Huomasinpa juuri, että vaikka eduskunnalla luonnollisesti on merkittävä rooli Suomen ulkopolitiikassa, juuri kukaan eduskuntaehdokkaista ei ole kertonut ulkopoliittisista linjaansa. Vaikka sisäpolitiikka on aina tärkeämpää totutusti demokraattisessa länsivaltiossa, mielestäni ainakin pieni sana pitäisi sanoa myös ulkopolitiikasta. Jollei muuten, niin siksi että siihenkin pitää voida olla valmis ottamaan kantaa, eikä vain yksittäisissä NATO-kysymyksissä tai vastaavissa. Joten...
Minusta Suomen ulkopolitiikan tulisi kokomme, kulttuurimme sekä historiamme takia perustua kahteen tärkeään peruspylvääseen: riippumattomuuteen ja avoimuuteen. Meidän tulisi mielestäni ylläpitää samanlainen riippumattomuus kuin vaikkapa Sveitsillä on. Olemmehan jo nähneet pitkän aikaa kuinka hankalaa on elää eri aatteiden ja yhteiskuntamallien välissä, ja selvinneet tuosta välikädestä pyrkimällä puolueettomuuteen. Mielestäni meidän ei siis edelleenkään pitäisi sitoutua mihinkään, vaikkakin samaan aikaan olisi hyvä että olemme hyvää kaveria kaikille. Tästä seuraisi NATO-yhteensopivuus, kun se on kustannustehokasta ja länsivaltana järkevää. Mutta ei missään nimessä NATO-jäsenyys, koska se taas vaarantaisi asemamme puolueettomana ja itse ajattelevana valtiona.
Mielestäni Suomen ulkopolitiikan tulisi olla edelleen tiukkasanaista mutta hiljaista asennevaikuttamista. Se sopii kansanluonteeseemme ja se pitää meidät erossa Suurista Konflikteista maailmassa, joihin meillä ei edes olisi varaa puuttua aktiivisesti. Samaan aikaan, suomalaisten käytännönläheinen suhtautuminen kehitysapuun, rauhanturvaoperaatioihin ja ylipäänsä kaikkeen mitä ulkopoliittisesti teemme, on jo tehnyt meistä kohtuuttoman merkittävän toimijan suhteessa kokoomme ja varoihimme; tuota suuntausta tulisi mielestäni edelleen kehittää ja kärjistää, sen sijaan että lähtisimme jonkinlaisen valtapolitiikan tielle tai apuvälineeksi.
Haastaisin tässä sitten eritoten eduskuntapuolueiden edustajat kertomaan ulkopoliittisen linjansa. Tosiaan yleisesti, eikä vain yksittäisissä kuumissa perunoissa. Nähdäkseni aatteellinen näkökulma on tässä hyvin tärkeää, koska se ohjaa sitten valintoja pidemmän päälle, ja yllättävästi eteentulevissa kysymyksissä. Yksi oma haasteeni olisi, että Tsetseniassa, Baskimaalla, Georgiassa, aiemmin Pohjois-Irlannissa, Palestiinassa, ja monissa muissa ongelmapaikoissa kannustaisimme rauhanomaiseen ratkaisuun, sallisimme separatismin lähes ilman ehtoja, ja tekisimme aiempaa enemmän selväksi tukemme rauhanomaiselle separatismille tunnustamalla eronneet hallintoalueet vähintäänkin itsehallintoalueiksi, jollei suorastaan valtioiksi.
Sitä en voisi sulattaa liberaalina koskaan, että eronneilla alueilla sitten loukattaisiin perusihmisoikeuksia. Enkä sitä että prosessissa tapahtuneet sotarikokset jäävät rankaisematta. Jos noin tapahtuisi, minusta se tunnustus pitäisi myös voida vetää takaisin. Mutta lähtökohtaisesti pitäisi mielestäni olettaa, että yleistä kannatusta nauttiva separatistiliike saa tosiaan separoitua, ja että sitä vastaan tehdyt tarpeettomat väkivallanosoitukset ovat myös väärin, sekä tuomittavia.
Minusta Suomen ulkopolitiikan tulisi kokomme, kulttuurimme sekä historiamme takia perustua kahteen tärkeään peruspylvääseen: riippumattomuuteen ja avoimuuteen. Meidän tulisi mielestäni ylläpitää samanlainen riippumattomuus kuin vaikkapa Sveitsillä on. Olemmehan jo nähneet pitkän aikaa kuinka hankalaa on elää eri aatteiden ja yhteiskuntamallien välissä, ja selvinneet tuosta välikädestä pyrkimällä puolueettomuuteen. Mielestäni meidän ei siis edelleenkään pitäisi sitoutua mihinkään, vaikkakin samaan aikaan olisi hyvä että olemme hyvää kaveria kaikille. Tästä seuraisi NATO-yhteensopivuus, kun se on kustannustehokasta ja länsivaltana järkevää. Mutta ei missään nimessä NATO-jäsenyys, koska se taas vaarantaisi asemamme puolueettomana ja itse ajattelevana valtiona.
Mielestäni Suomen ulkopolitiikan tulisi olla edelleen tiukkasanaista mutta hiljaista asennevaikuttamista. Se sopii kansanluonteeseemme ja se pitää meidät erossa Suurista Konflikteista maailmassa, joihin meillä ei edes olisi varaa puuttua aktiivisesti. Samaan aikaan, suomalaisten käytännönläheinen suhtautuminen kehitysapuun, rauhanturvaoperaatioihin ja ylipäänsä kaikkeen mitä ulkopoliittisesti teemme, on jo tehnyt meistä kohtuuttoman merkittävän toimijan suhteessa kokoomme ja varoihimme; tuota suuntausta tulisi mielestäni edelleen kehittää ja kärjistää, sen sijaan että lähtisimme jonkinlaisen valtapolitiikan tielle tai apuvälineeksi.
Haastaisin tässä sitten eritoten eduskuntapuolueiden edustajat kertomaan ulkopoliittisen linjansa. Tosiaan yleisesti, eikä vain yksittäisissä kuumissa perunoissa. Nähdäkseni aatteellinen näkökulma on tässä hyvin tärkeää, koska se ohjaa sitten valintoja pidemmän päälle, ja yllättävästi eteentulevissa kysymyksissä. Yksi oma haasteeni olisi, että Tsetseniassa, Baskimaalla, Georgiassa, aiemmin Pohjois-Irlannissa, Palestiinassa, ja monissa muissa ongelmapaikoissa kannustaisimme rauhanomaiseen ratkaisuun, sallisimme separatismin lähes ilman ehtoja, ja tekisimme aiempaa enemmän selväksi tukemme rauhanomaiselle separatismille tunnustamalla eronneet hallintoalueet vähintäänkin itsehallintoalueiksi, jollei suorastaan valtioiksi.
Sitä en voisi sulattaa liberaalina koskaan, että eronneilla alueilla sitten loukattaisiin perusihmisoikeuksia. Enkä sitä että prosessissa tapahtuneet sotarikokset jäävät rankaisematta. Jos noin tapahtuisi, minusta se tunnustus pitäisi myös voida vetää takaisin. Mutta lähtökohtaisesti pitäisi mielestäni olettaa, että yleistä kannatusta nauttiva separatistiliike saa tosiaan separoitua, ja että sitä vastaan tehdyt tarpeettomat väkivallanosoitukset ovat myös väärin, sekä tuomittavia.
No comments:
Post a Comment