Kone jota kaupasta ei saa

Aina silloin tällöin tulee mieleen kone jonka haluaisin, mutta jota ei vaan nettikaupasta löydy. Tällä kertaa ohjelmoitavissa oleva kotikompura.

Pohjustus-perustelu

Vähän aika sitten sikailin oikein kunnolla äänentoistollani. Taas. Enkä taaskaan tajunnut kuinka lujaa revitin. Selvittyäni tuosta hommasta jäi aika ikävä maku omaankin suuhun. Enhän haluaisi tulla häädetyksi talostani ihan vain kun en haltsaa kuinka kovaa kulloinkin soitan musiikkia.

Tällaisiin ongelmiin pitäisi olla olemassa koneellinen ratkaisu. Tiedän jopa täysin millainen se olisi, mutta enpä hetimiten löytänyt sitä Verkkokaupasta tai Amazonista. Niinpä varmaankin jonkun ääninörtin tulisi rakentaa se. Niinqu nyt.

Ratkaisuaihio

Tällaiset ongelmat menisivät pois saman tien jos kaikilla ois kotona älykäs kompressori-limitteri. Sellainen joka yksinkertaisesti leikkaa kaiken revittelyn yhteisöllisesti sallitulle tasolle. Päivällä kovemmalle, ja yöllä hiljemmalle. Niin että vehje itse pitää huolta ajastuksesta sekä leikkurin yksityiskohdista.

Kätevimmin tuo menisi nettilaitteena jossa on biljardi HDMI-sisääntuloa ja yksi ulostulo. Joka itse hakee aikansa NTP-palvelimilta. Vuorottelee minimissään kahta kompressori-limitterin asetusta kalenterin mukaan. Ehkä yliajonappi sitä varten kun kerran pidetään bileet, muttei kamalasti muuta. Muuten vain supistetaan äänentoisto minimihäslingillä tasolle, joka on lain ja naapurin sallimaa, yöllä ja päivällä erikseen.

Toteutuksen yksityiskohtia

Tietysti tämän homman voisi toteuttaa typerästi. Mutta kun se kerran toteutetaan edes typerästi, totta kai hommaan kuuluu myös kunnon feature creep.

Eli ensinkin noissa kahdessa eri asetuksessa pitäisi olla alla täysi, erillinen ekvalisaattori. Sitä varten että voitaisiin optimoida homma lainsäätäjän erillisiin vastekäyriin yöllä ja päivällä.

Sitten oikeastaan pitäisi olla yötä varten jotain dynaamista kamaa ja ehkä vähän säröäkin, että saadaan bassot kuulumaan hiljaa kunnolla. Se juttu josta aikanaan puhuttiin staattisena analogifiltterinä toteutettuna loudnessina, mutta nyt toteutettuna älykkäämmin, monimutkaisemmin, ja dynaamisesti.

Tietenkin luultavasti koko homma niin että se sitten olisi multiband-limiter myös. Niin että kun olet kerran säätänyt vahvarisi sopivalle tasolle, kaikki rajan alta menee kuhunkin vuorokaudenaikaan läpi, mutta kaikilla kaistoilla se mikä menee yli säädetyn päästörajan, leikataan. Niin että olisi mahdollista virittää naapureista kuunnellen se absoluuttinen maksimi mitä voit kulloinkin revittää, kaista kaistalta, etkä koskaan menisi maksimin yli mihinkään suuntaan. Missään huoneistogeometriassa.

Ekspanderipuoli ois luonnollinen osa tuota myös, eritoten yöaikaaan; niin ois exciter-jututkin.

Plus tietysti tommoseen vehkeeseen sitten vois virittää vaikka mitä kivaa karkkia lisäksi, kun se välttämättä jo olisi aika yleinen monikaistadynamiikkaprosessori…

Mikseipä jo huomenna?

Kun kerran törmäät siihen ongelmaan että naapurit valittaa sulle sun revityksestä, vahingossa, tämmösen laatikon ajatus on aika no-brainer. Sen toteutus ei edes ois järin kallista nykytekniikalla. Jo 6xHDMI sisään ja yks ulos, uusimmalla monikanavatekniikalla, hoitais suunnilleen kaikki naapuri- ja kotiteatteriongelmat pois. Enkä mä oikein usko että hyvin toteutettuna moinen laatikko edes maksais kun jotain pari kybää. Varmasti vielä vähemmän jos se tuotteistettais piiri- sekä algoritmitasolla, niin että se voitaisiin sisällyttää jokaiseen kotiteatterivahvistimeen integraalisena osanaan.

And yet, noita ei oikein näy missään. Miksei? Kun mä meinaan vähän luulen että oikein toteutettuna tommonen laatikko vois myydä kun häkä. Pahimmillaan jopa tulla lakisääteisesti vaadituksi kaikille joilla on kerrostalossa yhtään isompi äänentoisto…

Veganismi, lyhyesti

Monet luulevat että veganismi on jokin uusi, ihmeellinen juttu. Sellainen jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen historian tai perinteisen olotilan kanssa. He olisivat väärässä.

Esiaika

Ihmisen esihistoriassa homma toimi karrikoiden niin, että naiset keräsivät juuria ja hedelmiä, mistä saivat. Miehet menivät joukolla metsästämään lihaa. Eli siis päti se pahamaineinen metsästäjä–keräilijä-malli. Sukupuolittuneesti.

Tuossa mallissa naiset juurestaessaan takasivat peruskalorit kyläyhteisölle. Miehet taas toivat sattumanvaraisesti, joukolla, kylään sitä parempaa ja täydellisempää lihaa. Rasvoissaan ja proteiineissaan. Tuo oli se ikiaikainen työnjako, ja se tuppaa jatkumaan nykypäivään, vaikkapa siinä että naisten suolisto on adaptoituneempi kuituisen kasviksen hitaaseen käsittelyyn, tai vaikkapa siinä että miehet tuppaavat olemaan niitä jotka ylpeydellä leikkaavat BBQ-paistinsa tahi joulukinkkunsa.

Kaikki tietävät nuo roolit, ja luonnostaan tuppaavat mukautumaan niihin myös.

Väliaika

Nykylänsimaisessa yhteiskunnassa nuo roolit ovat kuitenkin selvästi vanhentuneita. Niin nainen keräilyssään kuin mies metsästyksessäänkin lähinnä käy metsästäjä–keräilemässä lähi-Lidlissä. Nainen voi esihistoriastaan ja geeneistään valita Lidlistä enemmänkin salaattia ja juureksia, samalla kun mies ehkä sitten helpommin lähtee pihvin perään. Mutta kumpikin itse asiassa tuossa tekee jotakin mikä lähtee esihistoriasta, eikä varsinaisesti sovi nykypäivään.

Sattumalta me miehet sitten olemme tuossa kuviossa sillä puolella joka tekee kenties enemmän väärin. Me edelleen käyttäydymme luontaisesti kuin sen harvan lihaproteiinin ylpeät metsästäjät; mammutinkaatajia kuin mukamas edelleen olisimme. Sitä kautta me ajamme pihvitaloutta, yli naisellisemman juurestalouden. Me jopa vähättelemme naistyypillistä "juurestaloutta" jatkuvasti, aivan kuten äsken itsekin tein. Sillä mieheys on metsästäjyys on lihansaanti on se kovempi ravitsemusarvo. Mies kaataa mammutin ja leikkaa sen, tai ei edes ole mies; ei ole elättäjä vaan kyläyhteisönsä proteiininpuutteeseen tappava runkkari.

Nykyaika

Alkaisin hieman epäillä että juuri nykyään, nykyisellä rajalla, naistyypillinen syömätapa olisi hedelmällisempi. Se sellainen joka johtaa luontaisesti veganismin suuntaan.. Nimittäin, kun voit saada monipuolista kasvisravintoa, et enää tarvitse niitä tapettuja mammutteja. Ei ole mitään järkevää syytä miksi nykyään tarvittaisiin sitä miesten perinteisesti hakemaa täydellistä lihaproteiinia; ihan samat ravintoarvot voi saada meikäläisessä täydellisessä länsimaisessa yltäkylläydessä puhtaasta vegaaniravinnostakin.

Eikä nykyään metsästetä oikeastaan mitään, vaan tehotuotetaan sikanauta. Aika rujoin tavoin. Kun ne tuotantotavat sitten ovat niinkin hulluja, on myös olemassa varsin vahva argumentti sen puolesta ettei niitä tulisi tukea.

Ja sitten on vielä se ekotehokkuuskin. Karjan tehokkuus ruoantuotannossa, suhteessa siihen kuinka tehokasta kasvikset voisivat parhaimmillaan olla. Tuossakin taitaisi olla niin, että se tyttötyypillinen juureksenpurenta hakkaisi äijien pihvinhimmon 6–0.

Lopulta…

Niin äijä ja sekaani kuin siis olenkin, viime aikoina tuo ylläoleva analyysini on vähitellen johtanut minua siihen suuntaan, että ehkäpä minustakin pitäisi lopulta tulla vegaani. Ekotehokkuudesta, ja eläinoikeusperustein. Aivan siihen tahtiin jolla yllä maalailin asiasta sukupuolittunutta: ehkäpä minun jälleen pitäisi kuunnella sitä feminististäkin puoltani.

