Vaikka itse olenkin libertaari, joista suurin osa luonnostaan kannattanee oikeutta erilaisten aseiden vapaaseen omistamiseen ja hallussapitoon, itselleni tämä aihe on ollut alusta asti hankala. Nyt kun tästä jälleen puhutaan Suomessakin, ehkäpä voisi vaihteeksi esittää pari ajatusta aiheesta.
Kun libiltä kysyy, pitäisikö käsiaseet tuoda lähikauppoihin, moni sanoo ehdottomasti kyllä. Jos kysymys vaihtuu siihen, tulisiko maitokaupan hyllystä löytyä kermatölkin vierestä tölkki kohtuuhintaista muoviräjähdettä, varsin moni yhtäkkiä sanoo että ei. Perustelu pyörii yleensä jossain aavisteltavissa olevan käyttötarkoituksen ja sivullisille aiheutetun riskin välillä.
Ensimmäisen puolen kuittaan sillä, että kyllä minä ainakin voin kuvitella monta hyvin käypää itsepuolustustarkoitusta muoviräjähteille, etenkin jos toinen osapuoli—libertaarityypillisesti—katsoo taistelun valtion epäoikeutettua lainkäyttöä vastaan legitiimiksi puolustusväkivallaksi. Tekijän motiivien arvailu etukäteen on nähdäkseni niin aseiden kuin kaiken muunkin kohdalla ihmisen kekseliäisyyden ja näkökulmien moninaisuuden huomioonottaen tarpeetonta ja usein jopa suoranaisesti väärin: mehän tiedämme esimerkiksi oikein hyvin että muoviräjähteet ovat tehokas kalastusväline, puutarhausväline metsäisemmillä seuduilla, ja eritoten kulmakunnan paras uudenvuodenlelu.
Toinen puoli kuitenkin on vaikeampi. Selvästikin tuon riskin kohdalla menee jossain raja, ja sellainen että se moraalisesti rajoittaa jopa tapaa jolla valtiot esimerkiksi voivat pitää joukkotuhoaseita hallussaan. Koostaan riippumatta jopa Yhdysvallat ja Venäjä astuisivat tuon rajan taakse, jos vaikkapa sallisivat sen että presidentti voisi yksin, mahdollisena krapulapäivänään, vahingossa painaa isoa punaista nappia ja sitä kautta tappaa muutaman satamiljoonaa yksilöä. Itse mielenterveysrajoitteisena tiedän jo, etten aina käyttäydy rationaalisesti tai pitkäjänteisesti, ja olen siksi hankkiutunut eroon kaikesta keittoveistä pidemmästä. Ja onhan sitten aina sekin, että tietyn rajan tuollapuolen—siis kun oma henki, terveys ja tulevaisuus lakkaavat merkkaamasta uskonnon, ideologian, persoonallisuuden tai vaikkapa iän takia—mikään määrä deterrenssiä ei enää toimi, vaan ainoa mahdollinen (?) tapa rajoittaa toisiin kohdistuvaa oikeudetonta väkivaltaa on rajoittaa mahdollisuuksia ja/tai proksimaalisia laukaisevia tekijöitä. Rajoja siis täytyy olla, ja luultavasti ne koskevat niin yksilöiden oikeuksia kuin sosiaalisia rakenteitakin, mutta missä ne menevät ja millä perustein?
En ole tässä lainkaan varma vielä, mutta kun olen lipunut jatkuvasti kohti pragmaattisempaa moraalinäkökulmaa, epäilen että piilotuskelpoiset aseet eivät kuulu vapaasti kannettaviksi tai hallussapidettäviksi edes alan harrastelijoille. Sama itselataavien ja muuten suuremman tulivoiman aseille. Sen sijaan metsästysperusteet, ei-piilotettavuus ja se perinteinen mahdollisuus aseelliseen kansannousuun josta tuo jenkkienkin toinen perustuslain lisäys lähtevät tukevat erittäinkin isojen ja tehokkaiden aseiden laajempaa hallussapitoa, kunhan eivät vain ole niin soveliaita kouluampumiseen tai puolison perjantai-iltaiseen "ojentamiseen". Tarkemmat rajat tulisi sitten ehkä vetää ennen kaikkea tilastollisin ja taloudellisin perustein, vedoten kunnolliseen tutkimustietoon, ei epämääräisten moraaliparaabelien kautta, ja niiden luultavasti tulisi päivittyä ajan kanssa kun aseteknologia kehittyy ja toisaalta tieto aseiden yhteiskunnallisista vaikutuksista tarkentuu.
