Piratismin idioottiperuste

Piraattiaatteelle on yksi suorastaan typerryttävän yksinkertainen pohjasyy. Aiemmin siitä ei niin puhuttu, mutta se käännytti aikanaan minut, ja on alkanut myös onneksi yleistyä vakiovastaukseksi "kopiointi on varkautta"-tyyliselle palopuheelle. Useimmat piraatitkaan eivät kuitenkaan nähdäkseni täysin tajua, kuinka kauaskantoinen kyseinen periaate on.

Puhun tietenkin ajatuksesta, jonka mukaan—toisin kuin varastettaessa—kopioitaessa alkuperäinen kappale jää edelleen "omistajansa" käyttöön. Huomio on tavattoman kätevä keskustelun aseena, koska kuka vain näkee sen kautta, että kopiointi ei ole suoraan pois keneltäkään, vaikka se samalla tuottaa hyötyä jollekulle.

Poliittisella ja asiantuntija-areenalla tällä ajatuksella on kuitenkin myös syvempi puolensa: se erottaa perinteisen fyysisen omaisuuden ja immateriaalioikeudet toisistaan perustavaa laatua olevalla tasolla. Taloustieteessä ero kulkee nimellä "non-rivalry", eli likimain "ei-kilpailullisuus". Se on yksi kriteereistä jotka hyödykkeen tulee täyttää jotta sitä voitaisiin pitää julkishyödykkeenä, ja siten täysin toisenlaisen talouspäättelyn kohteena kuin perinteistä yksityistä hyödykettä. Samalla se on kuitenkin vain yksi kriteeri, samalla kun esimerkiksi ei-poissuljettavuus jää täyttymättä.

Seurauksena immateriaalihyödykkeet ovat oma erityinen ryhmänsä taloudellisessa analyysissa. Ne eivät ole verrattavissa perinteisiin fyysisiin hyödykkeisiin, eli taloudellinen perustelu niiden täydelle omistajuudelle ei yksinkertaisesti päde. Toisaalta, eivät ne tyyppimuotoisia julkishyödykkeitäkään ole, ja sen takia olisi väärin kohdella niitä samalla tavalla kuin vaikkapa saasteetonta ilmaa, maanpuolustusta tai muita vastaavia asioita, joiden tarjoamiseen ei ole löydetty juurikaan muita keinoja kuin julkisvallan väliintulo. Immateriaalioikeudet ovat näin jo luonteensa puolesta jossakin perinteisen yksityisomistuksen ja toisaalta julkisen vallan oikeellisen toimialan välimaastossa.

Tämä selittää mielestäni oikein mukavasti parikin näennäistä ristiriitaa omassa ajattelussani. Ensimmäisenä sen, miksi kaltaiseni kovapäinen liberaali voi edelleen olla "infososialisti": totta ihmeessä voin kannattaa laajamittaista omistusoikeutta vaikka samalla en pidäkään sitä järjestelynä jota voisin hyvässä uskossa ja taloustietämyksemme tukemana soveltaa myös informaatioon. Ja toisekseen, enpä sitten kyllä oikein voi kannattaa rehellisesti sellaisiakaan järjestelyjä, joita vasemmistolaisemmat piraatit (toisesta) aatteestaan lähtien kannattavat, kuten laajamittaista julkista tukea luovalle työlle, yksityismarkkinoilta lähtevien ratkaisujen sijaan.

Nähdäkseni tämä näkökanta on myös laajasti hyödyllinen, niin piraatille poliittisesti kuin ylipäänsä tietoyhteiskunnan peruspilareista kiinnostuneellekin. Se nimittäin avaa tien varsin epätavallisen ja nykyään jatkuvasti olennaisemman taloustiedon ääreen. Kun ensin tajuaa, että informaatio ja siihen liittyvä säätely eivät noudata sen enempää yksityistalouden kuin toisaalta julkistaloudenkaan tavallisia sääntöjä, on yhtäkkiä paljon helpompi löytää ne lähteet jotka todella käsittelevät informaatiota sinä mitä se aidosti on, ja tajuta myös kuinka erityinen ja tärkeä aihe kyseessä itse asiassa onkaan.

Ulkopolitiikasta

Huomasinpa juuri, että vaikka eduskunnalla luonnollisesti on merkittävä rooli Suomen ulkopolitiikassa, juuri kukaan eduskuntaehdokkaista ei ole kertonut ulkopoliittisista linjaansa. Vaikka sisäpolitiikka on aina tärkeämpää totutusti demokraattisessa länsivaltiossa, mielestäni ainakin pieni sana pitäisi sanoa myös ulkopolitiikasta. Jollei muuten, niin siksi että siihenkin pitää voida olla valmis ottamaan kantaa, eikä vain yksittäisissä NATO-kysymyksissä tai vastaavissa. Joten...