Ihan vain koska yhtäkkiä se kuulostaa perin järkevältä taas. Siinä missä joskus ehkä tuo pihvinpurenta olikin esihistoriassa järkevää ja jopa tarpeellista, nyt se aidosti ei ole sitä. Se on lähinnä äijien jäämää, ja tyttöjen voittoa.

Ultimaattinen patja

Mut sitten houkuteltiin Fesessä vahingossa puhumaan sängynpatjoista. Oli pakko selittää mun tähänastisia ajatuksia ultimaattisesta patjasta. Eli ikuistetaas ne nyt sitten tännekin.

1. Sängyn pitää olla tukeva kuin perkele. Kuin istuisit kivelle. Samalla sen pitää olla kevyempi kuin kivi. Eli toi menis komposiittimetallirakenteilla pohjassa. Lue: aerotech-kamaa lähtien alumiini-titaani-yms-lejeeringeistä.
2. Sänky ei saa liukua lattialla vaikka kuinka rynkytettäis. Niinpä, isot, jaetut jalat sängyn alle, joissa iso kitkapinta ja kumiset tassut vielä päälle. Kaikki toi nimenomaan alle, niin että se kyberpunkahtava mekaniikka on piilotettavissa vaimon iloksi, eikä ole kompastuttavissa edes silloin kun jalka lipsahtaa sen jalkapöydän verran sängyn alle. Kuten aina tekee.
3. Lähemmäs sata kiloa matalaa painoa keskelle sänkyä, sopivasti sen alapuolelle, ja tiukka epäsymmetrinen jousitus sen ympärille. Toi tekee sen, ettei se pohja keinu vaikka hyppäisit vauhdilla sivusta sänkyyn, vaan se päin vastoin ottaa vastaan ja jakaa voimat niille jo-mainituille kitkakäpälille.
4. Päälle tiuhasti alhaalta tuettu, karkaistu titaanilevy. Ei jousta mihinkään, eli toimii pohjana. Pieniä reikiä kauttaaltaan jotta mahdolliset pisut valuvat läpi. Päälle tiuhaan tuettu toinen titaanilevy jossa isommat reiät, ja reunoille ilmatiivistys. Tuohon väliin pumpataan aktiivisesti ilmaa, niin että saadaan säädeltyä alhaaltapäin, aktiivisesti, nukkujan lämpötilaa sekä vällyjenvälistä kosteusprosenttia.
5. Sen päälle jokin ohut jousenomainen kerros, joka läpäisee ilmaa pystysuuntaan. Sen on tarkoitus tuottaa se nopea mukautuvuus patjassa jonka perinteinen joustinpatja tekee.
6. Sen päälle jokin keskipaksu plastinen mutta silti palautuva systeemi, kuten höyhenet (jotka tässä ilmanvaihdossa pysyis pöyhkeinä jopa) tai vaikka muovipuru. Tarkoituksena ois tuottaa ruumiinmuotoon mukautuva patja myös, eritoten kun seuraavassa vaiheessa sivuttaiset tensiilistressit jakaa sitä taakkaa sivuttain. Myös vaimentaa värähtelyjä, jotka tekee kovassa rynkytyspanossa mistä vain ja varsinkin syvästä joustinpatjasta tosi rasittavan ja arvaamattoman.
7. Viimein hassusti kudottu, ilmaa läpäisevä aramidikuitu tjsp (Kevlar), joka kestää kissankynnet ja hankaukset ja kovan venytyksen; pingotettuna koko kasan päälle ja vaihdettavissa, niin että se ottaa suurimman osan ton kasan tarvitsemista tensiilistresseistä, samalla kun se on käyttöpintana helpoimmin vaihdettavissa ja puhdistettavissa. Vähän kuin lakana alla lakanan.

Lisääkin varmaan tarvittais, eikä mun materiaalivalinnat taatusti oo optimaalisia. Mutta ihan oikeesti ny, uskooko kukaan ettei toikin luonnos jo hakkais mennen tullen Unikulman tuotokset? Hah!

Valtio ei ole omistaja

Libertaaridebateissa usein törmätään siihen ajatukseen, että kaikki on omistusta. Valtiokin omistaa kaiken alueellaan, ja niin pois päin. Tuo ajatus on minusta täysin väärin.

Minimalistinen aatteellinen eleganssi

Kun libertarismi jenkeissä aikanaan elvytti klassisen liberalismin perinnettä, se koki samalla tietynlaisen aatteellisen pullonkaulan. Hyvin harvat siihen kylmän sodan aikaan miettivät todella aatteellisia asioita, tai välittivät valistuskirjallisuudestaan. Sitten nekin jotka välittivät, poimivat aika tehokkaasti kirjallisuudesta mielipalansa, ja loivat omat henkilökulttinsa niiden ympärille. Näin syntyivät itävaltalaisuuden ja objektivismin kultit, vaikkapa, jotka aika nopeasti ja tunnetusti ajautuivat sivuraiteille vaikkapa Mont Pelerin Societyn edustaman yleisklassisliberalismin ajatuksien suuntaan. Kaikenlaista muutakin tapahtui, mutta se siitä tässä yhteydessä.

Tuo pullonkaulaefekti kuitenkin synnytti yhden täysin aiemmasta liberaaliliikehdinnästä poikkeavan juonteen libertaariliikeen sisälle: rajun loogisen reduktionismin. Sellaisen essentialismin, joka tavalla tai toisella pyrkii johtamaan vapausaatteen yhdestä ainoasta periaatteesta, ikään kuin matematiikka johtaa aksioomista teorian.

Tuon aatteellisen taipumuksen kenties vaikutusvaltaisin tulos on se mitä nykyään kutsutaan libertaarien piirissä propertarismiksi. Useimmat libertaaritkaan eivät osaa täsmälleen sanoa mistä tuossa on kysymys, mutta lähes kaikki libertaaridiskurssi on nykyään tuon aatesuunnan sävyttämää. Näin siksi että se on minimalistisin ja elegantein ilmaisu yksityisomistuksesta—kuten vastaavasti tunnetumpi (ja libertarismin yli ulottuva) kontraktarismi aatteen interaktiivisesta puolesta.

Propertaariset ja kontraktaariset teoriat voivat jo yksin kattaa lähes kaiken libertaarin teorian. Kumpikin erikseen. Molemmat ovat äärimmäisen tiukkaan pakattuja modernin vapausaatteen ilmaisuja. Mutta ne ovat myös niin tiukkoja sekä dogmaattisia, että ne eivät enää kata vanhemman valistusaatteen kokonaisuutta. Ne ovat paradigmaattisia esimerkkejä turboahdetusta nykylibertarismista, mutta sellaisina myös esimerkkejä siitä miten libertarismi on kenties tiukan loogisen eleganssinsa haussa menettänyt jotain aiemman liberaalin liikehdinnän kokonaisuudesta.

Mis on mun yövartijavaltio?!

Minusta tästä hyvänä esimerkkinä toimii valtion aseman määrittely, ja valtion valtaan liittyvä teoretisointi. Valistusaikana syntynyt liberaaliteoria puhui valtion roolista lähinnä yksittäiesimerkein. Siitä kuinka ei saisi sortaa protestantteja uskonnonvapaudessa, killalla ei tulisi olla taloudellisia yksinoikeuksia, ja vaikka merkantilismi oli aika perseestä kun katto valtiolliseen rahankeruuseen yli kansainvälisen vaihdon suhteellisen hyödyn. Tuo ei ollut elegantti tapa ilmaista asia, mutta se toimi, eikä se ollut lähtökohtaisesti rajoittunut mihinkään tiettyyn kritiikkiin valtion tai minkään muunkaan toimijan suhteen. Se perusteli ensin emotionaalisesti, ja sitten syntyvän taloustieteen kautta, miksi valtion pitäisi pysyä erossa suurimmasta osasta asioita, muttei ollut koskaan dogmaattinen homman suhteen.

Tuolla ajalla syntyi se ajatus—alunperin loukkauksena mutta sitten coöptattuna lausumana—notta liberaali valtio on "yövartijavaltio".

Nykyään mun kuitenkin pitää lähinnä libertaaripiirissä kuvata itseäni minarkistiksi, tai jotain sinne päin. Tuo käsite on oikeesti perin erilainen kuin klassinen yövartijavaltio, kun sitä tarkkaan ajattelee. Se on yllä mainitun pullonkaulan jälkeinen, loogisesti puhdistetumpi ajatus. Sen ehkä tärkein määrittelijä oli Robert Nozick, joka lähti Anarchy, State and Utopiassaan tietoisesti äärimmäisen kantilaisesta lähtökohdasta. Lähestulkoon trollasi filosofipiirejä puhtaalla logiikallaan ja ajatusleikeillään, suhteessa John Rawlsin A Theory of Justice:n puhtaaseen logiikkaan ja ajatusleikkeihin.

