Miehen oma itse

Yksi niistä raaoista totuuksista miehisessä elinpiirissä on se, että mies on ammattinsa. Se mitä hän tekee. Se mitä hän saa ja on saanut aikaan. Ilman tuota hän ei ole olemassa muille, eikä hän ole olemassa edes omasta mielestään. Mies on kone jolla pitää olla tarkoitus ja jatkuvaa tekemistä, tai sitten se menee rikki.

Tämä on sellainen ongelma johon nörtit törmäävät vielä vanhemmallakin iällään. Meinaten, kuka oikeastaan haluaa kuulla mistään railseista tai oraakkeleista? Kaikkein vähiten mistään korkealentoisemmasta digitietämyksestä. Vain tutkinnot ja menestyvät startupit kiinnostavat miehessä. Status ja raha, aivan markkina-arvoteorian mukaan.

Itse olen viime aikoina törmännyt tähän aivan erityisen selvästi, kun olen sairastanut urakalla selkävaivaa ja jäänyt työttömäksi. Tuossa tilassa edes omaa perhettä harvoin kiinnostaa mitä tiedät, mistä olet viimeksi lukenut, tai ylipäänsä se että olet olemassa.

Juu, kyllähän kaikki toimittavat ne tarvittavat liikkeet, eli katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Tietenkin. Mutta vaikka olisit väkipakoin opiskellut kaikkien läheistesi alat, ja suorastaan lukenut kaiken läheltäkään jokaista artikkelia joissa heidän nimensä on yllä, he eivät halua puhua edes omasta aiheestaan. Vielä paljon vähemmän koskaan kysyvät sitä mitä itse nyhräät nurkassasi.

Koska mies on epähenkilö jollei hän saa aikaan. Miehellä ei ole yksilön asemaa erillisenä näytöistään ja näkyvyydestään.

Syrjäytymisestä voidaan tapella yleisenä ilmiönä vaikka maailman tappiin, mutta väittäisin että nimenomaan työttömän, työikäisen miehen kohdalla kovin haaste on tuo identiteettiongelma: sinua ei yksilönä edes ole olemassa jollet päde näkyvästi, eikä sinulle sitten myöskään epälimana anneta mitään mahdollisuuksia päteä jollet jo pätenyt. Tuossa ammattitaidollakaan ei ole herttaisen väliä, koska epähenkilöllä ei ole mitään sellaista sisältöä johon työhaastattelussakaan voisi tarttua. Määritelmän mukaan.

Aha, taas ammuttiin

Vaihteeksi oli kouluampuminen. Tai siis yksi jenkki joka ampui ja yksi kinkki joka päätti fileerata. Sekös perin hienoa.

Taas puhuttiin aseista, joskin vähän väsyneesti kun tämä kaikki on jo käyty läpi aiemminkin. Veitsistä ei puhuttu, koska niitähän on kaikilla ja fileet on kinkkijuttu. Meillä vasta kirveellä alkaa olla uutisarvoa. Joskin toki myös sillä, kuinka on tai ei ole ollut mielenterveysongelmia, tai ehkä kohtapuoliin syrjäytymistäkin, tai ainakin jotain näkyvää mihin voisi puuttua ennalta.

Jälleen kerran kuitenkin näyttää unohtuvan pari aivan ilmiselvää, hyvin vanhakantaista juttua, joita ainakin itse pidän olennaisina. Ensinkin, eikös se nyt vain ole yksinkertainen ihmiselämän vakio että tietty osa ihmisistä kuolee yhteiskuntaelossa väkivaltaisesti kuitenkin, niin ettei sen pitäisi olla kovin suuri yllätys? Vähentymään päinhän kaikenlaiset tällaiset jutut ovat olleet menossa koko ajan, ja ylipäänsä ainoa syy miksi niistä tehdään mediasirkus on se että niin nykyään voidaan. Jo tuo kiinalainen tapaus näytti sen kovin hyvin toteen: semmoista nyt vain sattuu, ja me pillastumme siitä mistä joukolla päätämme pillastua, emme niinkään objektiivisista uhrien määristä, rikoksen törkeydestä, tai mistään muustakaan järkevästä perusteesta.

Ja sitten, se loputon tahkoaminen siitä mikä syy ehkä oli tai mitä sille olisi ehkä voitu tehdä etukäteen. Aseissa, tai terapiassa, tai vaikka inkakuupallorukouksilla kouluissa... Mitäs jos tuollainen käytös vain sattumalta kuuluu tietyn nuorten miesten osajoukon normaaliin käytökseen? Niin että vaikka sitä voitaisiin nimittää amok-juoksuksi ja sille voitaisiin antaa ymmärrettävä syy osana moisen huitomisen yleistä teoriaa, se nyt vain aina silloin tällöin tapahtuu, tappaa muutamia, ja kuuluu siihen miten yhteiskunta on aina toiminut, toimii, ja tulee aina toimimaan?

Sillä niin minä kyllä taidan ainakin nähdä tuon homman. Kaiken sortin jousiampujat, ja myrkyttäjät, ja koulutykittäjät, ja ostaripommarit, kaikkihan he ovat tyypillisiä amok-status-loukattuja nuoria miehiä, jotka eivät ole sen kummemmin angstisia kuin kukaan muukaan teinipoika, mutta joilta sitten vain sattuu kamelina katkeamaan lopulta se selkä. Sitten puretaan se nuoren vihaisen miehen viha miestyypillisesti ensin muihin—statussyrjäytyneenä mielivaltaiseen, laajaan, heterogeeniseen "muiden joukkoon" toki, siinä missä kasvaneempi ja sitoutuneempi mies nirhaa vaimon ja lapset—ja sitten tapetaan itse, joko siksi että miehinen itsetunto lakkasi olemasta jo ennen tekoa, tai siksi että jotain on jäljellä ja ne parikymmentä pikkuruumista hävettävät adrenaliinin haihtuessa.

Oli miten oli, eihän tuolle voi tehdä millään yhtään mitään, kun aina jollakulla on riittävästi tuollaista ahdistusta että nipsahdetaan, se ei ole mielenterveysongelma niin että se näyttäisi mitään kummempia ennakkomerkkejä, eikä kaikista nyt vain kertakaikkiaan voida tai pitäisikään välittää niin paljon että se statusvamma olisi poistettavissa aina alimmalta sentiililtäkin. Puolet miehistä on aina huonompia kuin se parempi puoli, ja siitä alempitasoisesta puolikkaasta jokin sattumanvarainen tuhannesosa yksi päivä vinksahtaa. Eikä siis vinksahda siinä mielessä että mitään selvää edes näkyisi päälle, vaan siinä mielessä että halut yhtäkkiä pullahtavat ulos statuksen tavoittelusta siihen toiseen luontaiseen juttuun—kitkerään vihaan jossa koko statushierarkia ja eritoten sen näkyvimmät, läheisimmät, satunnaiset edustajat halutaan tuhota jopa yli oman hengen.

Kun tuo ei ole mielenterveysongelma, ja kun se koettelee eniten niitä joilla sinänsä menee jo ihan suhteellisen hyvin niin että on varaa välittää eniten statuksesta, ja kun se iskee pahiten älykkäisiin jotka tajuavat ongelman... No sitten saadaan lannoitepommeja, suunnitelmallisia paukutuksia, systemaattista viiltelyä, ja joka kerta uhrisegmentti joka on näkyvämpi kuin edellinen. Meinaten, kuka hullu sitä nyt luokkakaverinsa tappaisi tuollaisessa amok-juoksussa, kun paljon näkyvämpi juttu on tappaa niiden pikkusisarukset. Ja kun se lakkaa muuten ihan kohta menemästä perille, seuraavaksi tietysti on vuorossa videokamera ja synnytysklinikka, mahdollisimman ison keittiöveitsen kanssa; ehkä sahan.

Such is life. It really is. Why not shut up and deal with it for a change?

Fotonisista Bose-Einstein -kondensaateista

Jokin aika sitten tuubeissa liikkui huomattavan hämmentävä artikkeli siitä, kuinka joukko tutkijoita oli oikeasti saanut aikaan fotonisen Bose-Einstein -kondensaatin. Kun tästä nyt sitten tuli puhetta eräässä Facebook-säikeessä ja kirjoittelin ymmärrykseni siitä auki, ajattelin pelastaa pitkän analyysin FB:n bit bucketilta.

Se fotonikondensaatti on kyllä häröintä mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Siinä lukiotasoiset käsitykset energian, lämpötilan yms. suhteista menevät todella ruhtinaallisesti solmuun, eli meni hetki että ymmärsin edes puoliksi mitä tuossa tapahtuu. Seuraava rantti on sitä kun yritän jotenkin itsekin vihdoin vetää yhteen mitä tuossa oikeastaan tapahtui.

Ymmärtääkseni homman juju menee likimain niin, että pitäisi ensin unohtaa kokonaan kineettinen kaasuteoria ja vastaava jolla lämpötilan käsitteen mikroskooppiset yksityiskohdat yleensä selitetään, ja mennä hiukka syvemmälle tilastolliseen mekaniikkaan. Mitä lämpötila siis itse asiassa on? Noh, joo, on sillä hiukka jotain tekemistä energian kanssa, kuten kineettisessä kaasuteoriassa atomien ja molekyylien liike-energialla, mutta ihan sama juttu se ei ole. Formaalisti se on systeemin sisäisen energian derivaatta entropian suhteen. Paitsi että mitä ihmettä tuo sitten mukamas yrittää sanoa/selittää?

Pohjimmiltaan entropia on tietyssä mielessä epäjärjestyksen mitta, ja se on hyödyllinen käsite koska a) arvaamattomista systeemeistä on hankala saada ulos mitään arvattavaa, kuten männän tuottamaa työtä siihen suuntaan johon sen halutaan liikkuvan, ja b) koska riittävän isoissa ja monimutkaisissa systeemeissä on odotettavissa, että kakka niin sanotusti osuu tuulettimeen todella nopeasti ja arvattavasti, tilastollisessa mielessä; noilla järjestelmillä on matemaattisesti todennettavissa oleva taipumus mennä lintuperspektiivistä katsoen "sekaisin", eli siis entrooppisempaan tilaan. Jo simppeleimmät kaasut ovat tosi isoja ja monimutkaisia systeemejä, eli niillä on tuo taipumus; niiden epäjärjestys/entropia millä tahansa mittaustavalla lisääntyy järjestetystä alkupisteestä jollei jokin tekijä aktiivisesti estä sitä.

