The Book of Eli (elokuva, 8/10)

Katselin juuri The Book of Eli:n. Nähdäkseni se oli sekä symboliikaltaan että erityisesti graafiselta asultaan perin timmi. Samalla korkeasti luottamani toinen arvioija oli omituisen erimieltä aiheesta. Tuli yhtäkkiä tarve perustella seikkaperäisesti miksi itse annan rainalle 8/10 vaikka hän vain 5/10. Eli siis...

Vaikka totta helvetissä raina on sisällöltään uskontopuppua, se on graafisesti käsittämättömän siisti. Ohjaaja on takuuvarmasti opiskellut Kaurismäkensä, ja seuraa postapokalyptiseen maailmaan erinomaisesti sopivaa graafisen novellin kaavaa, yli verbaalisen sisällön. Kerronta on vähintään alkupuolella hitaantappavaa ja vähäeleistä maalailua raa'an maailman simppeleillä moraaliparaabeleilla, kameratyöskentely panoraamista jopa sisätiloissa, värimaailma seuraa konsistentisti tarinan tempoa (oikea termi useimmissa tilanteissa alun jälkeen olisi bleaching+filtering, ei desaturation, btw), ja kuvamaailmassa näkyy myös koko ajan tietty äärimmäisen korostettu lainaus vanhan ajan westerneistä sekä sen käyttö eräänlaisena (uudelleen?) rajoittuneen, kaksiulotteisen maailmankuvan merkitsijänä: hirvittävä valoisuus- sekä tässä värikontrastierokin maan ja taivaan välillä. "Lännen avoimella preerialla on vain mies, pyssy ja menosuunta maan ja taivaan välissä" -- tuo ei voi olla vahinko, kun länteenmenoon viitataan dialogissakin niin monta kertaa. (Vrt. ensin juutalaisten exodus, ja sitten sitten diaspora myös.)

Eläkeläissurvivalistihippihuumori kieltämättä hieman rikkoo muuten konsistenttia tyyliä, ja Oldman saattaa olla hieman kovempi pahisase kuin mitä leffa vaatisi, mutta kyllä tuonkin nähdäkseni pystyy lukemaan tarpeellisen surreaaliseksi kuvaukseksi absurdista ajasta. (Plus viihteeksi. Elokuvanhan on tarkoitus viihdyttääkin, eikö, toisin kuin oppitunnin jota kukaan ei kuuntele?) Eritoten vaikkapa Gatling-gunin käyttö maastoautosta, tai taka-alan vetäminen mustavalkoiseksi ja hieman nykiväksi filmikuvaukseksi on mielestäni aivan loistavaa luovaa anakronismia graafisen kommentaarin välineenä.

Lisäksi, raina käyttää selvästi aika paljon muutakin implisiittistä kristillistä käsitteistöä. Vanhan testamentin vihainen jumala Elissä alkuhetkinä, vastaan uuden armo Solanassa, vaikkapa. Tai Jobin koettelemus kun Eliä ammutaan. "He is just a man. Where is your protection now?"? Aivan selvä parantaja-paranna-itsesi -analogia uuden testamentin puolelta jopa. Kirjan muuttuminen Brailleksi niin että sitä vääriin tarkoituksiin tavoitteleva ei pysty lukemaan sitä, edes kuollessaan, kun taas juurikin aiemmin sorrettu pystyy mutta *kostaa* kertomattomuudellaan, on puhdasta alkukristillisyyttä: sinun tulee haluta tätä tietoa Jumalan paljastuksena, tulet haluamaan sitä, ja jos se kielletään sinulta, olet kusessa/kärsit. (Vrt. katolisen emäkirkon käytäntö jossa vain papit saavat lukea raamattua, ja vain latinaksi. (Käytäntö eikä Jumalan sana, koska alkuperäinen kristillinen sana lienee ollut arameaksi, sekä vanha testamentti toki vanhahepreaksi, jonka tarkkaa ääntämystä emme tunne varsinkaan vokaalien kohdalla.)) Jne, tms, ad infinitum.

Tapa jolla tuo integroituu esim. nykyiseen jenkkidialogiin uusateismista ("some determined that religion was the cause...") tai vaikkapa uskonnon yksityistymisestä/käytännöllistymisestä (esim. kuvaus ruokarukouksen uudesta leviämisestä nimenomaan yksityisin keinoin, ja Kirjasta aseena poliittisella saralla; tuossa myös vuoropuhelua Hollywood-demokraateilta republikaaneille, jälleen) menee helposti samalla tavalla ohi suomalaiselta kuulijalta. Aivan erityisenä viitteenä kuva jossa pahis haastaa leffan messiasta lähikuvana on miltei täydellinen katolinen kuva pudonneen enkelin (==proto-saatana suomalaisin ev.lut. termein; kristinuskon pirut/saatanat/demonit on kaikki nostettu luonnonuskonnoista alue kerrallaan joille usko levisi; Raamatussa (eri versioissaankaan) nuo tahot ovat harvemmassa; lähinnä Johanneksen Ilmestys puhuu niistä enemmän, jatkeena perinteisestä apokalyptisestä kirjallisuudesta joka tietty ulottuu uskonnonhistoriassa kauan ennen kristinuskoa) haasteesta; ihan jo tuon perusteella epäilisin että käsikirjoittaja joko on katolinen, tai vähintäänkin tuntee katolisen tradition intiimisti. (Rehellisyyden nimissä, googlasin aihetta ja tarkensin vasta ekan draftin jälkeen, kun tässä mitataan myös uskottavuuttani kristillisen kirjallisuuden tuntijana.)