Tuo aateperintö oikeasti ei ole kamalan lähellä sitä intuitiivista, empirististä aateperintöä jota klassinen liberalismi oli. Sen perinnöstä kumpuava puhtainkaan yövartijavaltioajatus ei ollut samalla tavalla loogisesta teoriasta lähtevä, kuivakka, yhtenäinen, yhteen aksioomaan pelkistetty kirkas timantti kuin minarkian ajatus on. Enkä sano etteivätkö nuo kaksi aatetta perinnön sisällä enimmäkseen johtaisi samoihin lopputuloksiin; totta kai johtavat. Mutta niiden sisäinen logiikka on täysin erilainen, eivätkä ne siis rajatapauksissa minusta puhu edes samasta asiasta.

Valtio-ongelmani

Kaiken tuon johdannon päälle, mun tärkein ongelmani voitais tiivistää valtion asemassa näin: hallitseminen on eri asia kuin omistaminen; on erilaisia hallitsemisen ja omistamisenkin lajeja, kuin vain yksi tai kaksi tai viisi. Eritoten osa niistä on oikeutetumpia kuin toiset.

Otetaan vastaesimerkiksi hoppelaiset heti alkuun. Niitten monarkisissa ajatuksissa kaupunginomistaja todella omistaa koko kukkulan, ja sen takia saa käyttää mitä vain omistajan valtaa sekä mielihalua omistukseensa. Ainoa mikä takaa oikeuden ja reiluuden on anarkokapitalistinen kilpailuajatus; oletetusti kukkulalta pääsee pois jos haluaa, itsestään subjektiivisesti parempaan naapuriin.

Minusta tuo on täysin absurdi ajatus. Se seuraa yksioikoisesta, modernista, simppeleitä teorioita ja aksioomia hakevista libertarismin muodoista. Se käsittelee julkista valtaa kuin se olisi vain yksi lisäesimerkki omistajuudesta (tai joskus jostain yhteiskuntasopimuksen johdannaisesta). Se ei ota lainkaan huomioon sitä empiiristä faktaa, että luontainen, alueellisuuteen itsekseenkin taipuvainen väkivaltamonopoli käyttäytyy kvalitatiivsesti täysin eri tavalla kuin mikään muu taloudellinen toimija.

Niinpä, minusta valtiota ei ylipäänsä voi tai tule analysoida propertaarisista lähtökohdista. Ikään kuin se voisi omistaa mitään, tai sen käyttäytyminen olisi jotenkin redusoitavissa siististi tuon sortin neolibertaariteoriaan. Ja vaikka en nyt annakaan esimerkkiä siitä miten homma menisi pieleen kontraktaaripuolelta, sopii uskoa että vapaan sopimisen ihanteet eivät kyllä koskaan toimi millään de facto markkinoilla jotka taipuvat valtionomaisiin väkivaltamonopolirakenteisiin.

Parempi analyysiraami

Minusta olisi aiheellista, että omistajuus ja sopimusoikeus eriytettäisiin julkisten toimijoiden kohdalla, vastakohtana yksityisten toimijoiden vastaavasta. Minusta julkisella toimijalla ei tulisi olla mitään normimuotoisia omistus- tai sopimus- tai vastaavia oikeuksia, vaan aivan omat ja erilliset, paljon rajoitetummat hallintaoikeutensa. Sellaiset jotka varovaisesti luetellaan jossain perustuslaissa, tai jotain.

Esimerkkinä siitä miten tuo eroaisi rajusti nykykäytännöstä, minusta julkissektorilla ei tulisi olla oikeutta omistaa kiinteistöjä lainkaan. Valtion pitäisi kokonaisuudessaan olla vuokralla yksityisiltä vuokranantajilta. Tai toisena esimerkkinä, valtiolle ei tulisi koskaan antaa oikeutta poliisivoimissaan käskyttää ketään, jollei lakia ole selvästi jo rikottu; toisin kuin propertaariteoriassa, valtio ei minusta omista maa-aluettaan, niin että sillä ei myöskään ole mitään oikeutta käskyttää ketään sillä. Valtiolla on vain tarkkaan rajatut, täysin erilliset hallinto-oikeutensa maa-alaansa. Tai sitten kolmantena, vaikka jotkut taajuushuutokaupat. Ei valtiolla ole mitään oikeutta lähteä moisiin niin että saa tulot itselleen; se hallintaoikeus sillä on että se voi ja sen tulee toimia portinvartijana haitalliselle kilpailulle/dissipaatiolle taajuuksien käytössä, mutta mitään sellaista omistajuutta sillä ei ole että se saisi itse päättää mihin käyttöön tai kenelle taajuudet menevät, tahi eristää vuokraa niiden käytöstä edes tarpeellisessa huutokaupassa.

Tää moninaisuus on yövartijavaltiota ja sen etiikkaa. Yli simplifioidun, uudemman, ja musta tyhmemmän, minarkismin.

Miten erotella tottunut näppäilijä

Huomasin juuri että mulla on tietty tottuneen näppäimistönkäyttäjän juttu alla, jota amatööreillä ei oo. Mä luulen että toi vois olla hyödyllinen juttu huomata, esim. biometristen salasanojen puolelta.

Oppiminen näppiksessä

Oppiminen näppäimistökirjoittamiseen jättää jälkeensä ainakin kolme eri jälkeä. Ensinkin, kirjoitusnopeuden. Tietysti.

Mutta toisekseen myös virhetiheyden.

Ja kolmannekseen sen minkä mä juuri huomasin: sen kuinka paljon voimaa näppiksen suuntaan käytetään.

Miksi voima on tärkeää

Juju on siinä, että kaikki jotka ovat kirjoittaneet pidemmin ja nopeammin, eli siis kokonaisuudessaan paljon, vähitellen oppivat minimoimaan sormiensa energiankäytön näppiksellä. Oli se sitten täys qwerty tai jokin sekalainen touch-screen. Kun kirjoitat paljon, sä vähitellen lakkaat tökkimästä näppistäsi, ja sen sijaan käytät jatkuvasti vähemmän voimaa sekä energiaa sen kanssa. Lopulta päädyt lähelle sitä että ainoa energia mitä käytetään on sun jänteiden-lihaksien ja näppäimen yhteen iskuun vaatima minimienergia.

Kaikissa näppiksissä toi ei oo yhtäläinen. Esim. mun nykyinen halpisnäppäimistöni on aika "tahmainen". Mikä on koodisana sille että se tuhlaa energiaa. Nörttien eniten tykkäämät aikaiset, kliksuttelevat ibarit taas on jousissaan paljon helpompia: niistä näppäin ponnahtaa takaisin lähes hävittämättä liike-energiaa, ja yhtäkkiä nörtti oppii sen kanssa semmosen ihan tietyn pomppu-kliksahtelevan kirjoitustapansa. Rakastaa sitä elämänsä loppuun.

Kooda

On oikeesti vähän rasittavaa että tällä nykyisellä kosketusnäyttöjen ajalla kukaan ei enää kiinnitä huomiota siihen näppismukavuuteen. Näyttökäyttäjä tietysti minimoi harminsa silloinkin, eli koskettelee tosi läheltä ja hellästi herkkää näyttöään. Mutta samalla toi touhu ei enää tuota sellaista nopeaa kirjoittajaa kuin mitä mä olen, eikä päätelaitteita jotka sopis yhteen pitkien kommenttien kanssa.

Päin vastoin, se tuottaa Twitter-ajattelijoita, Twitter-sopivin idioottipuhelimineen. Koska se näppäinkosketus vietiin pois, ja sitä kautta kyky kirjoittaa järjellisellä nopeudella pitkiä, asiallisempia tekstejä. Taktiili tunto siihen mitä kirjoitat, ja mahdollisuus oppia kirjoittamaan ilman että se käytetty teknologia jatkuvasti tulee väliin häiritsemään.

Tohon mulla ei oo appia

Tulipa tässä, saunassa jopa, muita hassuja koodi-ideoita puidessa mieleen, että on yks appi-konsepti joka vois olla aika myyväkin. Sellainen jota mä en ole vielä nähnyt missään. Ottakaas yrittelijät frendini pallo tästä, jos mun perustelu vaan kantaa.

Emoticonit/emojit

On jo tunnettua että jatkuvasti suurempi osa tekstuaalisesta kommunikaatiosta tapahtuu emojien kautta. Aivan vähän aika sitten Suomi maalattiin jopa noiden hymiöiden–ikonien ykköskäyttäjäksi maailmanlaajuisesti, Instagramissa. Käyttöjärjestelmä- ja sovelluskehittäjät, kuten Unicode-standardoijatkin, räpiköivät pysyäkseen tuon uuden ikonikielen nopean kehityksen perässä. Ne hassut merkit näyttävät yhtäkkiä tulleen jäädäkseen, osaksi digitaalista maastoa.

Modaliteeteista

Tällä hetkellä emojeilla on kuitenkin tietty perusongelma: ne ovat vain graafisia ikoneja. Ne koodaavat kaikenlaisia hyödyllisiä käsitteitä yli kielirajojen. Varsinkin jaettuja tunteita tai kiinnostuksenkohteita. Mutta vain tekstuaalisessa mediassa.

