöntäkulttuuria muuten kuin rajatussa eteläamerikkalaisessa savustuksessa (chipotle). Tuloksena suurin piirtein kaikki saatavilla olevat chilisäilykkeet ja -kastikkeet ovat ainakin täällä Suomessa sietämättömän happamia, muhjuisia, mauttomia, ylilisämaustettuja, ja kaikkea muuta vastaavaa iiveliä.

Kun jossain vaiheessa aloin itse miettiä tuota asiaa, mieleeni tuli juttu — ehkä jopa kokonainen chilisäilönnän metodologia — jota haluaisin jonkun suomalaisen chilifriikin kokeilevan. Bear with me, here goes, take it seriously...

Nimittäin, säilönnässä mennään aina sillä ajatuksella, että ehkäistään haitallisten mikrobien lisääntymistä. Ne tapetaan vedenpuutteeseen kuivattaessa, osmoottiseen paineeseen suolattaessa, tai metaboliseen ähkyyn hapatettaessa. Savustettaessa ehkä lisäksi tervan sisältämiin myrkkyihin. Pakastettaessa viedään pöpöiltä niitten biokemian tarvitsema energia ja/tai rikotaan niitten solukalvot jääkiteillä.

Noista säilytystavoista kuivaus rikkoo ja hapettaa ihan liikaa juttuja että ne herkät hedelmäaromit pysyis kunnossa. Suola on aina suolaa, ja sitä tarvitaan säilömiseen ihan liikaa että mitään suolasäilykettä vois koskaan panna esim. jälkiruokaan kuin vastanuottina. Osmoosi tekee sun vegestä kengänpohjan a la suolasilli. Hapatus, se tehdään yleensä mikrobeilla jotka työntää liuokseen vähän mitä sattuu makuaineita sen pelkän happamuuden oheen, puhumattakaan siitä että ne mikrobit itse jää mauksi siihen liuokseen. Joo-o, kaiken sortin kimchit ja vastaavat kyllä tartteekin tota maustetta, mutta jos haluat säilyttää sun alkuperäiset aromit, ne mikrobit hukuttaa moiset alleen. Ja jos menet ja pakastat, no, ne jääkiteet rikkoo sun rehus soluseinät, jolloin sulatettaessa jälkeen jää harmaa lötkömössöneste. Ei herkullisenkirskuva kukkaistuoksuinen paprikahedelmä.

Eli, miten säilöä se chili oikein, purkkiin? Kastikkeeseen?

Mun oma väite ois, että ainoa edes lähes oikea tapa on tuo happosäilöntä. Kuitenkin niin että mietitään ensin vähän mitä se meinaa ja miten se saadaan aikaan optimaalisesti. Nimittäin, se happamuusastehan se on joka ne pöpöt poissa pitää. Se voidaan saada aikaan millä vain hapolla, ja mitä kovempi happo on kyseessä, sitä vähemmällä määrällä sitä happoa. Ihan turha elättää siinä purkissa jotain maitohappobakteerikantaa, kun voi kaataa sekaan paljon pienemmän määrän jotain kovaa mineraalihappoa joka saa aikaan saman protonikonsentraation. Eli otetaas ekaksi vertailupisteeksi se lopullinen happamuus jota tavoitellaan, ja tehdään se jollain helpommalla hapolla suoraan, panematta mitään epämääräisiä bakteereja elämään siihen chilipurkkiin.

Sen jälkeen, mikä noista epäorgaanisista hapoista on se turvallisin, vahvin ja taatusti vähiten bakteereja ruokkiva? Ne hapothan kun kuitenkin on kaksiosaisia, eli vetykationi ja sitten jokin-anioni, joka voisi ruokkia mikrobeja (nitraatti, sulfaatti, noi on lannoitteita kaikki). Eli mikä noista hapoista on semmonen että se ruokkii vähiten pöpöjä ja samalla maistuu vähiten ihmisen suuhun?

No, vittu, tietty suolahappo: simppelein/helpoin, vähiten ravitseva, erittäin protonoituva, halpa, saatavissa ruokakelpoisena yleisesti, hyväksytty elintarvikekäyttöön (vatsahappo kun kerta on), ja lähes mauton kun ihmisen suola-aistikin huomaa lähinnä ne metalli-ionit eikä sitä klooria. Täysin naurettavan pieni määrä suolahappoa siis tuottaa sen happosäilytyksen, muuttamatta juuri mitenkään paprikan makua säilykkeessä/kastikkeessa. Niinpä ekana arviona sanoisin, että paras mahdollinen maustepaprikasäilyke on happosäilötty puhtaalla laimealla suolahapolla, just oikeaan pH:hon.