Minusta Suomen ulkopolitiikan tulisi kokomme, kulttuurimme sekä historiamme takia perustua kahteen tärkeään peruspylvääseen: riippumattomuuteen ja avoimuuteen. Meidän tulisi mielestäni ylläpitää samanlainen riippumattomuus kuin vaikkapa Sveitsillä on. Olemmehan jo nähneet pitkän aikaa kuinka hankalaa on elää eri aatteiden ja yhteiskuntamallien välissä, ja selvinneet tuosta välikädestä pyrkimällä puolueettomuuteen. Mielestäni meidän ei siis edelleenkään pitäisi sitoutua mihinkään, vaikkakin samaan aikaan olisi hyvä että olemme hyvää kaveria kaikille. Tästä seuraisi NATO-yhteensopivuus, kun se on kustannustehokasta ja länsivaltana järkevää. Mutta ei missään nimessä NATO-jäsenyys, koska se taas vaarantaisi asemamme puolueettomana ja itse ajattelevana valtiona.

Mielestäni Suomen ulkopolitiikan tulisi olla edelleen tiukkasanaista mutta hiljaista asennevaikuttamista. Se sopii kansanluonteeseemme ja se pitää meidät erossa Suurista Konflikteista maailmassa, joihin meillä ei edes olisi varaa puuttua aktiivisesti. Samaan aikaan, suomalaisten käytännönläheinen suhtautuminen kehitysapuun, rauhanturvaoperaatioihin ja ylipäänsä kaikkeen mitä ulkopoliittisesti teemme, on jo tehnyt meistä kohtuuttoman merkittävän toimijan suhteessa kokoomme ja varoihimme; tuota suuntausta tulisi mielestäni edelleen kehittää ja kärjistää, sen sijaan että lähtisimme jonkinlaisen valtapolitiikan tielle tai apuvälineeksi.

Haastaisin tässä sitten eritoten eduskuntapuolueiden edustajat kertomaan ulkopoliittisen linjansa. Tosiaan yleisesti, eikä vain yksittäisissä kuumissa perunoissa. Nähdäkseni aatteellinen näkökulma on tässä hyvin tärkeää, koska se ohjaa sitten valintoja pidemmän päälle, ja yllättävästi eteentulevissa kysymyksissä. Yksi oma haasteeni olisi, että Tsetseniassa, Baskimaalla, Georgiassa, aiemmin Pohjois-Irlannissa, Palestiinassa, ja monissa muissa ongelmapaikoissa kannustaisimme rauhanomaiseen ratkaisuun, sallisimme separatismin lähes ilman ehtoja, ja tekisimme aiempaa enemmän selväksi tukemme rauhanomaiselle separatismille tunnustamalla eronneet hallintoalueet vähintäänkin itsehallintoalueiksi, jollei suorastaan valtioiksi.

Sitä en voisi sulattaa liberaalina koskaan, että eronneilla alueilla sitten loukattaisiin perusihmisoikeuksia. Enkä sitä että prosessissa tapahtuneet sotarikokset jäävät rankaisematta. Jos noin tapahtuisi, minusta se tunnustus pitäisi myös voida vetää takaisin. Mutta lähtökohtaisesti pitäisi mielestäni olettaa, että yleistä kannatusta nauttiva separatistiliike saa tosiaan separoitua, ja että sitä vastaan tehdyt tarpeettomat väkivallanosoitukset ovat myös väärin, sekä tuomittavia.

Ruoka ja ravitsemus, vastaan suklaaihme

(Tulipa vaihteeksi läpikirjoitettua lähes esseemittainen potutuskommentti naamakirjassa. Lähti linkistä Hershey-suklaaimperiumin tutkimusinstituutin väitteeseen, jonka mukaan suklaa tulisi luokitella "superruoaksi". Ehkä pitäisikin, ei se tumma suklaa ole lainkaan paha ruoka-aine. Mutta itseäni korpeaa nykyään vakavasti ajattelu, että yksikään tietty vitamiini, tai ruoka-aine, tai herra paratkoon ruokalaji kuten suklaa, olisi mikään lopullinen vastaus.)