Minusta noin ei välttis tarttis olla. Kyllähän ne voisi ääneksikin koodata. Aivan kuten me koodaamme luonnollisen kielen kirjoittamiseen käytetyt kirjaimet. Kun emojeilla ei ole mitään kielioppia tai historiaa takanaan, ne voitaisiin vieläpä toistaiseksi täysin suunnitellusti ja optimoiden koodata äänivastineiksi.

Miksi ääni-emoji?

Ilmeisin syy kehittää emojeista "äänifontti" tietysti olisi se että sokeat voisivat lukea fesensä emojit. Mutta tuo ei ole lainkaan ainoa sovelluskohde.

Nimittäin, kun signaalinkäsittelytietous etenee, diilaamme jatkuvasti enemmän auditoristen käyttöliittymien kanssa. Silloin voisi olla asiallista olisi olemassa standardiesitys (tai ainakin jokin esitys) emojeille äänenkin kautta. Helpompana puolena se että kullekin niistä voisi olla toistettaessa vakioäänitiedostonsa. Vaikeampana puolena se miten ne voitaisiin syöttää puhuen.

Ja hei, eiks ihan vaan äänipuhelu kaverille oo jo auditorinen liittymä sen suuntaan? Samalla tavalla kuin fese on tekstuaalinen liittymä siihen? Jos mä voin fesessä syytää toisen suuntaan emojeja, miksen mä voi syytää puhelimessa puhuessanikin auditorisia ikoneja? Samaan henkeen kuin vaikkapa käyttöliittymät nykyään syytävät klikkiääniä ja muita, eräänlaisina auditorisina protoemojeina?

Pari toteutusehdotusta

Musta tässä hommassa ensin pitäis kehittää standardikirjasto lyhyitä mutta tunnistettavia vastineita koko emoji-kirjastolle. Sama onko ne äänet alunperin tunnistettavissa—tuskinpa läheskään kaikki voisivat olla kun emojien kielineutraalius vaatisi että äänetkin olisivat kielettömiä. Eikä onomatopoeia todellakaan riitä koko tohon kirjoon.

Sitten vois yrittää kehittää jonkin syöttötavan puhelimessa puhuvalle. Toki näppis, jos ollaan kaiutinmoodissa. Mutta toi ei toimis kun puhutaan normaalisti känny korvalla. Mä luulisin että tuossa pitäis käyttää hyväksi puhelimen kiihtyvyysanturiin ja mikrofoniin kiinnitettyä koneistoa. Niin että voit väristää ja naputella sitä puhelinta eri tavoin, tuottaaksesi puhevirtaan väliin ääniemojin. Epäilen että kun ne eleet/performatiivit suunniteltaisiin oikein, ne ois opittavissa tosi nopeasti, niin että niistä tulis osa puhelimessa puhuvan tavallista automaatiota.

Protokolla ja yhteensopivuus

Mites noi sitten pitäisi välittää puhekanavaan? No mä luulen että parhas tapa ois välittää kesken puheen sivusignalointina se vastaava emoji. Miten sitten puhuja tuottikaan halunsa välittää moinen. Välitettäisiin se yksi Unicode-emoji merkkikoodina.

Tuolla olisi se etu, että ne emojit voi suodattaa poiskin, eivät vie puhekaistaa, niiden tuottaminen olisi erotettu niiden linjaformaatista, ja niin olisi erotettu niiden lopullinen toistokin siitä mitä linjalta tuli. Tällainen arkkitehtuuri on mahdollinen uudemman sukupolven mobiilivehkeillä aina, koska ne voivat neuvotella vastapään kanssa kyvykkyyksistään.

Sitten, jos mennään vanhemmilla vehkeillä ja neuvottelun puutteessa, totta kai sen kirjaston mukaisen äänen voi purkaa puhekanavaan suoraan lähettäjän päässä. Tuo on suttuinen ratkaisu, eikä se mahdollista helppoa koneellista käsittelyä niistä emojeista vastaanottajan päässä. Mutta se on parempi kuin ei mitään, yhteensopivuuskeinona.

Kooda, kehotus ja kannustin

Niinpä, miksiköhän mulla ei ole vielä tollasta appia puhelimissa, desktopissa, kaikkialla? Musta tuntuu että toi on aika ilmiselvä juttu mitä tehdä, mutta eipä kukaan liene vielä toteuttanut sitä. Se ei edes ois kovin vaikee projekti tietääkseni. Samalla se ois täysin yleismaailmallinen, vois olla mullistavakin, ja siksi sillä appi-frameworkillä vois olla aivan tuhottomasti tilaajia. Siis maksavia asiakkaita.

Puhumattakaan siitä että eka joka luo tuon auditorisen kuvakirjan, voi nykyisen kansainvälisen lainsäädännön alla vaatia siitä tekijänoikeuteen ja/tai tietokantaoikeuteen liittyviä rojalteja, aika pitkän aikaa… ☺

Polyrytmi sekoittaa pienen pään

Kuuntelitko hankalaa musiikkia hetken verran? Eikö sitten helppokin musiikki muuttunut hankalammaksi?

Odotettu biitti ja sointu

Useimmiten kun kuuntelemme musiikkia, me teemme niin äärimmäisen kulttuurisidonnaisesti. Jopa alakulttuurisidonnaisesti. Tunnistamme ne tietyt tutut jutut kaikissa musiikin piirteissä, joiden kanssa olemme kasvaneet.

Kun sitten törmäät musiikkikulttuuriin joka ei ole vielä tuttu, pää räjähtää. Siitä ei saa oikein otetta alkuun. Miksi se isku tuli kun tuli, mikä vitun sointu toi nyt muka taas olikaan, täh, täähän on ihan väärässä vireessä…

Ajan kanssa kuitenkin ihmisen korva mukautuu uuteenkin musiikkityyliin. Moneen sellaiseen jopa samaan aikaan. Musiikkikoulutuksen tehtävä jopa on tutustuttaa useampiin musiikkityyleihin kuin minkä kanssa luontaisesti kasvoit.

Kaikki musiikkiko?

Tuossa kasvavan ja laajenevan musiikintuntemuksen ajatuksessa on kuitenkin tietty pieni ongelma. Nimittäin, kun jatkuvasti laajeneva joukko erilaisia ääniä oppiessasi sitten kuulostaa sinusta musiikilta, missä menee se raja että osaat erottaa ne lajit toisistaan, tai suoranaisesta hälystä?

Et tietenkään mitenkään. Jos kuuntelet kaikkea musiikkia, ja vielä pidätkin siitä, viime kädessä joudut pitämään niin monimutkaisia juttuja musiikkina että suunnilleen kenen vain normaalin korvaan ne ovat puhdasta kohinaa.

Teoriaako vain?

Näin voisi sanoa puhtaasti jostain matematiikasta. Mutta itselleni tuo ongelma on tullut aika käteentuntuvaksi sen jälkeen kun olen alkanut diggailla niin teknoni kuin muidenkin musiikkikulttuurien polyrytmeistä. Kun ymmärrät niitä tarpeeksi laajalti ja pidät niistä, yhtäkkiä sen perusrytmin tavoittaminen tulee paljon vaikeammaksi. Joudut oikeasti aktiivisesti miettimään missähän se eka biitti menee tahdin yli, kun polyrytmeissä mikä vain kääntö kuulostaa käyvältä.

Mulle on nyt käynyt vuosikausia niin, että mä saatan kuulla teknoni ns. väärin päin. Mulla voi mennä vuosikausia siihen että mä edes osaan lukita kuuloni uudelleen siihen miten biisi on alunperin sävelletty.

Hyvä vai paha?

Se iso kysymys sitten on, onko tuollainen kuulo hyvästä vai pahasta? Tuleeko ylipäänsä kuulla musiikki tai käyttää sitä kuten säveltäjä tarkoitti, vai olisiko oikeampi tapa luottaa vain kuulijan korvaan? En tiedä. Ainakin lempiteknossani sekä tarkoituksellisesti sekoitetaan sitä mulle tärkeintä rytmiä, että toisaalta paukutetaan kuuntelijan päähän kovalla bassolla missä se ykkönen vittu meneekään. Pilkku, tanssilattia-huorani.

Teknoratkaisu?

Ehkäpä se voisi olla hieman molempia. Teknotanssilattialla musiikkia ei kuitenkaan soiteta ihan vain esiintyjältä yleisölle, vaan esiintyjä myös luotaa jengin tiloja. Antaa miksauksessaan vinkkejä, ja reagoi siihen mitä tapahtuu sitten.

Hieman kuin siinä alkuperäisessä afrikkalaisessa polyrytmissä. Siinähän kukin soittaja ja tanssija osallistuu yhteiseen riittiin, ja kaikki reagoivat yhdessä toisiinsa.

Olen siis suhteellisen varma että tuo on se ainoa tapa ymmärtää musiikkia täysin: jotta sen täysi laajuus voitaisiin ymmärtää, sitä pitää tehdä ja toteuttaa laajasti musiikkiaan ymmärtävässä joukossa. Interaktiivisesti. Jollei tanssina kuten teknossa, ainakin laajan, aktiivisen musiikkikulttuurin sisällä.

