Varastoitavaa 3/n: Chicagolainen mallitalous on myös järkevää

(Tämä on vastaus eräälle finanssigurunettitutulleni, joka päivitteli minimipalkkahölmöilyn perässä sitä kuinka se näyttäisi olevan suora työnarvoteorian (labour theory of value, LTV) jatke. Analyysi oli sen verran itävaltahenkistä, että oli pakko tuoda sekin mukaan. Esimerkkinä käytettiin sitä kuinka vaikkapa finanssiprojektion luomiseen vaadittavassa työssä lisätyö itse asiassa voi epäajantasaisuuteen johtamisensa tähden aiheuttaa työn lopullisen arvon vähenemistä; siis ilmeisen epäkonveksia työn tarjontaan liittyvää esimerkkiä.)

I think one aspect of econ education which helps proliferate that nonsense is the way people conflate LTV and marginalist thinking. It's obviously possible to do LTV in the modern, Marshallian/Walrasian/whathaveyou framework, and when you do so, you're essentially dealing with linear and homogeneous supply and demand functions. When you jump into the marginalist frame, you substitute certain laxer constraints, like diminishing marginal returns and convexity, so that the framework becomes vastly more general.

Now, you can go amiss there already: your above setup certainly isn't convex. But the even nastier thing is that most people don't seem to understand such details in their models, even if they do it the mainstream model-building way.

What hides the problem is how we usually do analysis Chicago style. To a wannabe mathematician like me, the setup really is pretty simple: you take all of your relevant functions, you go from them to differential calculus (i.e. you do it "on the margin"), and then you formulate the whole thing as an optimization problem under certain constraints. Under a bunch of assumptions like convexity, the marginalist programme then turns one-to-one into a distributed version of the method of Lagrange multipliers: prices are the differentials, convexity of the feasibility constraints and the optimands guarantees an efficient outcome, and presto, you have a neat, mechanics-like framework you can use to keep (even quantitative) tabs on your economic reasoning. So far so good, if every Chicago style economist really thought about it this way, they'd prolly understand what they really built into their models, and would get the job done right.

The problem is that nobody is taught the stuff that way. Instead the fundamental assumptions are mentioned in passing, and then the intuitions taught in econ 101 using Ricardian LTV are lifted right into what we do on the margin. That works like a charm because reasoning on the margin (i.e. with gradients) is formally about reasoning with a local linearization of your overall problem. LTV is a fully linear model, so whatever the classical economists could show using that, applies as-is to the marginalization of the more general problem. So, people easily get used to applying the intuitive shortcut of just thinking about the problem in LTV terms. Just take a look at how people mechanically apply option valuation formulae and you'll understand what I mean.

It's just that such reasoning only applies locally, and you need to mind those pesky extra assumptions like global convexity if you want to say something real about your whole model. Once you're used to working so that you go through the ritual of writing down the same simplifying assumptions over and over again, and then proceed to do LTV, you rarely stop to think about what would happen if the problem actually *wasn't* convex, so that it could have multiple equilibriums and such. Then you're suddenly fucked when the real economy decides to do something genuinely interesting for a change.

That's just one example of the problem, by the way. There are probably dozens of others out there. The second easy one I could point out is what Taleb talks about in Black Swan and its groundwork: statistical assumptions. Yeah, here too the basic setup is often general enough to capture the real economy, but things like rational expectations theory and DSGE modelling invariably go from the general to the specific case of additive-Gaussian-independent even before the real analysis starts. And so, again, your model breaks when the economy suddenly decides to not be so well-behaved.

My point is, I smell a bit of doctrinal disagreement here. Perhaps of the Austrian/Chicago kind, dunno. Yet if I'm right, my answer is that I believe those doing it Chicago style to be right in their basic approach, but then often in over their heads with their own models and prone to doing mindless calculation instead of real, inventive, thoughtful math/logic. If they really understood what they were doing, they wouldn't routinely be missing such patently obvious complications as backward bending supply curves of labour, the downright obscene heterogeneity and vectoriality of labour or human capital as factors, or, say, systemic risk as an informational problem. They/we have all of the logical and mathematical machinery in there to model pretty much every economical problem elucidated thus far, but that machinery isn't being taken advantage of nearly as fully as it should be; if you do, one would immediately be led to do Austrian and (old) Keynesian type qualitative reasoning, yet on a firmer mathematical-logical footing.

