Aseiden hallussapidosta

Vaikka itse olenkin libertaari, joista suurin osa luonnostaan kannattanee oikeutta erilaisten aseiden vapaaseen omistamiseen ja hallussapitoon, itselleni tämä aihe on ollut alusta asti hankala. Nyt kun tästä jälleen puhutaan Suomessakin, ehkäpä voisi vaihteeksi esittää pari ajatusta aiheesta.

Kun libiltä kysyy, pitäisikö käsiaseet tuoda lähikauppoihin, moni sanoo ehdottomasti kyllä. Jos kysymys vaihtuu siihen, tulisiko maitokaupan hyllystä löytyä kermatölkin vierestä tölkki kohtuuhintaista muoviräjähdettä, varsin moni yhtäkkiä sanoo että ei. Perustelu pyörii yleensä jossain aavisteltavissa olevan käyttötarkoituksen ja sivullisille aiheutetun riskin välillä.

Ensimmäisen puolen kuittaan sillä, että kyllä minä ainakin voin kuvitella monta hyvin käypää itsepuolustustarkoitusta muoviräjähteille, etenkin jos toinen osapuoli—libertaarityypillisesti—katsoo taistelun valtion epäoikeutettua lainkäyttöä vastaan legitiimiksi puolustusväkivallaksi. Tekijän motiivien arvailu etukäteen on nähdäkseni niin aseiden kuin kaiken muunkin kohdalla ihmisen kekseliäisyyden ja näkökulmien moninaisuuden huomioonottaen tarpeetonta ja usein jopa suoranaisesti väärin: mehän tiedämme esimerkiksi oikein hyvin että muoviräjähteet ovat tehokas kalastusväline, puutarhausväline metsäisemmillä seuduilla, ja eritoten kulmakunnan paras uudenvuodenlelu.

Toinen puoli kuitenkin on vaikeampi. Selvästikin tuon riskin kohdalla menee jossain raja, ja sellainen että se moraalisesti rajoittaa jopa tapaa jolla valtiot esimerkiksi voivat pitää joukkotuhoaseita hallussaan. Koostaan riippumatta jopa Yhdysvallat ja Venäjä astuisivat tuon rajan taakse, jos vaikkapa sallisivat sen että presidentti voisi yksin, mahdollisena krapulapäivänään, vahingossa painaa isoa punaista nappia ja sitä kautta tappaa muutaman satamiljoonaa yksilöä. Itse mielenterveysrajoitteisena tiedän jo, etten aina käyttäydy rationaalisesti tai pitkäjänteisesti, ja olen siksi hankkiutunut eroon kaikesta keittoveistä pidemmästä. Ja onhan sitten aina sekin, että tietyn rajan tuollapuolen—siis kun oma henki, terveys ja tulevaisuus lakkaavat merkkaamasta uskonnon, ideologian, persoonallisuuden tai vaikkapa iän takia—mikään määrä deterrenssiä ei enää toimi, vaan ainoa mahdollinen (?) tapa rajoittaa toisiin kohdistuvaa oikeudetonta väkivaltaa on rajoittaa mahdollisuuksia ja/tai proksimaalisia laukaisevia tekijöitä. Rajoja siis täytyy olla, ja luultavasti ne koskevat niin yksilöiden oikeuksia kuin sosiaalisia rakenteitakin, mutta missä ne menevät ja millä perustein?