Jotta tiedät missä se ykkönen tahdissa olikaan taas.

Peilin takana

[…] Let's pretend there's a way of getting through into it, somehow, Kitty. Let's pretend the glass has got all soft like gauze, so that we can get through. Why, it's turning into a sort of mist now, I declare! It'll be easy enough to get through—' She was up on the chimney-piece while she said this, though she hardly knew how she had got there. And certainly the glass WAS beginning to melt away, just like a bright silvery mist.

In another moment Alice was through the glass, and had jumped lightly down into the Looking-glass room. The very first thing she did was to look whether there was a fire in the fireplace, and she was quite pleased to find that there was a real one, blazing away as brightly as the one she had left behind. 'So I shall be as warm here as I was in the old room,' thought Alice: 'warmer, in fact, because there'll be no one here to scold me away from the fire. Oh, what fun it'll be, when they see me through the glass in here, and can't get at me!'

Noin sanoo Liisa/Alice, kun uteliaisuus ja kaipuu siihen kiintoisampaan ja salaperäiseen peilimaailmaan taas ottaa kirjan kakkososassa vallan.

Mitä Liisa löysi peilin takaa?

Kun Lewis Carrollin tekstiä lukee, se on tasaisen hämmentävää. Se on äärimmäisen lapsenomaista toisaalta, aivan kuten alunperin lapsille kerrottuna tarinana voisi odottaa. Siis täynnä kaikenlaisia ökkömönkiäisiä joita vaikkapa nykyisiin lastenpiirrettyihin käsikirjoitetaan. Spongebob ois sopinut oikein hyvin tuohon kavalkadiin, ninjakilpikonnajoukosta puhumattakaan. Reifioitu neliöjuurihan siellä oli jo, eikä se ollut järin vakava juttu. Toisin kuin matikantunnilla.

Toisaalta teksti on täynnä aikuistenkin maailman todellisia ihmeitä, joskin metaforana ja ääritunteellisessa muodossa. Kukapa esimerkiksi on kuvannut rationaalisen despootin yhtä pelottavasti ja kärkevästi, Punaisessa Kuningattaressa. Erona ekan osan paljon irrationaalisemmasta punaisesta. Jopa niin että kakkososaa teoksesta on kuvattu laajalti šakkipelimetaforan kautta; äärimmäisen aikuisen ja sitä kautta lapselle ikävän sääntöpelin kautta.

Oma eka väitteeni on, että Through the Looking-Glassissa Carroll yritti valmistaa pieniä kuuntelijoitaan vihdoin jo kasvuunsa, sekä aikuisten maailmaan, siinä kuin ensimmäisessä lähinnä leikitti. Sen tähden tuosta kakkososasta ei tykätä niin paljon kuin ekasta, koska kukas ikinä tykkäis olla vastuullinen aikuinen, vastakohtana mukavasti ylläpidetylle yläluokkaiselle, viktoriaaniselle lapselle? Kukapa tykkäisi kovasta, formaalista, aikuisuuden pelistä, yhtä paljon kuin ekan osan harmittomasta ja seuraamuksettomasta hauskanpidosta? Vaikka kumpikin omalla hassulla tasollaan on yhtä opettavaisia aiotulle yleisölleen?

Mikä vitun peili ja kaninkolo? Miksi edes?!?

Tuollaisia paralleeleja aikuisuuden vastuun ja onnellisen, kaitsetun lapsuuden välillä on kuitenkin maailmankirjallisuus pullollaan. Jopa "opettavainen tarina" tai engl. "Aesop" (vst. antiikin filosofin tarinointityylin moraalisesta päätöksestä) lähtevät käsitteenä pitkälti samasta jutusta. Eli miksi täsmälleen muka tarvitaan sellainen poikkeuksellinen, todellisuudesta eroava ja siitä kirkasrajaisesti erotettu paikka, kuin Ihmemaa tai Peilimaa?

Itse hieman väittäisin, että Carroll yritti tuossa hahmottaa toistakin isoa asiaa, samaan aikaan. Itse asiassa jostain takaraivostaan lähti jopa ekassa Ihmemaassaan ja vielä kauan ennen sitä lapsille tarinoidessaan, veneretkillään, kuvaamaan vielä paljon suurempaa inhimillistä juttua. Nimittäin sitä mitä me nykyään kutsumme netiksi, jota on kutsuttu kirjallisuudeksi, virtuaalitodellisuudeksi, kolmanneksi maailmaksi niin Popperin kuin oman isäni taholta… Kulttuurista ja memeettistä maailmaa, kuitenkin hieman erillisenä ja outona suhteessa ihmiselukan arkipäiväiseen, fyysiseen elämään.

Meinaten, kun Carrollin aikaan aloit lukea kirjallisuutta, se tosiaan oli täysin toinen, uusi, ja erillinen maailma. Yhtäkkiä ihan jostain täysin näkemättömistä ja kuulemattomista paikoista virtasi tajunnanräjäyttäviä juttuja just sun päähän. Kirja oli sen ajan iPad, eikä kaikilla todellakaan ollut niitä paljon tai edes tarpeeksi. Aiemmin vastaava juttu oli ollut kulmakuntalegenda tai vielä aiemmin tarut nuotion ympärillä. Mutta moisilla tietenkään ei ole mitään vastaavaa voimaa ihmisen ajatteluun kuin kirjalla, tai nyt sitten elokuvilla ja viimein interaktiivisella verkkomedialla.

Minun väitteeni on, että Carroll oli sen verran herkkä kulttuurilleen ja toisaalta lasten kanssa yhteensopiva setä, että se päätyi kuvaamaan mikämikämaallaan sitä kulttuurista, älyllistä, kielellistä, kuvallista, kaikensortinjännää leikkikenttää, joka pyörii ihmisen pään sisällä. Sitä tiedollista maailmaa, erillisenä fyysisestä peruselämästä, jossa pitää syödä ja paskantaakin.

Musta yksi parhaista todistusaineistoista tuon teesin puolesta on, kuinka paljon Liisan kuvastosta on sitten vedetty jälkeenpäin. Meinaten katsohan vain Neon heräämiskokemus ekassa Matrixissa ja vertaa sitä alun Liisa-lainaukseen. Lue vaikkapa sitä kirjallisuuteen, eli siis siihen imaginaariseen kulttuurin maailmaan keskittyvää postmodernistista filosofiaa; sen metakommentaaria siitä mitä peilin toisella puolella näkyy. Katso miten jengi suhtautuu johonkin WoW:iin tai eritoten—aptly and willingly named—Second Realityyn; Sonyn mainosten ja koko japskikulttuurin Third Place -käsitteeseen. Siihen toiseen elämisen tasoon, josta yhtäkkiä nyt on tullut niin todellista että mullakin on "nettifrendejä" joista mä aidosti välitän ja jotka mä tunnen.

Tai siis tunnen täällä peilin takana. Kaniininreiästähän jo tiputtiin, eikä kukaan tätä lukeva oikeastaan ole ottanut punaista pilleriä.

Pieni kevennys ja kooda

Tietysti täytyyhän siihen Lewis Carrollin tarinaankin tässä yhteydessä sitten lopulta palata. Meinaten, hänhän tietenkin oli koulutukseltaan matemaatikko. Tuossa mielessä ei ole minusta suurikaan ihme että hän osasi ja halusi kääntää normaalielämän juttuja paraabeleiksi ja metaforiksi, tai edes että tykkäsi leikkiä noilla analogioilla niinkin pitkälle että Liisa pääsi kuulemaan hassuttelunsa. Meinaten missäs muussa matemaatikko taipumuksiltaan tai ammatiltaankaan liikkuu, kun niitten kaikkein todellisuudestairtautuneimpien juttujen seurassa? Just ton takia aina tähän päivään matemaattinen kielenkäyttö ja diskurssi on sitä hilpeämpää, mitä korkeammille tasoille mennään.

Ja sitten ehkä viimeksi aivan parhaimpana musta… Lewis Carrollhan itse asiassa oli salanimi. Sen Real Name oli Charles Lutwidge Dodgson, ja se oli viktoriaaninen matemaatikko joka kertoili alunperin näitä juttujaan frendin lapsille soituretkillä.

Toisin sanoen, ehkä tunnetuimman lastensadun ikinä on kirjottanu…nyymi. :D

Systeeminen riski ja osittaisreservijärjestelmä

Törmäsin Liberaalimafiassa "vaihteeksi" osittaisreservikeskusteluun. Siis siihen kuinka kamalaa on kun pankit voivat luoda tyhjästä rahaa. Itse taas miellän markkinamonetarismin ja toisaalta free bankingin fanipoikana asiat niin, että ongelma ei ole lainkaan fraktioreservissä, vaan tietyssä hieman syvällisemmässä kirjanpidollisessa sekä transaktiokustannuksiin liittyvässä ongelmassa. Niinpä, väännetääs sekin nyt auki.

