Kun Perussuomalaiset tunnetusti euroskeptisenä puolueena mörköilee nyt hieman kaikille yhdentymismyönteisille tahoille, olen ollut huomaavinani että keskustelu Eurooppa-aiheesta on ikävästi polarisoitumassa. Hälytyskellot soivat viimeistään siinä vaiheessa, kun niinkin teknisestä asiasta kuin vakautussopimuksista tehdään yhtäkkiä kynnyskysymyksiä hallitusyhteistyölle, ja pelotellaan euron sortumisella, uudella finanssikriisillä ynnä ties millä muulla. Toiseen suuntaan tietysti povataan miljardien pankkitukea tunnetusti (?) vastuuttomille kreikkalaisille ja liian liberaaleille (?) irlantilaisille. Mitäs-minä-sanoin ja tuho-tulee-etelästä ovat yhtäkkiä muotiajatuksia.
Itse kovin ihmettelenkin, mihin järkiperäinen suhtautuminen Euroopan yhdentymiskehitykseen hävisi. Niin pitkään kuin olen ollut millään tavalla poliittisesti tiedostava, olen ollut voimakkaasti lisäintegraation kannalla, mutta samalla vain tiettyyn järkevään rajaan asti. Tuossa mielessä siis aikalailla keskitien kulkija, kun muut tiet näyttävät johtavan rikinkatkuun.
Missä siis tällä hetkellä on se enemmistö uskottavista ehdokkaista, joka ymmärtää yhteisvaluutan arvon, vapaan liikkuvuuden hyödyt ja jopa jonkinlaisen ylimalkaisen eurooppalaisen identiteetin olemassaolon, kuitenkaan samalla myöntymättä siihen, että olemme jostakin epämääräisestä historiallisesta välttämättömyydestä menossa kohti tiukkaa liittovaltiota, taloudellista yhteisvastuuta, puolustusliittoa tai muita vastaavia valtiota määrittäviä tekijöitä? Missä on se porukka, joka järkevästi harkitsee mikä julkishallinnon toiminta kuuluu minkäkinkokoiseen joukkoon, ja siis sitä kautta antaa mielellään tiettyjä toimintoja EU:n haltuun, samalla kun pidättää selvän valtaosan poliittisesta toimivallasta kansalliselle tai jopa sitä alemmalle tasolle?
Euroopan yhdentymiskehitys nimittäin lähti alunperin juuri tuollaisesta harkinnasta. Jopa aggressiivisimmat Pan-Eurooppa -aatteen kannattajat olivat pitkälti liberaaleja, jotka ymmärsivät vallan keskittymisen riskit. Juuri tuosta syystähän vielä EU:n peruskirjoissakin puhutaan subsidiariteetti- eli toissijaisuusperiaatteesta; siitä että valtaa ei tulisi turhaan keskittää.
Minusta olisi hirvittävän tärkeää, että euroaiheessa ei valittaisi valtaan eduskuntaa joka on jossakin ääripäässä tässä aiheessa, tai sellaistakaan joka on kovin pahasti polarisoitunut. Molemmat voisivat johtaa arvaamattomiin, sekaviin ja sitä kautta luultavasti tehottomiin eurolinjauksiin. Sen sijaan peräänkuuluttaisin tasapäistä ja perusteltua eurokeskustelua, niin puoleen kuin vastaankin.
Ehkä olennaisimmin, minusta ei ole mikään synti että kulkee tässä jonkinlaista keskitietä. Enhän minäkään voi hyvällä omallatunnolla kannattaa esimerkiksi pysyviä vakautusjärjestelmiä, vaikka sitten esimerkiksi vakaussopimukset, vapaan liikkuvuuden takaavat aiemmat järjestelyt tai vaikkapa yleiseurooppalainen ilmastopolitiikka lienevät hyvinkin kannatettavia asioita. Minusta oikea suunta on EU löyhänä yhteistyöjärjestelynä aidosti koko alueen laajuisissa asioissa, eli valtioliittona yli liittovaltion. Bottom-up eurofederalismi, top-down eurointoilun sijaan.