En ole tässä lainkaan varma vielä, mutta kun olen lipunut jatkuvasti kohti pragmaattisempaa moraalinäkökulmaa, epäilen että piilotuskelpoiset aseet eivät kuulu vapaasti kannettaviksi tai hallussapidettäviksi edes alan harrastelijoille. Sama itselataavien ja muuten suuremman tulivoiman aseille. Sen sijaan metsästysperusteet, ei-piilotettavuus ja se perinteinen mahdollisuus aseelliseen kansannousuun josta tuo jenkkienkin toinen perustuslain lisäys lähtevät tukevat erittäinkin isojen ja tehokkaiden aseiden laajempaa hallussapitoa, kunhan eivät vain ole niin soveliaita kouluampumiseen tai puolison perjantai-iltaiseen "ojentamiseen". Tarkemmat rajat tulisi sitten ehkä vetää ennen kaikkea tilastollisin ja taloudellisin perustein, vedoten kunnolliseen tutkimustietoon, ei epämääräisten moraaliparaabelien kautta, ja niiden luultavasti tulisi päivittyä ajan kanssa kun aseteknologia kehittyy ja toisaalta tieto aseiden yhteiskunnallisista vaikutuksista tarkentuu.

Ehkä tärkeämmin kuitenkin, on aivan kokonaan eri asia miten nuo kanto-oikeuden rajoitukset käytännössä toteutetaan. Aivan samalla tavalla kuin aseet kehittyvät, niin kehittyvät myös tavat estää niiden haitallinen käyttö, erillisenä hyödyllisestä. Parina esimerkkinä sellaisista malleista joita meikäläisessä käytännössä ei ole lainkaan harkittu ovat vastuun jakaminen ja pitkäjänteiseen päätöksentekoon tähtäävä teknologinen kontrolli.

Ensimmäisestä esimerkkinä on se, että tuskinpa täysi pöpikään pääsee tekemään mitään erityisen kamalaa vaikka omistaisi aseen, sikäli kuin ase on ampumaseuran hallussapitämä, tai sitä vaikkapa säilytetään lukitussa asekaapissa johon vaaditaan myös parin naapurin avaimet ja sormenjäljet samaan aikaan ennen kuin se aukeaa, naapurien ollessa osavastuussa mahdollisista seuraamuksista. Tällä tavallahan aseen omistajuus ja hallussapito-oikeus on nytkin erotettu tilanteessa, jossa hallussapito-oikeus joudutaan perumaan; vartijana on tässä nykyään poliisi.

Toisesta lähestymistavasta voisi olla esimerkkinä se, että sallitaan aseiden muttei ammusten hallussapito, tai käytetään nykyteknologiaa hyväksi niin, että asekaapin saa auki vasta jos aie on ajastettu edellisenä tai toissapäivänä valmiiksi. Tuollainen on erityisen hyvä tae perjantai-illan ongelmia vastaan, muttei rajoita juuri mitenkään käypää, turvalliseksihavaittua metsästystapaa tai edes sitä ajoittaista tarvetta järkevästä tarpeesta nousseeseen aseelliseen vallankumoukseen. Tällaisissa asioissa siis olisi ehkä hyväksi, että lailliset rajoitteet seuraisivat tarkasti teknologian kehitystä—eikä siis vain siinä mielessä että uusi teknologia voi mahdollistaa tiukemman asekontrollin, vaan myös niin että se voi mahdollistaa tarpeellisen kontrollin suuremman erottelevuuden niin että legitiimit käyttötarkoitukset myös laajenevat ajan kanssa.

Viimein palaisin tilastolliseen, todistusaineistopohjaiseen sekä taloudelliseen ajatteluun aiheesta. Näiden nojalla kaikkia aseellisia konflikteja ei koskaan voida estää järkevään hintaan. Aivan tosiasiallisesti silloin tällöin tapahtuu terrori-iskuja, kouluampumisia ja kansannousuja vaikka tekisimme mitä, ja niin hullua kuin se onkin, silloin tällöin nämä ilmiöt ovat jopa yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Tuo kuulostaa monesta hyvin raa'alta, ja aivan oikein, kyllähän meidän pitäisi ennaltaehkäistä tällaisia shokkikuluja. Mutta ihan oikeasti; niin vain me suomalaisetkin olemme joutuneet historiallisesti turvautumaan väkivaltaan joka ei aina ollut puolustusta suoralta väkivallalta, vaan ihan vain poliittiselta sorrolta, ja esimerkiksi henkilökohtaisesti masennuksen tuntevana minulla on jopa tietty ymmärrys kouluampujaa tai itsemurhapommittajaa kohtaan—jotain hirvittäväähän ihmisen elämässä täytyy tapahtua ennen kuin luopuu täydella varmuudella ja vakaasta suunnitelmasta omasta hengestään, selvällä odotuksella että tuo ei ole helppo tapa lähteä, ja vain saadakseen toiset ottamaan oman näkemyksensä tosissaan.