(Tosin lisätäänpä sitten vielä, että) itse asiassa hedelmämehu ei ole erityisen terveellistä. Aivan liikaa sokeria ja eritoten fruktoosia, ei läheskään niin paljon kuitua ainakaan noissa jalostetuissa hedelmissä kuin (pahimmillaan) luonnonvihanneksissa. Tiettyjä vitamiineja kyllä, mutta ei läheskään kaikkia mitä ihminen tarvitsisi. Kovin happamiakin ovat, pirulaiset, eli eivät järin antoisia ruoansulatukselle. Jne.

Oikeammin tällaisia asioita pitäisi nähdäkseni käsitellä aivan toisella tasolla kuin yksittäisissä ruoka- tai ravintoaineissa. Ravitsemus on kokonaisuus. Niin kauan kuin meillä ei ole jotain epämääräistä, ravitsemuksellisesti optimoitua Soylent Green -tiivistettä, mikään yksittäinen ravintoaine ei erillisenä muista ole hyvän ravitsemuksen pohja. Ja jos meillä olisi moinen, se luultavasti tulisi taholta joka suurin piirtein elokuvan mukaan "olisi ihmisiä", eli siis ei kamalan eettistä. Eikä se taatusti vastaisi ihmisten yksilöllisiin sekä muuttuviin ravitsemustarpeisiin, kun olisi "se yksi yhteinen pysyvä pilleri". Se olisi ravitsemususkomuksellinen "soma", ei nirvana jossa yksityiskohdat todella voisi lopulta unohtaa.

Ruoka/ravitsemus on nähdäkseni ylipäänsä paljon rikkaampi ja laajempi ala kuin useimmat kuvittelevat. Huippukokit likimain tietävät mitä se on: hyvänmakuista, taloudellista, terveellistä, sosiaalista, yksilöllistä, ja viihteellistäkin vielä kaikista maailman asioista. Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi varaa palkata huippukokki vahtimaan omia tarpeita, harvempi kärsisi ravitsemusvirheistä, ja taatusti tekisi mieli syödä ne vihanneksetkin. Eikä sen takia että päälle on kaadettu Hershey-patukka. 

(Näin blogissa voisin lisätä, että kaikki ruoanlaittotaidosta kiinnostuneet, osana sitä hyvä ravitsemus, ovat tervetulleita IRCNet:in #gastronomy.fi-kanavalle. Sillä tarkoituksena olisi rakentaa ruoanlaitosta kiinnostuneiden pienimuotoinen anarkia.)

Tehokasta tekijänoikeutta?

Tekijöiden etujärjestöt usein rummuttavat luovan työn tärkeyttä kansantaloudelle, yhtenä syynä ylläpitää tai tiukentaa tekijänoikeusjärjestelmää. Piraatin näkökulmasta tässä on yksi erityisen olennainen ongelma: hyödyllisyys tekijälle on eri asia kuin hyödyllisyys koko kansantaloudelle, johon kuuluvat myös kuluttajat. Ja kun aiheesta sitten joskus harvoin yritetään puhua kokonaisvaltaisemmin, hyvin nopeasti päädytään viittaamaan tilastoihin. Myyntilukujen muutoksiin, työllisyyskehitykseen luovilla aloilla, ja vastaavaan.

On jo tarpeeksi pahaa että kuluttajapuolen tilastoihin, kuten kulutetun musiikin kokonaismäärään, viitataan vain harvoin tai ei ollenkaan. Vaan vielä pahempaa on, että se kaikkein olennaisin askel missä vain talouspäättelyssä jää täysin huomiotta.

Taloudesta nimittäin tiedetään, että rahalliset ja monet muutkin suureet heijastavat jopa tiukimmassa rajapäättelyssä kokonaishyvinvointia vain jos mittarin kohteena olevat markkinat todella toimivat tehokkaasti, eli lähestyvät täydellisten markkinoiden moninaisia reunaehtoja. Silloin luvut ovat myös pitkälti epäolennaisia poliittisen päätöksenteon kannalta: tehokkuus jo sinänsä takaa hyvin pitkälti sen mitä poliittisesti haluamme, ja oikeastaan vain tulonjakokysymykset jäävät ratkaisematta. Niinpä tuo hukkunut askel on itse asiassa tekijänoikeudesta puhuttaessa se kaikkein olennaisin; tekijänoikeuden yhteiskunnallinen toivottavuus pitkälti riippuu siitä, johtaako se tehokkaisiin immateriaalihyödykkeiden markkinoihin.