Varastoitavaa 2/n: fyysisen näppäimistön arvo puhelimessa

Intouduinpa sitten vuodattamaan seuraavan FB-keskustelussa. Keskustelu lähti siitä kuinka Nokian mukaan fyysisille näppäimistöille ei mukamas ole kysyntää. Allaolevasta teknonörttien (nokialaisten? jollalaisten?) kannattaisi miettiä abstraktilla tasolla mielestäni tuota sisääntulevan ja ulosmenevän informaatiovirran suhteellista entropiaa, eri käyttötapauksissa. Se kun nimittäin on yleisempikin pointti, josta voi johtaa paljon muutakin kuin ihan vain näppäimistön tarpeen.
Se mikä jäi sanomatta tietenkin oli se, että tässä Nokian tuotekehitys näyttää tarttuneen pahimmanlaatuiseen tilastoharhaan oikeutuksessaan. Meinaten, jengi haluaa älypuhelimia jotka eivät ole wanhaa turhaa Symbiania. Lumia on sellainen, kuten olisi ollut Meegokin, samalla kun tuon E7:n mustaa voodoota lähentelevän butterfly-topin sai ja edelleen saa vain Symbianina.
Toisin sanoen, Nokian käyttämä markkinointitutkimus ei sisällä yhtäkään ihku-bling-puhelinta jossa samaan aikaan olisi noin hyvä hardispuolen suunnittelu, ja lisäksi heidän käyttämänsä markkina-analytiikka seuraillee enemmänkin perinteistä lineaaridiskriminaatiota kuin täysin epälineaarisestikin eroteltua nelikenttää tyyliin qwerty/ei [*] äly/ei, yhden kulman puuttuen. Se törmännee samaan ongelmaan kuin perseptronit neuroverkkojen kehityksessä aikanaan: jos väkisin tekee lineaarista analyysia, ei voi koskaan saada tolkkua XOR-tyyppisten funktioiden oikeista tilastoista, ja sitähän tässä juuri nyt analysoidaan: on täysin odotettavissa että laitteen haluttuus on (ainakin osittain, kunkin erillisen ryhmän suhteen, vaikkakaan ei välttis aggregaattina) muotoa qwerty-p xor äly-p. Ai miksikö?
No kun on helppo nähdä suoraan neljä erillistä asiakassegmenttiä tuossa, joille kaikille ainakin toinen ominaisuuksista on turha kuluerä (niin että kun kulu otetaan kolmanneksi dimensioksi, siitä saadaan aikaan syklisiä preferenssejä jotka eivät näy tavallisessa lineaarisessa tilastoanalyysissa, ja jotka tunnetusti vihjaavat että markkinasegmentointi olisi aiheen):

• Ei-qwerty, ei-äly: se Nokiankin perusbisnes kehittyvässä maailmassa, eli bulkkibisnes; vain puhe ja hankala perusteksti
• Qwerty, ei-äly: luultavasti taas kehittyvä maailma, mutta myös sen bisnestyypit jotka joutuvat vaihtamaan paljon tekstuaalista tietoa, esim. kylän mobiilipankkina
• Ei-qwerty, äly: Elop, ylempi johto, ne jotka ihquttavat Blackberryjä yms.; passiiviset selailijat, bling-teinixit (paradoksaalisesti sama luokka kuin ylin johtaja)
• Qwerty, äly: varakkaat teknohyypiöt, kuten vaikka Nokialla kovimmat insinöörit: tarttee blingiä että otettaisiin tosissaan, hyötyy kyllä/ei dialogeista normitaskeissa, joo, mutta sitten retriitillä pitäisi myös pystyä pahan paikan tullen kirjoittamaan sivukaupalla koodiakin sillä vimpaimella, jossa informaatiotiheys on alhainen ja vaadittu informaatiomäärä suuri pienessä ajassa

Alkuperäinen saatelauseeni uutiselle oli "Saatanan tunarit." Pitäydyn tuossa arviossa.