Käytännön hankaluus sitten tulee siitä mitä purkissa ehkä tapahtuu ajan kanssa ja siitä miten mitata se tismalleen oikea suolahappopitoisuus alunperinkin. Kun onhan mukana kaiken sortin biokemiaakin joka muuttaa sitä happamuutta. Tuossa kaiken sortin käymistuotteet kuten maitohappo ovat paljon armeliaampia, kun ne tuppaavat olemaan heikompia happoja. Ne toimivat paitsi happoina, myös puskurina joka vakauttaa happamuustasoa. Maitohappobakteerit toimivat vieläpä aktiivisena puskurina, tietyssä mielessä, elävinä otuksina jotka homeostaasissaan sääntelevät jossain määrin ympäröivää elintilaansa itselleen sopivaksi.

Tuolloin, jos mennään ihan vain kemialla eikä biologialla, voi olla että mukaan pitäisi heittää vaikkapa sitten maitohappoa. Ehkä sitruunahappoa. Ehkäpä joitakin muitakin orgaanisia happoja, sopivissa suhteissa, pieniä määriä. Who knows, se ois kokeilun ja tuotekehittelyn paikka, eritoten kun sillä paprikallakin on osansa tuossa kuvassa aina.

Mutta joka tapauksessa uskon että tuolla konstilla/metodologialla päästäisiin tuotteeseen joka on ihan yhtä säilyvää kuin mikä vain paprikatuote, ja paljon lähempänä vegen alkuperäistä makua kuin mikään nykyinen säilyke on. Plus, siitä olisi tietty hilpeä lisähyöty keittotaitoon jonka vain kemiafriikki nähnee...

Nääs kun mitä vähemmän sitä puskuria sulla on, eli siis mitä vahvemmin protonoituvia happoja käytät tietyn happamuustason saavuttamiseen, sitä vähemmän sulla on sitä happoa kokonaisuudessaan liuoksessa. Sitä vähemmällä pystyt neutraloimaan sen; yhtäkkiä pystyt tekemään siitä säilykkeestä täysin neutraalin niin pienellä määrällä emästä, että lopulta syntyvä suola ei ehkei ole edes maistettavissa. Yhtäkkiä sitä säilykettä voi kenties jopa käyttää makeaan jälkiruokaan.

Jos toi teoria menis läpi käytännössä, oon aika varma että siitä tulis vielä maailman parhaimmat ja maukkaimmat paprikasäilykkeet- ja kastikkeet. Ne?

Pari sanaa sukupuolen performatiivisuudesta

Eräs nyt-jopa-FB-frendini (minua tietävämpi sukupuolentutkimuksessa) oli kirjoittamassa jo jotain aiheesta kait, kun itse tartuin juttuun. Mainitsin Judith Butlerin ja performatiivisuuden, osittain maskulistinäkökulmasta, ja mm. sen kuinka minua on lyöty päähän tuolla blank slatella sekä sosiaalikonstruktiolla. Nyt kun uusi kaverini kirjoittaa pitkää postia aiheesta, on hiukka pakkokin vasta miksi sanoin mitä sanoin. Ettei mikään vahingossa jäisi epäselväksi.

Itse en tosiaan ole lähelläkään niin syvällä queer theoryssä tjsp kuin kaverini on. Enkä teeskentele että edes että olisin. Minä katson asiaa siltä kantilta josta hyvin vanhakantainen klassinen liberaali, feminismin ekan aallon ajalta katsoo. Toki sovittaen tuon nykyaikaan, mutta edelleen hyvin naiivisti.

Silloin Butler et al. eivät häiritse minua paljonkaan. Itse asiassa mielellään jopa viittaan heihin, niin vähän kuin heitä kokonaisuudessaan tunnenkin. Koen heidät oudoiksi liittolaisiksi omalle tasa-arvoajattelulleni.

Mutta se mikä häirii ihan oikeasti on se tulkintaperinne joka jopa tuohon kolmannen aallon seksuaalimyönteiseen "feminismiin"/"queeriin" on johtanut. Meinaten sehän on alunperin jotain ihmeen kirjallisuustiedettä, Foucalt'ta ilmiselvänä sadisti-psykopaattimiehenä, psykoanalyytikko-kirjailijoita kuten Kristevaa, de Saussurea aikaisena semiootikkona, ja kaikkea muuta vastaavaa sillisalaattia. Millään tuosta ei omasta näkökulmastani ole mitään tekemistä tieteen kanssa, ja kun kuitenkin olen tasa-arvoajattelija mielestäni, koko tuo touhu mielestäni sotkee aivan täysin sen perusajatuksen tasa-arvosta jota itse tavoittelen.

Itse olen äärimmäisen wanhakantainen (miehinen(kö?)) tapaus. Libertaari kun olen. Mä seuraan David Humea yli Immanuel Kantin seurannaisidiotismin, vaikkapa, kovana skeptikkona. Olkoon se sitten Adam vai Ella Smith, tai Karl vai Kelis Smith, ihan sama mulle; se kerrottu data jopa 1700-1800-luvuilta on silti minusta enimmäkseen ihan käypää. Tuon ajan data ja kertomukset edes yrittivät tähdätä johonkin täyteen tasa-arvoon, yksinkertaisimpaan mahdolliseen selitykseen, ja täyteen yleisyyteen.