Pohjustus lainasuhteisiin

Viimeisimmässä rahamarkkinakriisissä vakiintui termi systeeminen riski. Minusta se on keskellä osittaisreservijärjestelmään liittyvää keskustelua, kukaan ei kuitenkaan tunnu oikein ymmärtävän mistä siinä todella on kysymys, ja niin lupasin antaa siitä minimiesimerkin. Eli lähdetäänpä liikkeelle vain kahden pankin ja heidän kahden erillisen asiakkaansa välisestä rahaliikenteestä ja sopimusehdoista. Oletetaan vieläpä että molemmat pankit pitävät täyttä reserviä.

Eräänä päivänä vuonna 2014, asiakas Sampo tallettaa Nordea-pankkiin yhden kultakolikon. Mun kolikko on nyt pankin holvissa, ja voin nostaa sen tarvittaessa sieltä—samalla kun hyväksyin että käypää korkoa vastaan pankkini saa myös lainata kolikkoni eteenpäin. Seuraavana päivänä kuitenkin lisäksi käy niin, että Evli-pankilta kysytään lainaa, eikä sillä yhtäkkiä olekaan mistä lainata. Niinpä se pyytää apua Nordealta, ja tuloksena lainaa Sampon kolikon siltä. Kolikko päätyy lopulta Eevalle, joka kuluttaa sen Nokia-yhtiön tuotteisiin. Koska Nokian tili sitten on Nordeassa, kolikko päätyy takaisin kyseiseen pankkiin, ja maalaisjärki sitten voisi sanoa että minä, Sampo, voin myös nostaa sen sieltä koska vain.

Todellisuudessa noin ei kuitenkaan ole. Vaikka kolikko oli alunperin minun, ja se on nyt omassa pankissani aivan kuten heti talletukseni jälkeen, formaalisti se ei enää ole minun suorassa hallinnassani, eikä edes Nordean. Päin vastoin, se on yhtäkkiä aika monen erillisen sopimussuhteen päässä minusta jo: minä vs. Nordea, Nordea vs. Evli, Evli vs. Eeva, Eeva vs. Nokia, ja sitten vasta Nokia vs. Nordea ja Nordea vs. Sampo.

Yleensä tuosta ei aiheudu mitään erityistä ongelmaa. Minä talletin kuitenkin vain kolikon josta tiesin jo että se voi tulla lainatuksi eteenpäin. Eli en koskaan odottanutkaan että saisin noin vain nostettua sen tililtäni, jos se tuli lainattua. Jokseenkin sama homma kuin jossain ehdollisessa määräaikaistalletuksessa nykyään.

Paitsi että mitäs sitten jos alkuperäinen sopimus olikin sellainen, että saan todella nostettua kolikkoni koska vain? Nyt se homma menee hankalaksi, jopa siinä tapauksessa että se kolikko todella on omassa pankissani. Koska sitähän ei voida suoraan antaa minulle. Koko homma pitää kierrättää takaisinpäin pitkin sitä sopimusketjua joka alunperin syntyi: Nordean pitää maksaa Nokialle, jonka pitää maksaa Eevalle, ja Evlille, ja Nordealle, ja sitten vasta saan kolikkoni takaisin. Jos vaadin että saan kolikkoni takaisin pankkiautomaatilla just nyt…se ei nyt vaan voi enää tapahtua. Samalla, mitä nopeammin lopulta saan kolikkoni takaisin tuollaisesta pakkovaatimuksesta, sitä rumemmin se rikkoo useampien eri toimijoiden erilliset suunnitelmat.

Tuo on systeemisen riskin ensimmäinen ja tärkein periaate: kun jotain menee pieleen, se koskee ketjutettujen sopimussuhteiden kautta mielivaltaista porukkaa, ja yhtäkkiä kaikilla menee sen tähden ainakin jotain pieleen. Koska moisia hajautettuja juttuja ei edes voida clearata mitenkään helposti ja nopeasti, tuloksena on myös pienen ja lyhyen ongelman vahvistuminen suuremmaksi sekä pitkäkestoisemmaksi.

Osittaisreservin erillinen rooli

Fraktioreservin alla homma toimii sitten tietenkin niin, että jos tallettaja haluaa nostaa kolikkonsa, yleensä pankki palvelee noin omista reserveistään. Kolikko joka tulee takaisin ei enää ole se sama kolikko joka talletettiin, vaan jonkun muun yhtäläinen kolikko. Kolikoita ei myöskään pidetä reservissä yksi yhteen talletusten kanssa, vaan vain sen verran kuin keskimäärin vaaditaan nostopaineen tyydyttämiseksi.

Silloin aiempi ongelma kertautuu ainakin kahdesta eri syystä samaan aikaan. Ensinkin, ei enää ole mitään yksikäsitteisiä kolikoita joita voitaisiin tuolla tavalla naiivisti jäljittää pankki- ja luottojärjestelmän läpi. On vain sekalaisissa suhteissa, hajautetusti kertautuvia kirjanpidollisia merkintöjä, ja hirvittävä pilvi kahdenvälisiä laillisia sopimussuhteita jotka jäljittävät rahaan liittyviä velvoitesuhteita. Niistä ei ota saman tien selvää erkkikään, jos joku jostain syystä joutuu vetämään lainansa takaisin. Keskimäärin kaikki kyllä toimii, mutta sellaisessa yllättävässä hätätilanteessa jossa yksikin tuon sopimussuhdeketjun linkki joutuu jostain syystä vetämään lainansa takaisin homma menee hunningolle. Yhtäkkiä joudutaan kerimään takaisin (kirjaimellisesti) eksponentiaalinen määrä erillisiä sopimussuhteita, kun kukin sentti saattoi jakautua uudelleen ja uudelleen loputtomasti eri tilien, pankkien ja yksilöiden välillä, kertautuessaan. Tuloksena on yhtäkkiä viivettä joka syöttää epäluuloa joka syöttää lisäkysyntää nostoille joka syöttää…

Siis "bank run".

Ja toisekseen, mitenpä sitten edes varaudut tuohon ongelmaan? Jätät kokonaan lainaamatta toisilta pankeilta? Tuossa tapauksessa sinut kilpailtaan markkinoilta, koska osittaisreservi todella toimittaa selvää likviditeettikonversiorooliaan yhteiskunnassa, ja se toimii sitä paremmin mitä laajemmassa joukossa sitä harjoitetaan. Ehkäpä pidät suurempaa luottoreserviä. Mutta taas sinut kilpaillaan markkinoilta, koska tuo sitten syö korkotuottojasi. Kyse on siitä, että näet tismalleen saman markkinatiedon kuin muutkin pankit, eli jos käyttäydyt järkevästi, vastaat kuten ne muutkin, ja lopulta päädyt siksi osaksi samaa ongelmavyyhteä, mitä hyvänsä alunperin mietitkään.

Konkurssi. Exit(us).

Mikä siis meni pieleen?

Nähdäkseni perusongelma tässä on tuo useiden ketjutettujen sitoumuksien tuottama efektiivinen raskautus tilillä olevalle rahalle, ja eritoten se että tuota ei oteta mitenkään kirjanpidollisesti huomioon. Meinaten, jos talletit sen kolikkosi pankkiin sillä ehdolla että sen voi nostaa sieltä koska vain, etkä antanut oikeutta lainata sitä eteenpäin, no sittenhän mitään ongelmaa ei ole. Voit koska vain käydä hakemassa kolikkosi pankista, aivan yhtä varmasti kuin voisit hakea sen patjan alta. Ehkä jopa varmemmin, kun pankki taltioi rahansa holviin, ja holvin ovi on vahvempi kuin oman kämppäsi ovi.

Mutta heti kun se kolikko lainataan eteenpäin ja mukaan tulee sopimusoikeuden kommervenkkejä, kyseessä ei enää ole kolikko holvissa. Kyseessä on lupaus siitä että kolikko palautetaan tietyin ehdoin holviin kun vaadit niin. Tuo on hitaampi ja kitkaisempi prosessi. Kun tuo prosessi sitten etenee pidemmälle, se hyvin nopeasti tulee niin hitaaksi ja kitkaiseksi, että kolikko ei enää näytä lainkaan itseltään, vaan enemmänkin pitkän aikavälin abstraktilta optiolta tai derivatiivilta, jonka yllättävä purkaminen on paitsi tosi kallista ja hidasta, myös vaikuttaa ikävästi tosi moneen tahoon samaan aikaan. Fraktioreservin alla tuo voi jopa tarkoittaa että vaikuttaa kaikkiin samaan aikaan, ja voi nopeimmillaankin kestää puoli vuotta.

Taas, okei, fine. Ehkäpä täydellisen rationaalinen tallettaja varautui tuohonkin. Ei siksi ihmettele koko hommaa. Mutta sitten tulee mukaan se seuraava askel: kun noita myöhempiä sopimuksia tuossa ketjussa solmitaan, tiesivätkö ne sopijat sitten että tuollaisia ketjuja oli jo aiemmin luotu sen kolikon pohjalle? Nykyään yleensä eivät, ja tuossa on mun argumentin selkäranka: sitä tallettajien ja pankkien välistä rahaliikennettä kohdellaan nykyään lähes aina kuten se tilillä oleva raha olisi suoraannostettavissaolevaa pohjarahaa, vaikka todellisuudessa sen takana on täydellisen sikamainen pilvi noita kitkaisia sopimussuhteita.