Aivan. Eli hyvä näppis on hyvä näppis. Sitäkin voisi varmaan parantaa vielä, kuten Arc ergonomiassa tekee, mutta joka tapauksessa se tekee hommansa tuhat kertaa paremmin kuin virtualisoitu versio. Jos jonkun esimerkiksi pitäisi osallistua tähän väittelyyn/keskusteluun virtuaalinäppikseltä, ei olisi toivoakaan: me joilla on kunnon näppis alla ja kyky käyttää sitä kaikilla sormilla samaan aikaan olisimme täysin ylivertaisesti tuottavia. Me olisimme edenneet jo kokonaan uuteen aiheeseen ennen kuin kosketusnäppis-gtfo-pissis olisi saanut esitettyä yhden hyödyllisen virkkeen.
Virtuaalinäppiksillä on hyvät puolensa noissa pikkuvehkeissä, kyllä. Ne ovat nätimpiä ja kestävämpiä ja mahdollisesti pidemmän päälle halvempiakin tuottaa kuin mekaaniset näppäimistöt. Mutta ne ovat myös selvästi rajoitetumpia mitä tällaiseen tekstuaaliseen kommunikaatioon ja ylipäänsä diskreetin informaation välittämiseen ihmiseltä koneelle tulee; niillä saavutettava informaatiotiheys ja virhefrekvenssi vain ovat kertaluokkaa tai jota kahta heikompia.
Silloin, ne sopivat kyllä toistuviin tehtäviin joissa informaatio lähinnä virtaa koneesta käyttäjälle päin, kuten vaikkapa sähköpostien tarkistamiseen tai uutisten seuraamiseen. "Selailuun." Formaalisti, ne sopivat hyvin sellaisiin tehtäviin jotka on jo etukäteen osattu optimoida siten, että kaikki tuotetut painallukset ovat lähellä fifty-fifty-todennäköistä, siis maksimiinformaatiokapasiteettisia, vaihtoehtoja on vähän niin että ne sopivat pienelle ruudulle, ja ne tulevat melko hitaasti sekä tasaisesti.
Sen sijaan tällaiseen pitkään sisällöntuotantoon ne eivät sovi edes vähän, pitkänkään harjoittelun jälkeen. Tuo on sitten melkoinen ongelma eritoten yritysympäristössä, jossa pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa ja myös pystyä tavoitettavissa ollessaan tuottamaan jotain eikä vain seuraamaan muiden tuottamaa dataa.
Itse oikeastaan väitänkin että tässä kohtaa Elop ja kumppaninsa Nokian johdossa kärsivät johtoporrastyypillisestä näköharhasta: heille kyky syöttää tehokkaasti tarkkaa diskreettiä dataa mobiilivehkeensä kautta ei ole niin olennainen kuin muille, joten he kuvittelevat ettei kukaan tarvitse sitä. Tarkoitan, valtaosa firman CEO:n päivästä mennee vastatessa kyllä/ei muiden valmistelemiin strategisiin kysymyksiin, imiessä tietoa eri puolilta firmaansa nähdäkseen missä mennään ja missä kitkapisteet ovat joihin pitäisi erityisesti puuttua, ja sitten kun oikeasti itse pitää tuottaa jotain suurempaa datamäärää, ei sitä kirjoiteta mobiilivehkeeltä vaan jopa etänä taatusti sanellaan se sihteerin kautta.
Kokemuksesta voin sanoa että äärimmäisessä hädässä lomalta takaisinkutsuttavan tietokantahemmon tilanne on täysin toinen: yhtäkkiä pitäisi saada shellin kautta syötettyä sivutolkulla SQL:ää suoraan tuotantotietokantaan, vaikka läppäri oli jo jätetty kotiin, ja siinä sivussa päivitettyä pomoja sähköpostilla siitä mitä ollaan tekemässä ja missä mennään. Ja siis ennen kuin akku loppuu tai firman vikailmoituspalvelu menee nurin virheilmoitusten tähden. Tuolloin pitää pystyä kirjoittamaan se essee/ohjelma täydellä vauhdilla, ja se ei nyt vain yksinkertaisesti ole mahdollista -- edes järjettömän harjoituksen jälkeen -- jollei alla ole vähintäänkin se pikkuinen fyysinen näppis. Ihan sama juttu miksi kovimmat tekstari- ja meilifanit haluavat sen fyysisen näppäimistön, vaikka maailman elopit eivät ehkä näekään omasta vinkkelistään sen arvoa.