Nykyään jopa ne tykkäämimpäni kolmannen polven tyypit tekee jotain ihan tajutonta teoriaa. Sellaista jolla ei ole yhtään mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Jopa akateemisessa pilvilinnassaan, ja jopa niin että toisin kuin luonnontieteissä, eivät anna haastaa itseään usein suoraan.

What the fuck is this shit? Miten edes on mahdollista, että tutkijatasoiset alentuvat tuollaiseen? Noin rumimpana mahdollisena esimerkkinä, et sä koskaan esim. saa Hjernevaskin tasoista dokkaria aikaan yhdestäkään fysiikanproffasta, ja ei, ei yhdenkään sukupuolitutkimuksen proffan koskaan voitais antaa kunnon tieteen sisällä vittuilla avoimesti edes meille amatööreille jotka puhuu biologiasta ja/tai markkina-arvosta. Ei heittää listalta ihan vain koska olin ärhäkkä, pahasuinen ja tilaavaltaava...kuten on jo pariinkin kertaan tapahtunut.

Minusta kaikki tuo viittaa siihen, että vaikka sukupuoliaiheet ovatkin aiheellisia, itsenikin välittäen niistä paljon, sukupuolitutkimuksen sisällä on sitten pitkä historia epätieteellisestä tutkimusotteesta. Joku ehkä sanoisi että naisellisesta, ollen seksisti, mutta minä sanon vain että paskasta tutkimusotteesta joka on oikeutettu aiemmalla naisen sorrolla. Miehen eettisellä muka-taakalla. Vastustan tuota. Osa on myös oikeutettu edelleen sillä, että kun paska tutkia on ollut nainen, paska tutkimus varmaankin on ollut hyvää, ollen naisen tekemänä hyljeksittyä. Well fuck that as well; se mitä mä haluan on hyvä tutkimus, eikä mikään kirjallisuusspekulaatio osin-myös-suoraan-biologisperäissä sukupuoliaiheessa.

Eli ymmärtänette, kaikki. Mä en yritä tapella tosiasioita vastaan, edes siinä performatiivisuudessa. Totta kai mä tiedän että toikin on osittaisselitys, kun itsekin olen hameessani ja BDSM-alistuvuudessani luodannut moista jo omakohtaisesti. Vähän muussakin jo, lapsena. Mutta se mikä vituttaa aina yli kaiken on puolittaisselitys, aiheessa joka jopa hiukka koskee omakohtaisesti, ja jossa mut nykyisenä partaäijänäni heitetään niin helposti syrjään. "Cisheteromiehenä ja mistäänmitääntuntemattomana privilegionorsutornina." Vaikka yritys ymmärtää on kyllä tässäkin ollut ihan totinen.

Taannoinen luentoni online

Nettielukan uusi etiikka tuli vihdoin saataville. Vähän outoa vihdoin katsoa omaa luentoa, ja eritoten noin hötkyilevää. Mutta niin nopeaa ja poukkoilevaa kuin se onkin, kait se ajatus tulee selväksi—ja sehän se on mitä aina tavoittelen.

Liikunnan pahuus

Harvemmat oikeasti tajuavat kuinka kamalaa nykyinen sporttikultti on, ihmiselle joka ei perusta siitä, mutta joka silti kaikin tavoin, koko ajan, vuosi vuodelta hiljaa pakotetaan sen uhriksi. Lienee korkea aika että joku sanoo tuon ääneen.

Liikunta on fyysinen juttu. Siis ruumiillinen. Sun ihan omaan ruumiiseen liittyvä. Suhun itseesi liittyvä juttu. Jo antiikin aikoina asia nähtiin niin, että terveessä mielessä terve ruumis. Eikun sittenkin toisin päin: mens sana in corpore sano. Antiikin ihmisten huomio oli, että terve ruumis tukee voimakkaasti tervettä mieltä.

Minun kapinani on se, että liikuntakultti ryösti aikanaan minulta mahdollisuuden terveeseen ruumiiseen, ja sitä kautta terveeseen mieleen. Ryöstämällä minulta sen toisen puoliskon kuvasta, eli terveen ruumiin terveessä mielessä. Kun sanon noin, se kuulostaa hassulta, mutta ehkäpä se tulee hieman selvemmäksi samastuksen kautta.

Meinaten jos haluat ryöstää ihmiseltä seksuaalisuuden, fyysiksensä osana, mitä teet? Tietenkin raiskaat hänet. Pakotat hänet tuohon muuten kivaan asiaan. Tai vaikkapa panet heroiinineulan väkisin laskimoon, vastustelusta huolimatta. Ehkä molemmat, hieman vaihdellen. Osoitat hänelle väkisin että hallitset jopa hänen hyvää oloaan, etkä vain sitä paljon suoraviivaisempaa pahaansa. Osoitat että olet täydellisimmässä mahdollisessa kontrollissa, ja teet niin toistuvasti.