Tuo voidaan sitten yhdistää energian säilyvyyteen, joka seuraa kimurantisti aika-avaruuden symmetrioista (vrt. Noetherin teoreema). Kun energia säilyy, monimutkaisessa systeemissä jossa se voi myös siirtyä osasten välillä miten sattuu, tuloksena on lopulta tietty tilastollinen tasapaino jossa entropia on mennyt maksimiin ja energia toisaalta jakautunut jonkin jakauman mukaan järjestelmän eri osaasten käyttäytymistapojen/vapausasteiden kesken. Simppelissä kaasussa ihan vain atomeiden eri nopeuksien välillä, monimutkaisemmissa kaasuissa myös vaikkapa molekyylien pyörimisliikkeeseen, paineen tapaisen kokonaisvaltaisen käyttäytymiseen, ja esim. plasmassa sitten elektromagneettiseen vuorovaikutukseen.

Lämpötila noiden kahden suureen derivaattana on näppärä työväline siksi, että jos päästämme kaksi erilämpöistä kappaletta vuorovaikuttamaan, eli siis teemme kahdesta eristetystä systeemistä yhden suuren kokonaisuuden, lopulta se yksi suuri kokonaisuus päätyy tuon entropiapäättelyn takia taas sekavaan tilastolliseen tasapainoon, ja se kuinka paljon energiaa pitää siirtyä jotta tuo tapahtuisi riippuu olennaisesti siitä kuinka monimutkaisia nuo systeemit ovat. Ehto tasapainolle näyttää hyvin samalle kuin taloudellisen tasapainon reunaehto, ja menee nimenomaan marginaalisuureilla/derivaatoilla: sellainen järjestelmä jossa on paljon vapausasteita (monimutkainen kaasu) pystyy ottamaan tavattoman paljon helpommin ja enemmän vastaan energiaa kuin yksinkertaisempi (esim. monatominen helium), vaikka joka tapauksessa liika energia per vapausaste valuu interaktiossa tasaisesti kaikkialle. Rajalla energia per vapausaste (rajalla lämpötila; kokonaisuudessaan lämpökapasiteetti) siis tietyssä mielessä on hinta jonka pitää päätyä tasapainoon, ja lämpö itsessään on se energia joka siirtyy tasapainon saavuttamiseksi, "markkinoilta toiselle".

Okei, eli takaisin kondensaattiin. Bose-Einstein-kondensaatti on juttu joka esiintyy vain bosoneilla, siis hiukkasilla joilla on kokonaislukuspin ja joihin Paulin kieltosääntö ei päde. Ilman kieltosääntöä ne voivat suurissa joukoissa romahtaa samaan kvanttitilaan, joka tietääkseni käytännössä on aina järjestelmän alin, yksikäsitteinen energiatila. Kun muistetaan ylläoleva, BEC:in aikaansaati vaatii sitä että bosonisesta systeemistä poistetaan riittävän paljon energiaa etteivät bosonit enää "jaksa" pomppia muille kuin alimmalle tasolle, jolloin systeemin tilastollinen energiajakauma romahtaa kokonaisuudessaan sille, ja se alkaa käyttäytyä vängästi.

Fotonit kuitenkin ovat siitä hassuja, että ne ovat massattomia bosoneita. Niillä on energiansa, mutta tuon massattomuuden tähden se ei voi olla normimuotoista kineettistä energiaa. Sen sijaan niiden energia riippuu vain niiden aallonpituudesta, ja ne kulkevat aina valonnopeudella. Vapaassa avaruudessa tuo tarkoittaa, että jos niistä poistaa energiaa, ne eivät enää ole samoja fotoneita, vaan punasiirtyneitä, ja lopulta eivät itse asiassa yhtään mitään kun niillä ei yksinkertaisesti ole mitään muita ominaisuuksia joka erottaisi ne ei-mistään kuin se energia joka tuohon aallonpituuteen kytkeytyy. Silloin näyttää järjettömältä, että niistä voisi mitenkään saada aikaan kondensaatin: jäähdytys, siis energian poisto, hävittää fotonin.

Ratkaisu ongelmaan näyttäisi tulevan siitä, että muutetaan tilannetta. Sen sijaan että työskenneltäisiin vapaassa avaruudessa, laitetaankin ne fotonit pomppimaan kahden peilin välissä. Tuo ei enää ole lainkaan sama systeemi kuin pelkkä fotoni. Siihen tulee aivan uusia vapausasteita cavity resonancen tähden, jolloin systeemin lämpötila ei yhtäkkiä riipukaan vain aallonpituudesta, vaan myös peilien välissä resonoivien fotonien tilajakaumasta. Ne ottavat tietyn sekavan jakauman noiden peilien välissä, kokonaisjärjestelmän energia jakautuu tietyllä tavalla aallonpituuden ja sen tilajakauman välille, ja yhtäkkiä tuolla kokonaisjärjestelmällä on selvät energiatasonsa jopa erillisenä aallonpituudesta, yhden niistä ollen alhaisin mille vain valitulle aallonpituudelle. Silloin tarvitsee enää löytää jokin keino jolla niistä fotoneista saadaan pois juuri se määrä energiaa joka vaaditaan tippumiseen tuolle alimmalle tasolle.

Keino siihen on musteliuos peilien välissä: mustemolekyylit voivat absorboida fotonista paitsi sen perusenergian joka liittyy aallonpituuteen, myös sen joka liittyy resonanssin yksityiskohtiin, ja sitten jakaa sen energian miten vain osaksi joka johtuu mekaanisesti pois lämpönä ja toisaalta emittoituu samalla aallonpituudella takaisin resonaattoriin. Tuosta on seuraamuksena, että niin kauan kuin sen resonoivan fotonikaasun lämpötila on korkeampi kuin huoneenlämpötila, ja lisäksi nuo resonaattori kannustaa ("potential well") fotoneita pysymään sisällään, nimenomaan resonanssiiin itseensä liittyvää energiaa vähitellen johtuu pois peilien välistä, sen asemesta että fotonit tuhoutuisivat. Ne päätyvät siis lähemmäs ja lähemmäs systeemin alimman resonanssin laskennallista lämpötilaa, ja lopulta systeemi romahtaa siihen, synnyttäen Bose-Einstein -kondensaatin. Tuohon tarvitaan aivan tietty absorptiokäyrä musteelta, peilien oikea välistys niin että se osuu lähelle absorptiopiikkiä, tapa pumpata riittävästi lisäfotoneita kokonaan absorboituneiden, ei-re-emittoituneiden tilalle, sekä peiligeometria joka tuottaa oikeanlaisen potentiaalikaivon yhdessä muun fysiikan kanssa. Mutta nähtävästi se kuitenkin onnistuu.

Tuo on hämmentävänkin nerokasta, ja itellä meni aika hyvä tovi ymmärtää tuo prosessi edes pintapuolisesti.

Facebookin promootioista

Tulin vastanneeksi Facebook-kaverin säikeeseen kyseisen saitin promootio-ominaisuudesta, ja tuli mieleen että ehkäpä pitäisi tavata hieman pidemminkin auki miksi en pidä sitä pahana. En, vaikka ison ei-kaupallisen yhteisön ylläpitäjälle se varmaan rikkookin jo nykyään hieman intuitiota sekä tuntuu vasemmistolaisesta riistokapitalismilta. Nähdäkseni kun tuolle systeemille on olemassa myös sosiaalinen syynsä joka tekisi jotain samantapaista tarpeelliseksi jopa siinä tapauksessa että kaikki promootiovarat menisivät FB:n asemesta hyväntekeväisyyteen, tai suorastaan poltettaisiin.

Facebookissa nimittäin pitkään vallitsi tietynasteinen yhteismaan ongelma. Vaikka abstraktilla tasolla tuntuukin siltä, että haluaisit nähdä kaikkien kaveriesi ja yhteisöjesi kaikki päivitykset koska et halua missata mitään, nykyään yhdellä sun toisella alkaa jo olla yli tuhat tahoa jotka voivat samaan aikaan työntää päivityksiä syötteeseen. Tuollainen tuottaa laiskoillakin kavereilla sellaisen viestitulvan että vain työttömällä on aikaa lukea kaikki mitä päivän aikana tapahtui, jos hänelläkään. Silloin useimmat itse asiassa missaavat suurimman osan olennaisista päivityksistä sen tähden että välissä on niin paljon epäolennaista; tulee tarve rajoittaa syötteen kokonaismäärää ja priorisoida posteja jotka sisältyvät siihen, jotta palvelu ylipäänsä jaksaisi kiinnostaa käyttäjäänsä.

Primitiivisin versio tuosta on se että valitaan ryhmät ja kaverit huolella ja jätetään päivitykset osalta kokonaan pois päältä. Mutta tuokaan ratkaisu ei täysin toimi, koska sosiaalinen verkosto ja sen verkostoefektit menevät rikki jollei myös harvoin mutta samalla olennaisia postittavia kavereita näy syötteessä. Facebook yritti ensin ratkoa tätä rakentamalla algoritmeja jotka arvailevat yleisluontoisesti mitkä postit saattaisivat olla olennaisimpia sosiaalisen verkoston perusteella, sitten mukaan tuotiin valinnat kunkin syötelähteen taajuudesta (all/most/some/none), ja nyt promotion-ominaisuus on tuonut ensimmäistä kertaa mukaan simppelin yrityksen hintajärjestelmästä. Taloustieteessä tuo tunnetaan kehityksenä kohti formaaleja synteettisiä markkinoita, tilanteessa jossa jokin ulkopuolinen tekijä estää tavallisten markkinoiden syntymisen; fesessä estävät tekijät lienevät transaktiokustannukset ja tiedon julkishyödykeluonne.

Nykyinen ratkaisu ongelmaan on huomattavan primitiivinen, mutta se itse asiassa luultavasti on parempi kuin ei mitään, ja plussaa kaikille kolmelle kaupan osapuolelle: feselle välikätenä, lukijalle, sekä julkaisijalle. Fesen puoli tunnetaan jo, kun vasemmistolaisesti ajattelevat ovat rahafetississään rummuttaneet sen epäreiluutta niin näkyvästi: FB saa, herranjestas, yksityisenä yrityksenä voittoa toisten puheesta.