Raha ei ole vain rahaa

Jopa neoklassisen taloustieteen ja sen reaalioptioteorian näkökulmasta, oikeampi tapa käsitellä tilillä olevaa rahasummaa olisi se, että siihen kiinnitetään sen täysi aika- ja muu "rakenne", kaikkine mahdollisine sopimuskitkoineen jotka sen takana vaikuttavat. Vain siinä tapauksessa että kyseessä on varastoitu kultakolikko jonka voi käydä hakemassa holvista, se olisi puhdasta rahaa. Muuten, se olisi kaikilta vaateiltaan ja kitkoiltaan tarkkaan tarkistettuja ja kirjanpidettyjä erillisiä senttejä, joilla kullakin olisi korvamerkintänä ihan kaikki tieto mitä siitä kunkin eri rahamarkkinatahon kulmalta on kerätty. Toisin sanoen nykyisessä fraktioreservijärjestelmässä vähintäänkin megatavutolkulla tietoa kaikista niistä monista eritavoin raskautetuista senteistä joista sun viime kuun palkka koostui.

Tuo tietenkin taas on täysin epärealistinen ajatus. Mutta se valaisee minusta aika hyvin sitä mikä tässä oikeastaan meni pieleen: jos rahaa kohdellaan ihan vain skalaarisuureena pankkien välisessä kirjanpidossa, silloin hukataan paljon olennaista riski-informaatiota. Yhtäkkiä on tavattoman helppoa hyväksyä tosi riskaabeleja merkintöjä ikään kuin ne olisivat selvää pohjarahaa jonka voi vain hakea holvista pois kun haluaa. Vaikka tuo ei ole totuus, ja se johtaa siihen että riski- ja aikarakenteet pyöristyvät pankkien välisessä kirjanpidossa pois, siten johtaen holtittomaan riskinottoon.

Pahan paikan tullen sitten kerta toisensa jälkeen osoittautuu, että se ei ollut totuus, ja sitten mennään konkkaan. Sitten naapuripankkikin menee konkkaan. Koko finanssisysteemi lakoaa ennen kuin noi hommat saadaan setvittyä auki, ja sitten tulee deflaatio, ja yhtäkkiä lapset kuolevat katuojiin koska ruokatehdaskin meni konkkaan siinä samalla.

Too Big to Fail.

Vastaus rahamaageille ja kommareille

Niinpä minusta ongelma ei ole ollenkaan fraktioreservijärjestelmässä, tai varsinkaan missään vapaan markkinatalouden sisäsyntyisessä dynamiikassa. Oikeastaan ongelma on siinä, että joku idiootti meni ja kohteli lainarahaa kirjanpidossa helpoimman kautta, eli samana kuin niitä perinteisiä, varmoja, kultakolikoita. Todellisuudessa hänen olisi pitänyt kohdella niitä hankalina reaalioptioina, ja arvottaa ne sen mukaan. Myös markkinoida niitä toisille pankeille niin, että oletettu riskiprofiili ja kitkat näkyivät suoraan tuoteselosteesta, sen sijaan että väitti niiden olevan "ihan vain rahaa".

Tuota kautta viereinenkin pankki olisi voinut varautua kunnolla sen "rahan" mukanaantuomiin riskeihin, eritoten niiden sopimusketjujen loppupäässä jossa nuo riskit-kitkat kasvavat kohtuuttomiksi ja arvaamattomiksi. Olisi voinut tavalla tai toisella vakuuttaa niitä vastaan. Ja olisivatpa ehkä systeemitasolla suostuneet johonkin sellaiseenkin järjestelyyn, jossa pahan paikan tullen tulee jokin erillinen, automaattinen, kaikenkattava, rekursiivinen, hätä-settlement-vaihe, sen asemesta että mennään tuhansien eri tahojen kanssa lamassa samaan aikaan vuosikymmeniksi konkurssioikeuteen…

Paha valtionvelka

Jostakin syystä monille tuntuu olevan vaikea ymmärtää, millainen velanotto on järkevää. Olen joskus vaahdonnut tästä aiemminkin, luottokorttien ja kulutusluottojen suuntaan, mutta ajattelin että ehkäpä tällä kertaa voisi vääntää hieman rautalankaa valtion velanotosta. Se nimittäin on vielä hankalampi aihe, vaikka siinä päästään uskoakseni aika vähin argumentein siihen yllättävään päätelmään että valtion ei pääsääntöisesti tulisi koskaan ottaa lainaa.

Velan tehtävät

Velkasuhteilla on taloudessa kolme päätehtävää. Ensimmäinen on kertainvestointien muuttaminen pidempikestoisiksi menovirroiksi. Tämä on tarpeellista, koska yksi sun toinen taloudellinen toimija tarvitsee mahdollisuuden tehdä suurempia kertainvestointeja kuin käsillä oleva likvidi omaisuus sallii. Esimerkiksi asunto voi olla hyödyllistä ostaa vaikka tilillä ei olisikaan koko asunnon hintaa. Kun ihmisten ja yritysten tulot yleensä ovat jatkuvia virtoja, konversio niistä suurempiin kertasummiin ja takaisin on hyödyllistä paitsi niin päin että ensin säästetään, myös niin että ensin ostetaan ja sitten maksetaan velkaa.

Yksittäisen ihmisen elämässä tuo on erityisen merkittävää juuri asunnon kaltaisten elinikäisten investointien kohdalla. Tästä seuraa varsinkin pienten ja lyhytaikaisesti olemassaolevien taloudellisten toimijoiden kuten yksilöiden ja pienyritysten toinen velantarve: asunnon tai vaikkapa isomman koneen maksuun käytettävä tulovirta ja niistä toisaalta saatava palveluvirta halutaan ajallisesti siirtää päällekkäin, sillä mitäpä hyötyä ihmiselle olisi asunnosta jos se on saatu säästettyä kasaan vasta siinä vaiheessa kun aika jo jättää? Tai vaikkapa yritystoiminta. Yrityksen pitää pystyä tarjoamaan palvelua alusta asti, eli jo kauan ennen kuin se on tuottanut sellaisia summia että se pystyisi rahoittamaan oman tuotantopääomansa. Tuo ajallinen klappi katetaan sitten lainalla.

Kolmanneksi, ongelmallisimmin, ihmiset eivät pysty toimimaan tehokkaasti tai voimaan hyvin kovin vaihtelevaisilla ja arvaamattomilla kulutustasoilla. Silloin odotettavissa olevia tuloja on mielekästä siirtää velan kautta ajassa taaksepäin, niin että kokonaistulovirta tasoittuu. Tästä on kyse vaikkapa järkevässä kulutusluotossa—mutta petollisesti myös velkakierteissä, sikäli kuin tulevat tulot ja/tai velan aiheuttama lisätaakka arvioitiin alakanttiin. Tämä on pohjimmiltaan sama juttu kuin ensimmäinen kohta, mutta sovellettuna kertainvestointien sijaan jatkuviin tulovirtoihin.

Luotottaja ja reaalitalous

Laajemmin, mikrotaloudellisesti puhuen, velan toisella puolella tietenkin aina pitää olla joku joka sen velan antaa, eli siis luotottaja. Hänellä pitää olla se likvidi omaisuus käsillä jolla velallisen tämänhetkinen kulutus rahoitetaan, ja riittävästi kärsivällisyyttä että hän jaksaa odottaa velanmaksua. Ts. hänen pohjimmiltaan pitää pystyä siihen säästämiseen johon velallinen ei pystynyt. Koska säästäminen on ikävää hommaa, siihen pitää kannustaa, ja tuloksena on että velallinen joutuu pääoman lisäksi maksamaan korkoa. Luotottajan näkökulmasta tuo on sitten sijoituksen tuotto.

Kokonaistaloudellisesti tuloksena ovat luottomarkkinat, joilla velalliset ja luotottajat kilpailuttavat toisiaan molemminpuolisesti, ja heidän kysynnöistään ja tarjonnoistaan syntyy yleinen, jaettu korkotaso. Se on yksi hinta muiden muassa. Usein sanotaan että reaalikorko on "rahan hinta", mutta tuo itse asiassa on harhaanjohtavaa: se mitä tässä oikeasti vaihdetaan ja hinnoitellaan on säästöhalu, eli siis (luotottajan) halu siirtää omaa kulutusta tältä päivältä huomiselle, niin että joku muu (velallinen) voi kuluttaa tänään ja takaisinmaksaessaan sitten huomenna pidättäytyä kulutuksesta.