Näissä tapauksissa pitäisi yrittää ennaltaehkäistä mieluiten pehmein keinoin. Aselaki ei tällaiseen pure—varsin kunnollisen porvarillisen perheen kasvattina, sellaisen jota tämä postini tulee vielä hirvittämään jos sen muut jäsenet joku päivä vielä löytävät sen, minäkin olen nähnyt laittomia aseita silloin tällöin sekä melko varmasti viikon sisään saisin käsiini sellaisen jos haluaisin. George Carlinin sanoin, "If I really wanted to Get The Job Done." Vaan siitäkään huolimatta en libinä usko, että julkiset, poliittiset keinot, mekanismit tai instituutiot oikeastaan voisivat olla se voima joka parhaiten vähentää tuota jäännösriskiä. Enemmänkin luottaisin yksityisiin instituutioihin, jotka nykyään ovat poikkeuksellisen nopean kaupungistumisemme, julkisen sektorin crowding-out -vaikutuksen sekä aina 90-luvun lamasta periytyvän laajan, rakenteellisen työttömyyden pitkälti ajaman pahoinvoinnin, syrjäytymisen sekä anomie'n tähden kovastipaljon rappiolla.

The Book of Eli (elokuva, 8/10)

Katselin juuri The Book of Eli:n. Nähdäkseni se oli sekä symboliikaltaan että erityisesti graafiselta asultaan perin timmi. Samalla korkeasti luottamani toinen arvioija oli omituisen erimieltä aiheesta. Tuli yhtäkkiä tarve perustella seikkaperäisesti miksi itse annan rainalle 8/10 vaikka hän vain 5/10. Eli siis...

Vaikka totta helvetissä raina on sisällöltään uskontopuppua, se on graafisesti käsittämättömän siisti. Ohjaaja on takuuvarmasti opiskellut Kaurismäkensä, ja seuraa postapokalyptiseen maailmaan erinomaisesti sopivaa graafisen novellin kaavaa, yli verbaalisen sisällön. Kerronta on vähintään alkupuolella hitaantappavaa ja vähäeleistä maalailua raa'an maailman simppeleillä moraaliparaabeleilla, kameratyöskentely panoraamista jopa sisätiloissa, värimaailma seuraa konsistentisti tarinan tempoa (oikea termi useimmissa tilanteissa alun jälkeen olisi bleaching+filtering, ei desaturation, btw), ja kuvamaailmassa näkyy myös koko ajan tietty äärimmäisen korostettu lainaus vanhan ajan westerneistä sekä sen käyttö eräänlaisena (uudelleen?) rajoittuneen, kaksiulotteisen maailmankuvan merkitsijänä: hirvittävä valoisuus- sekä tässä värikontrastierokin maan ja taivaan välillä. "Lännen avoimella preerialla on vain mies, pyssy ja menosuunta maan ja taivaan välissä" -- tuo ei voi olla vahinko, kun länteenmenoon viitataan dialogissakin niin monta kertaa. (Vrt. ensin juutalaisten exodus, ja sitten sitten diaspora myös.)

Eläkeläissurvivalistihippihuumori kieltämättä hieman rikkoo muuten konsistenttia tyyliä, ja Oldman saattaa olla hieman kovempi pahisase kuin mitä leffa vaatisi, mutta kyllä tuonkin nähdäkseni pystyy lukemaan tarpeellisen surreaaliseksi kuvaukseksi absurdista ajasta. (Plus viihteeksi. Elokuvanhan on tarkoitus viihdyttääkin, eikö, toisin kuin oppitunnin jota kukaan ei kuuntele?) Eritoten vaikkapa Gatling-gunin käyttö maastoautosta, tai taka-alan vetäminen mustavalkoiseksi ja hieman nykiväksi filmikuvaukseksi on mielestäni aivan loistavaa luovaa anakronismia graafisen kommentaarin välineenä.