Sitten tietenkin levität tuon kontrollin hänen lähipiiriinsäkin. Mikäpä muu sitoisi ihmistä, ja varsinkin pientä ihmistä, juuri paremmin kuin hänen sosiaalinen ympäristönsä. Eritoten vaikutusaltisympäristö. Oikeastaan siksi jopa eristät hänet kaikista jotka eivät ole jo hallinnassasi, siis vanhemistaan ja perheestään. Estät häntä hakemasta mistään tukea oli hyvä eli paha olo, teet itsestäsi ainoan tukipylvään, ja kylvät yksilön ympärille sinulle myötämielistä jengiä jotka solvaavat ja viekoittelevat, tarpeen mukaan, niin että tahtosi toteutuu ja yksilö lopulta loputtoman pakon edessä aivopestyy. Niin että hän murtuu, ja tulee Tukholma-oireyhtymäiseksi, ja oppii Rakastamaan Isoveljeä. Täysin riippumatta siitä oletko isoveljenä hyvä vai paha vai mitä, kunhan sinua Rakastetaan ja Palvotaan.

Tuollaisessa ympäristössä tosiaan lopulta väkisin saat sen minkä haluatkin, koska on vain kolmenlaisia ihmisiä: niitä jotka halukkaasti lähtevät mukaan alunperinkin, paljon pienempi joukko niitä jotka murtuvat ja lähtevät mukaan peliin, sekä sitten niitä jotka menevät pysyvästi rikki kun eivät tajunneet omaa hyväänsä ja suostuneet pitämään Raiskaajasedästä.

Itse kuulunen koululiikunnassa tuohon kolmanteen ryhmään. En todellakaan koskaan pystynyt lähtemään siihen täysillä mukaan, enkä murtunut siihen perspanoon, ainakaan ihan heti tai suoraviivaisesti, niinkään että olisin alkanut uudelleen tykätä liikunnasta. Ei, minä murruin ja masennuin ja pitkälti tein lukion alkuvuosieni kovimmin nousevat opintosuoritukset sen jälkimainingeissa että veri ei enää valunut peräpäästä; sen nostattamana, että nyt se kidutusleiri vihdoin oli ohi. Ne ei enää voineet tehdä sitä mulle. Ajatus siitä, että mua ei enää voitu orjuuttaa vaan saatoin olla jopa sen vankileirin sisällä joka on koulu jollain tavalla fyysisesti vapaa oli yläasteelta poispäästessä itselleni varmaan tuhat kertaa vapauttavampi ja akuutimpi ajatus kuin kymppi- tai neljäsluokkalaisen kouluavieroksuvan lopullinen huoahdus.

Koska niille se tuska kuitenkin on vain henkistä, ja sellaisesta voi päästä joskus ehkä vielä ylikin. Mulle se tuska oli viikoittainen, verinen perspano, jota kesti yhdeksän vuotta putkeen. Ton jälkeinen eka kesälomapäivä saatto hyvinkin olla se eka kerta jolloin nukuin yli kaksi vuorokautta putkeen, silkasta psykogeenisesta helpotuksesta.

Mutta tietty, eihän se liikuntakultti koskaan siihen lopu, ja sen suhteen saattaa jopa narrata itseään. Lukiossa yhtäkkiä kasvoin ja aikuistuin ja pyöräilinkin, niin että näytin hyvältä. Niin hyvin olivat minut opettaneet ala-asteelta asti jo, että niin tytöt kuin minä itsekin kiinnitimme huomiota urheiluharrastukseeni aivan erityisenä sosioseksuaalisena meriittinä. Ei sillä että olisin tuosta kummemmin hyötynyt, kun olin jo pilalla; seksuaalisuushan on vain osa ruumiillisuutta, ja tuo jälkimmäinen puoli oli jo raiskattu pois minusta, vihatuksi toiseksi. Niin vain pyöräilin, ja uskottelin itselleni että se oli kivaa, samalla kun aloin tupakoida, ja masennuin taas. Kuten aina aiemminkin olin masentunut ja tylsistynyt. Kun raiskaus oli helpottanut, ja sitten sen jälkeinen helpotuskin jo mennyt, oli aika surra. Ei-niin-yllättäen numeroni laskivat laskemistaan lukion loppua kohti, ja oli suorastaan silkkaa säkää ja opennuolentaa että edes lopulta sain haluamastani matikasta, tärkeimpänä kaikista, sen kymppini.