Itse väittäisin, että ei, ja vieläpä että väitteen tueksi löytyy hyvin yksinkertaisia merkkejä. Ensimmäinen tuollainen on laillisesti saatavilla olevan musiikin ja elokuvien hinnoittelu.

Kuka tahansa joka on koskaan käynyt lähikaupassa tietää, että appelsiineista ja omenoista maksetaan kilo-, ei kappalehintaa, ja että kilohinnat eroavat tuotantokustannusten mukaan. Tehokkaan talouden lainalaisuudet pakottaisivat nuo hinnat samoiksi vain jos omenat ja appelsiinit olisivat täydellisiä korvikkeita toisilleen. Eli siis kauppaan mentäisiin hakemaan "hedelmiä", ja mikä vain hedelmä ajaisi asian. Kun näin ei ole, tuotteiden hinnat lähes aina eroavat toisistaan.

Jostain syystä sama ei kuitenkaan päde musiikkiin tai elokuviin. Kaupassa näitä myydään pituudesta, laadusta, tuotantokustannuksista ja osittain jopa iästä riippumatta vakiokappalehintaan. Kun kukaan nyt sitten tuskin väittää että Metallica ja Madonna ovat täydellisiä korvikkeita toisilleen, on hyviä syitä epäillä, että hinnoittelu etenee jollain aivan muulla periaatteella kuin vapaiden markkinoiden tehokkaalla hinnanmuodostuksella. Muut periaatteet harvoin ovat ainakaan näin laajalla tasolla läheskään tehokkaita, eli nähtävästi markkinoiden lailliset reunaehdot eivät ole kunnossa. Piraatti tietysti epäilee, että ongelma on nimenomaan laajan tekijänoikeuden synnyttämä monopolivoima.

Tätä kuvaa vahvistaa se, että tehokkailla markkinoilla tuotteen hinnan pitäisi vähitellen tippua vastaamaan tuotannon rajakustannuksia, sen jälkeen kun kiinteät kustannukset on keinolla tai toisella saatu katettua. Nuo rajakustannukset ovat nykyään nettikopiointimahdollisuuden takia hyvin lähellä nollaa, eli markkinoilta pitäisi löytyä nettilatauspalveluita joista saisi vähintäänkin vanhempia levyjä laillisesti muutamilla senteillä per lataus. Näin ei kuitenkaan ole, joten on syytä väittää, että nykyinen markkinarakenne ei käytä tehokkaasti hyödykseen helpon kopioinnin teknologisia mahdollisuuksia. Piraatti sanoisi tässä, että mahdollisuus monopolivoiton keräämiseen saa markkinatoimijat jättämään yhden suurimmista teknologisista innovaatioista hyödyntämättä, ja siten heikentämään merkittävästi yhteiskunnallista hyvinvointia verrattuna siihen mitä voisi olla.

Teosten saatavuus on kolmas mielenkiintoinen tekijä. Vaikka digitaaliteknologia selvästikin tekisi hyvin helpoksi ja halvaksi pitää kaikki tuotettu kulttuuri jatkuvasti saatavilla, niin vain loppuunmenneet painokset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Disneyn kaltaisilla tekijänoikeuksien massahaltijoilla on jopa julkilausuttuja sääntöjä siitä, että tuote viedään säännöllisesti pois yleisön saatavilta. Tällainen on lähes varma merkki siitä että joku on saanut monopolivaltaa, ja käyttää sitä nyt pelatakseen markkinoita. Jos moisia tuotteen hinnan manipuloimiseen tarkoitettuja temppuja tehtäisiin vaikkapa osakemarkkinoilla, seurauksena olisi välittömästi varsin karvas talousrikossyyte. Aiemmat pari tekijää taas kävisivät oikein hyvin todisteeksi kilpailuoikeudellisia seuraamuksia määritettäessä, millä tahansa muulla alalla.

Jo nuo kolme merkkiä ovat nähdäkseni aika selvä "savuava ase". Mutta mainitsenpa silti vielä epämääräisemmän, neljännen. Nimittäin, ylivoimaisesti suurin osa kaikesta taloudellisesta tehottomuudesta on jonkinlaisen sääntelyvirheen tai eturyhmäpolitiikan seurausta. Tämä heijastuu voimakkaasti eri alojen ympärillä käytävään poliittiseen keskusteluun. Tyypillisesti hyvin toimivilla markkinoilla puhutaan reilusta kilpailusta, kaupanrajoitteista ja muusta vastaavasta. K-kaupan omistaja ei yritä ensi sijassa lobata sen puolesta että naapuriin ei saisi rakentaa Siwaa, vaan sen puolesta että saisi pitää kauppansa auki järkeväksi katsomaansa aikaan. Siltarumpupolitiikka taas keskittyy ei-taloudellisiin arvokeskusteluihin, kun se ei määritelmän mukaan ole perusteltavissa kokonaishyödyn näkökulmasta. Niinpä maataloustuki viedään huoltovarmuuden kautta kansallisylpeyteen, vierastyövoiman liikkuvuus kateuteen tai turvallisuudenkaipuuseen, ja ay-liike katsoo huomattavan pahalla sitä että joku saisi kilpailla "epäreilun alhaisella palkalla".