Ehkä kaikkein merkittävin symboli koko käsikirjoituksessa on kuitenkin Elin tarina. Alusta asti hän on selvä profeetta, "joka kulkee hylätyllä maalla länteen, käännyttäen esimerkillään muita". Myöhemmin jopa kristussymboli, kun tulee ammutuksi ja haastetuksi (seuraavalla katsantokerralla etsin kuvasta ristinmuotoisia puita jopa).

Mutta se merkittävin juttu kuitenkin on, että hän on hiljainen profeetta, ei julistaja. Tuossa hän on hahmona lähempänä nimenomaan kristinuskon aikaisimpia kirkkoisiä sekä useimpien länsimaalaisten nykykäsitystä paljastuksesta yksityisenä, epäinstitutionaalisena asiana, kuin kristillisten literalistien/konservatiivien ajatusmaailmaa. Tässä elokuva siis integroituu nätisti myös keskusteluun jota on käyty radikaalin uskonnollisuuden (erit. Islam, kolmantena "kirjan uskontona", mutta myös vaikkapa konservatiivisten jenkkibaptistien sekä itse Emäkirkon suhteista lakiin, vaikkapa seksuaaliaiheissa) syöttämästä terrorismista sitten 911:en. Leffassa tästä säilyy lopulta varsin kaksinainen viesti: toisaalta se että suurin viesti pelkistyy kultaiseen sääntöön, toisaalta se että uusin profeetta myös osaa kirjaimellisesti toistaa raamatun vaikka teksti hävisikin.

Silti viimein, vaikka tämä raina on puhdasmuotoinen kristillispainotteinen aesop, kyllä tuon lajityypin yli voi mielestäni lukea jumalattomasti sekä liberaalisti mielestäni, hukkaamatta sen olennaista sisältöä. Niin, että kyse on yksilöiden empatian ja moraalitajun uudelleenleviämisestä turmeltuneeseen ja hajautuneeseen yhteiskuntaan. Kerrankin kuitenkin niin, että tuon ymmärryksen leviäminen vaatii myös niitä vanhatestamentillisia kovia keinoja joita aidosti rikkinäinen yhteiskuntarakenne tarvitsee, äärikovien arvojensa vastavoimaksi. Silloin todella tarvitaan raketinheitinlähetystä (nähtävästi käsikirjoittajat ovat lukeneet tässä kirjaimellisesti Whedonia), kun ilman niitä moraalinen opetus ei ehkä olisi tarpeeksi kiinnostavaa kuunneltavaksi loppuun asti.

Itse luen tällaisia aiheita niin, että uskonnolliset traditiot ja kirjallisuus pitävät sisällään vanhaa, intuitiivista sekä emotionaalista tietoa siitä mikä ihmisille on tärkeää, niin hyvässä kuin pahassa. Niinpä uskonnon sävyttämää kulttuuria tulisi myös lukea ensi sijassa tuolta tunteelliselta ja moraaliselta kantilta, osana kulttuurin jatkuvuutta, eikä niinkään siltä kantilta mikä on täsmälleen totta nykytiedon valossa.

Kulttuurin sisällä me nimittäin painotamme nykyään voimakkaasti luovuutta, kekseliäisyyttä ja institutionaalista uudistushenkeä. Tuo on toki terve piirre jatkuvasti nopeammin kehittyvän tieteen ja teknologian olosuhteissa, sekä varsinkin terve muutos aiempiin vuosisatoihin, jolloin dogma usein yliajoi kehitystä ylläpitävät faktat. Mutta nykyään on myös riskinä, että länsimaisen, valistuneen kulttuuripiirin historiallinen jatkuvuus sekä sen kykenevyys säilyttää tieto jonka se on ajan kanssa kerännyt, voisi kadota kaikessa tässä myllerryksessä. Pitäisi siis mielestäni muistaa, että rikas, sivistynyt kulttuuri paitsi keksii koko ajan uutta, myös säilyttää tehokkaasti sen toden mikä keksittiin jo, hamaan tulevaisuuteen.

Tuossa sitten The Book of Eli nähdäkseni menestyy erinomaisesti, kerronnassaan, kun on nättiä, viihdyttävää, tällä hieman korkeammalla tasolla myös opettavaista, kytkee historian omaan aikaansa, tekee noin kuvallisesti ja allegorisesti mikä lienee paras tapa säilöä ja levittää moraalista tietämystämme, ja vieläpä tekee kaiken tuon ensi sijassa näyttämällä eikä selittämällä.

Siitä siis oma arvioni 8/10, ja vähintään 7.5/10 vielä jälkeen Oldman-castingin, asehippien sekä lopun National Archives -maalailun jälkeenkin.