Kun sitten riistät kasvavalta ihmiseltä hänen ruumiillisuutensa ja sen osana kaiken kyvyn tajuta seksuaalisuuttaan, eihän siitä opiskelijaelämästäkään mitään tule. Siinä yleensä pitää mukana jonkin sortin yhteishenki toisten kanssa, jonka olennaisena osana on osakunta- ja ainejärjestötoiminta. Kaiken sen ollen sosioseksuaalinen juttu. Kun olin jo 10-vuotiaana verta itkien todennut, että nyt se sitten meni vihdoin ohi, ja vielä lukioiässäkin ollut aivan täysin pihalla siitä mitä tarkoittaa kun nätti tyttö pyytää juttelemaan kanssaan koulun pihalla, mitä ihmettä olisin oikein tehnyt missään opiskelijapiirissä? Mitä iloa siinä olisi ollut? En siis käynyt missään, vaan syrjäydyin kotiin, ja menin töihin jotka lopulta keskeyttivät opintoni kirjaimelliesti gradua vaille.

Siinä välissä pääsin ruumiillisesta itseinhostani ja -tajuamattomuudestani irti juuri sen verran että jossain parin kympin puolivälissä pääsin ekaa kertaa pukille. Tai siis oikeastaan yllärinä eräs minulle vinkattu BDSM-piiristä tietävä, hieman vanhempi nainen pani minua ja tuli 12 yhtä monessa tunnissa. Minä en. Se otti vielä yhteenmuuton, käräjäväkivaltaisen eron ja pari vuotta että sen muutaman kertaa tulin normiseksissä, sen yhden tyttöystäväni kanssa. (Hän tietää kuka on.)

Tietysti tuokin aika on jo sitten takana, eikä mitään edessä. Koska mitenkäs se oikein voi kaiken sen viiltelyn ja dokaamisen ja muun oman ruumiin vastaisuuden jälkeen olla muuten kuin että mennään alamäkeen? Josta ei ole mitään toipumista: ei tule vaikka haluaisikin, ei saa niin kivoja tyttöystäviä, ei saa niin kivoja töitä, jossain vaiheessa ei edes halua, eikä sillä edes ole kamalasti väliä. Jossain vaiheessa ylipäänsä millään lakkaa olemasta mitään väliä; mennään vaikkapa siihen että ollaan kerran kahdessa kuukauessa väkisin iloisen näköisenä jotta joku hakkaisi sinut verille, sen ollen ainoa mikä on jäljellä aikaisimmasta lapsellisesta kiihkostasi. Mennään bileistä kotiin joko verinaarmuilla, tai mikä pahempaa, ilman, itkien-viilellen itsensä uneen. Koska sillä ainoalla jutulla joka voi tuottaa sulle mitään hyvää oloa, siis sun ruumiilla, ei ole ollut mitään väliä enää pitkään aikaan, eikä se edes oikein tunnu omalta.

Kaikki jotka on joskus raiskattu kunnolla ja toistuvasti, ja jotka kuuluu raiskauspuolella siihen ehkä-neljännekseen jotka menee rikki, ihan taatusti tietää ton tunteen ja kehityksen. Se on tismalleen sama raiskauksessa kuin liikuntakultissakin: yhteisö antaa luvan ja jopa kannustaa koskemaan suhun ilman lupaa. Se tuottaa ympäristön jossa toi kosketus lähinnä kiihtyy kieltäessä. Se houkuttaa vallan pahimmat puolet sun suhteen. Ja sitten kun vihdoin menet rikki, yhteisö sekä eritoten auktoriteettihahmo syyllistää sua. Kessään muussa ei ole mitään vikaa, vaan sä vaan olet ihan liian herkkä. Sut pitää yhteisöllisesti naureskella kuntoon, ja/tai jos et tule kuntoon, sut pitää eristää epänormaalina.

Ei kuitenkaan ennen kuin sulle on tehty täydellisen selväksi että sun pää on sekasin kun sun kroppa kuitenkin piti siitä. Ei ikinä ennen kuin on tehty selväksi että itsehän tykkäsit siitä kun joskus liikuit. Eikä se koskaan ole paha asia että opitaan aikaisin tai paljon, ei auktoriteetin eikä varsinkaan sen naapurin samanikäisen jampan taholta. Koska sehän ei voi koskaan olla mitään pahaa että naapurinjamppa perspanee "nuorten välisenä kokeiluna", aivan kuten ei ole koskaan pahasta että lapsilauma pakottaa "osansa" kiipeilemään puissa ja tippumaan niistä takaraivolleen. Kaikki tuollainen on vain hauskaa tarinaa, mukatiedottomalta pikkuiältä, jolle liikkamaikka voi taputtaa karvaisia tukholmalaisia käsiään.