Tuo siis on yksi puheenvuoro FB-keskustelussa, joka on kirjoitettu täysimittaiselta läppärin näppäimistöltä. Haastan kenet vain tuottamaan mitään lähellekään tuollaista iPadilla, joka on läppärille toki sama kuin Lumia E7:lle.

Varastoitavaa 1/n: yksityisautoilun oikeellinen hinnoittelu

Usein kun kirjoittaa kavereille pitkää tekstiä, ei alunperin tiedä mikä on hyvää ja mikä ei. Mikä jotenkin olennaista ja mikä vaikkapa kännipuppua josta myöhemmin sanotaan että "se tuntui aikanaan hyvältä ajatukselta". Niinpä pitkääkään tekstiä ei välittömästi laiteta blogiin vaan annetaan toisten ensin arvioida hieman sen meriittejä.

Sitten ne pitkät kännitekstit kummasti unohtuvat vaikka kuinka moni likettäisi niitä. Hukkaan menevät, perkeleet.

Tällä kertaa pelastin yhden mielestäni kohtuullisen hyvän kun jotain kieroa kautta muistin että se sittenkin oli olemassa. Lähtökohtana oli keskiluokkaisen kaverini jossain määrin konservatiivinen, autoverovastainen väittämä, listalla jolla ollaan keskimäärin melko henkilöautoiluvastaisia ja toisaalta varsin viileänjärkiperäisen liikennesuunnittelun puolesta. Kun tästä talouspainotteisesta analyysistani pidettiin viheriäiselläkin listalla laajalti ja se kuvastaa niin hyvin omaa oikeustalousajatteluani, pakkohan se oli pelastaa FaceBookin syövereistä tännekin.

[Kaveri], ongelma on tietenkin siinä, että näissä touhuissa vain hinnoista on hyötyä, eikä varsinkaan autovero ole sitä. Tai siis ainakaan hinta oikealle asialle. Jos ajatellaan, hinta kohdistuu siihen juttuun jonka sillä saa. Autovero on osa auton hintaa, mutta siihen ei vielä sisälly se että auton saa liikkeelle. Jos autolla haluaa liikkuakin, joutuu maksamaan polttoaineveroa, johon taas sitten puolestaan ei sisälly vielä pysäköinti- tai ruuhkamaksuja. Noiden eri hintojen ja ohjausverojen perustelu ja oikeutus vaihtelevat laidasta laitaan, eikä niillä voi korvata toisiaan.

Autovero/käyttömaksu ovat puhtaita valtiollisia rahankeruukoneita/ylellisyysveroja, joille ei ole muuta taloudellista oikeutusta kuin julkinen rahan"tarve" ja autoilijoiden korkea halukkuus maksaa. Polttoainevero on oikeutettu hiiliverona: optimaalisesti asetettuna se hinnoittelisi hiilidioksidipäästöjen aiheuttaman ulkoishaitan sisään siihen päätökseen miten paljon ja millä tavalla kokonaisuudessaan ajellaan. Ruuhkamaksu on oikeutettu ruuhkan aiheuttaman ulkoishaitan hintana, joka vaikuttaa siihen missä ja koska ajetaan, ja pysäköintimaksut autopaikan tavanomaisena, kelluvana vuokrana, tai julkisesti omistettujen kadunvarsipaikkojen kohdalla tuota vuokraa arvioivana varjohintana. Viimeisten tarkoitus on saattaa autopaikkojen kysyntä ja tarjonta tasapainoon saatavissa olevien resurssien puitteissa, aivan kuin auton verottoman hinnan on tarkoitus ohjata tasapainoa autotehtaan ja autoilijan välisessä kaupassa.