Vähemmän ymmärretty puoli on lukijan hyöty, mutta se on aivan yhtä todellinen: lukija voi edelleenkin valita kaiken tai ei mitään, mutta voi myös valita reilusti jotain siitä välistä, koska hän voi luottaa siihen että todella tärkeä viesti leikkaa päivittäiseen syötteeseen läpi, kun sen julkaisija on uskottavasti osoittanut tärkeyden promotoimalla viestiä. Tuollainen pitää spammit ja turhat egohuoraukset poissa sikäli kuin on kiire, mutta päästää elintärkeät jutut läpi. Ja kolmanneksi, tuon vastakappaleena käytännöstä on hyötyä myös viestin julkaisijalle: jos lukijasi ovat kaikki niin uskollisia että ottavat kaikki viestisi, mikään ei ole muuttunut, mutta jos eivät ota, ainakin rahalla saa aina reilun lisähuomion jos sitä aidosti tarvitaan. Siis kun yhteisön ylläpitäjään iski syöpä tai vastaavaa.

Kaikki siis itse asiassa voittavat, mutta meikäläinen talousnörtti kyllä menee vielä askeleen pidemmälle. Olisikohan jotenkin mahdollista rakentaa tällaisesta systeemistä todistettavasti optimaaliset synteettiset markkinat?

Juuri tässä ympäristössä en osaa vastata kysymykseen tarkasti, koska mukana on lukijapuolella raskaita verkostoefektejä ja julkaisijapuolella toisaalta rankkoja ongelmia informaation julkishyödykeluonteen tähden. Mutta noin periaatteessa ainakin yksi analoginen hinnoitteluongelma uskoakseni tulee aika lähelle FB:n yleisintä, jatkuvaa käyttötapausta: ruuhkamaksut bipartiittiverkossa. Eli siis se että mallinnetaan kaikki tiedon lähteet verkon lähtöpuolelle, lukijat tulospuolelle, asetetaan kapasiteetit tulospuolelle, sallitaan mielivaltaiset yhdestä-moneen ja monesta-yhteen kytkökset väliin, annetaan kunkin julkaisijan ja toisaalta lukijan julistaa tarjous-/kysyntä-käyränsä, ja sitten lasketaan markkinatasapaino ylimääräliikenteen hinnalle.

Tällaisia laskuja tehdään jo vaikeammissa olosuhteissa esimerkiksi sähkömarkkinoilla tai lentokenttien kiitopaikkavuorojen kanssa (vrt. Nordpool sähkömarkkinoillamme tai nobelisti Vernon Smithin työ lentokentissä). Jos tuo tehtäisiin loppuun asti ja sallittaisiin myös negatiiviset hinnat (tekevät optimoinnista tosi hankalaa, mutta ainahan saa toivoa), periaatteessa pitäisi kai olla mahdollista rakentaa systeemi jossa:

• Lukija voi mielivaltaisesti seuloa sitä mitä ja kuinka paljon keneltä tai kokonaisuudessaan haluaa nähdä, eli ei infoähkyä eikä myöskään mielivaltaisia rajoituksia sille keneltä viesti halutaan vastaanottaa
• Julkaisija voi mielivaltaisesti valita sen mitä ja kuinka paljon kenellekin sekä tietenkin kokonaisuudessaan haluaa julkaista, eli bonusasiakkuus olisi toteutettavissa
• Lukija voisi tasapainottaa kokonaisvirtansa sen osavirtojen arvon eikä vain volyymin tai mielivaltaisten FB-algoritmien mukaan, kuten päin vastoin voisi julkaisijakin
• Rahavirta voisi kulkea kumpaan tahansa suuntaan; voisin laskuttaa lukijana turhasta spammista (myös mainoksista) sen lähettäjää, yhtä hyvin kuin Associated Press voisi laskuttaa lukijoitaan siitä että he näkevät arvokkaita reaaliaikaisia uutisia
• Aivan kuten lukija voi nytkin jossain määrin priorisoida sitä kenen lukeminen on tärkeää, julkaisija voisi priorisoida sitä kennelle, tai eritoten, mitä pitäisi näkyä. Jopa ohi tuon hintamekanismin, joka kytkeytyy päälle vasta kun jotain yhteyksiä pitää raakata pois (joko siksi että julkaisija ei halua tekstin näkyvän jollekulle tai siksi että joku ei halua ottaa turhaa postia vastaan). Perusalgoritmi ei siis sulje pois sitä ettetkö voisi täysin maksuttomasti todeta äiskän kuolinpostin tärkeämmäksi kuin aiemmin postatut kittehit; hintamekanismi on tarpeellinen vain siihen, että arvotetaan eri lähteistä tulevia posteja toisiaan vastaan, vastaanottajan taholta.
• Perusalgoritmi ei koskaan vaatisi ketään maksamaan viestistä jonka joku halusi lähettää rajoituksetta ja jonka joku halusi myös varmasti vastaanottaa
• Lisäyksenä perusalgoritmiin FB pääsisi verottajaksi väliin, niin että se saisi monetisoitua toimintansa, mutta tavalla joka on mahdollisimman neutraalia verotusta: ensin enimmäkseen "ruuhkamaksua". Kun tuo mekanismi on rajoittanut sitten normaalimielessä ruuhkan minimiin, mainokset joita ei ole päätetty erikseen vastaanottaa tai jotka eivät mahdu sisälle pitäisi laskea osaksi puhdasta ruuhkaa, kaikille jotka eivät ota niitä vastaan kohdealueellaan. Malli siis sisältää suoraan AdWords-tyylisen huutokaupan mainoksista, vieläpä niin että se täysin ohittaa Googlen patentit.
  • Se että tuo verotus on tasapainossa lisäys/poikkeus eikä osa market clearing -tasapainoa kertoo sen mitä alussa lupasin: vaikka fese ei hyötyisi mitään, julkaisijalle ja lukijalle toteutuisi kuitenkin luvatut hyödyt.

Jokin tuon tapainen järjestelmä tulisi jo lähelle, vaikka ei ratkokaan kaikkia ongelmia. Pääsyyt miksei tuollaista ole jo toteutettu lienevät suorastaan täysin erillisiä siitä fundamentaalisesta markkinaongelmasta josta tässä puhelen. Ne liittynevät enemmänkin toteutukseen:

• Tällainen hinnoittelujärjestelmä vaatii mielipuoliset määrät lähtödataa, eli sille on lähes mahdotonta rakentaa käyttöliittymää jota joku muu kuin iso yritys olisi valmis käyttämään. Kukaan ei jaksa ymmärtää, täyttää eikä varsinkaan valvoa kymmentä täsmällistä hintakäyrän pistettä per jokainen jolle sattuu puhumaan.
• Vaikka tuollainen hinnoitteluongelma ei ole uskoakseni aivan karvaimmasta päästä, se on silti FB:n mittakaavassa ja tavoitettavissa olevassa transaktiokohtaisessa voitossa aivan liian vaikea ja kallis ratkaistava. FB tarvitsisi toiset mokomat servereitä ratkomaan ihan vain tätä, muun infransa lisäksi, että se tosiaan olisi läheskään optimaalista. Investointi ei oikeuta tuota tehokkuudenlisäystä, siis.
• Psykologisesti puhuen jengi nyt vain ei tykkää aivan noin tehokkaista markkinoista, varsinkaan kun hinnat poukkoilisivat miten sattuu, päivästä päivään, sille että voi puhua kavereiden kanssa. Vaikka hyvä käyttöliittymä voikin auttaa tuon ennustettavuudessa, suurin osa yksityisestä kommunikaatiosta ei koskaan törmäisi tähän ongelmaan, ja ne rahaongelmat siis tulisivat lähinnä firmoille, poliitikoille ynnä muille huomiohuorille—jotka muuten valittavat nytkin eniten promootioista—hiukka suttuiseksi se tilanne silti jäisi ja tuottaisi paljon lämpöä valon asemesta.

Niinpä väittäisin, että se tilanne joka FB:ssä nyt vallitsee ei välttämättä ole lainkaan niin kaukana todellisesta sosiaalisesta optimista kuin voisi luulla. Se kuitenkin kuvatulla tavalla hyödyttää kaikkia osapuolia, käyttöliittymä on simppeli, eikä systeemin toteutus ole pannut saittia täysin polvilleen. Paljon parannettavaa taatusti olisi, ylläesitetyillä linjoillakin, mutta epäilen että yllättävänkin iso osa noista järkevistä, yhteisöllisistä voitoista on jo nyt kerätty, eikä mitenkään epäreilusti Facebookin hyväksi.

Chilisipsiajatuksia

Luin joskus aikoja sitten siitä, miten sipsitehtaat rakentelivat kevytsipsejä. Siis vähemmän suolaisia. Niissä on takana raudanluja, suorastaan nerokas teoria, jota useimmat gastronomitkaan eivät täysin ymmärrä. Tuolla teorialla on myös eräs aivan erityisen hirvittävä sovellus jota kukaan ei tunnu vielä keksineen.

Nahistelusta perustuloon, roadmap

Itseäni on perustulon kannattajana jo jonkin aikaa sapettanut se, että keskustelu siitä menee identiteettipolitiikaksi, ei pysy aiheessa, eikä etene järkevään käytännön neuvotteluun jolla voitaisiin saavuttaa aiheesta jonkinlainen konsensus edes niiden välillä jotka teoriassa kannattavat ajatusta. Ajattelinpa sitten, että voisin hahmotella hieman protokollaa jolla tuossa asiassa päästäisiin eteenpäin.

Aivan ensimmäinen asia mielestäni olisi saada aikaan jonkinlainen foorumi ja sille yhteinen aiesopimus siitä mitä tässä nyt ihan minimissäänkin ollaan tavoittelemassa. Minusta tuo minimi on järjestelmä, jossa kansalaispalkka on erotettu kokonaan siitä miten se rahoitetaan, ja se leikkaa tasaisesti perusturvaa niiltä jotka ovat sen varassa, sekä verovähennyksiä (lähtien tulonhankkimisvähennyksen automaatio-osasta) sekä muita tasaisia negatiivisia tukiaisia niiltä jotka ovat nytkin maksavalla puolella. Tuolla tavalla nimittäin on saatavissa aikaan minimiratkaisu, joka ei muuta sen enempää nykyisiä kokonaisrahavirtoja kuin kannustimiakaan. Kenelläkään ei pitäisi olla mitään sellaista vastaan, koska sen ainoa vaikutus on, että asioita nimetään uudelleen. Pelin henki pitäisi olla, että kaikki sitoutuvat kannattamaan ainakin tuota minimiratkaisua jollei mihinkään muuhun myöhemmissä vaiheissa päästä.