Aina vaikkapa karvakätiseen miesinttiin asti, jossa ryvetään ja jossa millään muulla kuin kyseisellä perspanolla ei ole mitään väliä. Aina vaikkapa sinne missä herkistä miehistä tehdään kylmiä poikia, niitä juoksutetaan kunnes jo-persraiskattu kaatuu tajuttomana takaraivolleen ylämäessä, ja sitten Sampo saa vapautuksen kun on laihtunut kahdeksan kiloa kolmessa viikossa ja sen verenpaine on kohonnut nykyiselle hengenvaaralliselle tasolleen. Sinne missä ekaa kertaa tuli unia siitä, onko mun oma aivo osa mun ruumista, ja jäätiin sen ajatuksen kanssa välitilaan univajeen ja siitä seuraavan äärimmäisen aggression/itsehillintävajeen tähden. (Kyllä, oisin ampunut ne kaikki, koska jos mun ruumiilla ei ole mitään väliä, mitä nekään on muuta kuin silpomiskelpoista koiranruokalihaa? Takuuvarmasti ampuisin vieläkin, ja hymyilisin vain; vihollinen ei ole rajan takana, vaan se on lähin pakottaja. Se joka käskee, sopimatta kiltisti ja tasa-arvoisesti.)

Se hassuin juttu tuossa kaikessa tietenkin on, että tuo liikuntakultti ei omalla kohdallani, tai väittäisin jopa että sen neljäsosakaltaiseni kanssa, täytä oikein tehtäväänsä. Kun ihmiseltä riistetään sen fyysisyys tuolla tavalla alusta alkaen, ja sitten vielä tuetaan sitä riistoa, lopputulos on sama kuin elinikäisellä, jatketulla raiskauksella. Se ei tuota terveitä tai hyödyllisiä ihmisiä. Minä en ole terve tai hyödyllinen ihminen ainakaan. Eikä tuo ongelma ole korjattavissa varmaankaan enää ikinä, aivan kuten se ei ole sarjajoukkoveriperseraiskauksen uhrin kohdalla; ei ole mitään sellaista vaihtoehtoa että voisi enää tykätä omasta ruumiistaan tai tehdä sen kanssa mitään sen hyödyllisempää kuin sivuuttaa sen täysin. Koko ihmeen homma vaan on vierasta ja/tai ahdistavaa.

Sitten ryypätään, lojutaan, lihotaan, viillellään, poltetaan, vältellään kaikkea kivaa koska kiva muistuttaa fyysiksestä, vetäydytään yhteisöstä kiusaajana, ei välttämättä välitetä yhteisöstä tai toisista sitä vähää että niillä olisi...mitä? Kidutusvalta? Lopulta päädytään tilaan jossa toiset eivät ole mitään, eikä itse ole mitään, joten mitä sitten?

Kun tuon ymmärtää kerran, ymmärtää myös miksi vedän tässä esiin lopulta natsikortin. Hitlerin. Nimittäin kun NSDAP:in Lopullinen ratkaisu kuitenkin oli aika armollinen ja suoraviivainen: ne vain kaasuttivat huonomman kansanosan hengiltä, nopeasti ja tehokkaasti, ja sitten polttivat ruumiit haudattavaksi. Tuo teko oli ruumiillisessa kauheudessaan aivan maksimissaan puolen tunnin kidutus, ja yleensä vain minuuttien. Natsit eivät joukkotuhossaankaan tarkoituksellisesti kiduttaneet tai raiskanneet ketään, vaan ainakin noin ideologian tasolla yrittivät vain hankkiutua syöpäläisistä eroon mahdollisimman tehokkaasti ja kivuttomasti.

Urheilu- ja terveyskultti sen sijaan on jo alkuvaiheessaan nimenomaisesti ja itsetarkoituksellisesti lapsiin kohdistuva loukkaus, jonka on tarkoituskin jatkua koko ihmisen elinkaaren yli. Sen on tarkoituskin vain pahentua jollet ole hoikka ja seksikäs arjalainen, kunnes olet hoikka ja seksikäs arjalainen, ja pariudut toisen vastaavan kanssa, ja teet lapsia jotka maksavat veroja, tai kunnes murrut ja teet samoin. Jos murrut etkä tee, päädyt salvattuna peräkammarinpojaksi jota ei ole olemassa.

Tuo touhu ei ole edes Kafka tai Hitler, vaan Orwell potenssiin Huxley kertaa Hitler. Se on myös ehkä selvin ja kyseenalaistamattomin oikeuttamisperuste institutionalisoidulle väkivallalle, ruumiillisena-jaettuna itsestäänselvyytenä. Tuo näkyy aivan suoraan niin Venäjän homofobivainovideoista kuin alkavasta olympiapolitiikastakin; se kuinka fyysistä ei ehkä saa hallita leimallisen seksuaalisesti, mutta muuten kyllä saa aina Pyhään Kidutukseen ja Kuolemaan asti.