Kaikissa noissa on olennaista, että hinta kiinnittyy päätökseen jota sen on tarkoitus hallita. Jos autoilu olisikin niin yksinkertaista kuin se syönkö banaanin vai en, yksi hinta riittäisi, mutta kun siihen nyt sattuu liittymään noita ulkoishaittoja ja varastointikustannuksia, se ei enää ole yksi päätös jolla pitäisi olla yksi hinta. Päin vastoin se on kokonainen kimppu päätöksiä, ellei suoranainen elämäntapa, jolloin on täysin odotettavissa että se kaipaa enemmän ja eriytytempää hintatietoa toimiakseen tehokkaasti.

Edit 2013-09-08: nyt kun tulin palanneeksi aiheeseen, ja editoineeksikin, sekä ennen kaikkea vielä linkanneeksi uudelleen tämänkin postin SoMeen... Pakko kai siis vielä vähän selventää mitä tarkoitin. Eli siis, autonkäyttö syö monia erillisiä resursseja, ja tuottaa monia erillisiä hyötyjä sekä haittoa jos siihen lähdetään. Puhtaan taloustieteen kannalta noita input- ja output-puolen hyötyjä ja haittoja pitäisi arvioida kaikkia erikseen. Jolloin kun niitä on tuolla output-puolella niin monia erilaisia, jopa ulkoishaittamielessä, ne ulkoishaittajutut pitäisi hinnoitella kaikki erikseen, ja samaan aikaan. Siis tien kulutus, haitta ilmakehälle, parkkitila, liikennemelu, ruuhka... Siinä on jo viisi erillistä juttua jotka pitäisi hinnoitella erikseen ja samaan aikaan, autonkäytössä, jotta edes vapailla, ihanteellisilla, libertaareimmillakin markkinoillani hintajärjestelmä voisi aidosti ja kokonaisesti ohjata yksilöiden päätöstä käyttää autoa sekä käyttää sitä juuri oikein. Toisin sanoen, jos lähdet autoon, pitäisi varautua siihen että ne monet ongelmat jotka autoilu ratkaisee, tuovat sitten myös mukanaan monta erillistä hintaa joihin pitää vastata; ei vain yhden polttoaine- tai autoveron, vaan kaikki ne hinnat jotka ovat tarpeellisia jotta sinua tosiaan autoilijana ohjataan optimaalisesti. Niitä voi olla parikymmentäkin erilaista, pahimmillaan, ja se on vain oikein—joskin uskon että jo neljällä eri hinnalla, oikeinjärjestettyinä, voitaisiin pärjätä.

Krumeluurien paluu

Katselin tässä juuri Detroitin vähittäistä tuhoa kartoittavaa dokumenttia, kun mieleen pulpahti vanha kysymys: mihin kauniit rakennukset ja ylipäänsä esineet ovat hävinneet? Siinä missä historialliset rakennukset, huonekalut ja jopa käyttöesineet ovat usein koristeltuja ja koristeellisia, nykyinen muotokieli on johdonmukaisen tasaista, suoraa, kiiltävää, yhdenmukaista...ja siis ilmeetöntä.

Joku varmaankin väittäisi että kyse on ihan vain esteettisestä kaudesta, joka voi koska tahansa mennä ohi. Itse olen eri mieltä, ja luulen että tuon takana on rakenteellinen syynsä. Tuo maailman rumentuminen nimittäin näyttäisi kytkeytyvän teollistumisen vaiheisiin ainakin kolmella eri tavalla.

Ensinkin, massa-/liukuhihnatuotanto tietenkin on hyvä tuottamaan samaa helposti toistettavaa kaavaa halvalla monille, mutta jopa massakustomoinnin tultua kovin huono tuottamaan mitään aidosti uniikkia tai muotokieleltään hankalaa. Aivan erityisen huono se on tuottamaan mitään ihmisen elinympäristöön, koska tehokkain tuotantokoneisto on perinteisesti ollut äärimmäisen virtaviivaistettua, paikallaanpysyvää ja yhtä tarkoitusta varten optimoitua; tuotantolinja on koostunut muutamista harvoista standarditavoista muokata massamateriaaleja, kiinteänä sarjana peräkkäisiä vaiheita, niin että tuote tulee koneen luo. Kun talo ei voi tulla koneen luo, paras mihin tuo teollinen malli sen kanssa pystyy on elementtirakentaminen. Eli siis ei mihinkään suuriin esteettisiin riemuvoittoihin.