Toisekseen, pitäisi uskoakseni hahmottaa mistä se kenkä oikein puristaa kun aihetta on veivattu jo pari vuosikymmentä eikä kansalaispalkkaa vieläkään ole saatu aikaan. Niinpä olisi aiheellista kehittää lista eri osapuolten kipupisteistä ja toisaalta jaetuista näkökulmista, rankata ne järkevästi, ja rakentaa yhteinen suunnitelma sille miten asiasta neuvotellaan. Oma summittainen listani useimmiten jaetuista näkökulmista on seuraavanlainen:

• perustulo vähentäisi byrokratiaa, mikä on hyvä asia
• perustulo vähentäisi kannustinloukkuja, mikä on hyvä asia
• perustulo takaisi minimitoimeentulon myös väliinputoajaryhmille, eli olisi oikeudenmukaista kunhan nykyinen sosiaaliturva otetaan oletetuksi; tämä on hyvä asia
• perustulon vaikutuksista marginaaliveroasteeseen ollaan epätietoisia; tämä on paha asia ja vaatisi selvittelyä, koska se vaikuttaa työnteon kannattavuuteen
• perustulon vaikutuksista alhaisimman tulonluokan työntekijöiden työhalukkuuteen tuloefektien kautta ollaan epätietoisia; tämä on paha asia ja vaatisi selvittelyä
• on ryhmiä joita perustulo myös haittaisi, kuten tukibyrokratiasta elantonsa saavat tai kenties ay-liike; näistä ryhmistä ja heidän isoimmista huolistaan ei ole selvää kuvaa, mikä on paha asia koska se vaikuttaa voimakkaasti perustulon reaaliseen toteutettavuuteen

Hankauskohdiksi näkisin ainakin seuraavat:

• tulisiko perustulon korvata nykyisiä tukia vai tulla niiden lisäksi
• jos perustulo korvaa nykyisiä tukia, mitä se korvaa
• jääkö perustulo kunnan, vai valtion, vai molempien rahoitettavaksi
• kuinka pitkälle ja mihin asioihin perustulouudistus tulisi kytkeä; portti tällehän avataan heti kun perustulo korvaa jotakin
• tulisiko perustulon korottaa, vai laskea, ja kenen, perusturvaa; tähän liittyy kysymys siitä kuinka paljon se järjestelmänä maksaisi sekä molemminpuoliset kohdentumat: kuka maksaa ja kuka hyötyy missäkin suhteessa nähden nykytilanteeseen, eli siis kuka kannattaa ja kuka vastustaa
• onko perustulolla, tai pitäisikö/saisiko sillä olla, kvalitatiivisia vaikutuksia työnteolle ja siihen liittyvälle järjestäytymiselle
• voiko perustulo nostaa yhden ja laskea toisen verrannollisen ryhmän perusturvaa, jotta ne voitaisiin saattaa yhden yhtenäisen perustulon alle; tässä tulee mieleen lähinnä toimeentulotuen, kansaneläkkeen, opintotuen ja niiden kaltaisten efektiivisesti viimesijaisten tukien välinen tappelu 
• mitkä ovat ne tilanteet joissa tarveharkintaiset lisätuet mahdollisesti edelleenkin ovat välttämättömiä; voidaanko osa nykyisistä tarveharkintaisista tuista lakkauttaa ja tasoittaa kaikille perustulon saajille

Noita listoja pitäisi epäilemättä täydentää eri tahoilta käsin. Ainakin eduskuntapuolueiden, asiaan liittyvien kansalaisjärjestöjen sekä verotus- ja sosiaaliturvaan perehtyneiden asiantuntijoiden taholta. Mutta lopulta epäilen, että kun noin olisi ensin saatu tehtyä, ja kukin taho olisi myös saatu rankkaamaan nuo eri hyvät ja huonot puolet olennaisimmasta vähimmän olennaiseen, ihan jo Schulze-menetelmällä ja pienellä analyysilla eri tahojen vaikutusvallasta voitaisiin tuottaa selvä roadmap sille, mikä hedelmä roikkuu alimpana, eli mikä on seuraava askel joka neuvotteluissa pitäisi ottaa.

Tällöin aiesopimuksessa pitäisi olla ilmaistuna, että asioista neuvotellaan yksi kerrallaan, helpoimmasta alkaen, eikä niitä yritetä kytkeä yhteen. Toisin sanoen, katsotaan vain kuinka pitkälle tuossa helpommasta vaikeampaan kysymykseen menevässä portaikossa yhdessä päästään, ja lopetetaan tältä erää sitten siihen.

Kuten näkyy, tarkoituksenani on kasata äärimmäisen pragmaattista neuvotteluohjelmaa, jossa ensin kupataan perustulosta ajatuksena ne suurimmat hyödyt mitä sillä voi olla, kuten byrokratian ja kannustinloukkujen vähentyminen, antamatta vastustajille syytä vastarintaan kun mikään rahavirroissa tai kannustimissa ei muutu. Ensin sovitaan siitä, että ainakin tämä tulee toteutumaan, joukolla joka myös pystyy ajamaan sen läpi välittämättä muista. Sitten neuvotellaan seuraavasta kohdasta, ratkotaan sen mahdolliset ongelmat, ja jos siitä päästään yksimielisyyteen tehokkaalla joukolla, isketään se kiveen. Homma lopetetaan silloin ja vain silloin kun seuraava porras johtaisi liian suureen erimielisyyteen että asia ei enää olisi ajettavissa läpi.

Sitten paketoidaan homma kunnolla perusteineen, julkaistaan se laajasti, ja toivottavasti saadaan vietyä se uskottavimpana juttuna niin puolueiden, kuin kansalaisjärjestöjen, kuin perustuloaloitteen läpimenosta seuraavien valiokuntakäsittelyidenkin nähtäväksi. Todetaan avoimesti, mitä ongelmia ja toisaalta mahdollisuuksia jäi pöydälle seuraavaa tappelua varten ja kuka ne esitti—jotta poliitikot pääsevät myös erottumaan joukossa—ja tietenkin sekin miten tällaiseen karkeaan konsensukseen lopulta päädyttiin sekä miksi. Sitten pannaan sormet ristiin ja toivotaan että homma tuottaa tulosta.

Epäilen nimittäin, että ilman jotain tällaista selvää marssijärjestystä no braineria nimeltään kansalaispalkka/perustulo/negatiivinen tulovero vatvotaan vielä seuraavat pari vuosikymmentä, vaikka siitä olisi oikeastaan kaikkien mielestä sen jonain toteutuksena kupattavissa irti ainakin pieni ilmainen lounas.

TANSTAAFL?

Yksi liberaalin ja taloustieteilijän perussanonnoista on: "There ain't no such thing as a free lunch." Se tarkoittaa pohjimmiltaan, että kaikesta hyvästä joku joutuu maksamaan jotain. Tämä kommenttini esimerkiksi lähti Henri Heikkisen Facebook-linkin kautta siitä, kuinka niin moni tuntuu kuvittelevan että "ilmainen" joukkoliikenne jotenkin automaattisesti on hyvää. Ei se ole; joku sen työn tekee, joko suoraan tai sitten välillisesti niin että toiset maksavat veroja sen työn tekemisestä. "Ilmaisella" joukkoliikenteellä on selvät vaihtoehtokustannuksensa, jotka tekevät siitä kaikkea muuta kuin ilmaista.

Tietty samaan aikaan on kyllä tiettyjä ilmaisia lounaita. Tuo sanonta ei ole ehdoton totuus joka kattaa kaiken. Mutta se kattaa kyllä kaiken tuollaisen naiivin pelleilyn.

Ne todelliset ilmaiset lounaat mitä itse olen löytänyt tulevat kuitenkin aivan eri kautta. Adam Smithin "näkymätön käsi" on sellainen kahdessakin mielessä. Ensinkin siinä puhutaan erikoistumisen tuottamasta taloudellisesta tehokkuudesta; vaikka kaikki tekisivät yhtä kovasti töitä, erikoistunut työnjako voi silti tuottaa enemmän lopputuotteita samasta vaivasta kuin se että kaikki olisivat vain samaan aikaan "päivätyömiehiä". Eli on löydetty tietty, pieni, rajoitettu, ilmainen lounas.

Toisaalta, kannustimilla ja instituutioilla on väliä. Jos sata ihmistä panee samaan pataan sata euroa kukin, sadan lapsen auttamiseksi, kuluerä on 10000€. Jos sata ihmistä auttaa suoraan, erikseen, noita samaa sataa lasta, kuluerä on edelleen sama 10000€. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa kannustinympäristö ja instituutio eroavat voimakkaasti ensimmäisestä; raha käytetään todennäköisemmin tehokkaasti ja hyödyllisesti. Jälleen ilmainen lounas.

Tai kolmanneksi, vakuutusargumentti. Jos kaikki joutuisivat maksamaan omasta pussistaan satunnaisen tulipalon kulut, yksi sun toinen menisi konkurssiin ja taloudellinen tuottavuus heittäisi häränpyllyä. Jos riskit taas jaetaan, järkevissä rajoissa, niin että kustannus tasoittuu aktuaarisesti kestävällä tavalla, tulipalo ei ole katastrofi vaan kaikki toipuvat siitä. Tai vastaavasti arvopaperimarkkinoilla, et yleensä voi voittaa markkinoiden odotusarvoa, mutta hajauttamalla sijoituksesi voit vähentää riskiä, muuttamatta odotusarvoisia kokonaisrahavirtoja. Jälleen, yhteiskunnan hajautuneisuuteen luottava, rajoitettu ilmainen lounas.