Itse kovin ihmettelenkin, mihin järkiperäinen suhtautuminen Euroopan yhdentymiskehitykseen hävisi. Niin pitkään kuin olen ollut millään tavalla poliittisesti tiedostava, olen ollut voimakkaasti lisäintegraation kannalla, mutta samalla vain tiettyyn järkevään rajaan asti. Tuossa mielessä siis aikalailla keskitien kulkija, kun muut tiet näyttävät johtavan rikinkatkuun.
Missä siis tällä hetkellä on se enemmistö uskottavista ehdokkaista, joka ymmärtää yhteisvaluutan arvon, vapaan liikkuvuuden hyödyt ja jopa jonkinlaisen ylimalkaisen eurooppalaisen identiteetin olemassaolon, kuitenkaan samalla myöntymättä siihen, että olemme jostakin epämääräisestä historiallisesta välttämättömyydestä menossa kohti tiukkaa liittovaltiota, taloudellista yhteisvastuuta, puolustusliittoa tai muita vastaavia valtiota määrittäviä tekijöitä? Missä on se porukka, joka järkevästi harkitsee mikä julkishallinnon toiminta kuuluu minkäkinkokoiseen joukkoon, ja siis sitä kautta antaa mielellään tiettyjä toimintoja EU:n haltuun, samalla kun pidättää selvän valtaosan poliittisesta toimivallasta kansalliselle tai jopa sitä alemmalle tasolle?
Euroopan yhdentymiskehitys nimittäin lähti alunperin juuri tuollaisesta harkinnasta. Jopa aggressiivisimmat Pan-Eurooppa -aatteen kannattajat olivat pitkälti liberaaleja, jotka ymmärsivät vallan keskittymisen riskit. Juuri tuosta syystähän vielä EU:n peruskirjoissakin puhutaan subsidiariteetti- eli toissijaisuusperiaatteesta; siitä että valtaa ei tulisi turhaan keskittää.
Minusta olisi hirvittävän tärkeää, että euroaiheessa ei valittaisi valtaan eduskuntaa joka on jossakin ääripäässä tässä aiheessa, tai sellaistakaan joka on kovin pahasti polarisoitunut. Molemmat voisivat johtaa arvaamattomiin, sekaviin ja sitä kautta luultavasti tehottomiin eurolinjauksiin. Sen sijaan peräänkuuluttaisin tasapäistä ja perusteltua eurokeskustelua, niin puoleen kuin vastaankin.
Ehkä olennaisimmin, minusta ei ole mikään synti että kulkee tässä jonkinlaista keskitietä. Enhän minäkään voi hyvällä omallatunnolla kannattaa esimerkiksi pysyviä vakautusjärjestelmiä, vaikka sitten esimerkiksi vakaussopimukset, vapaan liikkuvuuden takaavat aiemmat järjestelyt tai vaikkapa yleiseurooppalainen ilmastopolitiikka lienevät hyvinkin kannatettavia asioita. Minusta oikea suunta on EU löyhänä yhteistyöjärjestelynä aidosti koko alueen laajuisissa asioissa, eli valtioliittona yli liittovaltion. Bottom-up eurofederalismi, top-down eurointoilun sijaan.
Ilmastopolitiikan lisäksi mitä nämä EU-laajuiset asiat voisivat olla? Vapaa liikkuvuus ja vapaakauppa taitavat tulla Schengen-alueesta ja ETA:sta, jotka ovat molemmat EU:sta erillisiä ilmiöitä.
ReplyDeleteMuutenkin mietityttää mikä EU:n rooli noissa kuvioissa on. ETA:t ja muut saatiin tehtyä ilman EU:takin, ja jälleen täytyy vetää se Norja-kortti, hyvin menee niillä, kuuluvat Schengeniin ja ETA:an ja saavat vapaan liikkuvuuden ja vapaakaupan mutta eivät joudu vakaussekoiluihin.