Epäilemättä tuo on myös suuren, perverssin mielihyvän aihe niille jotka hakeutuvat toteuttamaan kyseistä urheiluideologiaa. Ensi sijassa liikkamaikalle, siis toiselta nimeltään keskitysleirin == koulun vanginvartijalle. Mutta ehkäpä myös liikenneministerille == Eichmann. Kulttuuri ja sen osana liikunta tais olla osa Göbbelsin saraa. Kukahan Putin tässä kuvassa olisi?

Natsisotarikolliset hirtettiin. Itse olen paljon, huomattavamman pitkäaikaisemman ja raaemman ja piittamattomamman kidutuksen uhrina sitä mieltä, että liikuntakultistit eivät ansaitse yhtä armollista kohtaloa. Heille tulee suoda vain armoton kosto, ja jopa mitallisesti katsoen sen tulisi sitten olla korkeintaan nälkäinen koiralauma. Mahdollisesti rovio.

Unia ultimaattisesta lampusta

Mietiskelin joskus aiemmin multispektraalilampun värkkäämistä hervottoman kokoisesta ledipankista. Nyt tuli unessa aavistuksen verran teoreettisempi ajatus, mutta jossain määrin jopa kiintoisampi. Mitäs jos sen valonlähteen värkkäisikin vapaaelektronilaserista (free electron laser, FEL)?

FEL:n hauska puoli on siinä, että se on jatkuvasti viritettävä ja tehonsa puolesta varsin skaalautuva. Huono puoli on, että perinteisesti se on vaatinut vähintäänkin kymmenien metrien hiukkaskiihdyttimen että siitä on saanut mitään irti. Tuossa mielessä se siis on hieman heikko kandidaatti hehkulampunkorvikkeeksi, mutta kun tässä nyt joka tapauksessa on kysymys ajatusleikistä, leikitäänpä silti leikki loppuun.

FEL:in juju on saattaa relativistinen elektronivirta "undulaattorissa" periodiseen magneettikenttään, jolloin sen sisäinen mekaniikka muuttuu ja se tuottaa koherenttia synktrotronisäteilyä taajuudella, joka riippuu elektronien nopeudesta ja magneettikentän periodista. Säteily etenee samaan suuntaan kuin elektronit, ja sen intensiteetti riippuu magneettikentän intensiteetistä ja elektronisuihkussa kulkevasta virrasta. Taajuutta siis viritetään muuttamalla elektronien nopeutta—lineaarikiihdyttimessä siis potentiaalieroa, synkrotronissa taajuutta—ja intensiteettiä moduloidaan virralla.

Periaatteessa tällaisen rakenteen pitäisi olla miniaturisoitavissa varsin pitkälle, etenkin näkyvällä valolla jonka aallonpituus on kuitenkin rajallinen: lisäämällä potentiaalia tarvittavan undulaattorin pituus vähenee annetulle syklien määrälle, ja jos oikein pikkuisia rakenteita mietitään, voisi jopa kuvitella että kovalevy- ja kiintomagneettiteknologiasta voisi löytyä keinoja rakentaa vahvoja undulaattoreita joiden periodi on jotain välillä mikrometreistä millimetriin.

Tarvittavat jännitteet tuskin nykyisin olisivat ongelma edes puhtaalta puolijohdepohjalta. Jopa diodisilloilla päästään näppärästi miljoonan voltin tuntumaan, ja tietty kaiken sortin kummallisia resonantteja hakkurimuuntajarakenteita on myös olemassa. Joo, oishan siinä varmaan vähän virittämistä, mutta en usko että tuo puoli on ongelma.

Tuon jälkeen undulaattorin läpi pitäisi vain saada puskettua tarpeeksi virtaa että sen auttamattoman alhainen hyötysuhde saadaan kompensoitua. Se onkin sitten jo haastavampi juttu, kun ainakaan nuo diodisillat eivät kanna korkeisiin virtoihin järkevin häviöin. Mutta sitten, ehkäpä se auttaisi jos ratkaisisimme erään toisen ongelman ensin ja palaisimme?

Nimittäin tuo alhainen hyötysuhde on tällaisissa vekottimissa tavallistakin painavampi ongelma. Siinä missä useimmissa valonlähteissä ylimääräinen energia ihan vain muuttuu lämmöksi, tässä se on varastoituneena edelleen relativistisen elektronisuihkun kineettiseksi energiaksi. Jos tuollaisen ihan vain dumppaa vaikkapa grafiittiin, tuloksena ei ole vain lämpöä vaan valoa. Tarkemmin sanoen, huomattavan äkäistä brehmstrahlung-säteilyä, laajalla spektrillä jossa on mukana kaikki pehmeää gammaa myöten. Lisäksi alhainen hyötysuhde tarkoittaa että tarvittavia komponentteja muihin osiin ei ehkä löydy. Eli olisi kätevää, jos tuo hukkaanmennyt energia saataisiin jotenkin talteen.