Noiden esimerkkien jälkeen minun alkaa olla jo vaikea keksiä niitä lounaita yleistasolla, ja kaikki noistakin kolmesta esimerkistä ovat paljon herkempiä ja monimutkaisempia rakenteita kuin vain se, että jostain yhtäkkiä tehdään "ilmaista". Ne ovat punnittuja valintoja joissa ei ole lähdetty ensi sijassa sellaiseen rahafetissiin johon vasemmistolaiset usein sortuvat, eli siis miettimään kuinka monta euroa juttuihin kuluu. Päin vastoin, niissä on mietitty ensin reaalitaloudellisia juttuja, kuten kannustavuutta, teknistä tuottavuutta tai sitä miten institutionaalisesti pystytään vähentämään riskiaversion ja luottorajoitteiden aiheuttamia reaalimaailman ongelmia yhtäaikaisesti, vähimmin kuluin. Tuossa kalkyylissa raha on vain kirjanpitoväline, jota käytetään moninaisin erilaisin tavoin hyödyksi, mutta vain siellä missä se sattuu myös toimimaan.

Aivan ennen kaikkea, kukin noista pienistä (?) ilmaisista lounaista sitten on saatavissa vain ja ainoastaan vapaan talouden piirissä. Ei sellaisen sosialismin, jossa julkinen liikenne julistetaan ilmaiseksi. Reaalitalous kun ei muutu julistamisesta yhtään miksikään, vaan korkeintaan joutuu ristiriitaan sen kanssa mitä haluttaisiin tai minkä piti tapahtua.

Tuosta syystä sitten juuri ideologinen suhtautuminen talouteen on vaarallista: se johtaa näköharhaan ilmaisista lounaista siellä missä niitä ei ole, samalla kun se sokeuttaa yksilön niille rajatuille mutta kestävämmille ilmaisen lounaan mahdollisuuksille jotka aivan totisesti ovat olemassa.

Itsemurha ja eutanasia bisnesmallina

Nykyään itsemurha katsotaan meillä tietyssä mielessä "omaksi, traagiseksi mokaksi", jonka yritykseenkään ei kohdisteta varsinaisia sanktioita. Samalla kuitenkin tilaan joka on yksilölle itselleen vaarallinen kohdistuu pakkohoito- ja talteenottokäytäntö, joka on varsin paternalistinen jopa niiden kohdalla joista useimmat uskovat että he todella aidosti haluavat lakkauttaa olemassaolonsa. Eritoten hyvinkään sovittua ja varmisteltua apua itsemurhaan ei sallita, vaan toisen pyytämän kuoleman toteuttaminen katsotaan edelleen murhaksi.

Itse olen sitten muutamaan otteeseen aktivistina, ja suoraan sanoen myös aikanaan masennuspotilaana, miettinyt aika vakavasti miten kaikkia tällaisia sääntöjä ja käytäntöjä voisi kiertää. Sitä, mikä siinä oikeastaan ottaa vastaan ettei tekoa saada tehdyksi, ja toisaalta sitä, millä kaikilla tavoilla voitaisiin sitten erottaa oikeellinen itsemurha sekä kuolinapu siitä mitä intuitiivisesti käsitämme murhaksi, tai traagiseksi ja lyhytnäköiseksi virheeksi.

Tumman huumorin kautta—mukaanlukien ainakin Futuraman itsemurhakopit—ja poliittisesti markkinaehtoisiin ratkaisuihin luottavana, päätin peilata tuota ajatusta sitä vasten, mitä vaadittaisiin itsemurhayrittäjältä suomenmaassa. Voidaan vaikkapa sanoa tämäniltaisen puolihumoristisen naamakirjakeskustelun ansiosta, että se on "Exitus Incorporatedin" bisnesplään.

Liiketoiminta-ajatus

Osa meistä haluaa kuolla, joko autetusti tai ihan vain itse tehden. Nykyään tuo ei kuitenkaan ole yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, eli sitä aktiivisesti ehkäistään yksilön tahdosta riippumatta. Moni kuolinhaluinen myös pelkää kipua ja muuta epämukavuutta itsemurhassaan. Lisäksi itsemurhan käypien, tehokkaiden keinojen saatavuutta on rajoitettu niin voimakkaasti julkistaholta, että epäonnistuneen itsemurhayrityksen ja siitä seuraavan rampautuneen, heikompilaatuisen elämän riski pelottaa potentiaalista asiakaskuntaa.

Exitus Inc. tarjoaisi ratkaisun kaikkiin näihin ongelmiin, ja sillä on ilmeinen mahdollisuus rakentua kansainväliseksi vaikuttajaksi.

Ongelma jonka ratkaisemme

• osa meistä haluaa kuolla, muttei nykyään voi tehdä niin nopeasti, varmasti ja kivuttomasti
• aktiivinen avunanto katsotaan helposti murhaksi, joten pitää olla selvästi osoitettavissa että kuolema lähti omasta tahdosta
• yksilön lyhytnäköisyys voi tuottaa itsemurhia joita kaduttaisiin, kuten se tuottaa muitakin ongelmia
• tuon tahdonosoituksen ja jäljellejäävän todistusaineiston pitää olla niin vahvaa ja selvää, että avunanto ja jopa suoranainen aktiivinen kuolinapu voidaan erottaa tarkoituksellisesta murhasta
• tarjottu apu ei voi olla luonteeltaan sellaista, että se vaarantaa kolmansia osapuolia tai auttaa rikoksenteossa

Tietääksemme markkinat eivät tällä hetkellä vielä tarjoa nämä ehdot täyttävää exit-strategiaa, vaikka potentiaalinen asiakaskunta on tutkitusti miljoonia yksilöitä vuosittain.

Yrityksen keskeisen tuotteen kuvaus

Useimmat kuoleman aiheuttavat keinot ovat nykyään epävarmoja, tuskallisia tai jo-säänneltyjä. Niinpä tavoitteenamme on ollut löytää menokeino joka on varma, miellyttävä ja erityisen vaikeastisäänneltävä. Tuotekehitysosastomme valitsi lopulta monista kandidaateista fasilitoidun anoksian, siis hapenpuutteen.

Ihminen ei tunne tukehtuessaan hapenpuutetta, vaan hiilidioksidiylijäämän ja mahdollisen hengitystä estävän fyysisen tekijän. Puhdas anoksia puolestaan vain vie tajun—fakta joka tunnetaan hyvin vapaasukellusonnettomuuksien, halonisammutusjärjestelmien virhetilanteiden, tai vaikkapa välillisesti häkämyrkytyksen uhrien kohdalta. Näin ollen, jos voidaan taata että ihminen pystyy omatoimisesti päätymään inerttiin kaasuympäristöön, josta happi eritoten on poistettu, mutta jossa samalla pystyy hengittämään niin että keuhkojen hiilidioksidipitoisuus voidaan samalla tuulettamalla pitää alhaisella tasolla, tuloksena on nopea tajunnanmenetys jota seuraa 5-10 minuutissa kuolema.

Exitus Inc. tuottaisi siis pääartikkelinaan laitteistoa, joka koostuu happimaskin omaisesta mutta tiukemmin kiinnittyvästä naamakappaleesta, kaasuvirran luotettavaksi ohjaamiseksi jopa kuolinkouristusten yli, siihen kiinnittyvästä muovisesta pussista joka rajoittaa hengityksen ulosvirtausvolyymin pieneen tilaan, sekä maskiin kiinnitettävästä korkeapaineisesta, puhdasta typpeä sisältävästä pullosta, joka huuhtoo jatkuvasti käyttäjän uloshengittämän hiilidioksidin pois, samalla kun pussi estää ulkoilman happea pitämästä häntä elossa. Tuloksena on kivuton anoksia, jota voidaan varmuudella ylläpitää niin kauan että elintoiminnot lakkaavat.

Väärinkäytön ehkäisy

Koska yksi suurimmista ongelmista tällaisen tuotteen tuotannossa on regulatorinen ympäristö, kiinnittäisimme myös erityistä huomiota Lopullisen Ratkaisun (tm) väärinkäytön ehkäisyyn. Valmistuslinjallamme varmistettaisiin, että toimitettu laite olisi täysin vapaa sormenjäljistä, niin että käyttäjän sormenjälkien läsnäolosta voidaan päätellä kuka on käyttänyt laitteistoa omaehtoisesti sitä käsitellen. Työntekijöidemme sormenjäljet olisivat tallessa, kuten olisi DNA:kin, ja luovuttaisimme tuon tiedon vapaasti saataville jo ennen kuin mahdollisia ongelmatapauksia syntyy.

Lisäksi varmistaisimme, että alkuvaiheessa laitteita ei toimiteta kenellekään joka on sidoksissa työntekijöihimme, tai lainvalvontatahon mahdollisesti meille ilmoittamille rikollisille. Myöhemmin, laajentuessamme, pyrkisimme takaamaan että valmistuksemme on hajautettua, ja laitetta toimitetaan lisäksi vain sillä ehdolla, että sen valmistukseen osallistunut ei asu tuhatta kilometria lähempänä sitä tilannutta.

Harkitsemme myös käyttöehtoa, jossa sitoisimme tuotteeseemme mukaan halvan, kertaluontoisesti käytettävän kameran, joka toimii langattomasti yhteen typpisäiliön vapautusmekanismin kanssa. Sen kautta voitaisiin dokumentoida mitä on tapahtunut kussakin poismenotilanteessa, ja uskomme että melko alkeellisen hahmontunnistusteknologian kautta voitaisiin varmistaa että koko kuolintapahtuma tulee kuvatuksi. Tamper-resistent -hardwaren ja kryptologisten algoritmien kautta voisimme myös rakentaa kamerasta sellaisen, että sen kuvaa ei voida muuttaa tai sen antamaa vapautuskäskyä väärentää, ilman että potilas itse ilmaisee tahtonsa kuolla, esimerkiksi näyttämällä sarjan helpostitunnistettavia kortteja kuvassa.

Lisäksi tietysti yrittäisimme hallita lyhytnäköisyydestä seuraavaa väärinkäyttöriskiä. Tähän standarditapa on pyytää ennakkoilmoitus, ja edellyttää omaehtoista, muistutuksetonta varmistusta vaikkapa kuukauden päästä, 1-3 päivän ikkunassa, ennen kuin toimitamme tuotteen. Nopeastietenevien syöpien ja muiden terminaalitilojen kanssa luultavasti joutuisimme kehittämään tuoteperhettä siihen suuntaan että uskottavalla lääkärintodistuksella tuote olisi saatavissa nopeamminkin, mutta toisaalta kehittämään sitten myös vaihtoehtoisia tapoja varmistaa että käyttö todella on hyvän liiketavan mukaista.