Kun asiaa katsotaan tuolta kantilta, huomataan että tasapainossa niin tämän päivän kuin huomisenkin reaalisten kokonaistuotantojen ja kokonaiskulutusten pitää olla keskenään yhtäläisiä. Jos helppouden vuoksi oletetaan että mitään kasvua tai muuta reaalitaloudellista muutosta ei tapahdu, ainoa mitä velka muuttaa on se, missä järjestyksessä velallinen ja luottaja kuluttavat. Kärsimättömämpi kuluttaa ensin, pitkäjänteisempi myöhemmin ja kokonaisuudessaan suuremman osan kokonaisresursseista. Tuolla tavalla markkinat sovittavat koron, siis taas yhden hinnan, kautta lyhyt- ja pitkäjänteisyyden yhteen.

Todellisessa taloudessa korkoon tietysti vaikuttavat monet muutkin tekijät, tyypillisimpinä rahamarkkinoiden heijastusvaikutukset, teknologiset šokit jotka muuttavat saatavilla olevaa reaalipääomaa, trendit kulutuskäyttäytymisessä, tuottavien investointimahdollisuuksien löydettävyys, rahamarkkinoiden tehokkuus, ja monet muut. Tyypillisesti siirrot myös menevät sillä tavalla limittäin, että eri elinvaiheissa olevat ihmiset siirtyvät nuoruuden velallisuudesta keski-iän takaisinmaksuun ja luototukseen, palatakseen taas vanhuudessa kuluttamaan säästöjään. Mutta kokonaisuudessaan kysymys on aina siitä missä järjestyksessä reaalisia, talouden piirissä kulloinkin olevia hyödykkeitä kulutetaan; tasapainossa kaikkien rahamääräisten (nominaalisten) velkarahoitteisten ostosten ja takaisinmaksuvirtojen pitää summautua niin, että ne vastaavat reaalitaloudessa kulloinkin tuotettavia, eli siis myös kulutettavia, hyödykevirtoja.

Valtion erityisasema velanottajana

Tästä näkökulmasta valtio on perin kummallinen velallinen. Tuo on helpointa nähdä jos oletetaan alkuun ikuinen maailmanvaltio, jonka ulkopuolella ei määritelmällisesti ole eikä tule olemaan mitään taloudellista toimintaa, ja joka voi tavalliseen tapaan väkivallan uhalla käskeä ihmisiä suunnilleen miten haluaa. Tuollaisen rakennelman ei ole missään tilanteessa mielekästä ottaa velkaa, vaikka se kirjanpidollisesti ehkä olisikin mahdollista tai kätevää. Valtiohan voi tuossa tilanteessa peukaloida niitä fundamentaalisia kulutusjärjestyksiä miten lystää, ihan vain mahtikäskyllä, tai vaikka verottamalla ja tukemalla. Jos sen pitää rakentaa tie, sitten se vain verottaa vaadittavat rahat haluamaltaan taholta, ja rakentaa. Sillä hoidetaanko homma tuossa velkasuhteella vai näin ei ole mitään väliä, koska reaalinen vaikutus on kuitenkin sama: tietyt nykyiset resurssit jotka voitaisiin käyttää johonkin muuhun, käytetään nyt siihen että tietyömaalla hiippailee insinöörejä, ja tulevaisuudessa tie sitten toivottavasti tarjoaa käyvän palveluvirran vastineeksi.

Tuo kummallisuus johtuu pohjimmiltaan hyvin samanlaisesta jutusta kuin se, että suuryritykset eivät ota palovakuutuksia. Vakuutuksia otetaan siksi että jokin riski on niin suuri ettei yksittäinen taloudellinen toimija pysty kantamaan sen varianssia. Silloin suurempi joukko ihmisiä formaalisti sosialisoi toistensa riskit, jolloin yhden kannettavaksi jäävä osa kustakin muusta riskistä tippuu siedettävälle tasolle, ja lähenee suurissa joukoissa jatkuvaa menovirtaa (vakuutusmaksu). Jos kuitenkin potentiaalinen vakuutuksenottaja on jo itsessään niin iso toimija, että pari palanutta varastoa on sille päivittäinen, juokseva kuluerä, vakuutuksenottaminen ei ole enää mielekästä, vaan toimijan kannattaa absorboida riski itse.

Maailmanvaltion tilanne on hyvin samankaltainen. Jos mikään intertemporaalinen kulutuspäätös ylipäänsä on tehtävissä, valtio pystyy jo toteuttamaan sen ilman formaalia velkajärjestelyä. Noiden alun kolmen velan tehtävän puitteissa, jos jokin massiivi-investointi pitää tehdä, joko valtiolla on siihen varaa juuri nyt, tai kenelläkään ei ole. Koska valtio on aina ollut ja aina tulee olemaan, sillä ei instituutiona ole tuota kakkoskohdan ongelmaa joka kuolevaista yksilöä vaivaa. Ja kolmoskohdan jatkuvat tulovirrat, noh, valtiohan tietysti voi laskea nuo suoraan sillä kokonaistaloudellisella reaalitasolla, eli lähtien kaikesta tuotannosta ja kulutuksesta summana.

Ainoa teoreettinen hyöty velkajärjestelystä siis olisi, jos se toimisi jonkinlaisena kirjanpidollisena takeena siitä, että kun investointi tehtiin nyt, tulevaisuudessa valtio joutuu pidättäytymään kulutuksesta. Mutta tuollaiset lupauksethan ovat juuri valtion kohdalla merkityksettömiä. Vaikka valtio olisi jo velkaantunut, se voi aina tulevaisuudessa kuluttaa lisää vero- ja sääntelykoneiston kautta.

Tuosta ajatuskokeesta päästään sitten realistisempaan tilanteeseen kun skaalataan noita oletuksia takaisin. Jos valtio on nuori tai odottaa epäonnistumistaan, kakkoskohta alkaa koskettaa. Mutta Suomeenhan tuo ei nyt ainakaan päde. Jos valtio joutuu kohtaamaan ulkoisia, korreloituja talousšokkeja, varmaankin taas voisi tulla tilanne jossa se joutuu lainaamaan. Mutta osana euroaluetta, nuo ovat Suomen kohdalla taas perin rajattuja. Ja mitä kertainvestointeihin tulee, no mikähän se niin kallis ja odottamaton investointi oikein on, ettei se hoituisi Suomen valtion budjetista, viimeistäänkin säästämällä? Ainakaan Hornetit eivät tuolle tasolle kohoa. Omaan mieleeni tulee lähinnä sota, mutta Suomen valtionvelka ei kyllä johdu siitä. Talouskriisissä velkaelvytys ehkä voisi olla tuollaista, mutta kun taas ajatellaan reaalisesti, ei ole oikein mitään tahoa jolta sen velan voisi ottaa ilman että se syrjäyttäisi muuta taloudellista toimintaa vastaavasti, ja sitä paitsi tiedetään jo että se fiskaalinen multiplier on muutenkin n. tasan yksi, eli että tuon sortin elvytys ei edes toimi.

Tuon takia päästään siihen yllättävään lopputulokseen, että Suomen valtion ei tarvitse ja siksi ei pidä ottaa velkaa oikeastaan koskaan. Silti sitä velkaa on, eikä ihan vähän. Ei voi siis kuin todeta, että jossain vaiheessa sorruttiin syyttä suotta pikavippiin, ja mahdollisuus tehdä noin uudelleen pitäisi pikimiten tukkia. Minusta tuossa on hyvä argumentti sen puolesta, että velanotto tulisi perustuslaillisesti kieltää, paitsi ehkä sotavelan kohdalla.

Post scriptum portfoliomenninkäisille

Kun näin pitkälle on päästy, omasta libileiristänikin yleensä joku muistuttaa, että valtio saa luottoa tavattoman halvalla. Eli miksi huolehtia siitä? Syy tuohon on kahtalainen.

Ensinkin, tuli jo perusteltua että velka on syömävelkaa, jota ei olisi tarvinnut ottaa. Niin kauan kun—turha, hyödytön—mahdollisuus velanottoon ylipäänsä on, sitä syömävelkaa otetaan vastaisuudessakin. Tuolla on sitten reaalitaloudellisia vaikutuksia: kun valtio kuppaa tuolla konstilla irtaimen likvidin pääoman markkinoilta ja panee sen haisemaan, yksityisen talouden puolella suunniteltuja aidosti tuottavia investointeja jää tekemättä. Tuloksena me kaikki voimme huonommin, ja eksponentiaalisesti kasvavassa määrin kun aikaa kuluu.

Ja toisekseen, valtioon ei kohdistu tavallista kilpailupainetta tai markkinakuria. Silloin se ei koskaan voi olla täysiverinen osanottaja hintajärjestelmän toimintaan, eikä se pysty samalla tavalla arvottamaan sijoituksiaan kuin yksityiset taloudelliset toimijat. Tuloksena, normaali portfolioteoria ei päde valtioon, eikä sen perusteella voida päätellä että portfolio joka yksityisen yrityksen hallussa näyttäisi tehokkaalta ja hyvinsuunnitellulta olisi edes sellaisenaan valtion käsissä hyvä ajatus. Valtio kun ei pysty erityisasemastaan järkevästi päättämään koska sen vaikkapa tulisi hakkauttaa metsiään ja koska ei, tai mitä sen pitäisi tehdä kantaverkko-osuuksillaan. Tai edes koska maksaa sitä velkaa.