Ehkä tärkeämmin kuitenkin, on aivan kokonaan eri asia miten nuo kanto-oikeuden rajoitukset käytännössä toteutetaan. Aivan samalla tavalla kuin aseet kehittyvät, niin kehittyvät myös tavat estää niiden haitallinen käyttö, erillisenä hyödyllisestä. Parina esimerkkinä sellaisista malleista joita meikäläisessä käytännössä ei ole lainkaan harkittu ovat vastuun jakaminen ja pitkäjänteiseen päätöksentekoon tähtäävä teknologinen kontrolli.
Ensimmäisestä esimerkkinä on se, että tuskinpa täysi pöpikään pääsee tekemään mitään erityisen kamalaa vaikka omistaisi aseen, sikäli kuin ase on ampumaseuran hallussapitämä, tai sitä vaikkapa säilytetään lukitussa asekaapissa johon vaaditaan myös parin naapurin avaimet ja sormenjäljet samaan aikaan ennen kuin se aukeaa, naapurien ollessa osavastuussa mahdollisista seuraamuksista. Tällä tavallahan aseen omistajuus ja hallussapito-oikeus on nytkin erotettu tilanteessa, jossa hallussapito-oikeus joudutaan perumaan; vartijana on tässä nykyään poliisi.
Toisesta lähestymistavasta voisi olla esimerkkinä se, että sallitaan aseiden muttei ammusten hallussapito, tai käytetään nykyteknologiaa hyväksi niin, että asekaapin saa auki vasta jos aie on ajastettu edellisenä tai toissapäivänä valmiiksi. Tuollainen on erityisen hyvä tae perjantai-illan ongelmia vastaan, muttei rajoita juuri mitenkään käypää, turvalliseksihavaittua metsästystapaa tai edes sitä ajoittaista tarvetta järkevästä tarpeesta nousseeseen aseelliseen vallankumoukseen. Tällaisissa asioissa siis olisi ehkä hyväksi, että lailliset rajoitteet seuraisivat tarkasti teknologian kehitystä—eikä siis vain siinä mielessä että uusi teknologia voi mahdollistaa tiukemman asekontrollin, vaan myös niin että se voi mahdollistaa tarpeellisen kontrollin suuremman erottelevuuden niin että legitiimit käyttötarkoitukset myös laajenevat ajan kanssa.
Viimein palaisin tilastolliseen, todistusaineistopohjaiseen sekä taloudelliseen ajatteluun aiheesta. Näiden nojalla kaikkia aseellisia konflikteja ei koskaan voida estää järkevään hintaan. Aivan tosiasiallisesti silloin tällöin tapahtuu terrori-iskuja, kouluampumisia ja kansannousuja vaikka tekisimme mitä, ja niin hullua kuin se onkin, silloin tällöin nämä ilmiöt ovat jopa yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Tuo kuulostaa monesta hyvin raa'alta, ja aivan oikein, kyllähän meidän pitäisi ennaltaehkäistä tällaisia shokkikuluja. Mutta ihan oikeasti; niin vain me suomalaisetkin olemme joutuneet historiallisesti turvautumaan väkivaltaan joka ei aina ollut puolustusta suoralta väkivallalta, vaan ihan vain poliittiselta sorrolta, ja esimerkiksi henkilökohtaisesti masennuksen tuntevana minulla on jopa tietty ymmärrys kouluampujaa tai itsemurhapommittajaa kohtaan—jotain hirvittäväähän ihmisen elämässä täytyy tapahtua ennen kuin luopuu täydella varmuudella ja vakaasta suunnitelmasta omasta hengestään, selvällä odotuksella että tuo ei ole helppo tapa lähteä, ja vain saadakseen toiset ottamaan oman näkemyksensä tosissaan.
Näissä tapauksissa pitäisi yrittää ennaltaehkäistä mieluiten pehmein keinoin. Aselaki ei tällaiseen pure—varsin kunnollisen porvarillisen perheen kasvattina, sellaisen jota tämä postini tulee vielä hirvittämään jos sen muut jäsenet joku päivä vielä löytävät sen, minäkin olen nähnyt laittomia aseita silloin tällöin sekä melko varmasti viikon sisään saisin käsiini sellaisen jos haluaisin. George Carlinin sanoin, "If I really wanted to Get The Job Done." Vaan siitäkään huolimatta en libinä usko, että julkiset, poliittiset keinot, mekanismit tai instituutiot oikeastaan voisivat olla se voima joka parhaiten vähentää tuota jäännösriskiä. Enemmänkin luottaisin yksityisiin instituutioihin, jotka nykyään ovat poikkeuksellisen nopean kaupungistumisemme, julkisen sektorin crowding-out -vaikutuksen sekä aina 90-luvun lamasta periytyvän laajan, rakenteellisen työttömyyden pitkälti ajaman pahoinvoinnin, syrjäytymisen sekä anomie'n tähden kovastipaljon rappiolla.
No comments:
Post a Comment