Lisäksi, raina käyttää selvästi aika paljon muutakin implisiittistä kristillistä käsitteistöä. Vanhan testamentin vihainen jumala Elissä alkuhetkinä, vastaan uuden armo Solanassa, vaikkapa. Tai Jobin koettelemus kun Eliä ammutaan. "He is just a man. Where is your protection now?"? Aivan selvä parantaja-paranna-itsesi -analogia uuden testamentin puolelta jopa. Kirjan muuttuminen Brailleksi niin että sitä vääriin tarkoituksiin tavoitteleva ei pysty lukemaan sitä, edes kuollessaan, kun taas juurikin aiemmin sorrettu pystyy mutta *kostaa* kertomattomuudellaan, on puhdasta alkukristillisyyttä: sinun tulee haluta tätä tietoa Jumalan paljastuksena, tulet haluamaan sitä, ja jos se kielletään sinulta, olet kusessa/kärsit. (Vrt. katolisen emäkirkon käytäntö jossa vain papit saavat lukea raamattua, ja vain latinaksi. (Käytäntö eikä Jumalan sana, koska alkuperäinen kristillinen sana lienee ollut arameaksi, sekä vanha testamentti toki vanhahepreaksi, jonka tarkkaa ääntämystä emme tunne varsinkaan vokaalien kohdalla.)) Jne, tms, ad infinitum.

Tapa jolla tuo integroituu esim. nykyiseen jenkkidialogiin uusateismista ("some determined that religion was the cause...") tai vaikkapa uskonnon yksityistymisestä/käytännöllistymisestä (esim. kuvaus ruokarukouksen uudesta leviämisestä nimenomaan yksityisin keinoin, ja Kirjasta aseena poliittisella saralla; tuossa myös vuoropuhelua Hollywood-demokraateilta republikaaneille, jälleen) menee helposti samalla tavalla ohi suomalaiselta kuulijalta. Aivan erityisenä viitteenä kuva jossa pahis haastaa leffan messiasta lähikuvana on miltei täydellinen katolinen kuva pudonneen enkelin (==proto-saatana suomalaisin ev.lut. termein; kristinuskon pirut/saatanat/demonit on kaikki nostettu luonnonuskonnoista alue kerrallaan joille usko levisi; Raamatussa (eri versioissaankaan) nuo tahot ovat harvemmassa; lähinnä Johanneksen Ilmestys puhuu niistä enemmän, jatkeena perinteisestä apokalyptisestä kirjallisuudesta joka tietty ulottuu uskonnonhistoriassa kauan ennen kristinuskoa) haasteesta; ihan jo tuon perusteella epäilisin että käsikirjoittaja joko on katolinen, tai vähintäänkin tuntee katolisen tradition intiimisti. (Rehellisyyden nimissä, googlasin aihetta ja tarkensin vasta ekan draftin jälkeen, kun tässä mitataan myös uskottavuuttani kristillisen kirjallisuuden tuntijana.)

Ehkä kaikkein merkittävin symboli koko käsikirjoituksessa on kuitenkin Elin tarina. Alusta asti hän on selvä profeetta, "joka kulkee hylätyllä maalla länteen, käännyttäen esimerkillään muita". Myöhemmin jopa kristussymboli, kun tulee ammutuksi ja haastetuksi (seuraavalla katsantokerralla etsin kuvasta ristinmuotoisia puita jopa).