Tunnettuja ongelmia ja lisäkehitystarve

• Vaikka typpi, halvimpana ja ilmakehässä jo valtapuolisesti läsnäolevana inerttinä kaasuna onkin sinänsä turvallista, ja eritoten näin pieninä määrinä ei aiheuta ulkoishaittoja edes exituksen tapahtuessa aviovuoteessa, paineistetut kaasut ovat silti vaikeita siirtää paikasta toiseen säiliöiden räjähdysvaaran tähden. Tämä vaikeuttaa yrityksen laajentumista sen keskivaiheessa, jossa pitäisi jo toimittaa tuotetta ulkomaille, mutta samalla tuotanto on vielä keskittynyttä.
• Erikseen toimitetut reagentit jotka tuottaisivat tarpeeksi typpeä tätä tarkoitusta varten ovat myös jo osoittautuneet liian vaikeaksi, riippumattomille tahoille vaaralliseksi sekä kohtuuttoman kalliiksi malliksi.
• Tuotteen tullessa yleisesti hyväksytyksi, typen tislaus vuokralaitteella paikan päällä ilmasta olisi ihanneratkaisu, mutta nykyisessä regulatorisessa ympäristössä epäilemme, että tislauslaite ei olisi helposti palautettavissa yritykselle.
• Tällä hetkellä tutkimme sen takia ratkaisuja, joissa käytettäisiin hyväksi olemassaolevia kaasunaamareita, joihin voitaisiin sovittaa metallikatalyytin, polttoaineen ja hiilidioksidiaimevän yhdisteen monikerrosrakenne, joka tuottaisi happiköyhän hengitysilman suoraan ympäröivästä ilmasta.

Joko pelottaa? Ja toisaalta, eikö sekin pelota että paljon tätä vähemmän synkkiä aiheita ei osata poliittisessa keskustelussa käsitellä samalla kylmällä rationaalisuudella, ja tuotekehityshenkeen? ;)

Pikavippihelvetti -- vai onko sittenkään?

Julkisuudessa on viime aikoina kirjoiteltu paljon pikavipeistä. Niitä pidetään selvästikin paheellisena juttuna, samalla kun taloustieteilijä ja kaltaiseni liberaali katsovat ne parhaimmillaan suorastaan erinomaisen hyödylliseksi rahamarkkinainnovaatioksi.

Totuus lienee tällä kertaa jossain tuossa välissä, eli ajattelinkin hieman hahmotella tuota kokonaisuutta. Niin rahoituksen kautta yleensä, kuin käyttäen itseäni melko tyypillisenä esimerkkinä siitä kuka noita vippejä käyttää, miksi, milloin, ja missä se on hyvästä tai päin vastoin pahastakin.

Ensimmäisen kysymyksen kait pitäisi olla, mitä se pikavippi edes noin käsitteellisesti ja määritelmällisesti on. Siinä vastaus taitaisi olla, että vippi on 1) lyhytaikaista, 2) korkeakorkoista, 3) korkeiden sivukulujen, 4) minimitakeista 5) velkaa, jolla on 6) erittäin matalat kustannukset toimitusajassa, vaikka lopulliset sivukulut ovatkin sitten erittäin korkeat rahassa.

Rahoittajalle nämä tekijät vihjaavat välittömästi, että kysymyksessä on luottomarkkinoiden sub-prime -sektori: ne joilla ei ole säästöjä ja jotka elävät enimmäkseen kädestä suuhun, eli se sektori jolla on korkea yksilöllinen aikapreferenssi, heikko itsehillintäkyky, vähän omaa varallisuutta, ja sitä kautta mittava sekä yllätysherkkä riskiprofiili. Niinpä rahoittaja haluaa ja hänen myös vapaasti annetaan periä erittäin korkeaa riskipreemiota lainanannossaan. Tähän asti laskelma on myös täysin oikein: markkinaehtoinen luotonantaja ei voisi pysyä solventtina jollei hän "kiskoisi korkoa" juuri tällä tavalla. Useimmat vippiasiakkaat myös ovat tyytyväisiä tähän palveluun, hinnastaan huolimatta, viimekätisenä luotonantajana: vaikka luotto on kallista, kun sitä tarvitaan, sitä nyt vain tarvitaan, eikä hinta silloin ole se ensimmäinen este.

Itse olen kokenut pahimman pikavippihelvettini sen takia että jouduin yhtäkkiä viettämään pari viikkoa sairaalaosastolla. Kun kalliit elämäntapani jo valmiiksi tekivät sen ettei edes keskipalkka tuntunut aina riittävän elämiseen, yhtäkkinen useamman sadan euron osasto- ja kipulääkelasku sotki talouteni todella pahasti. Kun siinä vaiheessa ei sitten enää ollut luottokorttia, eikä pankkini (Nordea) suostunut antamaan edes kertaluontoista kulutusluottoa, ei jäänyt paljon muita vaihtoehtoja kuin ottaa vippiä. Luottotietojen katoaminenhan kun ei Suomessa oikein ole vaihtoehto, eli laskut kuitenkin pitää maksaa vaikka sitten velaksi. Eikä sitä elintasoaan oikein myöskään pysty säätämään alaspäin -- sopii kokeilla jollei usko.

Itse olen tähän asti sitten pystynyt maksamaan vippini pois, vaikka ne ovatkin menneet viime vaiheessa perinnän kautta. Eli tulleet viime kädessä kamalan kalliiksi. Noin kuukauden päästä tiedän myös varmuudella, että pystyn maksamaan kaikki vippini, velkani ja ylipäänsä velvoitteeni kokonaisuudessaan pois; niin pitkälle en olisi mennyt ettäkö olisin suorastaan konkurssikunnossa, vaikka tässä onkin niin mielentilan kuin likviditeettiongelmienkin tähden lipsuttu velan puolelle, ja usein jopa sen velan takaisinmaksupäivässä.

Silloin pitääkin mielestäni kysyä, miksi puhtaaseen tulontasoitukseen suunnattu velka on suomalaisessa yhteiskunnassa niin hankalaa saada. Niin hankalaa, että sitä varten tarvitaan erillinen, ei-aivan-niin-kunniallinen pikavippisektori kuin mitä oma kotipankkisi olisi?

Aiemmin olisin libertaarina väittänyt, että tuo kaikki on vain järkevää luottoriskien hallintaa. Nyt viimeisen pankkikokemukseni nojalla olen kuitenkin eri mieltä, ja olen alkanut etsiä ongelmaa pankkijärjestelmän erioikeuksista. Nimittäin, jostain syystä, vaikka minulla nyt tosiaan on mustaa valkoisella siitä että varsin suuri kertaluontoinen rahasumma on tippumassa tililleni, uskottavalta taholta, pankkini ei siltikään suostu myöntämään lyhytaikaista lainaa tuota vastaan. Se ei suostu edes neuvottelemaan aiheesta, vaikka takaisin heille vuoden lainan tuotot kuukauden lainasta, ja olisin ollut järjestelyyn jossa he ottavat rahan saapuessa omansa päältä ennen kuin pääsen itse koskemaan jäljellejäävään osaan.

Silloin, väittäisin että suomalainen pankkijärjestelmä on liian jäykkä vastatakseen minun tai monen pienluototettavan elämäntilanteeseen kunnolla. Pikavippisektori on syntynyt täyttämään tuon raon, osin pankkilainsäädäntömme porsaanreikiä (tietoisestikin) hyväksikäyttäen.

Ja sitten, viimein, pikavippisektori on myös tehnyt itsestään uniikisti kannattavaa jopa verrattuna perinteiseen pankkisektoriin käyttämällä hyväksi erästä toista porsaanreikää. Nimittäin perintä-, ulosotto- ja konkurssilainsäädäntömme julmuutta.

Pikavippien suurin ongelma ei ole se, että niillä on korkea korko. Niiden suurin ongelma päin vastoin ovat niiden sivukulut, joihin tällä korkeariskisellä sektorilla lukeutuvat myös maksamattoman velan massiiviset perintäkulut. Kuten sekin haitta joka lopullisesti ylivelkaantuneen asiakkaan -- mitä en onneksi ole tai tule olemaan -- loputtomasta ulosotosta sosiaalivaltiokannustimineen seuraa. Siinä missä järkevissä, kilpailluissa oloissa pikavipistä perittäisiin korkeaa riskipreemiota mahdollisten luottotappioiden kattamiseksi, nyt noita luottotappioita ei tarvitse koskaan edes alaskirjata kun kukaan ei voi mennä konkurssiin, ja lisäksi vielä niin pikavippiyhtiö ja valitsemansa perintäyhtiö pääsevät sälyttämään 5-20€ per automaattinen transaktio lisää mukaan velkaan, ja keräämään sillekin vielä viivästyskorkoa. Loputtomiin.

Jokin aika sitten, puhuessani liberaalikavereideni kanssa Facebookin libiryhmässä, esitin tämän ongelman niin, että "totta kai laskennalliset kulut repeävät käsiin ja eroavat reaalisista kuluista, jos joku saa käyttää toisen rahoja omaksi hyödykseen". Eli siis, totta kai perintä- ja muut sivukulut räjähtävät käsiin, jos velkoja pääsee mitenkään päättämään niistä, eikä velallinen, ne maksavana, voi kilpailuttaa niitä mitenkään edes. Silloin näkisin oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa suorilta miten vähentää pikavippien ominaisinta ongelmaa.

Ensinkin voitaisiin todeta niin, että velkoja ei saa periä mitään sivukuluja, tai ainakaan mitään kiinteitä kuluja joista ei ole sovittu suoraan velkasopimuksen solmimishetkellä. Tämä pakottaisi niin pikavippifirman kuin kaikki muutkin sisällyttämään odotetut sivukulut velan korkoon, eli käytännössä tekemään kaikista velkasopimuksista osin myös vakuutuksen sivukuluille, jonka kustannukset jaetaan proportionaalisesti velottavien välillä.

Tuo luonnollisesti kuullostaa tosi pahalta, ainakin moraalisesta näkökulmasta, vaikka samalla se tuntuisi myös omituisen hyvältä opintolainan kohdalla lähes kaikille. Mutta onhan siihen sitten ainakin se toinen vaihtoehto, jota sitten itse näin toistaiseksi taidan kannattaa: mitäs jos annettaisiin velottavan päättää vapaasti siitä mikä perintäyhtiö häntä lopulta velkoo, niin että velallinen joka lopulta kuitenkin joutuu maksamaan perinnän kustannukset, voisi ainakin kilpailuttaa vapaasti kyseiset kustannukset?