Joten kehottaisin lukijaa arvioimaan tekijänoikeuksiin liittyvää keskustelua vaikkapa autoteollisuutta ympäröivään vastaavaan nähden. Kumpi näyttää enemmän siltä että puolustetaan toimivan talouden perusedellytyksiä tai sen vaatimia minimioikeuksia, ja kumpi siltä että yritetään lypsää julkiselta taholta arvoperustein erityisetuja? Kummassa puhutaan siitä, että "minä itse haluaisin tehdä enemmän" ja kummassa siitä että "muiden ei tule saada tehdä juttuja, kun minä en tykkää siitä"?

Ainakin piraatille vastaus on täysin selvä: tekijänoikeus ei ole niinkään yhteiskunnallisesti tarpeellinen ja hyödyllinen perusoikeus, kuin yleishaitallinen erityisoikeus. Sitä tukee ohut arvoretoriikka, kokonaistaloudellisen hyödyn asemesta. Tuloksena on kehno markkinarakenne, kuten vähintään nuo kolme ensimmäistä merkkiä heti näyttävät. Siitä seuraa yhteiskunta, jossa helpostikopioitavan informaation mittavat mahdollisuudet jäävät hyväksikäyttämättä, ja jossa itse asiassa moni sellainen hyöty joka ennen immateriaalioikeuden laajentumista ja vakiintumista jo kertaalleen toteutui, on nyt otettu meiltä uudelleen pois.

Tämä sitten on se keskeinen järkiperuste, joka tekee meistä piraateista aidosti tarpeellisia.

Ekologinen asiakaspalaute

Aikanaan kirosin lähi-Siwaani kun sen logistiikka ei toiminut ensimmäistä pätkää. Pahimmillaan sipulit, ruisleipä, valmispitsat ja Pepsi olivat yhtaikaa lopussa. Viimeisten vuoden parin aikana joku on sitten ottanut itseään niskasta kiinni: nyt kaikki löytyy jopa sunnuntain loppuillasta, paitsi ehkä jälkiuunileipä. En siis enää kutsu lähikauppaani Neuvosto-Siwaksi.

Tässä nahanluonnissa on kuitenkin ollut ikäväkin puolensa. Huomasin meinaan aikanaan, että huono logistiikka tuotti myös paljon hukkaa, ja se hukka oli helposti kerättävissä takapihan puolelta talteen. Ilmaiseksi. Aikanaan naureskelin tästä dynamiikasta yliopiston vihreille, mutta kun ihan tosissaan puhuin silloinkin, jossain vaiheessa lisäksi dyykkasin myös. Kun kerran talous toi kelvollisen roskisruoan saatavilleni.

Vaan en enää. Siwa tai sen taloyhtiö nimittäin päätti muuttaa roskiksensa hieman toisenlaisiksi. Siinä missä aikanaan kaikki meni siisteissä, erotelluissa pusseissa yhteen konttiin, josta iso mies pystyi kyllä onkimaan ne takaisin, nyt ne menevät useaan erilliseen maanalaiseen siiloon tai kaivoon. Semmoiseen pikkulapsenkokoiseen ja -kiinnostavaan. Epäilemättä jätteidenerittelyn nimessä, ja hiljaa samalla siksi että epämääräisiä freeganeita ei kaivata pihalle tonkimaan, olivat kuinka huolellisia eli eivät.

Toisin sanoen, nykyään tuon ilmaisen poisheittoruoan kalasteluun tarvittaisiin aidosti virveli.

Tulikin siis tänään mieleen niitä poisheittosäkkien keräilyjä katsoessa, noinkohan Siwa ottaisi asiallisesti jos panisin sille hieman asiakaspalautetta. Tyyliin, linkkaisin tähän kirjoitukseen, ja kysyisin kiltisti hymyillen: "Saisinko vielä panna ostotilaukseen yhden onkivavan?"