Mutta se merkittävin juttu kuitenkin on, että hän on hiljainen profeetta, ei julistaja. Tuossa hän on hahmona lähempänä nimenomaan kristinuskon aikaisimpia kirkkoisiä sekä useimpien länsimaalaisten nykykäsitystä paljastuksesta yksityisenä, epäinstitutionaalisena asiana, kuin kristillisten literalistien/konservatiivien ajatusmaailmaa. Tässä elokuva siis integroituu nätisti myös keskusteluun jota on käyty radikaalin uskonnollisuuden (erit. Islam, kolmantena "kirjan uskontona", mutta myös vaikkapa konservatiivisten jenkkibaptistien sekä itse Emäkirkon suhteista lakiin, vaikkapa seksuaaliaiheissa) syöttämästä terrorismista sitten 911:en. Leffassa tästä säilyy lopulta varsin kaksinainen viesti: toisaalta se että suurin viesti pelkistyy kultaiseen sääntöön, toisaalta se että uusin profeetta myös osaa kirjaimellisesti toistaa raamatun vaikka teksti hävisikin.

Silti viimein, vaikka tämä raina on puhdasmuotoinen kristillispainotteinen aesop, kyllä tuon lajityypin yli voi mielestäni lukea jumalattomasti sekä liberaalisti mielestäni, hukkaamatta sen olennaista sisältöä. Niin, että kyse on yksilöiden empatian ja moraalitajun uudelleenleviämisestä turmeltuneeseen ja hajautuneeseen yhteiskuntaan. Kerrankin kuitenkin niin, että tuon ymmärryksen leviäminen vaatii myös niitä vanhatestamentillisia kovia keinoja joita aidosti rikkinäinen yhteiskuntarakenne tarvitsee, äärikovien arvojensa vastavoimaksi. Silloin todella tarvitaan raketinheitinlähetystä (nähtävästi käsikirjoittajat ovat lukeneet tässä kirjaimellisesti Whedonia), kun ilman niitä moraalinen opetus ei ehkä olisi tarpeeksi kiinnostavaa kuunneltavaksi loppuun asti.

Itse luen tällaisia aiheita niin, että uskonnolliset traditiot ja kirjallisuus pitävät sisällään vanhaa, intuitiivista sekä emotionaalista tietoa siitä mikä ihmisille on tärkeää, niin hyvässä kuin pahassa. Niinpä uskonnon sävyttämää kulttuuria tulisi myös lukea ensi sijassa tuolta tunteelliselta ja moraaliselta kantilta, osana kulttuurin jatkuvuutta, eikä niinkään siltä kantilta mikä on täsmälleen totta nykytiedon valossa.

Kulttuurin sisällä me nimittäin painotamme nykyään voimakkaasti luovuutta, kekseliäisyyttä ja institutionaalista uudistushenkeä. Tuo on toki terve piirre jatkuvasti nopeammin kehittyvän tieteen ja teknologian olosuhteissa, sekä varsinkin terve muutos aiempiin vuosisatoihin, jolloin dogma usein yliajoi kehitystä ylläpitävät faktat. Mutta nykyään on myös riskinä, että länsimaisen, valistuneen kulttuuripiirin historiallinen jatkuvuus sekä sen kykenevyys säilyttää tieto jonka se on ajan kanssa kerännyt, voisi kadota kaikessa tässä myllerryksessä. Pitäisi siis mielestäni muistaa, että rikas, sivistynyt kulttuuri paitsi keksii koko ajan uutta, myös säilyttää tehokkaasti sen toden mikä keksittiin jo, hamaan tulevaisuuteen.

Tuossa sitten The Book of Eli nähdäkseni menestyy erinomaisesti, kerronnassaan, kun on nättiä, viihdyttävää, tällä hieman korkeammalla tasolla myös opettavaista, kytkee historian omaan aikaansa, tekee noin kuvallisesti ja allegorisesti mikä lienee paras tapa säilöä ja levittää moraalista tietämystämme, ja vieläpä tekee kaiken tuon ensi sijassa näyttämällä eikä selittämällä.

Siitä siis oma arvioni 8/10, ja vähintään 7.5/10 vielä jälkeen Oldman-castingin, asehippien sekä lopun National Archives -maalailun jälkeenkin.