Tuo järjestely nimittäin toisi sen suurimman ongelman, eli väärästä suunnasta määrätyn perimiskustannuksen, takaisin vapaan talouden ja sen itsekorjaavuuden piiriin. Toki tuo ei ole simppeliä, eikä se ole ainoa ongelma tässä, eivätkä pikavippaajat ainakaan taatusti tykkäisi tästä järjestelystä (onhan ollut uutisia että heillä on jopa diilejä perijöiden kanssa kun tuo perintäbisnes on hintasääntelystään johtuen niin paljon kannattavampaa kuin edes vippi). Mutta kokonaistaloudellisesti ajatellen, ettei tuo vain olisi se ensimmäinen ja tehokkain askel kohti järkeviä luottomarkkinoita, ensin sub-prime-vippien kohdalla? Sitten lopulta ehkä muutenkin, vaikkapa sellaisissa suuremmissa jutuissa kuin (yksilötasoinen) konkurssioikeus, yksilön hädänalaisen tilan hyväksikäyttö (meikäläinen nykyversio "koronkiskuruudesta", jota järkevämmässä institutionaalisessa raamissa voitaisiin siis hellyttää), tai vaikkapa suurimpana ja tärkeimpänä ihan vain se miten Suomessa suhtaudutaan velkaan, ja näköjään ei ymmärretä sen kokonaistaloudellista kontekstia.

Ehkäpä vielä aikanaan päästäisiin siihenkin, että velasta -- ihan totisesti myös yksilöllisenä päätösongelmana eikä vain tällaisena likviditeettiyllärinä -- voitaisiin puhua järkevästi jopa kansalaistaidon tunnilla peruskoulussa. Ei tunteella, vaan tiedolla, koska kyllähän me jo tiedämme aika paljon aiheesta, ja jopa siihen liittyvän tunneilmaston synnystä.

Ehkei hoitoa, mutta tarpeellista silti

Pisimmästä aikaa sisäministeri Räsänen on tuottanut aidosti kiinnostavan ja järkeillyn kirjoituksen. Sen aiheena on eutanasia, jota ministeri vastustaa. Tällä kertaa minustakin tuntuu, että kyse ei ole aivan vain kristisllisdemokraattisesta poliittisesta löpinästä, vaan aidosta eettisestä ongelmasta, joka ansaitsee todellisen vastauksen.

Räsäsen ensisijainen huolenaihe näyttää olevan perinteinen huoli ihmiselämän arvon alentumisesta, sikäli kuin armomurha sallitaan, ja siitä lähtevä liukas pinta kohti institutionalisoitua tappamista "järjen" nimessä. Tämä argumentti on itse asiassa nähdäkseni pitävä, eikä natsikorttikaan sen kohdalla ole turha: on hyvin tunnettua, että alkukantaisissa ja/tai muuten köyhissä yhteiskunnissa ihmiselämä ei ole sillä tavalla arvossaan kuin se länsimaissa nykyään on, ja sen pitäisi olla. Saksalaisten kansallissosialistien ja liittolaisinaan vaikkapa japanilaisten toisen maailmansodan aikainen ideologiasta lähtenyt ihmishengen arvonalenema oli tuossa suhteessa merkittävä ja pelottava taantuma ihmisarvon käsitteen kehityksessä: todellakin on aivan liian helppoa lipsahtaa siihen, että ihmisyksilöä jälleen aletaan kohdella kuin tuotantokarjaa, ja hänen oikeuttaan elämään pitää kontingenttina yhteiskunnan yleiselle hyvinvoinnille tai vastaaville, triviaalimmeille arvoille.

Itse kuitenkin näkisin tämän aiheen klassisena liberaalina hieman toisesta näkökulmasta. Ensisijainen ongelma tuossa ei ole se, että eu-tanasia, siis kirjaimellisesti "hyvä kuolema", olisi sinänsä jotenkin ihmisarvon vastaista. Paremminkin päin vastoin. Ongelma on siinä että tuon käsitteen alle niputetaan monia täysin toisistaan poikkeavia asioita, joista osa on ja osa ei ole ihmisarvon mukaisia.

Ongelma tulee minusta siitä, että yksilön tahdon vastainen, tarkoituksellinen tappaminen, siis murha, sekoitetaan yksilön itsensä haluamaan tai luultavasti haluamaan kuolemaan, eli itsemurhaan. Tietyissä tilanteissa, kuten tajuttoman tai muutoin kommunikaatiokyvyttömän terminaalipotilaan kanssa tuo ero voi olla hienonhieno, ja sen unohtaminen tosiaan voi johtaa liukkaaseen pintaan kohti institutionalisoitunutta ihmisoikeusrikosta, jos ero pääsee unohtumaan. Omalla kohdallani en usko, ja useimpien järkevien, suhteessa varakkaiden länsimaisten yksilöiden kohdalla en usko, että tuo ero noin vain hukkuisi. Tai jos siitä on pelko, epäilen, että yksilön oikeuksien ja sekulaarin etiikan tietoinen vaaliminen yhteiskunnassa olisi paras keino estää tuota eroa häviämästä.

Räsäsen viittaama Hippokrateen vala on tuosta yksi esimerkki. Vaikken tietenkään lääketieteen historian asiantuntija olekaan, tietääkseni Hippokrates (tai oppilaansa) sisällytti myrkkyjä koskevan kappaleen valaan ensi sijassa siksi, että ajalla jolloin myrkytystä ei voitu helposti erottaa luonnollisesta sairaudesta, jolloin lääkinnän tuntijan erityinen asiantuntemus olisi ollut perin hyödyllistä verivihoihin ja muihin vastaaviin ikäviin ilmiöihin taipuvaisen kansan käsissä, käytettynä toisia vastaan. Vastaavasti raskaudenkeskeytyksen lääkinnälliset keinot kiellettiin uskoakseni valassa lähinnä sen aikaisten keinojen melkoisen epävarmuuden ja odottavalle äidille koituvan rajun toksisuuden tähden, ja koska korkean lapsikuolleisuuden oloissa niin ei-raskas synnytysikäinen äiti kuin keskeytetty raskauskin olivat tietyssä mielessä aina yhteiskunnallinen taakka. Ja mitä tuosta "cutting into stone"-kohdasta tiedän, se liittyi silloin vasta ensiaskeliaan ottavaan leikkaushoitoon, joka ennen hygienian ja antibioottien keksimistä oli kirjaimellisesti fifty-fifty -operaatio, joka tappoi puolet hoidetuista infektioihin, verenvuotoon ynnä muuhun mukavaan.

Tuolla tavalla historiallisessa kontekstissaan luettuna Hippokrateen vala ei enää tarkoita ihan sitä mitä sen kirjain sanoo. Päin vastoin, se on abstrahoitavissa, nykyoloissa pitäisi abstrahoida, ja todella abstrahoidaankin yleiseksi ammattietiikan ilmaukseksi. Kuten useimmissa professioissa, sen voi tiivistää likimain niin, että "toimi aina agenttina päämiehesi puolesta", vaikka nuo valat aikaisissa muodoissaan aina ilmaistaankin historiallisesta välttämättömyydestä kuhunkin alaan erityisesti liittyvällä kielellä, joka on käytännönläheisempää ja alakeskeisempää kuin se yleinen eettinen perusperiaate joka niistä nykyään on tunnistettavissa.

Tuota periaatetta seuraten, se aito "hyvä kuolema" ei sitten nähdäkseni ole lääkärin etiikan vastainen, vaan enemmänkin sen myötäinen. Jos yksilö omasta valinnastaan haluaa kuolla, ja lääkärillä on keino tuottaa hyvä, humaani kuolema, lääkärin nähdäkseni tulisi toimia päämiehensä puolueettomana agenttina. Tietenkin lääkärillä on tässä sitten samasta ammattietiikasta johtuen aivan erityinen vastuu erottaa potilaan oma tahto sukulaisten ja yhteiskunnan tahdosta; hänellä on vain yksi päämies, eli potilas, ja vain hänen tahtonsa merkitsee näissä kysymyksissä jotain. Mutta pohjimmiltaan, lääkärinvala ja lääkärin ammattietiikka ylipäänsäkin ovat olemassa juuri sen takia, että tällaisissa aina äärimmäisen vaikeissa tilanteissa potilaan omaa etua ajettaisiin, huolimatta siitä että vastakkaisia paineita on niin lääkärin oman mielipiteen kuin ympäröivän yhteisönkin taholta; Kantin ajatusten mukaan, eipä se moraalinen aihe tai päätös olisi ylipäänsä jollei tätä ristiriitaa olisi olemassa.

Paljon jälkeen aikaisten lääketieteen perustajien, meillä on myös kehittynyt yleisempi ymmärrys ihmisoikeuksista ja yksilönvapaudesta. Kuten Räsänen sanoo, se ulottuu myös lääkärin ajatuksen- ja omantunnonvapauteen. Nykyään eri mieltä saa olla, eikä kaikkien etiikan tarvitse seurata samoja ratoja. Siksi olen sisäministerimme kanssa samaa mieltä siitä, että lääkärinkään ei tulisi joutua tekemään mitään omantuntonsa vastaista. Ei aborttia, ei armomurhaa, eikä mitään muutakaan.

Tästä kuitenkin sitten päädytään moderniin, leimallisesti poliittiseen ongelmaan: suomalainen terveydenhuoltojärjestelmämme on pääsääntöisesti julkinen, yhteinen ja hieman institutionaalisesta pakostakin varsin monoliittinen. Jos näin ei olisi, kukin aborttia tai eutanasiaa itse tahtova voisi hakea vapaasti lääkärin jolla ei ole moraalista ongelmaa suorittaa kyseinen proseduuri. Nyt kuitenkin kaikki joutuvat käymään saman systeemin piirissä, ja sillä systeemillä pitäisi olla myös yhtenäiset lailliset säännöt. Eli yhtäkkiä siitä mikä muuten olisi voinut olla yksilön oma ratkaisu, tulee hieman liiankin helposti koko yhteisön binaarinen valinta: joko eutanasia sallitaan tai sitten ei.