Intuitiivisesti ajatellen tuon ei pitäisi olla kamalan vaikeaa: sillä se nopeus tippuu millä se nousikin, eli vastakkaisella sähköstaattisella kentällä. Sen sijaan että elektronien annetaan vain tippua korkeasta potentiaalista undulaattorin kautta maahan, heilautetaan ne sen jälkeen takaisin lähelle alkuperäistä potentiaalia, niin että ne hidastuvat, kerätään ne alhaisella nopeudella talteen, ja kierrätetään takaisin. Tuolloin putki olisi suunnilleen 6-7-osainen: (hehku?)katodi korkeassa potentiaalissa, metri kiihdytystä, fokusointimagneetit, miniaturisoitu undulaattori joka on asetettu maapotentiaaliin, ehkä deflektorimagneetti jos valo täytyy tosiaan saada ulos putkesta jo tuossa vaiheessa, toinen metri jarrurataa, ja viimein isokokoinen anodi miltei yhtä korkeassa potentiaalissa kuin katodikin oli. (Jos putki rakentuisi niin että se on ihan vain suora, luultavasti jarrualue olisi tehty hopeoimalla tai dikroiditekniikoilla peiliksi, kuten anodikin, ja jälkimmäinen sitten viskaisi syntyneen valon ulos putkesta sivusuuntaan.)

Se mikä tässä voi mennä pahimmin pieleen on elektronisuihkun epävakaus sen lähestyessä taas korkeaa potentiaalia, mutta luulisi että tuo voitaisiin magneettisesti hallita siinä määrin että tehohäviöt niin lämpöön kuin eritoten säteilyynkin pysyvät putken alapäässä järkevissä rajoissa.

Tuollainen arkkitehtuuri sitten ratkaisisi ison osan virransyötön ongelmista, koska teoriassa se olisi jaettavissa kahtia: se hillitön potentiaaliero joka kiihdytinhommissa aina tarvitaan voitaisiin aikaansaada ihan vain diodisillalla tai vastaavalla. Varsinainen korkeavirtatyöskentely tapahtuisi kokonaan putken päiden välillä, suhteellisen alhaisella potentiaalierolla, eli olisi toteutettavissa tunnetuilla puolijohdetekniikoilla. Kun hommaa miettii noin, systeemi myös kannattaisi kääntää niin päin, että kaikki paitsi undulaattorin potentiaali on lähellä ympäröivää maata, ja vain putken keskiosa työnnetään diodisillalla staattiseen megavolttiin or-so. Potentiaalin ohjauksesta tosin tulee tuossa vaiheessa hiukka hankalaa kun näkyvän valon taajuus–kaistanleveys-suhde on kuitenkin yli 0.5, mutta oletetaan nyt että moiset ongelmat saadaan ratkottua jollain häijyllä putkimagialla.

Kaiken tuon jälkeen mitä meillä ideaalisesti olisi käsissä? Noh, toivottavasti semmoinen sadan, parinsadan watin hehkulampun valotehoinen, hyvinintegroitu, parimetrisen paksun loisteputken kokoluokassa toimiva laser, joka on täysin vapaaviritteinen näkyvän valon aallonpituuksien yli, nopea kuin piru, ja toimii mielekkäillä hyötysuhteilla. Tommoseen ei sitten tarvita kuin yksi palanen, niin mun valounet ois totta: ohjain.

Ohjaimen työnä on moduloida putken virtaa ja potentiaalia niin, että potentiaali pyyhkii sanotaanko 60 kertaa sekunnissa jollakin (voimakkaasti vaihtuvalla) nopeudella koko näkyvän valon aallonpituudet läpi, samalla kun virtaa moduloidaan tietyssä mielessä komplementaarisesti. Homman jujuna on, että toisin kuin diodipankeilla, tuolla arkkitehtuurilla putken kokonaisteho voidaan jakaa täysin mielivaltaisesti ja jatkuvasti näkyvien aallonpituuksien yli, aina valkoisesta valosta (okei, lähes) täysin monokromaattiseen laseriin, tai useampaan, tai mielivaltaiseen jatkuvaan spektriin yhdistettynä mielivaltaiseen diskreettiin. Kaikki menee, eikä koskaan törmätä siihen ongelmaan mitä addittiivisilla LED-pankeilla, että kun punainen diodi ei nyt vain pysty tuottamaan sinistä valoa, siitä sinisestä valosta ei koskaan saa yhtä kirkasta kuin saman lampun tuottamasta valkoisesta valosta; FEL:in kanssa ei tarvitse kuin jättää potentiaali lepäämään toivotulle alueelle, niin aikalailla vakioteho kuluu sitten sille.

Ennen kuin joku pahemmin debugaa ylläolevaa, se todellakin tuli unessa. En ole aivan niin tyhmä että kuvittelisin hiukkaskiihdytinlamppuja helpoksi, järkeväksi, turvalliseksi tai edes mahdolliseksi jutuksi. Mutta pakko kai kunkin myöntää että miehekäs ajatus yhtä kaikki.