Toisekseen, se yksi kone joka kyllä pystyy menemään talonkin luo ja tekemään oikeastaan mitä tahansa—siis työntekijä—on pitkälti hinnoiteltu markkinoilta. Näin siksi että samalla kun massatuotanto kasvattaa työn tuottavuutta, se kasvattaa myös työntekijän palkkaodotuksia. Työntekijän aika on yhtäkkiä tavattoman kallista, jolloin uniikkeja esineitä ei enää saa järkevään hintaan verrattuna tylsempiin teollisiin vastineisiinsa. Perin harvalla on varaa kalustaa kotinsa käsityönä tehdyillä huonekaluilla, kun se kännykkäkin pitäisi saada ostettua, ja se että palkkaisit michelangelon maalaamaan holvisi ei tule enää mieleen edes äitikirkolle.

Ja kolmannekseen, niin paljon kuin tuomiopäivänprofeetat ehkä haluaisivatkin olla tästä eri mieltä, tulonjako on teollistumisen myötä tasoittunut rankasti, ja eritoten sosiaalinen mobiilisuus lisääntynyt, niin että yksittäiset suvut eivät enää pysty pitkiä aikoja pitämään niin merkittäviä osia kokonaistuotantokapasiteetissa hallussaan. Tuosta on seurauksena, että elinympäristöä rakennetaan lyhytnäköisemmin ja demokraattisemmin kuin aiemmin, jolloin kestäviä, kauniita artefakteja kuten holvikirkkoja tai perintöhuonekaluja ei pääse syntymään samalla tavalla. Ihmisen pesä näyttää siltä mihin perheen pää resurssit kuluttaa, jolloin vapaassa maailmassa se näyttää tasaisen täydeltä jääkaapilta kattomaalausten asemesta.

Vaan väittäisin, että tuo tilanne on piakkoin muuttumassa radikaalisti kohti vanhaa, ja hieman yllättävästä syystä. Yksikään noista kolmesta perusteesta kun ei päde tulossa olevaan 3D-printtauksesta, demokratisoituneesta CNC:stä ja rakennustekniikan robotisoitumisesta lähtevään vallankumoukseen. Nuo teknologiat eivät enää edellytä massatuotantoa, vaan tuottavat bulkkimateriaalista mielivaltaisia esineitä lähestulkoon suoraan kilohintaan. Ne eivät vaadi siihen merkittävää työvoimaa kuin suunnittelun muodossa, ja tuokin työ on modularisoitavissa, osin automatisoitavissa ja kopioitavissa sinne missä sitä tarvitaan eikä vain yhden tuotantolinjan puitteissa. Ja vaikka tulonjakoon ja pitkäjänteisyyteen liittyvä pointti edelleen osin päteekin, nuo teknologiat tekevät kauniin ja monimuotoisen tuottamisesta niin paljon nopeampaa ja halvempaa että reaalisesti hinta pian lähestyy tavallisen ihmisen tavoitettavissa olevaa, instituutioista nyt puhumattakaan.

Niinpä hieman luulen, että historia tulee aikanaan lukemaan tulevaa mullistusta hieman laveammin kuin tulevaisuudentutkimus ehkä juuri nyt ounastelee. Sehän pitkälti keskittyy tuotannon demokratisoitumiseen, tehostumiseen ja scifi-tyyppisiin visioihin kiiltävästä robomaailmasta. Itse luulen päin vastoin että maailma näyttää tuon vallankumouksen jälkeen vanhemmalta kuin nykymodernistinen; epäilen että monet niistä vanhoista krumeluureista joiden jo luultiin jääneen historiaan palaavat koteihin ja kaupunkikuvaan, eli että esteettisesti liike voi hyvinkin mennä perinteisen kauneuden suuntaan, kyberpunk-dystooppisen kivibetonilasin asemesta.