Tätä tendenssiä vastaan pitäisi minusta tapella jopa julkisen terveydenhuollon sisällä. Jotta lääkärien omantunnonvapautta voitaisiin kunnioittaa, ketään ei tulisi pakottaa suorittamaan toimenpiteitä jotka ovat omantunnonvastaisia. Mutta samalla, jotta myös potilaan oikeuksia kunnioitettaisiin, lääkäriä pitäisi voida omantunnoneroavuuksissa vapaasti vaihtaa sellaiseen, jonka arvot ovat yhteneväisiä potilaan kanssa—tuota voidaan nähdäkseni pitää eräänlaisena Hippokrateen valan modernina laajennoksena, matkalla kohti vielä parempaa lääkärin ja potilaan agent-principal-, professionaalisuhdetta. Toisin sanoen, kuolinpiikin ei pidä olla positiivinen oikeus, koskien yksittäistä lääkäriä, mutta sen tulee kyllä olla negatiivinen oikeus/lupa, niiden lääkärien kanssa jotka ajattelevat kuolemasta samalla tavalla kuin minä ateistina. Ketään ei tule pakottaa, ei kuolemaan, eikä armomurhaan, muttei myöskään pakotettuun hengissäpitoon.

Viimein, ministeri Räsäsen kirjoitus herätti minussa erään aika voimakkaan, lähiaikaisen muiston, joka lienee tässä pakko jakaa. Isotätini nimittäin hiljattain kuoli keuhkosyöpään, antaumuksellisena tupakoitsijana. Myös vanhana naisena, jonka oli pakko aikanaan ollut olla melkoisen ihqu anarkistitytteli. Hänen syöpänsä oli havaittaessa jo niin pitkällä, ettei sitä olisi voitu hoitaa, eikä hänellä siskonsa, isoäitini, kuoleman jälkeen selvästikään ollut juuri mitään minkä vuoksi enää elää; hän myöntyi kohtaloonsa ja kieltäytyi raskaista hoidoista jotka olisivat voineet pidentää hänen elinkaartaan korkeintaan kuukausia.

Kävin perheeni kanssa pariin otteeseen katsomassa häntä sairaalassa. Aivan liian vähän, aivan kuten Räsänen sanoo: suomalainen yhteiskunta on omalla tavallaan niin yksilökeskeinen, hajautunut, juureton nykyään, sekä perinnäisestikin vahvojen yksilöiden juttu, että sitä tarvittavaakin tukea on vaikea antaa, vaikea saada, ja eritoten järkyttävän vaikeaa vastaanottaa. Isotätini teki juuri sen mitä Räsänen sanoi: häpesi sairaalavaatteista alennustilaansa, etäännytti sukunsa uskoakseni suojellakseen meitä kivulta, ja kaikkea sitä. Noin ei pitäisi olla, mutta meneekö se sanomisella pois? Ei, se menee pois vain yhteiskunnassa jossa alunperinkin luotetaan paljon enemmän perheeseen ja sukuun kuin valtiovaltaan.

Aktiivinen emotionaalinen tukeminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hankalaa jopa silloin kun jotain toivoa eloonjäännistä on, mutta eritoten se on vaikeaa kun kuolema on saneltu, kello tikittää jo, eikä elimistö enää tee normaaleja juttujaan vaan alkaa brakata niin että se tuntuu. Ei saa enää henkeä jollei tee jatkuvasti enemmän tietoista työtä.

Ensimmäisellä tapaamiskerralla isotätini oli aikalailla oma itsensä: helvetillisen nopea, tumman humoristinen, puolilakoninen stadin muija. Ehkä ainoa pienessä suvussani jonka kanssa syntyi jonkinlainen emotionaalinen side—parvekkeen röökipaikalla, jonne oli yhtäkkiä kiva mennä mukaan, muuten. Suruprosessi oli kuitenkin mennyt jo ensimmäiset askeleensa läpi: hän oli selvästi myöntynyt kohtaloonsa, ja mietti mitä on jättänyt jälkeensä. Kyseli minulta eritoten sitä, missä minun siippani on, kun sellaisia ei ole näkynyt ollenkaan tarpeeksi. Ei moisista koskaan aiemmin ollut puhuttu noin vakavasti. Minulla oli vaikeuksia vastata yhtäkkiä noin vaikeisiin ja terminaalisiin ajatuksiin; välttelin ja katsoin pois ja yritin pitää yllä kivaa mielialaa muuten. Se oli jälkeenpäinkatsoen luultavasti virhe; mun ois pitänyt hakea rullatuoli, roudata se röökipaikalle ja heittää hyvää läppää sen kanssa.

Uskoakseni isotädilläni oli pienisoluinen karsinooma, eli se aggressiivisempi keuhkosyövän muodoista, koska vain muutamia viikkoja myöhemmin uudestaantavatessani hän ei enää pystynyt puhumaan ymmärrettävästi tai edes siirtämään itseään parempaan asentoon sairaalasängyssään. Jatkuvasta oksikodonitiputuksesta (minun piti lukea mitä tiputuspullossa on koska formaalisti en ollut perheenjäsen) ja "tarvittavista" lisäpiikeistä huolimatta hänellä edelleen oli kovia kipuja—minkä saimme selville vasta neljännellä tai viidennellä kerralla kun pyysimme häntä toistamaan mitä hän sanoi. Kaikki energia meni jo siinä vaiheessa ihan vain siihen vähäiseen hengitykseen mikä oli jäljellä. Tarvittaessa kipuun annettava lääkitys olisi silti pitänyt edelleen pystyä pyytämään itse; mitään sairaalasarjoissa nähtäviä kipupumppuja ei ollut, vaan sen sijaan isotätini oli eristetty infektioriskin tähden ympäri vuorokauden omaan huoneeseensa, jossa edes kanssasairastajien sosiaalinen kontakti ei ollut läsnä. (Hän kieltämättä oli introvertti, eli tuo saattoi olla ns. "mixed blessing", mutta silti, tuo tapahtuu jopa niille sosiaalisemmille jotka terminaalivaiheessaan saavat edes epäillyn infektion.)

Tuo stadin aito muija ja taksikuskin tytär kuoli noin kaksi viikkoa myöhemmin. Epäilemättä kovissa kivuissa, joita ei todellakaan hoidettu millään sedaatiolla, tai edes morfiinilla. Vaikka se taatusti olisi tuossa kohtaa ollut aiheellista; itse jo kyselin ns. "vapailta markkinoilta" monia erilaisia "huumeita", helpottaakseni hänen oloaan, ja mietin jo että pitäisikö minun ehdottaa hänelle minun tekemääni armomurhaa. Itse kuitenkin olen aina ollut valmis viime kädessä helpottamaan toisen oloa jopa sillä viimeisellä keinolla, humanistisen etiikkani nimissä, vaikka siitä sitten tulisikin aika karvas linnatuomio aivan takuulla. Mutten koskaan ehtinyt ajoissa kysymään; hänen keuhkosyöpänsä oli liian aggressiivinen, ja minä sitten liian epäsosiaalinen suomalainen että olisin ollut riittävän usein tai oikealla tavalla läsnä. Nyt ja vastaisuudessa tuo kaduttaa aika rankasti. Uskoakseni vain isäni tietää edes lähes kuinka Aira kuoli, ja voi mennä aika kauan ennen kuin hän suostuu kertomaan siitä minulle.

Epäilen, että oma kohtaloni on vielä tismalleen sama, koska poltan röökiä vähintäänkin kolme kertaa niin paljon kuin isotätini. Nyt myös tiedän, että palliatiivinen saattohoito ei täällä ole sillä tasolla jolla sen pitäisi olla: kun hankit syövän, luultavasti kuolet äärimmäisissä kivuissa, ja hitaasti. Tiedänhän kuitenkin senkin, omien selkäleikkausteni jäljiltä, ettei niitä oikeita kipulääkkeitä anneta tarvittavia määriä, sekä että nuo opiaatitkaan eivät auta lainkaan niin hyvin kovaan kipuun kuin yleisesti väitetään. "Sedaatio", se on myös ilmeistä puppupuhetta ministerin taholta: se on jo terminä väärä, koska se tarkoittaa rauhoitusta, ei tunnon- tai tajunnanmenetystä ("anaesthesia") jonka terminaaliset syöpäkivut vaatisivat. Enkä tiedä että indusoitua koomaa olisi koskaan käytetty edes saattohoidossa Suomessa, vaikka se humaanisista syistä onkin tarpeellista ja joskus harvoin käytössä muualla, yksityisessä praktiikassa.

Niinpä, kun luultavasti tulen kuolemaan keuhkosyöpään ennemmin tai myöhemmin, aion pitää hyvää huolta siitä että oma "hyvä kuolemani" tulee, eikä ole kiinni hoitohenkilökunnan tuntemuksista. Luojalle kiitos siitä, jopa ateistina, että satun tietämään farmakologiastakin tarpeeksi, ja tuntemaan riittävän omituista porukkaa, jotta pystyn tarvittaessa tappamaan itseni ajoissa. Koska kukaan, ja toistan että kukaan, ei halua mennä tavalla jolla isotätini meni. Se tapa oli täydellisen epäinhimillinen jo pari viikkoa ennen kuin loppu viimein tuli. Varsinaisesta lopusta on nähty enemmän kuin yksi painajainen.

Toisen sairaustapaamisemme nojalla olen myös aika varma, että isotätini olisi ollut tiukkana kimmana samaa mieltä: jos se on menoa kuitenkin, mennään sitten ainakin kivasti ja vähimmin haitoin muille. Epäilen, että näin olisi ollut vaikka hän oli uskoakseni sen toisen, vastakkaisen, vasemmistolaisen valistusaatteen edustaja eläessään: sillekään tosiasialle joka on Kuolema ei tule kääntää katsetaan, vaan ottaa se sellaisena mitä se on.

Luultavasti juuri sen takia hän ajoi meidät pois toisella kerralla katsomasta kärsimystään—mutta samalla luultavasti olisi voinut hyötyä paljon kovemmasta palliatiivisesta hoidosta kuin hän sai, sekä lopulta humaanista, hyvästä kuolemasta. Ja luultavasti juuri sen takia hän olisi uskoakseni ollut muutenkin samaa mieltä kanssani eutanasiasta: ei kukaan järkevä ihminen kuvittele että se olisi millään tavalla osa hoitoa. Se on vain järkevä vaihtoehto sen jälkeen kun hoito ei enää pysty estämään hidasta ja tuskallista kuolemaa.